The Grinch -movement (eli Grinch -liikahdus)

Näyttää siltä, että kirjoitusaiheeni on vallannut uusi teema: vanhat päiväkirjamerkinnät.

[Aikaisemmat teemat ovat yhä voimissaan, mutta tauolla, odottamassa parempaa hetkeä… (Tällainen ajattelutapa on toiveikasta ja venyttää aikaa: kun sijoitan aikomuksia hamaan tulevaan, vakuutan itseni kaiken jatkuvuudesta, eikä mikään lopu tai pysähdy... [Olisiko tässä eräs selitys keskeneräisyydelle? On pelottavaa saada valmiiksi, tulla valmiiksi. Where do we go from there?]) Noh, arkisemmin sanottuna odotan niiden suhteen inspiraatiota sekä sitä aikaa ja tilaa, jota suurien palikoiden pyörittely vaatii, samoin ymmärrettävään ja luettavaan muotoon jäsentely.)]

Tämän kirjoituksen (alla) olen naputellut muutama vuosi sitten. Käsittelen siinä kaukaisten päiväkirjamerkintöjeni herättämiä muistoja ja sitä, miltä se kaikki näyttää nyt vuosikausien päästä, silloisella kirjoitushetkellä. Tämä on siis päiväkirjamerkintä päiväkirjamerkinnöistä. (Nyt ollaan refelktoimisen äärellä...) 

 Olen kirjoittanut vain itselleni, joten sisältö on hyvin henkilökohtainen. Mutta henkilökohtaisuus on illuusio. Pidän siitä yleisinhimillisyydestä jota teksti kuvastelee (mutta jota ei halua tai voi todeta yleisinhimilliseksi kuin etäisyyden päästä, niin yksityiseltä ja kipeältä koettu tuntuu). Tässä kuvastuksessa on monia sellaisia asioita, joista voisin haluta muutenkin kirjoittaa (tosin eri tavoin muotoiltuna, eri yhteyksiin sijoitettuina).

Ja eräs joulumuistelmakin tässä on – tosin hieman Grinch -henkinen. Mutta sopii sesonkiin yhtä kaikki.

Siksi siis.

*alkaa*

Selailin eilen todella vanhoja päiväkirjojani. (En viitsi kirjoittaa tähän pohdiskelmaa niiden ääreen päätymisen ketjusta. Se alkoi keveästä mieleenjohtumasta koskien viininpunakantista kirjaa, jonka sivuilta halusin lukea ”äklöeuforisesta”, hieman omituisesta tunteesta päässäni.)

Selailin. Lähes neuroottista, ahdistunutta tilitystä. Tylsää ja työlästä luettavaa, mutta silloiselle minälleni ilmeisen tärkeää purkautumista. Nykyisyydessäni näen tekstin tietyllä tapaa teennäisenä: vimmaisena pyrkimyksenä olla ”oikeanlainen”, ja rehellisyyden ja totuuden katoaminen sen vimmaisuuden alle. Erehdyin pitämään vimmaisuuttani ”totuudellisuutena”, ja vasta vuosien edetessä sielu ja aitous alkavat työntyä päiväkirjan sivuilta esiin. Ajatella: olin teennäinen ja vieroksuin totuutta edes tajuamatta, mitä tein, mitä tapahtui ja miksi. Minä niin luulin kuvittelin oletin olevani ”rehellinen”. Väänsin itseäni ”jumalan sanan” muottiin, häivytin itseäni.

Löysin merkintöjä alakuloisista tunnoistani. Luettu oli jonkinlaista ruoppaamista. Pohjamutia on kosketettu, ja jokin niissä yhä vyöräytti jonkin hitaasti kieppuvan polähdyksen. Suuressa osassa on silti ”rauhaan saatetun” tuntu, käsitellyksi tulleen tuntu. Niihin ei liity kipeitä, yhä aktiivisia tuntemuksia.

(Parasta on lukea silloisista tunnelmista, hetkistä, jotka yhä valtaavat mielen – kokemusmaailman – elävänä ja raikkaana. Sellainen on kuin pieni aikamatka. Tai kulkeminen jossain sisällään huoneeseen, joka on ollut sijoillaan sisäisyyden perustamisesta asti, ja jossa kaikki on juuri kuten ennen, koskemattomana)

Toisaalta nykyisyys tuo silloisuuteen aina perspektiivinsä. Enää ei ole hämmennystä siitä, mistä on kyse, ja miten kaikki etenee ja minne kaikki johtaa.

* * *

Kaksi merkintää ylitse muiden: kirjeenvaihtoilmoitukseen vastaaminen ja joulunpyhät loma-asuntolassa. Ensin kirjeasia.

Pysähdyin keskelle erästä päiväkirjamerkintää, jossa kuvaan mielipahaani ja alakuloani, pettymystäni siitä, kuinka mies ei kirjoittanutkaan takaisin. Merkinnän kirjoittamishetkellä odotan vielä vastausta: pidän sitä mahdollisena, ainakin haaleasti, ja järkeilen syitä, miksi hän ei ole vielä vastannut.

Olen kirjoittanut hänelle kaksi kertaa: vastauksen hänen kirjeenvaihtoilmoitukseensa ja vastineen hänen vastaukseensa. Hän on ehdottanut tapaamista, kahvilla käyntiä, ja ajatus siitä, että mies – joku mies, kukaan mies – ostaisi minulle kahvin (ostaisi minulle kahvin; ostaisi minulle kahvin; kuluttaisi hankkimiaan rahoja minun vuokseni) ja tapaisi minut naisena, pelottaa ja innostaa minua. Vapisen ajatuksesta, sen vyöryttämistä tunteista. Vastausta odottaessani minulla on aikaa vaipua unelmiin. Haaveilen monta päivää, koko viikonlopun. Olen valmis ihastumaan, rakastumaan, aloittamaan jotakin. Se, että tällainen asia - tapaaminen miehen kanssa - on nyt näin mahdollinen, näin todellinen, ravisuttaa minua.

 Mutta mies ei koskaan kirjoita minulle takaisin.

Niin korkealle kuin olen lennähtänyt - ja silloisen elämäni ankeudessa pääsen lennähtämään hyvin korkealle; niin suuren kontrastin kaikki ihana luo koetulle kärsimykselle -, niin korkealta tömähdän takaisin. Kirjoitan runon ”sydäneverestä”, joka kaadetaan maahan ”likavetenä”.

 Katkeruus häivähtelee minussa. (Se ei ole, tietenkään, tämän tapauksen synnyttämä mutta näkyvämmäksi tekemä.) Se on sekoitus surua, hiljaista epätoivoa, turhautumista, alistumista ja tuntemattomia aggressioita. Se alkaa asettaa jonkinlaista muotoaan minuun tai antaa muotoaan minulle. Kirjoitan halusta saada tulla ihailluksi – ja hymyillen torjua ihailijat.

Löydän hänen kirjeensä yhä päiväkirjani välistä. Luen hänen koko nimensä. Googlaan. Tiedot löytyvät helposti - hänestä ja hänen vaimostaan. Mies on nykyään [tässä virassa]. Hänellä on lapsia. Hänen vaimonsa on [tässä virassa]. Kuvan perusteella hän on kaunis, latinohenkisesti.

En olisi koskaan voinut täyttää sellaisia mittasuhteita. Olin vääränvärinenkin: vaalea. Kunnianhimoni ja vireystasoni eivät ikinä olisi riittäneet [heidän virkojensa edellyttämään] työhön, tai niin monen lapsen pyöräyttämiseen. Tavallaan tuntuu kurjalta: mielipaha ailahtaa. ’He ovat saavuttaneet noin paljon. Ja mitä minulla on? Konkreettisin ja aineellisin mittarein verrattuna olen heihin nähden luuseri.’

 Mutta toisaalta ei käy yhtään kateeksi. Minä en olisi kyennyt elämään sellaista elämää. Sellainen elämä olisi tappanut minut, singonnut täydellisen väärille raiteille. Syvemmälle harhaan ja dogmaattiseen, kauaksi omasta itsestäni.

 Minulla on sen sijaan vapaus ja kauneus.

Ja sitä paitsi: mies ei koskaan kirjoittanut minulle takaisin. Hän ei koskaan ostanut minulle kahvia. Hän ei koskaan valinnut minua, millään tavalla tai tasolla. Meillä ei koskaan ollut mitään. Hän ei koskaan ollut minulle kukaan. Minä en ”menettänyt” miestä. Minä menetin ainoastaan sen haaveen, jota hän minulle edusti – enkä edes sitä: myöhemmin haave kiinnittyisi muihin kohteisiin. (Ja haaveessa oli joka tapauksessa kyse vain minusta itsestäni.)

Muistan epämääräisesti miehen kuvan erään lehden sivulla, jonka näin pian sen jälkeen kun hän oli vastannut minulle. Muistan paremmin kuvan näkemiseen liittyvän tunteen kuin konkreettisen kuvan. Miehellä on [kuvaus kasvonpiirteistä]. Jokin siinä häiritsee. Mutta hänellä on tyylikkäät hiukset. Pidän niistä, ja etsin kaikkea, mikä auttaisi minua kiinnittämään haaveeni häneen, näkemään haaveeni hänessä. Hän ei ole täydellinen mutta parasta mitä voisin edes kuvitella saavani: melkein liigassa, johon en ylety. Mies kertoo lehtikirjoituksessa tapahtumasta, johon osallistuisi myös [eräs hyvin kaunis nainen]. Pelkään, että mies on jo valmiiksi kiinnostuneempi hänestä kuin minusta, ja olen pikkuisen kateellinen.

Onko miehellä yhä kirjeeni? Niin liikkuvainen mies; tuskin, edes muistona omasta elämäntarinastaan ja kiinnostuksestaan tai arvostuksestaan ihmisiä kohtaan yleensä. 

Kirjoitin toisen kirjeeni hänelle, sen viimeiseksi jääneen, vaivalla. Askartelin kauniin kuoren, käytin vesivärejä ja taisin piirtää käteni ääriviivat. Halusin osoittaa arvostusta, tuoda esiin persoonallisuuteni: minä olen arvoinen; minä voisin olla löytö.

 Toisin sanoen ylisuoritin tavalla, josta tehdään komiikkaa. 

 Ehkä se sai miehen varuilleen. Ehkä hän ajatteli, että olen herkkä, nuori nainen, joka toivoo liikaa, eikä hän niissä odotuksissa voisi ottaa kevyesti ja vain käydä mukavasti kahvilla – eikä hänellä ollut muuhun niillä edellytyksillä valmiuksia. (Humaanit ihmiset eivät näissä asioissa ajattele ainoastaan sitä mitä heiltä odotetaan, vaan myös sitä mitä toinen tarjoaa ja sitä, kykeneekö itse arvostamaan sitä mitä tarjotaan, siis sen tarjotun [’koko sydämeni’] ja tarjoajan [’herkkä runotyttö’] edellyttämällä tavalla: hän joka tarjoaa, ei välttämättä odota vastinetta [koska on niin pyyteettömän ihastumisen, jopa rakastumisen tilassa, jossa toisen osapuolen pelkkä olemassaolokin tuntuu luojan lahjalta ja odottamattomalta siunaukselta], mutta humaanista ihmisestä tuntuu pahalta katsoa tarjottua ja torjua se olemalla tarjoamatta vastinetta. Sellainen tekee oman olon kurjaksi, saa tuntumaan hieman hyväksikäyttäjältä, päällesylkijältä. Joten mieluummin ei.)

 Ehkä hän siis oli kunnollisempi kuin joku toinen olisi ollut. Ehkä joku toinen olisi halunnut käyttää tavalla tai toisella hyväkseen: huvittaa itseään ilmeisellä ihailulla, boostata egoaan.

 Tai sitten en vain ollut oikealla tavalla viehättävä. 

* * *

Toinen merkintä toisesta kirjasta, lähes vuosikymmen myöhemmin, käsittelee joulunpyhiä lomakodissa.

Kaikki kuulosti esitteessä ja puheissa todella hyvältä, ja kaikkeen kuulostukseen halusi sinnikkäästi uskoa, jopa vielä paikan päällä, joulutunnelman nimissä. Mutta tosiasia on, että paikka oli pettymys ja sen luoma tunnelma latistava.

Päällimmäisinä muistuvat mieleeni emännän omat vieraat ja ”retki” uimahalliin. Aloitetaan the vieraista.

Kaikesta saattoi päätellä, että emäntä arvosti vieraitaan suuresti. Hän tiedotti heistä koko maksaneelle asiakaskunnalleen: että sellaista väkeä on sitten tulossa, silloin ja silloin. Hän järjesteli - mielestäni melko suurieleisesti - koko lomapaikan asioita omien vieraidensa kannalta, askaroiden etenkin ajan ja tilan käytöllä. Sellainen myös viestitti, että mikään lomailu ei oikeastaan ollut vielä alkanutkaan, vaan alkaisi vasta kun the vieraat saapuisivat. Asiakkaat viettivät siis loman alkunsa valmistuatumisen ja hääräilyn timmellyksessä, eivät juhla-aikaan jo perille päässeinä.

 Näiden vieraiden tuloon liittyi myös jotakin muusta rytmistä poikkeavaa: oliko niin, että heidän takiaan tulisi mekkalaa yöllä, vai niin, että heidän takiaan pitäisi olla hiljempaa jotta saisivat nukutuksi. Tai molempia: ehkä he tulivat yöllä, ja heidän piti antaa rauhassa nukkua aamupäivällä…Minusta se logiikka meni jotenkin niin, että he metelöitsisivät eikä siitä pitäisi häiriintyä, mutta heitä ei saisi häiritä metelillä, kun he vielä nukkuisivat muiden jo heräiltyä. Kun ovat niin kaukaa ja vaivalla saapuneet (toisin kuin maksaneet asiakkaat).

Ennen kaikkea muistan, kuinka ruokasalin paras ja tilavin ruokailupaikka oli varattu emännän omille vieraille, ja se oli eristetty muulta väeltä. Siellä ei saanut edes käydä sillä välin, kun vieraat eivät vielä olleet saapuneet (eikä tietysti silloinkaan, koska vieraat nyt itse täyttivät tilan). Kun kunniavieraat lopulta saapuivat sinne ruokailemaan, passaus ja seuranpito keskittyi heihin. Maksavat asiakkaat saivat ruokaillessaan ja joulua viettäessään katsella ja seurata, kuinka emännän arvon vieraita passattiin korokkeellaan.

Tuli tunne, että olisi jotenkin heidän joulunviettonsa tiellä, tai vähintään b-luokan vierailija – sellainen pakollinen, jollaisia piti kutsua, jotta saisi kerättyä rahat paikan pyörittämiseen, toimeentuloonsa ja vieraiden kestitsemiseen.

(Nämä vieraat olivat emännän ennakkopuheiden mukaan oikein [vierasta kieltä] puhuvia ulkomaalaisia. Taisivat olla [maasta] kotoisin. Eli joku sukulainen oli ilmeisesti mennyt [muunmaalaisen] kanssa naimisiin, ja siitä oltiin NIIIIIIIN ylpeitä.

Tässä kaikessa tulee huonolla tavalla esiin vanhempien sukupolvien mielenlaatu suhteessa omaan kansaan tai väkeen ja sen arvostukseen, ja turha kumartelu "vieraan ja hienomman" edessä.)

Minusta tuollainen oli huonoa käytöstä, etenkin täältä käsin, näiden vuosien päästä katsoen. Tajuan sen jättäneen minuun ihmetystä, pettymystä, mielipahaa ja ärtymystä - ja sanon "tajuan" syystä, että on helpottavaa sanoa ääneen se mikä totta on, se mitä omassa tunnetodellisuudessa oikeasti tapahtui, vaikka tekisi sen vasta vuosien viiveellä. (Silloin, tapahtuma-aikana, sellaiselle ei halunnut antaa kovasti painoarvoa. Mutta villaisilla painellessaan jättää helposti myöntämättä monia totuuksia, niitä, joita arvostelukykyinen havaintomaailman tarvitse elääkseen) 

 Niitä - mainittuja tuntemuksia - tapahtunut jätti jälkeensä syystä, että touhu sai oloni tuntumaan vähemmän tärkeältä vieraalta, ja siksi että tiedän, että minä olin vain yksi monista maksaneista asiakkaista - vierailijoista - ja kokemuksessani tuskin yksin: ihmiset tulivat sinne joulunviettoon, he maksoivat siitä kokemuksesta, että saivat kokea yhteisyyttä ja juhlantunnetta - esimerkiksi sitä ihanaa kodikkuutta, jota paikka mainosti huokuvansa - ja tulevansa edes maksavina asiakkaina arvostetuiksi. (Moni paikalle tullut oli yksineläjä.) Ja nyt he saivat katsella eristettyinä parempaa väkeä. (Tämä on sitä tavallisen elämän julmuutta, jota meidät on opetettu olemaan näkemättä ja kokematta.)

 Emännän olisi pitänyt vastaanottaa erityisvieraansa vähin äänin, ei tehdä heistä Numeroa. Ennen kaikkea hänen olisi pitänyt muistaa oman asiakaskuntansa ensisijaisuus: että omien vieraiden ylläpito ei tapahdu asiakkaiden kustannuksella eikä heidän vieraanvaraisuuden kokemuksestaan rokottaen.

Muistan epämääräisesti hämmästelleeni asiaa äitini kanssa – mutta asia ei ollut niin suuri eikä henkilökohtainen, että olisi päätynyt päiväkirjani sivuille (muutoin kuin toteamuksena siitä, että olisin ollut tyytyväisempi omassa kodissa, minkä olin kertonut äidille, ja äiti puolestaan oli ottanut toteamukseni henkilökohtaisesti eikä paikan aikaansaamana pettymyksenä. Toisessa kohdin merkintää sallin itseni tuntea inhoa vanhojen mummojen virrenveisuusta, vai mitä lie lauluja lauloivat, kun kuuntelin ulkopuolisena ulkopuolella: aulassa ruokalasta kantautuvia ääntelyitä.)  

 Muutoin olen tallentanut päiväkirjani väliin pelkän esitteen kyseisestä lomanviettopaikasta, ja siitä nämä muistelut nyt viriävät.

 Äiti taisi sentään jo paikan päällä tuumia, että vierailu jää viimeiseksi kerraksi. Mutta hän ei halunnut pilata omaa ”järjestelyään” moittimalla paikkaa.

Paikan emäntä on mitä ilmeisimmin pelkkä markkinamies, suoranainen oman alansa helppoheikki, joka on ajatellut, että ihmisille on vaivatonta uskotella kaikenlaista: että kun kovasti hokee kuinka on ihanaa ja erikoista, ihmiset alkavat uskoa, että todella on ihanaa ja erikoista. – Ja että vanhat ja vaatimattomat ihmiset muutenkin viihdyttävät itse itseään, koska kaikki kuitenkin olisi parempaa kuin yksinäinen joulu. Riittää siis, kunhan tuo näytille nuoren pianoa pimputtavan tytön, pyöräyttää yhteislaulua käyntiin, tarjoaa ruoan voissa paistettuna (tästä on huomautus päiväkirjamerkinnöissäni) ja järjestää jotain ”perinteistä” kuten ”rekiajelun” (joka oli, kuulemma, joku typerä kierros siinä pihalla ikkunoiden alla. Olisivat nyt tehneet jonkin pienen reitin pellon poikki ja metsän halki. Lääniä riitti.) Kaikista tapahtumista paistoi räikein kirjaimin: muodon vuoksi, jotta voimme suureen ääneen puhua tällaista tehneemme.

 Mutta mikä pahinta, emäntä varmasti pitää itseään ”sydämellisenä majatalon emäntänä”, lämpimän ihmisyyden ja sydämellisyyden perikuvana.

Ja entäs ”retki” uimahalliin, jossa piti voida paitsi uida, saada vaihtoehtoisesti viettää aikaansa kodikkaan takkatulen ääressä.

Noh, ”takan ääressä” – ”kodikkaasti ja mukavasti” – merkitsi sijoittumista uimahallin nurkkaan, puolimärille kaakeille kapean kakluunin lähettyville (jonka luukku oli niin korkealla ja paksu, että tuskin olisi nähnyt sisälle vaikka olisi yrittänyt). Epämukavuutta lisäsi kosteassa ilmassa oleskelu omilla päällysvaatteilla (mikä yleisesti on uimahallien käytännössä kiellettyä, jo hygieniasyistä, ja nytkin oli koko ajan kiusallinen tunne siitä, ettei toimi oikein, odotusten ja suositusten mukaan. Todella ”rentouttavaa” istuskelua siis.) – Yksityisyyden puutteesta puhumattakaan: meitä oli vain pari kolme istuskelijaa ja meitä töllötettiin. Vähemmästäkin. Ja tuolit taisivat olla epämukavia ja kovia muovituoleja sijoitettuna melko kapealle kaistaleelle altaan ja seinän väliin. Että aika kaposasti sai oleskella. Ja muutenkin varovasti.

Mutta minä istuin, sinnikkäästi, sillä minulla oli mielikuvani, ja aggressio oikeudesta saada toteuttaa sitä. Joten sillä mentiin.

(Muistan vieläkin, kuinka saavuttuamme uimahalliin odottelemme aulatilassa, täysin suljetun ja hiljaisen oloisessa. Tuolitkin taisivat olla nostettuina pöydälle. Mikään ei julistanut, että meitä olisi odotettu, että olisimme saapuneet ”perille”, sinne missä on elämää ja tapahtuu. Päinvastoin. ’Kaikki ovat jossain muualla; kaikki kiva tapahtuu jossain muualla.’ Tuumin siinä, että minneköhän meidät siitä johdatetaan viettämään aikaa kotoisan takan äärelle, ja tapahtuukohan se pian. Että kuinka tämä kaikki tästä vielä muuttuu eloksi ja iloksi; kuinka pääsemme taikaiskusta Narniaan. Katselin ympärilleni, että olisiko se mainittu paikka jossakin siinä lähellä (”Ihmeellistä!”), ja koetin jo asennoitua ja valmistella itseni viihtymään – tai vähintään tyytymään (jos nyt kävisikin niin, että ne puitteet järjestettäisiin juuri siihen sijaintiin jossa sillä hetkellä olimme). Mutta ei, kaikki tulisi olemaan vieläkin flopimmin.)

Emäntä kuitenkin muisti keskittyä mahtavaan pilven kultareunaan ja mainostaa, että uimala oli varta vasten hänen vierailleen (siis asiakkailleen) lämmitetty. (Ei sellaisia pidä mainostaa, ainakaan tuollaisissa olosuhteissa. Sitä kokee olevansa entistä enemmän vaivaksi.)

Entäpä varsinainen majoitus.

Huone oli ankea. Sentään sain aivan oman ja yksityisen. Siellä oli juuri sen verran ihanuutta kuin itse sinne toi. - Mikä oli sitä helpompaa, mitä vähemmän ympärillä ja välittömässä läheisyydessäni oli muita ihmisiä; ihmisten seura on mukavaa ja hyvää tekevää ainoastaan silloin, kun heillä on hyvä (tai edes neutraali) energia.

 Enkä minä tarvinnut muuta kuin omaa rauhaa ja paikan lukea, kuunnella musiikkia, katsella kuviani (ei omakuvia vaan minulle tärkeitä kuvia) ja juoda kaffea. Joten olin tyytyväinen.

 Mutta huone henki sitä samaa kolkkoa sairaalatunnelmaa, jota se oli mitä ilmeisimmin henkinyt paikan vielä toimiessa vanhainkotina (tai mahdollisesti pahempaankin, koska kukaan ei ollut asettuneena ja kotiutuneena huoneeseen, siis varsinaisena vakioasukkaana).

 Olikohan ikkunalla kynttelikkö…En ole aivan varma, mutta voisin uskoa ja hämärästi muistaa, jos joku niin väittäisi. Olin itse vienyt mukanani halvan kahvinkeittimen, suodatinpussit ja mitan. Ja varmaan myös mukin. Sekä tietysti kahvin. Aina kannattaa varautua ottamaan vastuu omasta tyytyväisyydestään. Muistan lukeneeni Torey Haydeniä.

Kuvaavaa paikan tunnelmasta on, etten jaksanut kiinnostua edes joulupukin vierailusta tai rekiajelusta. Tai edes livenä pianolla soitetusta joulumusiikista! (Yleensä nämä asiat kannattelevat itse itseään ja minua mukanaan, jo konseptinsa vuoksi.)

(Nuori soittamaan tullut tyttö oli kuulemma koko ajan vilkuillut kännykästään aikaa, ilmeisesti jäljellä olevaa siitä sovitusta ajasta, jonka hän oli suostunut soittamaan.

Mitä tulee joulupukkiin, käynti oli kuulemma ollut pikainen, ja eräs joulunpyhien viettoon tullut nainen oli hieman kiroillut huomattuaan, ettei ollut ennättänyt viedä omaa pakettiaan kuusen alle itselleen jaettavaksi. (Kunnollinen lomapaikka olisi tarjonnut jokaiselle asiakkaalleen pienet lahjayllätykset talon puolesta – sen lisäksi siis, että halukkaat saisivat jaetuttaa myös omat lahjansa pukin säkistä. Meidän väkemme jakoi lahjansa keskenään huoneessa, samalla kun vähän pelailimme.)

Myöhemmin kyllä saimme postissa ”lahjat”: ne samat ilmaiskirjat, joita jo [eräässä kesätyöpaikassani] jaettiin ”valituille asiakkaille” tiskin alta, mutta jotka siis olivat emännälle täysin veloituksettomat, mainostajien kustantamat kirjaset, pehmeäkantiset.

(Ehkäpä taktinen veto, tyyliin: Antaa ajan hieman kulua ja kullata muistoja, ja sitten muistutamme itsestämme kuten kunnon mainostaja tekee. Ja jos kenellekään on jäänyt mitään pettymyksiä, eiköhän tällainen huomaavainen ja äärimmäisen välittävä ele lepyttele. Muut se suorastaan ihastuttaa.)

Googletin nyt, vuosien päästä, paikan nimen ja tarkan sijainnin. Melko alatasoista ja huonolaatuista meininkiä. (Näyttää siltä, että huoneet pidetään päähänpinttymän voimalla ankeina, vaikka ne voisi sisustaa halvalla näteiksi; asiakkaita ei tässäkään ajatella. - Kun kerran voi ’päästä halvalla ja edullisesti, ja pienistä puroista ne säästöt kertyvät, ja vanhustenkodilta on jäänyt paljon käyttökelpoista tavaraa.’)

 Sivuston kuvaus mahdollisuudesta vuokrata tiloja juhlatilaisuuksiin on erittäin sekava ja huonosti jäsennelty. Ja kuinka nuo huonemaksutkin voi saada noin epäselkeästi kuvattua.

 Ja erittäin huono ratkaisu laittaa sivulle myös blogi, jossa ei ole lainkaan huomioitu sen vaikutusta majapaikan imagoon. Kirjoitusten on varmaan tarkoitus kuvata paikan arkea ja siihen liittyvää aherrusta ja kotoisuutta, mutta lopputulos on pelkkää valitusta, joka näyttää ponnistavan silkan asenteen pohjalta (eli asioista, joista ei tarvitsisi valittaa, kuten sateisesta säästä). He siis päätyvät liittämään nämä mielleyhtymät majataloonsa ja sen toimintaan: inhottavuutta, ankean tunnelman ja pessimistisen asenteen. Puhumattakaan käsitteestä ”cheap” – mutta sangen rehellistä ja kuvaavaa, toki.

 Lisäksi blogin funktiota ei ole loppuun asti mietitty. Puhutaan esimerkiksi ihmisistä, joita kukaan ei tunne ja jotka eivät kiinnosta muita kuin asianosaisia. Toisessa kohdin puolestaan kuvataan tilanne, jossa asiakas on käännytetty yöllä ovelta takaisin, jotta ”nukkuvia asiakkaita ei häiritä”. Tämän kuvauksen piti kenties todistaa siitä, kuinka paljon asiakkaista välitetään, mutta päin vastoin se herättää hieman tylyjä mielleyhtymiä asiakaspalvelusta ja vieraanvaraisuudesta. – Eikä ole missään loogisessa suhteessa omaan joulunajan vierailuuni, jolloin suuri joukko ihmisiä saapui häiritsemään joulurauhaa viettämään tullutta asiakaskuntaa sen yöllä nukkuessa.

 Ja ne kirjoitusvirheet… ja tankeroenglanti. Ja entäs maininta siitä, että 'ennen saapumistaan on hyvä tarkistaa onko henkilökunta paikalla'. Ei ehkä pitäisi antaa epämääräistä ja epäluotettavaa kuvaa omasta toiminnastaan käyttelemällä sanoja kuten ”usually”: ehkä olemme auki, ehkä emme – ja ehkä pääset asiakkaaksemme, ehkä et (vrt poiskäännytetty asiakas).  

Ihme, että pulju on vielä pystyssä. Ei taatusti ole kovin suosittu paikka, ja pyörii todennäköisesti niiden ihmisten varassa, jotka eivät ennen ole siellä vierailleet, ja houkuttimena on alhainen hintataso.

Kovalla asenteella ja kätketyillä varjoilla mennään. Ei jaksaisi.

Kyllä saa arvostella, kun on tuon tason meiningistä kyse.

(Tulee ihan mieleeni se työmatkalla aina näkemäni ”Tervetuloa kysymään vapaita aikoja”- plakaatti. V*ttu. Eikö järki yhtään tolkuta päässä? Tuollainenhan viestii, että palveluntarjoaja on kiinnostuneempi siitä, mikä sopii hänelle, kuin siitä, mikä sopii asiakkaalle; että asiakas palvelee palveluntarjoajaa. Ja että asiakkaan pitää tulla kyselemään, palveluntarjoaja ei tule tarjoamaan. Ja että tuskin onnistuu asiakkaan ensisijainen ajankohtatoive, koska pitää pohtia useita ”vapaita aikoja”.

 Pitäisi olla: ”Tervetuloa varaamaan sopiva aika.” Tämä sisältää implisiittisesti viestin siitä, että aikavarauksessa on huomioitava myös palveluntarjoajan sitoumukset ja tarpeet, mutta että palveluhalu on olemassa, ja asiakas on ensisijalla – ja että ajan on sovittava ennen kaikkea asiakkaalle ja hänen tarpeisiinsa.

En ihmettele, jos asiakkaita ei kuhise. Toisaalta voi olla paljon ihmisiä, jotka tukahduttavat their first initial feeling, tottumuksesta, ja menevät tekemään sitä mitä on käsketty: kysyvät vapaita aikoja. Puhutteleehan [liiketoiminta] myös BDSM –henkisiä jo nimensä puolesta.

Kuuluuko masokismi suomalaiseen mentaliteettiin? Että saa oikein mielihyvää itsensä alentamisesta ja hyväksikäytettäväksi asettumisesta? Ja kaikki pelkkää laihaa kiitosta tai myötämielistä asennoitumista vastaan, sitä kokemusta vastaan, että saa edes jollakin tavoin "kuulua joukkoon". - Tai ihan vaan sitä tunnetta vastaan, että saa kokea olevansa "hyvä ihminen". Kun antaa kaiken - enemmän - mitä on, hyväksyy vastaan sanomatta ja kääntää toisenkin poskensa. Ja kiittää lopuksi. Tai pyytää anteeksi. Että sellaisia henkisiä opetuksia suomalaisissa perinteissä. Kasvun varaa olisi. Henkinen kasvu lähtee omien rajojensa tunnistamisesta ja asettamisesta, ja tämän jälkeen sen arvostamisesta, mitä näiden rajojen - muotojen - sisällä on, ja sen autoritaarisesta hallinnasta.)

*loppuu*

Kuuntelin joskus, vuosia sitten, radio-ohjelmaa, jossa Sibeliuksen tyttär (vai oliko se jo tyttärentytär) kertoi päiväkirjan kirjoittamisesta. (Ei kun hetkinen...Se olikin joku keskusteluohjelma. Radio-ohjelma puolestaan kertoi Sibeliuksen omista päiväkirjamerkinnöistä. Niissä hän vuodatti pakahtuneisuuttaan siitä, kuinka kauniita keväällä saapuvat joutsenet ovat. "Herrajumala.") No kuitenkin, Sibeliuksen tytär (tai tyttärentytär) totesi, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa vain ollessaan onneton. Miten totta! muistan ajatelleeni. 

 Väite on looginen sikäli, että päiväkirjan kirjottaminen on yleensä omien tuntojen ja ajatusten jäsentelyä, ja sellainen tarve on useimmiten silloin, kun kaikki ei ole kuten strömsössä. (Sitä tilaa varten on Instragram.) - Mutta kyllä minä ainakin olen viime vuosina kirjoittanut myös suuren tyytyväisyyden tilassa. (Ehkä tällainen "tyytyväisenä kirjoittaminen" koskee ihmisiä, joilla on tarve säilöä ja taltioida sekä tarkastella ilmiöitä ja trimmata käsitemaailmaa - ei siis ihmisiä, jotka vain perkaavat ja harjaavat sieluaan, onhan päiväkirjailussa nimittäin oma vaivansa, jonka tulee olla hyvin perusteltu, jotta puuhaa jaksaisi harjoittaa.)

 Taiteen tekemisestä on sanottu samaa. Siis että tarvitaan tuskaa ja kärsimystä. Pitänee siltä osin paikkansa, että hyvin onnellisena on vaikeaa olla aktiivisesti luova: onnellisena kaikkea on sulateltava, aistittava, tunnelmoitava. - Mutta tavallaan se on osa prosessia. Ensin on kerättävä aistit täyteen ja kelluttava sfääreissä. Vasta sitten tarkastellaan löydöksiä ja koettua lähemmin.

[Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että länsimainen taidekäsitys - tai käsitys taiteen luomisen henkisistä edellytyksistä - eroaa oleellisesti itäisistä. Esimerkiksi kiinalaisessa taidekäsityksessä oikea taide voi syntyä vain harmonisessa (tyytyväisessä tai onnellisessa) mielentilassa, ja tätä taiteen on myös kuvastettava. (Ehkä käsitys estetiikasta liittyy käsityksiin ihmisyydestä ja maailmasta. Itämaisessa perinteessä ihmiskäsitys ja maailmankuva ovat pitkin perintein olleet henkisemmät kuin länsimaissa. Ehkä harmonisuutta edellyttävässä taidekäsityksessä siis ajatellaan, että "taiteen heijastelema henki" muokkaa katsojaa, eikä "räyhätaiteen" kokeminen tee kenellekään hyvää (paitsi räyhän itsestään oksentaneelle).] 

Myös rakastumisesta - valmiudesta siihen - sanotaan samaa: että ihminen voi rakastua vain ollessaan onneton ja halutessaan muutosta. Niin, tietysti ihminen on perso euforialle kärsiessään, ja harva on kokenut rakastumista suurempaa euforiaa. Mutta että vain ollessaan onneton...? Saattaa pitää tietyin reunaehdoin paikkansa, mutta implikoi samalla kypsymätöntä tunne-elämää ja sitä, että vastuu omasta sisäisestä muutostarpeesta sälytetään toiselle osapuolelle: 'ole sinä minun uusi maailmani'. Rakastuminen on silloin eskapismin muoto. 

 Mutta ei se koko totuus rakastumisesta ole (sillä kypsätkin ihmiset rakastuvat).

No, siinä kaikki kärsimyksestä tällä kertaa. (En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon edellä olevan, siis päiväkirjasitaatin jälkeisen tekstin. Se vain tuli siihen, lisämerkintänä. Joskus sitä vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Se on eräänlainen höpötyksen muoto.)

Ai niin, musiikki!

Normaalisti alan kuunnella valtaisaa joulumusiikkivarantoani jo marraskuussa, mutta muutamana viime vuonna en kerta kaikkiaan ole ennättänyt, en henkisesti enkä ajallisesti. Jouluun pitäisi saada valmistautua hitaasti liikahdellen: tilavuutta vaaditaan ajalta ja tunnelmoinnilta, ja kullekin joulunlähestymisvaiheelle on oma teemansa. Jotta joulu rakentuu oikein, vaiheet on käytävä rauhassa läpi. Kaikkea pitäisi saada viritellä vähitellen ja arvokkaan innoittuneesti. Silloin kun näin ei tee, joulu tulee nurkan takaa ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. En tykkää. Joulussa on kaikkein kivointa odotus eli tunnelmassa kelluminen ennen juhlapäivää. Jouluun pitää päästä mukaan. Olen jouluihminen (en fanaattisesti vaan lapsenmielisesti).

Musiikkivarantoni vyöryttämisen sijaan pidän jouluradion keittiössä yötä päivää soimassa. (Se ei onneksi kantaudu keittiön ulkopuolelle, joten melusaasteesta ei ole kyse. Mutta kun saavun keittiöön, minut toivottaa tervetulleeksi lämmin joulutunnelma äänineen ja hempeine kynttelikön valoineen. Se on toiseksi parasta, mitä joulumusiikkiteemalta voi toivoa, kotiolosuhteissa. Kaikkein ihaninta on tietysti konsertissa – jos siis on ensin saanut liikahdella hitaasti joulun sisälle. Muutoin konserttikin saattaa mennä ”ohi”. Virittyminen on tärkeää.)

Muustakin musiikista. Tänä vuonna olen löytänyt paljon uusia lempibiisejä (ainakin hetkellisiä). Olen vuosikaudet pyöritellyt vanhoja suosikkejani, koska sen parempaahan musiikki ei voi olla, joten miksi tuhlata aikaa kokeiluun kun takuuvarmaa hyvääkin on tarjolla. (Kuuntelen musiikkia lähes aina keskittyneesti ja meditatiivisesti, enkä silloin viitsi käyttää aikaani uuden etsintään.) Mutta tänä vuonna olen ollut seikkailuhenkisempi ja lähtenyt tarkoituksella löytöretkille. Musiikkimakuni tuskin on muuttunut, mutta olen kartuttanut lisää edustajia tuttuihin laareihin.

Tässä pimenevien iltojen laarista, imelän ihanaa poppia:

Hypnotic – Zella Day

Shadowshow – iamamiwhoami

Marble Machine – Wintergatan

Marble Machine – Piano Version

Name on a Matchbook – Springtime Carnivore

Kiss Me In Slow Motion – Ängie (muutenkin kauhean kivoja kappaleita, muistuttaa artistia Lana Del Rey. En aivan tiedä, miksi tällainen vetoaa, mutta se todella vetoaa, siis äänimaisemallisesti)

Girl of the Year – Allie X

Jenny – Studio Killers

Forgiveness – Alice Glass

Am I A Girl? - Poppy

Not Human – ionnalee

My Secret Friend - IAMX

Ja tämä myös. (Tätä minä kuuntelin erään joulunodotuksen ajan ilta toisensa jälkeen.)

Sir Edward Elgar: Concerto for Cello and Orchestra in E minor, Op.85, I. Adagio. Moderato