P: Strange Duet (version 2.0)

“You'd never get away with all this in a play, but if it's loudly sung and in a foreign tongue,
it's just the sort of story audiences adore, in fact a perfect opera!”

[Andrew Lloyd Webber’s Phantom of the Opera; ote laulusta Notes/ Prima Donna]

 

Mainitsin edellisessä kirjoituksessani, ”peiliajatelman” yhteydessä, tarinasta nimeltä Phantom of the Opera – ja sain itseni kiinnostumaan siitä tarkemmin.

 

Phantom of the Opera on ollut mielikuvissani mahtipontisen musiikin, nimekkäiden artistien ja klassikkotarinan yhdistelmä, johon en koskaan ole tuntenut erityistä vetoa (etenkin syystä, etten ole välittänyt musikaaleista). Dario Argenton myötä sentään suostuin, vuosia sitten, kuuntelemaan koko tarinan (sillä hänen versionsa ei ole musikaali). Hänen tapansa kuvata ”pimeyttä” oli kuitenkin niin inhorealistinen ja luotaantyöntävä, etten viehättynyt tarinasta. Erään merkittävän ja kiinnostavan seikan kuitenkin laitoin merkille: tavan, jolla karkeus ja lempeys vuorottelivat, minkä ajattelin kuvaavan vertauskuvallista valon ja pimeyden vaihtelua ihmisen mielessä. Mitään seksuaalista – ainakaan tiedostettua sellaista – mainitussa vuorottelussa en kuitenkaan tunnistanut.

 

Nyt on toisin.

 

Aloitan alusta.

 

* * *

 

Arvatkaa, mikä on mukavaa: raahata rahi aivan lähelle suurta tv-ruutua, sammuttaa kaikki valot ja sytyttää muutamia tuikkuja kimmeltäviin lyhtyihinsä, kaataa lasi puolilleen viiniä – ja katsoa jokin ooppera-, konsertti- tai balettiesitys. (Ympärillä on tietenkin siistiä, tilavaa, lämmintä ja hyväntuoksuista.) Omissa kokemuksissani aika adventin ajasta loppiaiseen on ihanteellisin ajankohta sellaiselle puuhalle (etenkin live-tapahtumille). Minulle jokin juhlava näytös tai konsertti on erottamaton osa joulun aikaa (ja taikaa). Niinpä olen kehitellyt siitä myös ylläkuvatun tee-se-itse –version. (Se soveltuu erityisesti ihmisille, joilla on hyvä mielikuvitus ja mainio samaistumiskyky. Silloin on helppoa samaistua yleisöön ja kuvitella – kokea – olevansa vaikkapa Royal Albert Hallissa.)

 

Viimeisin ”tapahtuma” oli siis Phantom of the Opera. Katsoin näytöksen 25 -vuotisjuhlaversion vuodelta 2011. (Version on tuottanut Cameron Mackintosh, ja esiintymispaikkana on Royal Albert Hall. Musiikki on tietenkin Andrew Lloyd Webberin. Käytän tässä kirjoituksessani myös hänen musikaaliinsa perustuvan elokuvaversion [2004] sanoituksia.)

 

* * *

 

Musikaalin ensimmäisessä kohtauksessa ollaan huutokaupassa, joka järjestetään vanhassa, käytöstä poistetussa oopperatalossa. Kun kamera laskeutuu korkeuksistaan lähemmäs esiintymislavaa, se pyyhkäisee valtavan, verhoillun esineen ohi. Verhoilun kylkeen on kirjoitettu: ”Lot 666.”  Ei voi olla totta...666? ajattelin. Kuinka tämä puoli tarinasta on jäänyt minulta täysin pimentoon? (Verhon alla on suuren suuri kristallikruunu. Yhdessä mainitun kolminumeron kera sen voi helposti tulkita viittaavan ilmaukseen thousand lights. ”Tuhannella valolla” on jokin tärkeä, okkulttinen merkityksensä, johon en ole sen syvällisemmin toistaiseksi perehtynyt.)

 

”[A] a little illumination, gentlemen”, väelle lausutaan juuri ennen kristallikruunun sytyttämistä. (Saattaa olla kuvaavaa, että tässä puhutaan vain miehille – onhan kyse maskuliinisesta prinsiipistä, mikäli tulkinta thousand light -viittauksesta on oikea.)

 

Tämä on kristallikruunun ainoa tehtävä: valaista lava ja käynnistää näytelmä. Sen jälkeen valaisimeen ei enää palata (ennen loppuromahdusta), mikä on tavallaan merkillistä sen suuren huomion jälkeen, jonka valaisin näytelmän alussa saa. Tämä johtaa päättelemään, että sen merkitys on olla ennemmin signatuuri kuin motiivi tai edes teema (sillä musikaali on tarina pimeydestä). Sytyttämisen kanssa simultaanisti vanha maailma herää eloon kuin loihdittuna.

 

Pian musikaalissa jo laulettiinkin mystisestä enkelistä, nimeltään suurpiirteisesti vain Angel of Music. Arvatkaapa, kuka tämä ”Angel of Music” on? No kukapa muu kuin Lucifer. (Tätä tarinassa ei tietenkään kerrota.)

 

Tällaisen vihjailun tajuaminen toi tarinan tulkintaan oman, kiinnostavan lisänsä, ja sai katselemaan kaikkea uudenlaisessa valossa.

 

* * *

 

Phantom of the Opera on tarina nuoresta ja kauniista sopraanosta, Christinestä, joka joutuu tekemisiin salaperäisen Opperan Kummituksen kanssa (”Phantom of the Opera, OG [Opera Ghost]”). Tarinaa tulkitaan yleensä Christinen ja OG:n rakkaustarinana: oopperan pimeissä holveissa lymyilevä, naamion taakse kätkeytyvä OG rakastuu neitoon kuullessaan tämän laulavan.

 

Mutta jos katsomme tarkemmin, huomaamme, ettei OG:n suhtautumisessa naiseen ole kyse rakkaushuumasta saati pyyteettömästä rakkaudesta: Christinen itsensä sijasta OG ihastuu naisen ääneen, ja haluaa naisen sen takia omakseen. ”Brava, brava. Bravissima. […] You alone can make my song take flight. Help me make the music of the night” [lauluista Angel of Music ja Music of the Night].

 

OG näyttääkin suhtautuvan naiseen omistettavana esineenä, välineenä päämääriensä saavuttamiseksi, eikä hän, tietenkään, tyydy muuhun kuin yksityisomistukseen. Niinpä OG, huomatessaan, että lauluääni on huumannut myös Christinen entisen tuttavan, Raoulin, tulistuu ensimmäisen kerran: “Insolent boy! […] Ignorant fool! This brave young suitor, sharing in my triumph!”(Siihen, miksi OG kutsuu Chirstineä “voitokseen, valloituksekseen”, palaan aivan kohta.)

 

Vaikka OG:n suunnitelmissa on juurikin huumata yleisönsä Christinen lauluäänellä – se ei siis ole ongelma ("He was bound to love you when he heard you sing..." [Think of Me]) – suunnitelmia häiritsee Raoulin merkitys Christinelle. ”I guess you could say we were childhood sweetharts”, nainen kuvailee miestä parhaalle ystävättärelleen. Toisin sanoen vain Raoul, kaikista miehistä, voisi tulla OG:n ja Christinen ”rakkaustarinan” väliin - ja pitää naisen erossa OG:n valtakunnasta. Siksi Rauol on häiriötekijä, joka on hoidettava pois tieltä.

 

OG tietää, kuinka toimia: hänen on saatava Christinen rakastumaan itseensä, ja ehdottomasti ennen kuin tämä ehtisi rakastua Raouliin. [OG:n hahmossa ja toiminnassa lausutaan siis sananen niistä voimista, joilla ihmistä tehokkaimmin hallitaan: ensin on saavutettava syvä luottamus, ja sen jälkeen synnytettävä seksuaalinen kiintymys, jonka varassa rakennetaan riippuvuussuhde. Tämä mikstuura takaa lojaliteetin. Luottamussuhteen OG on saavuttanut jo Christinen lapsuudessa. Palaan siihenkin tuota pikaa.]

 

Vahvistaakseen omistussuhdettaan, OG houkuttelee Christinen luokseen.  Se ei sujukaan ihan tavanomaisin menetelmin.”Flattering child, you shall know me […] Look at your face in the mirror - I am there inside!” [Angel of Music]

 

Peilin takaisessa maailmassa Christine kohtaa OG:n, joka heti panee parastaan lumotakseen naisen. OG:n tarkoituksena on pitää nainen hallussaan siihen asti, kunnes tämä olisi rakastunut häneen. (Aikaa OG on arvioinut tarvitsevansa vain muutaman päivän.)

 

OG loihtii naista ”yön musiikilla” (”Music of the Night”). Toisin sanoen peilimaailmassa on kyse siitä pimeyden maailmasta, jota OG hallitsee, ja jonne kätkettyjä tukahdutettuja tai kiellettyjä haluja - ”musiikkia” - hän käyttää houkuttimenaan. Koska on kyse peilin takaisesta pimeästä, ollaan syvällä Christinen oman mielen sisällä: torjutulla alueella, eli ”hyvälle” ja ”oikealle” vastakkaisella alueella (reversed world). Sinne OG on asettunut jo Christinen lapsuudessa asumaan.

 

OG houkuttelee: ”Night time sharpens, heightens each sensation. Darkness stirs and wakes imagination. Silently the senses abandon the defenses. Slowly, gently, night unfurls its splendour. Grasp it, sense it - tremulous and tender. Turn your face away from the garish light of day. Turn your thoughts away from cold unfeeling light, and listen to the music of the night. Close your eyes and surrender to your darkest dreams. Purge all thoughts of the life you knew before. Close your eyes let your spirit start to soar, and you'll live as you've never lived before.

Softly, deftly music shall caress you. Hear it, feel it secretly possess you. Open up your mind, let your fantasies unwind in this darkness which you know you cannot fight, the darkness of the music of the night. Let your mind start a journey through a strange new world. Leave all thoughts of the life you knew before. Let your soul take you where you long to be. Only then can you belong to me.

Floating, folding, sweet intoxication. Touch me, trust me, savour each sensation. Let the dream begin, let your darker side give in to the power of the music that I write, the power of the music of the night” [The Music of the Night].

 

Tämä on OG:n ”Magical Lasso”, jolla hän sitoo Christinen. (Myöhemmin näytelmässä "magical lasson" irvaillaan tarkoittavan myös hirttosilmukkaa - mikä sekin on osa OG:n metodiikkaa.)

 

Christine: “In sleep he sang to me, in dreams he came, that voice that calls to me and speaks my name. And do I dream again for now I find The Phantom of the Opera is there inside my mind.”

OG: “Sing once again with me our strange duet. My power over you grows stronger yet. And though you turn from me to glance behind, The Phantom of the Opera is there inside your mind.” [The Phantom of the Opera].

 

OG:n tähtäimessä on The Point Of No Return, eli tila, jossa nainen olisi täysin hänen vallassaan, täysin hänelle antautunut (ja ilman mahdollisuuksia perääntyä). Onkin kuvaavaa, että myöhemmin tarinassa OG esittää tämän laulun, The Point Of No Return, Christinen kanssa Don Juaniksi naamioituneena. (Tämä on kuvaavaa syystä, että Don Juan on viittaus seksuaalienergian manipuloimiseen, ja pyrkimyksessä hallita ihmistä se on syvin ja tehokkain tapa. Palaan tähän ajatukseen hieman tuonnempana.)

 

On vertauskuvallista, että ensikohtaamisessa Christine lopulta nukahtaa – siis vaipuu unimaailmaan. (Pelkkä ”peilin taakse” kulkeminen ei siis vielä ole ollut nukahtamista - ei konkreettista eikä vertauskuvallista -, ainoastaan jonkinlaiseen transsitilaan vajoamista, toiseen tajunnantilaan ajautumista.) Christinen ystävätär huomaakin tämän alkaneen puhua arvoituksin: ”Chirstine, you are talking in riddless, and it’s not like you.” Toisin sanoen ”alitajuinen aines” on vallannut Christinen päivätietoisuudesta alaa. 

 

Kun Christine ensitapaamisen jälkeen ”herää”, hän herää ”omassa huoneessaan” eli hänelle henkilökohtaisesti varatussa tilassa, jonka voi tässä yhteydessä tulkita persoonan osa-alueeksi tai rooliksi, jonka OG on hänelle varannut; tässä tilassa Christinen on sallitua olla ”hereillä” (muu on muuttunut hämäräksi). On merkillepantavaa, että Christine vain ”herää”: hän ei ole missään vaiheessa etsinyt tietään takaisin OG:n luota ja tullut pois ”peilimaailmasta”; hän elää nyt molemmilla puolin peiliä. ”And in this labyrinth, where night is blind, the Phantom of the Opera is there inside my mind...”, Christine huokailee. ”Your spirit and my voice in one combined. The Phantom of the Opera is there, inside your mind”, Phantom vastaa. [Phantom of the Opera]

* * *

 

Chrstinen ja OG:n suhde ei kuitenkaan ole alkanut yllä kuvatusta ensikohtaamisesta. Yhteisen historian takia OG voikin nyt määritellä Christinen ilmauksella “my triumph”. (Määritelmä ilmaisee samalla Chirstinen aseman OG:lle välineenä.)

 

Tarina, OG:n ja Christinen yhteinen, on alkanut jo Christinen lapsuudessa, jolloin OG ilmaantui hänelle unissa ja käytti hyväkseen sitä ikävää, jota orvoksi jäänyt pieni tyttö tunsi isäänsä kohtaan. Niinpä OG esiintyi tytön luottohenkilönä: oppaana ja opettajana. Hän hakeutui yhteyteen käyttämällä hyväkseen sitä tarinaa, jolla kuoleva isä oli lohduttanut tytärtään:

 

“You see, when my father lay dying, he told me I will be protected by an angel, an angel of music” [Angel of Music].

 

Christinen isä, tarinan mukaan tunnettu viulisti, mitä ilmeisimmin siis ajatteli musiikin parantavaa voimaa: musiikin kykyä lohduttaa ja auttaa. Pienelle Christinelle tämä ajatus oli kuitenkin liian abstrakti; asia piti esittää hänelle tarinana ja hahmona. Niinpä musiikki oli ”ihana enkeli”, jonka hahmossa isä olisi läsnä tyttärensä elämässä. "Do you think the spirit of your father is coaching you?” Christinen paras ystävätär, Meg, kysyy. “Who else, Meg?” Christine vastaa. “Father once spoke of an angel. I used to dream he'd appear. Now as I sing, I can sense him, and I know he's here. Here in this room, he calls me softly, somewhere inside hiding. Somehow I know he's always with me.” [Angel of Music]. (Toisaalta sekin on mahdollista, että Christinen isä on tavalla tai toisella mukana "juonessa", onhan hän tunnettu "viulisti" , ja siten varmasti tärkeä osa oopperan kokoonpanoa ja etenkin "musiikin käyttöä". Kenties hän on myös ollut osallisena orvoksi jäävän tyttärensä huostaan sijoittamisessa; miksipä ei olisi, huolehtivana isänä? [Kuvaavaa on muutenkin se, että "oopperan" johtohenkilöiden jälkikasvu on hyvinkin kiinteästi mukana oopperan toiminnassa, ajatellaanpa vaikka Madame Giryn omaa tytärtä, Megiä. Palaan siihen kohta.])

 

Mutta nyt, kun “enkeli” on näyttäytynyt Christinelle ja ”enkelin” läsnäolosta on tullut pelkkien unien tai vaistomaisten tuntujen sijasta selkeä hahmo ja kuultavissa oleva ääni, Christineä alkaa, ”enkelin” lumovoimasta huolimatta, pelottaa. "Your hands are cold. […] Your face, Christine, is white”, Meg huomaa. “It frightens me”, Christine myöntää.

"No, no. You did very well, my dear. He's pleased with you”, Madame Giry, Megin äiti, rohkaisee Christineä.

 

Madame Giry näyttääkin tietävän enemmän kuin muut. Hän esimerkiksi tietää, mistä mustaan nauhaan kiedottu ruusu on ilmaantunut Christinen pöydälle. Madame on Christinen lisäksi ainoa, joka tietää OG:n olevan todellinen. (Muille OG on pelkkä legenda tai liian vilkkaan mielikuvituksen tuote; Christineäkin tullaan tarinan aikana epäilemään hulluksi.) Myöhemmin tarinassa selviää, että Giry tuntee paitsi OG:n henkilökohtaisesti, myös tämän alkuperän. Lisäksi hän osaa johdattaa ihmiset OG:n luokse – vaikkei itse uskaltaudukaan aivan lähietäisyydelle. (Madame myös tietää, että OG:n suhteen vaikeneminen on kultaa: “Those who speak of what they know find, too late, that prudent silence is wise. Joseph Buquet, hold your tongue.”)

 

Onkin paljastavaa, että juuri Madame Giry on pitänyt huolen siitä, että pikku orpotyttö otetaan oopperan kasvatiksi. [Tähän irrallisuuteen, orpolapsen tilaan, halutaan kertomuksessa tarkentaa oikein erityisesti – sen kummemmin tätä tarkentamishalua kuitenkaan selittämättä. ”An orphan, you say!” Myös James Bondista tuttu matami M totesi orpojen aina olevan agenteista parhaita; tehtäville omistautumisessa ei ole distraktioita, kuten liian voimakkaita kiintymyssuhteita tai perhesiteitä, muusta vakaasta perustasta puhumattakaan. Ihanteellista "savea" siis "valajan" käsissä.]

 

Toisin sanoen Madame Giryn vihjataan olevan OG:n kätyri (”handler”), joka etsii tälle sopivia kokelaita ja valvoo näiden koulutusta. "We take a particular pride here in the excellence of our ballets, monsieur.” Kuvaavaa on sekin, että Madame Giryn oma tytär, Meg, on balettia tanssiva “blonde angel” (eli "prinsessaohjelmoitu" - jollainen, siis kaunis balettitanssijatar, myös Christine uransa alussa on). Christinen rinnalla Meg on kuitenkin tusinatavaraa, ja Giryn tehtävä on etsiä mestarilleen erityislahjakkuuksia, kehityskelpoisia kokelaita. "Really, you were perfect. I only wish I knew your secret. Who is your great tutor?”, Meg huokaa Christinelle, ja ilmaisee näillä sanoillaan, ettei itse elä samassa kultahäkissä tai samanlaisen ohjauksen alaisuudessa. Siksi hän ei oikeastaan edes ymmärrä Christinea: “Christine, you must have been dreaming. Stories like this can't come true.” Madame Giry on kuitenkin alusta asti ollut OG:n juonessa mukana: "When your mother brought me here to live” - Chirstine selittää Megille -  “whenever I’d come down here alone to light a candle for my father, a voice from above and in my dreams, he [OG] was always there.”

 

Myöhemminkin, sitten, kun Christine pyristelee irti pimeyden otteesta ja on lopulta onnistunut (tai ainakin luulee niin), Madame Giryn sympatiat ovat OG:n puolella; Madamen mielestä Christine on pettänyt mestarin. (Tämä kerrotaan musikaalin jatko-osassa Love Never Dies.) [Hahmona Madame Giry on, muuten, melkoisen BDSM –henkinen: ankara nutturapää keppinsä kanssa, huolitellussa tummassa asussaan, kaulus kohdallaan.]

 

Niinpä silloin, kun ooppera on joutumaisillaan kriisiin oikuttelevan tähtisopraanon takia, Madame Giryllä on vastaus. ”Christine Daaé, promising talent, Monsieur Firmin, very promising.”

 

Esiintyvänä taiteilijana Christine osaa arvostaa valokeilaa. Hetken aikaa hän on itsekin innoissaan ja kokee unelmiensa käyneen toteen. "Grant to me your glory!” hän hehkuu ja pyytää “uniensa enkeliltä". "[T]he unseen genius […] Guide and guardian […] Hide no longer!” [Angel of Music]

 

“Angel, I hear you. Speak - I listen…stay by my side, guide me. Angel, my soul was weak - forgive me...Enter at last, Master” [The Mirror]

 

('As you wish…')

 

* * *

 

Kun Christine kohtaa OG:n ensimmäisen kerran, tapahtuu ikävä välikohtaus: Christine riisuu OG:n naamion. Tämä on tietenkin vertauskuvallista; Christinelle selviää OG:n todellinen henkilöllisyys (mutta toki vain siinä määrin kuin hän voi paljastusta käsittää. Hän tuntuu ymmärtävän ainoastaan sen, ettei ”enkeli” olekaan hänen isänsä.)

 

Tarina Oopperan Kummituksesta on alun perin 1900 –luvun alusta, ja se on ranskalaisen kirjailijan, Gaston Leroux’n, hengentuote. Alkuperäisessä tarinassa juoni etenee (Wikipedian mukaan) siten, että tästä paljastumisestaan vimmastuneena OG raivoaa, ettei aio koskaan päästää Christineä pois luotaan. Hän siis pelkää menettävänsä Chrstinen, mikäli sallii tälle vapauksia ennen kuin on saanut tämän rakastumaan itseensä (eli ennen kuin on sitonut naisen henkisesti itseensä). Niinpä nyt, kun nainen on nähnyt hänen todelliset kasvonsa, OG pitää tehtävää - saada nainen rakastumaan itseensä - mahdottomana. Nyt hän tuntuu siis ajattelevan, että pakkokeinot ovat ainoa mahdollisuus. Ennen paljastumistaan OG oli luottanut siihen, että tarkoin hallittu masquerade tekisi tehtävänsä, kunhan ympäristö olisi sopiva ja kahdenkeskistä lumoaikaa riittävästi.

 

Lopulta Christine, epätoivoissaan menetetyn vapauden takia, vannoo uskollisuuttaan OG:lle, mikäli vain pääsisi takaisin maan päälle ja päivänvaloon. OG suostuu - jos Christine puolestaan suostuu ottamaan uskollisuuden valan symboliksi hänen sormuksensa.

 

[Kuinka ”yllättävää”, että esimerkiksi superpoppari Beyoncékin laulelee sormuksesta: Put a ring on it. Näennäisesti laulussa on, tietenkin, kyse rakkaussuhteesta, mutta oikeammin on kyse valasta: ’aseta sormus sen merkiksi’. Käytän Beyoncéa vain esimerkkinä, johon hän kelpaa asemansa takia mainiosti: se, mitä hän edustaa, on häntä itseään paljon suurempaa, ja kertoo yleisinä sääntöinä pidettävistä asioista ja ilmiöistä musiikkibisneksessä ja massaviihdekulttuurissa. Jos rouva B siis laulaa sormuksesta, sormuksella on jokin tärkeä, ”agendaan” liittyvä merkitys. Niinpä sormus - tai paremminkin siihen liittyvä symboliikka - kiinnittää huomion. Ja - kuinka ollakaan - sormuksella on hyvin tärkeä merkitys okkulttisessa symboliikassa. Tuolla merkityksellä on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että sormus symboloi sekä ikuisuutta että liittoa, toisin sanoen rikkomatonta, loukkaamatonta omistussuhdetta.]

 

Kun Christine on taas maan päällä, valossa, hän ei enää koskaan haluaisi palata takaisin syvyyksiin ja pimeyteen. ”All I want is freedom, a world with no more night, and you [Raoul] always beside me, to hold me and to hide me...[…]  Raoul, I've been there to his world of unending night. […]
He'll take me. I know. […] He won't let me go. What I once used to dream, I now dread. If he finds me it won't ever end. And he'll always be there singing songs in my head”, [Why have you brought me here]. Raoul lupaakin huolehtia Christinen suojelusta – mutta osoittautuu sellaiseen kyvyttömäksi. (Lopulta Christine on se, jonka tehtäväksi tulee pelastaa Raoul. Tämän hän voi tehdä vain suostumalla OG:n puolisoksi. Toisin sanoen OG osaa kääntää ”häiriötekijät” hyödykseen ja käyttää vastustajia omina pelinappuloinaan. Niinpä Raoulkin on lopulta vain väline, jolla OG saa pelattua Christinen itselleen.)

 

Tarinalla on - ainakin näennäisesti - hyvin kaunis ja inhimillinen loppu: OG kokee jotakin, mitä ei ole koskaan ennen saanut kokea (Leroux’n novellissa ja Lloyd Webberin sanoituksissa ei edes oman äitinsä taholta): pyyteettömän rakkauden; Christine paitsi antaa naamionsa riisuneen OG:n suudella itseään, myös suutelee tätä takaisin, vapaaehtoisesti ja käskemättä, edes pyytämättä.

 

Tämä havahduttaa OG:n. Niinpä hän, ”suuren liikutuksen valtaan” jouduttuaan, päästää Christinen ja kilpakosijansa vapaaksi, ja vannottaa näitä olemaan koskaan paljastamatta hänen olemassaoloaan tai mitään tapahtuneesta. Christineltä hän haluaa sormuksensa takaisin, mutta vasta kuolinpäivänään. (Tämä on merkittävää. Palaan siihen ihan kohta.)

 

Myöhemmissä versioissa, etenkin Andrew Lloyd Webberin musikaalissa ja siihen perustuvissa filmatisoinneissa, tapahtumat eivät ole aivan näin suoraviivaisia tai kärjistettyjä. OG ei esimerkiksi kuole. Hän vain katoaa tumman viittansa taakse ja jättää jäljelle naamionsa. (Tämä syventää OG:n hahmoa, ja tekee hänet yksittäisestä ja kuolevaisesta (eli rajallisesta) olennosta monipuolisemmaksi entiteetiksi, jolla on institutionaalinen ulottuvuutensa.) Toisekseen, kun OG alkuperäisessä versiossa kidnappaa Christinen, uudessa versiossa Christine vain kulkee peilin takaiseen ja herää jonkin ajan kuluttua unestaan. Toisin sanoen vuorottelu ”valon” ja ”varjon” maailmoissa on nykyversiossa hienostuneempaa ja problematisoidumpaa; se, mikä tarinan alkuperäisessä versiossa kuvataan konkreettisena tapahtumana, jonka voi tulkita symbolisesti, on kuvattu tarinan uudemmissa versioissa jo valmiiksi vertauskuvallisena tapahtumana ihmisen oman mielen liikkeistä. Niinpä silloin, kun Christine on vanhassa versiossa ”kidnapattu oopperan uumeniin”, uudessa versiossa hän on selkeästi vain vajonnut oman mielensä syvyyksiin, ja tämän vertauskuvana OG:n hallitsemaan maailmaan käydään peilin kautta. (Pimeitä sokkeloita ei nykyversiossakaan silti unohdeta, sillä oopperan kummituksesta – tuosta peilin läpi astuneesta – tule yhä näkyvämpi osa Christinen todempaa todellisuutta, ja ooppera on kaikesta huolimatta OG:n asuinpaikka ja näytelmän tapahtumapaikka.)

 

Mutta se sormus. Sen palauttaminen vasta ”isännän” kuolinpäivänä kuvaa sitä, ettei isännän valta raukea ennen.

 

[Tässä yhteydessä on kiinnostavaa tietää, että täsmälleen samoin kuvataan tapahtuvan ”varsinaisten mielenhallintauhrien” ja heidän ”isäntiensä” välillä. Tämä, kuulemma, oli syy esimerkiksi Arizona Wilderin vähittäiseen mielenhallinnantilasta heräämiseen: kukaan muu ei, yrityksistä huolimatta - Wilderin mukaan esimerkiksi Henry Kissingerkin yritti - kyennyt saamaan häneen samanlaista otetta, eikä häntä siten yhtä voimakkaaseen hallintaan kuin ”oikea isäntä”. Mutta Wilderin isäntä olikin, kuulemma, varsinainen velho: Jospeh Mengele.]

 

Näin ollen johdonmukaisin - ja kokonaisuuteen nähden todenmukaisin - syy siihen, miksi OG ”päästää Christinen menemään”, on se, että OG havaitsee naisen olevan jo hänen vallassaan, täydesti ja kokonaan – vieläpä vapaaehtoisesti! Sen on osoittanut antautuminen ja suutelu, täysi vastustuksesta luopuminen.

 

[Tämän tällaisen kuvataan olevan isäntä-orja –suhteen intiimein ja onnistunein muoto. Esimerkiksi Carolyn Hamlett kertoo tästä merkillisen, omakohtaisen ja jokseenkin karmaisevan tarinan (YouTubessa…).]

 

Se, että OG:n sormus pysyy edelleen Christinellä, kuvaa siis liiton rikkumattomuutta ja valan perimmäistä loukkaamattomuutta - ja ennen kaikkea sitä, että Christine on OG:n omaisuutta (ja samalla hänen "agenttinsa").

 

[Sormus on paitsi okkulttisessa symboliikassa, myös BDSM –tematiikassa hyvin keskeinen kapine (varmaankin syystä, että BDSM on, kuulemma ja kaikesta päätellen, ilmiönä ja ”menetelmänä”  okkulttisten kulttien alaisuudessa synnytetty ja metodina käytetty), etenkin O -tunnuksella varustettuna. Lisäksi, jos ajatellaan vaikkapa BDSM:ää, mikä voisikaan olla ”isännältä” täydellisempi suoriutuminen kuin halukas orja, ja orjuuden tilaansa jopa himokkaasti suhtautuva? Ei ihme, että ”laillista väkivaltakoneistoa”, kuten armeijaa ja poliisia, on jo vuosikymmeniä erotisoitu, tai että BDSM ylipäätään kuvataan lähinnä hallinnan välineeksi. ”BDSM is a distraction from the real issues”… Käytännössä ja pelkistetyimmillään BDSM:ssä on kyse pelkästään seksuaalienergian - ja siten, metafyysisesti ajateltuna, elämänvoiman ja ”hengenvoiman” - haltuunotosta. Koska tämä voima tai energia sattuu olemaan ihmisen essentia, sen syvemmin häntä ei edes voi ottaa haltuun.]

OG:n ja Christinen suhde on luonteeltaan selkeästi isäntä-orja –suhde (ja seksuaalisen vireen takia samalla myös BDSM –henkinen). Niinpä kärjistyneet tilanteet heidän välillään ovat ikään kuin ”BDSM –solmuja”: ote kiristyy, jos orja vastustaa, ja löystyy vain, kun antautuminen on tapahtunut. "Your chains are still mine, you belong to me!” [Maquerade/ Why so silent?] Tätä logiikkaa koko tarina uskollisesti noudattaa.

 

Niinpä ”solmu” on löyhimmillään silloin, kun Christine on kaikkein antautunein eikä vastusta ”mestaria” lainkaan: ”Pitiful creature of darkness... What kind of life have you known? God give me courage to show you, you are not alone...” [Down once more], Christine puhelee hellästi ja tunnustaa rakkauttaan suutelemalla. OG:llä ei, tietenkään, ole mitään sitä vastaan, että Christinen antautumista motivoi syvä empatia; 'Whatever works...'

[Tällä tavalla tulkiten Christine on esimerkki siitä, kuinka ihmisen "herkkiä ja heikkoja kohtia" - joista empatia lienee merkittävin - käytetään häikäilemättä hyväksi, siis empaattista henkilöä itseään vastaan. En tietenkään tarkoita kritisoida pyyteettömän rakkauden osoittamista, sikäli että Christinen ele halutaan sellaisena tulkita, enkä siis tarkoita, etteikö Todellinen Rakkaus voisi parantaa (tai että empatia olisi turhaa). Mutta Rakkaus on voima, jota Christinen tilassa oleva "astia" ei kykene ylläpitämään - tästä myös mielenhallinantila, "viritelty taajuus", pitää huolen - saati ohjata sitä OG:lle siinä määrin, että se voisi johtaa minkäänlaisen "parantumiseen". [Kun rakkaus ymmärretään metafyysisesti "korkeavärähteisenä tilana", puhutaan energiasta, joka vaatii eheän ja suuren "auran" [eli "henkisen energiakentän"]; mitä eheämpi aura, sitä paremmin se pystyy ylläpitämään mainittua tilaa tai taajuutta, ja mitä suurempi aura, sitä enemmän se pystyy mainittua energiaa tai taajuutta vastaanottamaan ja välittämään. Valtava "pimeys" vaatii valtavan "voimakentän", jotta vaikutus olisi merkittävä - sen lisäksi, että "pimeyden" olisi itse haluttava yhteyttä tuohon voimakenttään.] Oikeastaan ajatus "rakkauden kaikkivoipaisuudesta" on petollinen - ja "pelinappulaksi käännetty" - sikäli, että se saa helposti unohtamaan suhteellisuudentajun: pieni tuikku ei todellakaan valaise synkkää luolastoa; vaikka rakkaus on tuli, pieni tuikku voi ilmaista siitä vain pienen tuikullisen verran, ja synkässä luolastossa se on helppoa puhaltaa kokonaan sammuksiin. Toisin sanoen pieni tuikullinen ei kykene hallitsemaan pimeyttä, päinvastoin. Voimasuhteet on hyvä pitää mielessään. Niinpä pieni tuikku valaisee korkeintaan itsensä ja välittömän lähiympäristönsä - mikäli se ei ole kovin kalsea ja vetoinen.]

 

Ei olekaan ihme, että tarinalle on - ainakin sen musiikaaliversiolle - ilmestynyt jatko-osa: Love Nerver Dies… (Sekin on Andrew Lloyd Webberin kynästä.) Nimi tietenkin viittaa Christinen orjuuden tilaan, siihen lumovoimaan, joka OG:llä häneen yhä on, sekä OG:n haluttomuuteen päästää naisesta oikeasti irti. [Niinpä esimerkiksi Arizona Wilderkin tietää, että ”they still have plans for me”.] Tätä enteillään jo Phantom of the Operassa:

 

“Once again she returns […] to the arms of her angel… Angel or demon… Still he calls her….
Luring her back, from the grave… Angel or dark seducer…? Who are you, strange Angel…?” Raoul kauhistuu.

“Wildly my mind beats against you”, Christine - “increasingly mesmerized”- puhelee OG:lle. “You resist…” OG toruu, mutta huomaa: “Yet your soul obeys…” (Vaikuttaa siltä, että OG:n tarjoilema “sweet intoxication” on Christinelle liian vahva seerumi. “Your spirit and my voice in one combined. The Phantom of the Opera is there, inside your mind”.)

Christine on hämmentynyt, ristiriitojen ja epätietoisuuden repimä. “Angel… or father… Friend… or Phantom…? Who is it there, staring… ?” OG tarjoaa, tietenkin, heti lohdutustaan; mitä tahansa jotta Christine lähenisi häneen: ”Wandering child…So lost…So helpless…Yearning for my guidance… Have you forgotten your Angel…?”

“Angel… oh, speak….What endless longings echo in this whisper…!” Christine vastaa.

”You denied me[…], turning from true beauty[…] Do not shun me […]. Come to your strange Angel[…] I am your Angel of Music… Come to me: Angel of Music….” OG kutsuu. [Wandering Child] “Fear can turn to love – you’ll learn to see”, OG lupaa [I remember/ Stranger than you dreamt it]. "Too long you've wandered in winter, far from my fathering gaze”, hän vetoaa Christineen.

“Angel of darkness!” Raoul huudahtaa tajutessaan tilanteen. [”We have all been blind,“ hän toteaa.] “Let her go! For God's sake, let her go!” hän pyytää OG:ltä.  [Wandering Child]

Nimi, Love Never Dies, viittauksena Opperan Kummituksen vetovoimaan lienee todellakin kuvaava.

* * *

 

Mitä OG, ”Angel of Music”, sitten todella haluaa? Noh, hän haluaa tietenkin johtaa oopperaa. Sitä hän on tehnyt jo kauan aikaa.  “As if this opera house, it was his playground and, now, his artistic domain. He's a genius. He's an architect and designer. He's a composer and a magician. A genius, monsieur,” Madame Giry tietää.

Mitä tulee Christineen, OG haluaa saada tämän kokonaan omakseen - siis hallintaansa ja valtaansa -, minkä jälkeen hän voisi nostaa Christinen oopperatalonsa tähtisopraanoksi. ”You alone can make my song take flight. Help me make the music of the night!” [Music of the Night]. Tämä on kuulemma ainoa syy, miksi hän on tuonut - tai päästänyt - Christinen valtakuntaansa.

“The role which Miss Daae plays calls for charm and appeal, and I am anxious her career should progress in the new production of Il Muto. [Notes/ Prima Donna]

(Hmm..."New production of Il Muto"...Hmm...)

Tärkeintä ei siis ole henkilö persoonana, vaan hänen kykynsä, hänen tarkoituksenmukaisuutensa. Tähän kuuluu, että lahjakkaimmankin kausi päättyy aikanaan. ”Flowers fade, the fruits of summer fade, they have their seasons, so do we” [Think of Me].

Siksi OG haluaakin nyt tehdä muutamia muutoksia. ”The [former] diva's a disaster. Must you cast her when she's seasons past her prime? […] You will therefore cast Carlotta as the page boy and put Miss Daae in the role of Countess. […] The role of the page boy is silent which makes my casting in a word, ideal” [Notes].

[Tästä korvattavuudesta Beyoncékin, esimerkiksi, laulaa kappaleessaan Irreplaceable – vaikka kaikki on jälleen naamioitu tarinaksi rakkaussuhteesta. (Jos kyse todellakin olisi pelkästä ihmissuhteesta, olisi absurdia, jos toinen olisi noin vain ja silmää räpäyttämättä heivattavissa ja korvattavissa; miksi kummassa perustaa alun alkaenkaan minkäänlaista ihmissuhdetta niin vähän merkitsevän ihmisen kanssa? Bisnessuhteessa tilanne sen sijaan on ymmärrettävämpi ja ennen kaikkea uskottavampi.) 

"To the left, to the left […] Everything you own in the box to the left. In the closet that's my stuff, yes. If I bought it please don't touch. And keep talking that mess, that's fine, but could you walk and talk at the same time? And it's my mine name that is on that tag, so remove your bags, let me call you a cab. Standing in the front yard telling me […] how I'll never ever find [anyone] like you. […]
You must not know 'bout me. […] I could have another you in a minute. […] I can have another you by tomorrow. So don't you ever for a second get to thinking you're irreplaceable. So go ahead and get gone. […] Because you was untrue. […] So since I’m not your everything, how about I'll be nothing, nothing at all to you. Baby I won't shed a tear for you, I won't lose a wink of sleep
'Cause the truth of the matter is, replacing you is so easy. […] You could pack all your things, we're finished (You must not know 'bout me)”]

Siihen, mitä OG kaiken tämän avulla ja jälkeen havittelee - eli mikä on kaikkien näiden haluamisten taustalla vaikuttava halu (tai agenda) -, ei tarinassa oteta kantaa. (Ehkä päämääränä on johtajuus itsessään?)

Varsinainen puppetmaster siis tämä OG – mihin jo koko tarinan nimi viittaa: ”oopperan kummitus”. ”Oopperan”, nimittäin, voi helposti tulkita viittaavan koko maailmaan näyttämönä ja näytelmänä, mikä on hyvin klassinen vertauskuva. (Kummitus puolestaan on ”näkymättömissä” vaikuttava ”entiteetti”.)  Samalla periaatteella myös Phantom of the Operan voi helposti tulkita analogiaksi maailmasta ja sen menosta: maailma on näyttämö ja maailmanmeno yhtä suurta oopperaa. Tämä pitää sisällään myös ajatuksen kulisseista ja roolituksista, sekä ennen kaikkea oopperan johtajasta. Kuvaavaa on, että oopperan näytelmässä (tai näytelmissä) kaikkea lävistää musiikki (taajuus), jonka avulla kaikkea hallitaan kuin ”energioiden tai tunnelmien arkkitehtonista kokonaisuutta”. Ja kukapa muu oopperan johtajana onkaan kuin mytologiodien ”Angel of Music” (the head of the ”World Management Team”?) - tietysti syvällä kulissien takana ja pintojen alla, varjoihin kätkettynä. Tästä kuviosta voi johtaa lukemattomia analogioita.

Kuvaavaa on sekin, että tarinassa on näytelmiä näytelmässä ja nukketeatteri nukketeatterisssa, puhumattakaan että naamiointia naamioinnin päälle. Elokuvaversiossa vuodelta 2004 tämä puppetmasterointi tuodaan näkyvästi esille, ja sen yhteys oopperan tapahtumiin rinnastetaan selkeästi: kun OG laatii kammiossaan suunnitelmia, hänellä on edessään pieni nukketeatteri. Sen nuket ovat - kuinka yllättävää - miniatyyrejä oopperan esiintyjistä.

Kuvaavaa on sekin, että tämä ”Angel of Music” on hyvin ankara hallitsija (koska hänen vallankäyttönsä perustuu kontrollointiin ja voimankäyttöön), minkä Christine on tiennyt alusta asti. (OG ei esimerkiksi salli ruokataukoa silloin, kun on harjoiteltava tulevaa esiintymistä varten.)

OG jakelee ohjeitaan kaikille mahdollisille tahoille ja johtoportaille.“Should these commands be ignored, a disaster beyond your imagination will occur. […] No one likes a debter so it's better if my orders are obeyed!”, OG uhkaa. "You will curse the day you did not do all the Phantom asked of you!" Ja toden totta: jos kukaan uskaltaa vastustaa hänen suunnitelmiensa toteutumista tavalla, jolla voisi olla mitään oikeaa merkitystä, hänet ”vaiennetaan”. Vihjailevan näytelmän, Il Muto (= ”The Mute”), aikana OG antaakin näytteen siitä, kuinka tosissaan hän on. (Saattaa olla kuvaavaa, että vaiennettu mies on ollut vastuussa lavasteista.) Vaikka otteet ovat kovat, vastustajaa itsessään ei pidetä kovin vakavasti otettavana: Poor fool, he makes me laugh, on kohtauksen raita otsikoitu. (Otsikko vihjaa myös muuhun: näytelmän ”typerys” on aviomies, joka ei ymmärrä, että hänen puolisonsa vietellään; OG osaa toimia salassa.) Kuten Madame Giry oli todennut: “Those who speak of what they know find, too late, that prudent silence is wise. Joseph Buquet, hold your tongue.”

Oopperan näennäinen johtoporras on häkeltynyt. “He is mocking our position […] In addition he wants money. […] What a funny apparition to expect a large retainer, nothing plainer. He is clearly quite insane” [Notes]

Lisäksi, kukaan muu ei saa kajota maestron Valittuun: “Do not fear for Miss Daae. The Angel of Music has her under his wing. Make no attempt to see her again" [Notes]. Toisin sanoen OG haluaa olla ainoa todellinen edunsaaja ja "savenvalaja".

Myös sitä, millaisia esityksiä oopperassa järjestetään, voidaan pitää vihjailevana. On Hannibaalia (jonka mukana myös muinaisia roomalaisia ja heidän valtakuntaansa: "Sad to return to find the land we love threatened once more by Roma's far-reaching grasp"), Don Juanin riemuvoittoa ja Mykkyyttä (joka on ollut keskeinen projekti...)

Koska OG on se kulissien takainen nerokas puppetmaster, joka hallitsee kaikkia ja kaikkea, hän rinnastuu Wizard of Oziin. (Voi hyvin sanoa, että Phantom of the Opera on Wizard of Ozin goottiversio.) Hallinnoimassaan oopperassa tärkeimmille ja vaikutusvaltaisimmille paikoille pääsevät ne, joihin OG:llä on suurin vaikutusvalta ja joita hän pitää parhaimpina ja vaikuttavimpina välineinä päämääriään ajatellen; ne, joiden kautta OG voi tehokkaimmin vaikuttaa. ”It’s me they hear”, OG toteaa esimerkiksi Christinestä. ”I am the mask you wear”, Christine myöntää. ”I gave you my music”… OG jatkaa.

[Sama logiikka pätee myös, käsittääkseni, todellisessakin musiikkibisneksessä (joskin näytelmän "ooppera" tulee ymmärtää huomattavasti laajempana kokonaisuutena, mikäli se ymmärretään todellisuuden vertauskuvana): popparin perusvaatimus on, että imagon ja taiteen sisällön on oltava ”agendan mukainen”. Toisekseen on, luonnollisesti, oltava parhaista parhain (joskin tämä on vasta toissijaista agendan vaalimiseen nähden, mistä syystä monet taitavat jäävät syrjään): vain lahjakkaimmat, taitavimmat, upeimmat, kauneimmat ja komeimmat sekä ”sopeutumiskykyisimmät” poimitaan päältä; he saavat ”isäntien” suosion, sillä tällaisten ”orjien” omistautuneisuus on suurinta ja heidän kauttaan vaikuttaminen tehokkainta. Tarkoitus on silti, lopulta, vaikuttaa yleisöön (ei siis palkita artistia; se lopetetaan välittömästi, kun vaikutus yleisöön lakkaa). Siksi on kyettävä rakentamaan riittävän voimallinen ikoni. Tästä syystä läpimurron tekevät vain tarkkaan valitut, huolimatta siitä, kuinka ”yllättävältä” läpimurto näennäisesti vaikuttaa. Huippu on aina erittäin kontrolloitu paikka. Onhan kyse ”oopperasta” ja sen omistajan tahdosta.]

* * *

Kuten todettua, tarinassa ”Angel of Musicin” alkuperää ja varsinaista merkitystä ei tuoda esille - ellei sitten alun vihjauksella: luvulla 666, sekä symboliikalla, jota suuri yleisö ei yleensä kuitenkaan tunnista, kuten peilien käytöllä ja mustavalkokuvioinnilla. [Tässä kontekstissa mustavalkokuviointi viittaa dualismiin - joka on Adampantsin mukaan ”bipolaarinen häiriötila” - : valon ja varjon, "hyvän" ja "pahan" vaihteluun ja siihen, että ne ovat saman ”pelinrakentajan” hallinnassa. Tästä syystä shakkiruutukuviolla on okkulttisessa symboliikassa tärkeä merkitys, mistä syystä se on myös vapaamuurariudessa käytetty ”tunnuskuviointi”.]

Vastaavanlainen viittaava vihjaus on myös ilmaus: ”this loathsome gargoyle, who burns in hell” [I remember/ Stranger than you dreamt it]. “An example of a less obvious Signature Symbol is the gargoyle. Any film or other production featuring even brief glimpses of gargoyles is announcing that it has the Illuminati stamp of approval”, kirjoittaa Aspen - jolla on, kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani maininnut, oman kertomuksensa mukaan ensikäden kokemuksia “Phantom of the Operan” “ohjaustyöstä”; “OG” on, kuulemma ja jos olen ymmärtänyt oikein, itse tästäkin asiasta Aspenia valistanut - artikelissaan Illuminati inpsect every Hollywood script (julkaistu Henry Makowin verkkosivuilla 22.8.2011).

[Lana Del Reykin laulaa gargoileista:“Gargoyles standing at the/ front of your gate/ trying to tell me to wait but/ I can’t wait to see you./ So I run like a child to/ heaven’s door/ I don’t wanna be bad I won’t/ cheat you no more.

Laulun neidolle vastataan: “Darling, I’m waiting to greet/ you/ Come to me baby/ Spotlight, Bad Baby/ You’ve got a flair/ for the violentest kind of / love anywhere out there/ Mon amour, sweet child of/ mine, you’re divine/ Didn’t anyne ever tell you/ it’s ok to shine?/ […] Don’t be afraid of me, don’t/ be ashamed/ walking away from my soft/ resurrection/ Idol of roses, iconic soul/ I know your name” (laulusta Bel Air - the neighbourhood and death scene of Marilyn Monroe). Jos Baz Luhrman tekisi Phantom of the Operasta oman versionsa, Lanan biisi voisi hyvin sisältyä soundtrackiin…

Kuten myös Beyoncén Halo:

"Remember those walls I built/ Well, baby they're tumbling down/ And they didn't even put up a fight/ They didn't even make up a sound./ I found a way to let you in/ But I never really had a doubt/ Standing in the light of your halo/ I got my angel now./ It's like I've been awakened/ [...] I ain't never gonna shut you out/ Everywhere I'm looking now/ I'm surrounded by your embrace/ Baby I can see your halo/ You know you're my saving grace./ You're everything I need and more/ It's written all over your face/ Baby I can feel your halo/ Pray it won't fade away./ I can feel your halo halo halo/ I can see your halo halo halo.../ Hit me like a ray of sun/ Burning through my darkest night/ You're the only one that I want/ Think I'm addicted to your light./ I swore I'd never fall again/ But this don't even feel like falling..."

- Ja miksei myös Hello:

"I love to see you walk into the room/ Body shining lightin' up the place [...]/ The way that you protect your friends/ Baby I respect you for that/ And when you grow you'll take everyone you love along/ I love that shit./ Don't fly me away/ Don't need to buy a diamond key to unlock my heart/ You shelter my soul, you're my fire when I'm cold/ I want you to know / You had me at hello.../  It was many years ago/ Baby when you stole my cool/ 'Cause you had me at hello... /  I get so excited when you travel with me/ Baby while I'm on my grind/ And never will I ever let my hustle/ Come between me and my family time and/ You keep me humble, I like this type/ 'Cause you know there's more to life/ And if I need ya, you will be here/ You will make the sacrifice [...] Gotta feel you and be near you/ You're the air that I breathe to survive/ Gotta hold you, wanna show you/ That without you my sun doesn't shine./ You don't have to try so hard for me to love you...”]

 

Hmm…”Angel of Music” asettaa myös seireenit [eli nymfit, jollaisena myös Christine implisiittisesti esitetään; hänellähän on lumoava lauluääni] kiinnostavaan valoon, ja lisää niiden mystistä ja okkulttista merkitystä. Seireenithän viettelevät tuhoon lauluäänellään, siis musiikilla [joka viittaa, nymfin ollessa kyseessä, seksuaaliseen vetovoimaan. "He was bound to love you when he heard you sing", on OG todennut Christinelle]. Ja kuten Christine on OG:n ”masquerade” – ”I am the mask you wear” [laulusta Phantom of the Opera] – samoin nymfi on kalastajan väline, perho, jolla tämä houkuttelee ja huijaa saaliitaan. OG haluaa Chrstinen oopperansa tähdeksi samasta syystä kuin kalastaja perhon onkensa päähän: “The role which Miss Daae plays calls for charm and appeal, and I am anxious her career should progress in the new production of Il Muto. (“Il muto” viitannee tässä paitsi jo kuvattuun vaientamisen uhkaan, myös salaisuuteen ja sen säilyttämiseen. - Ja eikös myös kalastamisen perussääntönä ole hiljaisuus, etteivät kalat pelästy ja pakene. Madame Giryn vuorosanoihin jälleen viitaten: “Those who speak of what they know find, too late, that prudent silence is wise. Joseph Buquet, hold your tongue.” OG pyytääkin Christinea säilyttämään heidän salaisuutensa, jopa OG:n olemassaoloa koskien. [Mitä vielä tulee Christineen ja salaisuuteen: Christinen arvo ja merkitys lienee OG:lle suuri, sillä OG on antanut Christinelle anteeksi jopa naamionsa poistamisen kesken näytelmän, yleisön edessä! Lavastemieheltä OG ei sen sijaan hyväksynyt edes vihjailua. Kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta, vaan etujen ja haittojen arvioinnista: Christinen rankaiseminen olisi vähemmän hyödyllistä kuin rankaisematta jättäminen; Christine on OG:lle aare, erityislahjakkuus, jolta hän odottaa vielä paljon - eikä aio jäädä hedelmistään paitsi.])

Kertomuksessa ”Angel of Music” on siis sankarittaren, sopraano Christinen, mystinen opettaja. Erikoista tässä opettajassa on, kuten todettua, se, että hän tuutoroi Christineä tämän mielen sisällä. ("She has been well taught", Madame Giry tietää.)

Tämä - siis ”mielensisäinen tuutorointi” - on, kuten olen edellä kuvaillut, voimakas viittaus sekä mielenhallintaan että sen okkulttiseen luonteeseen.

[Esimerkiksi Fritz Springmeier kuvailee mielenhallintauhriin käytettävän metodiikan - siis henkilön kouluttamisen - olevan hyvin paljon juurikin ”päänsisäistä”, jopa - niin tärähtäneeltä kuin se kylmiltään kuulostaakin - unien hallintaa ja ”telepatiayhteyttä” myöten. (Uhrilla on, Springeimerin mukaan, myös erityisiä altereita, joiden tehtävänä on olla suorassa telepaattisessa yhteydessä ”isäntään”, ja esimerkiksi ilmoittaa - telepaattisesti - toiminnasta, joka saattaa uhata isäntä-orja –suhdetta, tai on muutoin vastoin ”isännän tahtoa”, sopimuksia tai sääntöjä. Uhri itse ei, tietenkään, ole tällaisesta ”sisäisestä toiminnasta” tietoinen.) Se, millaisena "koulutettava" itse kokee "päänsisäisen koulutuksensa" ja kuinka todellista se hänelle on, riippuu siitä, kuinka "tiedostava" koulutettava on (tai kuinka tiedostava hänen sallitaan olla. Ehkä tässäkin noudatetaan jonkinlaista "BDSM -solmujen periaatteetta"...) Esimerkiksi Solaris BlueRaven ja Kieron Lee Perrin kertovat, miltä "päähän tunkeutuminen" tuntuu.]

Kuvaavaa on, että tuutori kätkee henkilöllisyytensä, ja muutoinkin lähestyy kohdettaan hyvin varovasti. Siihen asti kunnes OG on saanut Christinen toivomaansa asemaan (ja samalla sopimussuhteeseen), hän ilmaantuu naiselle vain tämän unissa.

Kuvaavaa on sekin, että Chirstine toteaa OG:lle: ”I am the mask you wear”. Niin täydellistä on naisen haltuunotto ja tämän marionettina ohjailu.”I have brought you, that our passions may fuse and merge - in your mind you've already succumbed to me, dropped all defences, completely succumbed to me” [Point of no return]”My spirit and your voice in one combined. […] It’s me they hear…” [Phantom of the Opera].

* * *

Christinen laulu, Think of Me, on kohtalokas ja enteellinen - ja masquerade. Laulu aloittaa hänen tarinansa, ja kommentoi jo ennakolta hänen ja OG:n suhdetta. Koska katsoja kuitenkin helposti harhautuu tulkitsemaan laulun Christinen ja Raoulin suhteeseen viittaavaksi, laulu oikeassa paikassaan - ikään kuin ”ennakolta” - esitettynä toimii hämäyksenä, naamiona, jonka kätkössä voidaan tehdä tarvittavat emotionaaliset virittelyt: katsoja hyväksyy Christinen syvän rakkaudenkaipuun, koska katsojan on helppoa hyväksyä neidon romanssi ”puhtaan ja kunnollisen” Raolin kanssa. Vaivihkaa kaipuun kohde kuitenkin siirretään OG:hen ja ilmaistaan, että itse asiassa Christinen kaipuu on kohdistunut OG:hen kaiken aikaa.

Tällaisen narratiivisen peliliikkeen tarkoitus on tietenkin lisätä OG:n viehätysvoimaa katsojan silmissä, vähän kuin salaa tai ainakin vaivihkaa.

[Samaa taktiikkaa käytetään myös Tessin tarinassa: Angel on kunnollinen ja turvallinen mies, joten romanssi hänen kanssaan on ok. Alexander sen sijaan on synnillinen ja vaarallinen, joten romanssin hänen kanssaan voi hyväksyä vain salaa, kätketyimmillään vain vaistomaisella tunnetasolla, siis kaikkien moralisointien ja selittelyjen takana. Tämä taso - vaistomainen tunnetaso - on kuitenkin kaikista tasoista tärkein silloin, kun halutaan vaikuttaa (lue: manipuloida). [Asiaan tietysti kuuluu, ettei katsoja/lukija tiedosta tätä. Siksi katsoja saakin vapaasti moralisoida, kritisoida, analysoida ja selitellä: ”järjen käyttö” ei aseta pienintäkään uhkaa tai estettä tarinan todelliselle vaikutuskyvylle, koska se ei ylipäätään operoi järjen - siis käsitteiden, rationalisoivan logiikan ja sen premisseistä johdettujen johdonmukaisuusperiaatteiden - tasolla. (Tällä – ihmiselle tyypillisellä taipumuksella toimia vastoin parempaa tietoaan, syystä, ettei hän tunne saati hallitse omaa psykodynamiikkaansa ja sen säätelemää tunne-elämää [minkä vuoksi hän siis voi selittää itselleen mitä hyvänsä ja uskoa sepitteensä ilman, että sillä on mitään todellista merkitystä hänen elämälleen tai toiminnalleen] – irvaillaan elokuvissa nykyään yllättävän näkyvästi ja yllättävän paljon. Eräänä, sinällään hauskana esimerkkinä on vaikkapa Crazy Stupid Love –elokuvan [2011] kohtaus, jossa Jacob on juuri vienyt Hannahin kotiinsa, eikä Hannah aio tulla ”vietellyksi”…)]]

Think of Me:n ensisijainen tulkintavaihtoehto on siis se, että laulu on väistöliike implisiittisen (tai jopa subliminaalin) viestin hyväksi. OG on se, jota Christine jää kaipaamaan. Häntä Christine ajattelee, ja hänen Christine toivoo muistavan itseään. (Salaa. Hiljaisuudessa, yön hiljaisuudessa. Music of the Night….) OG tietää tämän, tottakai. Juuri siksi hän päästää Christinen “vapaaksi” ja jopa Raoulin puolisoksi; ”vapaus” ja toinen kumppani eivät ole este hänen ja Christinen liitolle tai valalle. Tämän ilmauksena Christine siis, kuten jo edellä kuvailin, säilyttää tarinan alkuperäisessä versiossa OG:n sormusta kuolinpäivään asti.

Think of me, think of me fondly,
when we've said goodbye.
Remember me once in a while -
please promise me you'll try.
When you find that, once again, you long
to take your heart back and be free -
if you ever find a moment,
spare a thought for me

We never said our love was evergreen,
or as unchanging as the sea -
but if you can still remember
stop and think of me . . .

Think of all the things
we've shared and seen -
don't think about the way things
might have been . . .

Think of me, think of me waking,
silent and resigned.
Imagine me, trying too hard
to put you from my mind.
Recall those days
look back on all those times,
think of the things we'll never do -
there will never be a day,
when I won't think of you . . .
[…]

Flowers fade,
The fruits of summer fade,
They have their seasons, so do we
but please promise me, that sometimes
you will think of me!

* * *

Phantom of the Opera, etenkin jatko-osansa, Love Never Dies, kanssa, tarjoaa katsauksen ”manipuloivan lumovoiman anatomiaan”. Mitä tuo katsaus opettaa?

Se opettaa käsitteen masquerade.

Tarinassa OG:n suurin huijaus on naamio nimeltä Don Juan, seksuaalinen viettely (eli seksuaalienergian haltuunotto). Tämä loppuhuipennukseksi tarkoitettu - ja näytelmässä hyvin kuvaavasti nimetty: "Final score" (eli ratkaiseva maali...) - valloitus tapahtuu juuri ennen kuin Christine on viety Point of no returnin äärelle.

”I have brought you, that our passions may fuse and merge - in your mind you've already succumbed to me, dropped all defences, completely succumbed to me […]” OG lausuu Christinelle, Don Juaniksi tekeytyneenä. [Don Juan, The point of no return]

[OG käyttää siis samaa menetelmää kuin aiemmin - pyrkimystä saada nainen viehättymää itsestään seksuaalisesti -, mutta on joutunut vaihtamaan sekä näytelmää että naamiota, ja niiden mukana myös ”todellisuuskerrointa”: koska tilanne on Christinelle ”pelkkää näytelmää”, hän ei osaa olla varuillaan, eikä esimerkiksi varoa helposti triggeröityviä ”salaisia halujaan”. (“You must be always on your guard, or he will catch you with his magical lasso!” [Magical Lasso])

Näin ollen OG pääsee jälleen lähestymään naista roolinsa ja naamionsa varjolla siitä huolimatta, että Chirstine on tässä vaiheessa tarinaa jo luopunut OG:stä ”paremman tietonsa valossa”. Koska muutos on ollut vain katsomuksellinen tai tiedollinen, ei siis tunnetason saati viettien tason muutos, OG hallitsee edelleen naisen sisäisiä voimia. Uuden naamion tehovoima todistaa, että Christinen irtaantuminen OG:stä on ollut kosmeettista. (Osaltaan tämä on Christinen oma vika; hän on, OG:n todelliset kasvot paljastettuaan, auttanut tätä naamioimaan itsensä uudelleen. Paitsi, että hän on ojentanut OG:lle naamion, jolla tämä voisi kätkeä itsensä häneltä, hän myös toteaa: ”I am the mask you wear!” Toisin sanoen Chirstine tuskin voi tilassaan luottaa edes itseensä, sillä hän on uhrannut itsensä naamioinnin hyväksi.)]

"I have come here, hardly knowing the reason why... In my mind, I've already imagined our
bodies entwining defenceless and silent - and now I am here with you: no second thoughts […] “ Christine vastaa. On kuvaavaa, että hän luulee esittävänsä oopperanäytelmää ja Don Juanin rakastajatarta – vaikka laulaakin tosiasiassa omista tunteistaan ja haluistaan, omasta sisäisestä tilanteestaan. Toisin sanoen OG käyttää näytelmää väylänä ”Christinen sieluun”. (“You resist […] yet your soul obeys…”OG tietää.)

Toisin sanoen Christine voi roolinsa, naamionsa suojassa ilmaista kätkettyjä, torjuttuja halujaan, niitä, joita OG on hänessä viritellyt lapsuudesta asti, ja joiden alkuperästä ja turmelevasta voimasta Christine on äskettäin tullut tietoiseksi – kykenemättä kuitenkaan tekemään niille muuta kuin tukahduttamaan ne.

Samalla naamio viittaa alter-tilan luomiseen; roolissaan Chirstine uskaltaa olla juuri sellainen nainen, jollaisena OG hänet haluaa. “What raging fire shall flood the soul? What rich desire unlocks its door? What sweet seduction lies before us...?” OG myhäilee.

[Umm… Sweet seduction ”lies”? To us? It’s all such a masquerade…]

[Mitä tulee ilmaukseen ”flood the soul”: joidenkin altereiden tehtävänä saattaa olla, esimerkiksi Springmeierin mukaan, "kerätä" ja pitää hallussaan erilaisia voimakkaita reaktioita ja tunteita, ja ilmaista niitä vain halutun alterin välityksellä, vain tietyn triggerin laukaisemana. Näin ollen esimerkiksi eri seksuaalialterit voivat ilmaista eri tyyppisiä ja eri vahvuisia seksuaalisia haluja, ja traumaattisia kokemuksia varastoineet alterit puolestaan toimia osana sisäistä rangaistusjärjestelmää: jos ”orja” ei tottele (riittävän nopeasti), koettujen traumojen tuskat, altereihin kätketyt, voidaan ”ajastaa” triggeröitymään ja vyöryttämään psyykeen ankaraa ahdistusta ja kaaoottista olotilaa. Tällainen tila voidaan, tietenkin, laukaista myös ”isännän” triggeristä. Erään tällaisen ohjelmoinnin nimi on kuulemma flood-programmin. Kuvaavaa. ]

“You have come here in pursuit of your deepest urge, in pursuit of that wish, which till now
has been silent, silent… […] Past all thought of right or wrong […] Past all thought of ‘if’ or ‘when’ - no use resisting: abandon thought, and let the dream descend…” OG tietää ja kehoittaa.

Tärkeää on sekin, että asiat tapahtuvat salassa, ja että ne ovat alusta asti saaneet tapahtua salassa: kyseenalaistamatta, analysoimatta, kenenkään kitkemättä. Sen jälkeen niihin on myöhemminkään vaikeaa kajota sanoin; things just…unfold (especially when triggered). "You have brought me to that moment where words run dry, to that moment where speech disappears into silence, silence…” Christine hämmästelee. (Hiljaisuus korreloi tarinassa vahvasti salaisuuden kanssa. Tällöin sanat edustavat tiedostamista ja käsittämistä, jolloin se, mikä jää sanoitta, jää pelkäksi vaistomaiseksi, hallitsemattomaksi (koska sanoittamattomaksi eli käsittämättömäksi) voimaksi, tässä tapauksessa vietteleväksi.) ”What warm, unspoken secrets will we learn? Beyond the point of no return…” OG kuiskailee.

Vasta silloin, kun hivotaan tilaa nimeltä The Point Of No Return, OG virkkoo:”The games of make-believe ar at an end”.

Toisin sanoen OG on halunnut saavuttaa päämääränsä rooliin ja näytelmään kätkeytymisen avulla. Tästä hänen masqueradissaan on viime kädessä kyse.

”You deceived me. I gave my mind blindly”, Christine havahtuu.

Tämä - ja etenkin se, ettei Christine ole valmis antautuminaan ilman naamioinneilla manipulointia - saa OG:n muuttamaan jälleen “sävellystään”. Niinpä OG käyttää sitä korttia, jonka tietää tehokkaimmaksi: hän antaa Christinelle juuri sitä, mitä tämä eniten kaipaa (tai mitä nainen luulee kaipaavansa. [Kyse on luulosta siksi, ettei Christine ole tutkinut halujaan tarkemmin, eikä etenkään sitä, kuinka syvälle OG:n vetovoima hänessä ulottuu. Tällöin Christinen syvin kaipaus [lue: viritelmä] saa jäädä koskemattomaksi ja purkamattomaksi.]) - Ja tuossa tilanteessa se on ”vapaus” ja elämä Raoulin kanssa. Ne saatuaan Christinen ei enää tarvitse vastustaa OG:ia – minkä välitön antautuminen OG:lle osoittaa. Joten Love Never Dies. Muutamien vuosien kuluttua OG kerääkin peliliikkeensä hedelmän (joka on entistä maukkaampi).

Tarinan käsitys masqueradista on jokseenkin synkkä. Tarina nimittäin antaa ymmärtää, että kaiken toiminnan motiivina on jokin kätketty agenda - esimerkiksi OG:lla oma vallantahto ja Christinellä kätketty, tukahdutettu halu, siinä missä Madame Giry puolestaan tekeytyy täysin tietämättömäksi ja hänen tyttärensä on muuten vain ihan pihalla kaikesta (koska on "blonde angel"), Raoul puolestaan on suurimman osan ajasta joko ihastuksen tai ylimielisyyden sokaisema, ja teatterin johto ja näyttelijäkaarti ahneuden ja diivailun vietävissä - jolloin on aina kyse jonkinlaisesta huijaamisesta, jonkinlaisesta naamioinnista; kaikki käyttävät naamioita (jos eivät minkään muun takia, niin siksi, että joutuvat osallistumaan "oopperaan", vaikka olisivat näytelmästä kulisseineen ja roolituksineen autuaan tietämättömiä. Tällöin naamiointi tarkoittaa sitä, että he ovat kätkeytyneet myös omalta itseltään; etteivät he itsekään tunne todellisia kasvojaan.)

Naamioinnin käyttämisestä tarina puolestaan opettaa, että pyrkimyksissä hallita vaikutuskykyisin - ei siis esimerkiksi voimakkain - on tehokkainta. Simple. Mikä sitten on vaikutuskykyisintä? OG:n toiminnasta voi päätellä, että - sen jälkeen kun on "masqueroinut" kasvonsa eli henkilöllisyytensä, sekä alkuperänsä ja todelliset pyrintönsä - on pidettävä suhteellisen matalaa profiilia: ylpeydellä tai turhilla valtasuhdetaisteluilla ei ole hänen suosimassaan pelissä mitään todellista arvoa tai merkitystä; sellainen kikkailu paljastaa pelaajan aseman ja tämän tarkoitusperät heti.

Juuri niin käykin OG:lle: “We have all been blind” Raoul toteaa jouduttuaan rajuun konfliktiin OG:n ja tämän tarkoitusperien kanssa, “and yet the answer is staring us in the face. This could be the chance to ensnare our clever friend. […]  We shall play his game, perform his work, but remember we hold the ace” [We have all been blind].

Silloin, kun OG vielä malttoi pysytellä näkymättömissä, Raoul ei asettanut hänen toiminnalleen minkäänlaisia esteitä, koska ei tunnistanut häntä tai hänen läsnäoloaan - ei edes hänen olemassaoloaan: “This phantom is a fable. Believe me”, Raoul oli vakuutellut Christineä. “There is no Phantom of the Opera” .

[On kuvaavaa, että nämä Raoulin vuorosanat on kirjoitettu kappaleeseen Poor fool, he makes me laugh, jossa aviomies ei huomaa sitä, kuinka hänen vaimonsa vietellään häneltä.

"Vaimo" voi saada tässä yhteydessä yhtä vertauskuvallisen merkityksen kuin vertauskuvassa "Kristuksesta ja seurakunnasta": on kyse ihmiskunnasta ja tahosta, jonka kanssa se on liitossa ja joka suojelee sitä ja sen etua - jotka roolit (siis suojelijan ja suojeltavan roolit) voidaan ymmärtää myös maanläheisesti, eli ihmiskunnan itsensä kesken jaettuna, kuten liittona aristokratian ja maallikkojen kesken.

Tällöin Raoul siis edustaa suojelevaa aristokratiaa, joka oikein erityisesti häiritsee näytelmässä OG:n suunnitelmia. ("The people, under our guidance, have annihilated the aristocracy, who were their one and only defence and foster - mother for the sake of their own advantage which is inseparably bound up with the well-being of the people. Nowadays, with the destruction of the aristoracy, the people have fallen into grips", kirjoitetaan legendaarisessa Protokollassa ("Protocols of the meetings of the learned elders...") Tästä näkökulmasta tarkasteltuna aristokratia voidaan ymmärtää myös vakaiden arvojen, etenkin perhearvojen, edustajana ja suojelijana, joiden merkityksen se on aina ymmärtänyt maallikkoja huomattavasti syvemmin. Mutta ennen kaikkea sillä on ollut hallussaan resurssit - tiedolliset, taidolliset ja taloudelliset - joiden käytöstä ja jaosta tavallisen kansan olemassaolo on ollut riippuvaista. Tästä näkökulmasta katsoen voidaan myös ajatella, että vallankumouksellinen propaganda sittemmin tahrasi aristokratian maineen, ja samalla levitti epärealistisen idealistisia ajatuksia "tasa-arvosta" - kirjaimellisesti hyvin vallattomasta sellaisesta. Tämän jälkeen - siis aristokratian kaatumisen jälkeen - sitten vain odotetaan, että "tyhmyrit" itse turmelevat ja likaavat oman pesänsä, koska heillä ei ole edellytyksiä ylläpitää ja huoltaa sitä. - Ja kun pesä on riittävästi kaaoksessa, "OG" voi ottaa johdon. (Esittääkseni hyvin pelkistetyn ja mutkia suoristelevan esimerkin: esimerkiksi suomalaisten omassa historiassa on ollut kuvaavaa, että kansallinen omanarvontunto - ja sen myötä itsenäisyys, etenkin henkinen - saavutettiin ennen kaikkea paikallisen "aristokratian" ansiota: he ajoivat tavallisen kansan asiaa, vieläpä taidokkaan hienostuneesti, siis ilman turhaa melskausta. (Melskaus yleensä palvelee vain OG:n päämääriä, koska se todistaa siitä, kuinka "paimentamisen tarpeessa kansa on".) Mutta sittemmin kansa opetettiin karsastamaan "ylempiään" ja "kansallista henkeä" - vieläpä "tasa-arvon" nimissä.)

Vastaavasti tulkiten Christine edustaa feminiinisenä osapuolena passiivista tai alistetussa tai alhaisemmassa asemassa/tilassa olevaa osapuolta yleensä - ei naista tai naissukupuolta per se.]

Niinpä OG on ensinnäkin halunnut pitää Raoulin kaikesta tietämättömänä, ja toisekseen voittaa Christinen luottamuksen ja kiintymyksen yli Raoulin. Kun Raoul lopulta tulee OG:n olemassaolosta ja suunnitelmista tietoiseksi - kuvaavaa on, että Raoulille selviää OG:n todellinen luonne ennen Christineä, "maallikkoa" - Raoul on vaiennettava, ja naamiointia ja suunnitelmia muutettava jälleen.  Koska Raoul kuvittelee saaneensa Christinen omakseen, hän sekä vaikenee että lopettaa taistelun.]

Niinpä silloin, kun OG vetäytyy jälleen varjoihinsa, hän saavuttaa uudelleen hiljaisen valta-asemansa – entistä ovelampana.

(OG:llä on siis suuri itsekuri ja päämäärätietoisuus, eikä hän aio pilata tavoitteidensa saavuttamista asettumalla näkyvään johtoasemaan. Toisin saattaa olla silloin, kun pelin voitto on jo varma: silloin on varaa ylpeillä sekä demonstroida valta-asemaansa pelkästä demonstroinnin halusta. Toisin sanoen OG ilmaisee ennemmin kärisvällisyyttä kuin haluttomuutta käskeä tunnustusta.

OG näyttää siis tarinan aikana uudistaneen ajattelutapaansa ja kokevan, ettei pakottaminen ole paras tapa vaikuttaa Christinen - tai muiden näytelmiensä kannalta keskeisten henkilöiden - ajatteluun ja käytökseen; pakottaminen on ainoastaan tehnyt Christinen oman tahdon hyvin näkyväksi, eikä muuttanut tarvittavalla tavalla tämän ajattelua ja tunteita (mikä on kriittistä, sillä ne ovat kaikessa toiminnan ohjaamisessa keskeisin taso). OG näyttää päätelleen, että mikäli hän haluaa kätkeä oman tahtonsa - koska se herättäisi välitöntä vastustusta - tai sen tilan vastakkaisena Christinen omalle tahdolle, hänen on kyettävä manipuloimaan naisen omaa tahtoa, jotta saisi sen mukailemaan omaansa ja muuttumaan omakseen.)

Dominoivaa asemaa havittelevan OG:n on siis päätettävä, haluaako hän ennemmin saada pelin kulkemaan toivomallaan tavalla, vai jokaisen ymmärtävän, kuinka tärkeä ja voimakas hän on. Jonkin aikaa hän, kuten todettua, yrittää jälkimmäistä, mutta päätyy ensin mainittuun kieltäessään Chirstineä koskaan kertomasta kenellekään mitään hänestä tai tapahtuneesta, ja jättäytyessään syrjästäkatsojaksi Raoulin ja Christinen rakkaussuhteessa (sillä OG tietää jo omistavansa Christinen; sen demonstroiminen aiheuttaisi vain turhaa kitkaa suunnitelmien etenemiselle). Tällä tavoin hänestä sukeutuu pelin voittaja: Love Never Dies.

Toisin sanoen, tärkeintä OG:lle näyttää olevan se, ettei alistettuun asemaan (ja siten hyväksikäytettäväksi) haluttu kohde kykene ennakoimaan tai tunnistamaan käytettyjä menetelmiä, pelin kulkua tai edes pelin nimeä. (Mielellään hän ei saisi edes tietää, että mitään peliä on meneillään – tai edes olemassa.)

 

Siksi ”masquerade”, jonka tarkoitus on pyrkiä vaikuttamaan ensisijaisesti kohteen omaan tahtoon ja tunteisiin, ja tietysti myös omakohtaisiin havaintoihin ja päätelmiin. Tätä juonta tarinassa on kenties kiinnostavinta - ja kuvaavinta - seurata.

Niinpä naamiosta tulee ”oopperan kummituksen” ikoninen tunnusmerkki, symboli, joka viittaa koko masquerade käsitteeseen ilmiönä ja menetelmänä.

 

* * *

Summa summarum.

Naamio. Peili. Sormus. Ruusu. And a dream within a dream…

“Take your turn, take a ride on the merry-go-round in an inhuman race
Eye of gold, thigh of blue
True is false. Who is who?[…] Drink it in, drink it up [Alice in Wonderland -viittaus]
Till you've drowned in the light, in the sound
But who can name the face?
[…]
Masquerade! Take your fill, let the spectacle astound you
Masquerade! Burning glances, turning heads
Masquerade! Stop and stare at the sea of smiles around you
Masquerade! Seething shadows breathing lies
Masquerade! You can fool any friend who ever knew you
Masquerade! Leering satyrs, peering eyes
Masquerade! Run and hide, but a face will still pursue you.”

[Masquerade]

* * *