(Jälleen uusi "movement"... Onko tästä muovautumassa uusi teema?)
Joskus kasvuikäisenä minulle väitettiin, että pidän kynttilääni vakan alla. - Melko harvoin tosin, sillä harvahan pääsi näkemään
kynttiläni loistetta, joten moni ei osannut valittaa kynttiläni sijainnista
suhteessa vakkaani.
En minä omasta mielestäni mitään kätkenyt. En vain tuonut
itseäni esiin tavalla jonka koin vieraaksi. Luontevissa yhteyksissä tilanne oli
kokonaan toinen. Kontekstista ja vastaanottajasta - ja inspiraatiosta -
riippui, näkyikö kynttilöitä ja paloivatko ne.
[Samalla tavalla suhtauduin itseni esittelyyn. Tästä syystä monella on saattanut olla kokemus siitä,
ettei tunne minua kovin hyvin – mutta se tuskin on paljon haitannut. (Muutamaa se
on korkeintaan ärsyttänyt, etenkin
narsistisesti suuntautuneita: kunnollisen otteen saaminen on hankalaa enkä ’anna
itsestäni mitään’, ja joskus ei kuulemma huomaa edes tunteiden läsnäoloa). Mitä
tulee tutustumiseen yleensä, en ole kokenut mielekkyyttä sellaisessa
”tutustumisessa”, joka perustuu suoraan kyselyyn (eli kuulusteluun ja uteluun)
sen sijaan, että havainnoidaan ja
ollaan yhdessä läsnä, vuorovaikutuksessa.
Kyllä se ihmisen olemus, luonto, henkilö sellaisessa välittyy – on ainakin
minulle välittynyt muista ihmisistä. Ja jos tämä tutustumistapa ei riitä,
mitään kuulusteluja ei tarvita sillä ne olisivat kuitenkin turhia; ’If you have to ask you’ll never know.’
Energioistaan ihminen tunnetaan. Ja hedelmistään.)]
Joten minusta oli turhaa erikseen mainostaa olevani esimerkiksi
”taiteellinen”, jos mitään taiteellisuutta vaativaa ei ollut käsillä. Olin mitä
olin ja toimin itselleni luontaisella tavalla (koska en lopulta edes päässyt
itseni yli) ja sillä hyvä. Hieman kiusallista sekin oli, mikäli "kynttilänvaloni" haluttiin äkkiä valjastaa hyötykäyttöön: muistiinpanojani
ihastellut opettaja saattoi pyytää minua ohjeistamaan muistiinpanemisen jaloa taitoa myös
muille, mieluiten kiertelemällä oppilaiden pulpettien ja vihkosten äärellä…
Just joo. (Eikös sellaisesta olisi pitänyt maksaa jo palkkaa. Ehkä olinkin
vaistomaisesti oppinut, että se joka kynttiläänsä kirkkaasti polttelee, siltä
paljon vaaditaan. Ja vetäähän valo myös koit puoleensa. Joten pidin hyvänä,
että ihminen välttelee kynttilänsä tarpeetonta polttelua.) Jokainen pitäköön
huolta omasta kynttilästään. Silloin saadaan paras mahdollinen valo.
[Sittemmin opin
kyllä aivan tarkoituksellakin himmailemaan kynttilöitäni. Huomasin nimittäin,
että ihmisten tavanomaiset ajatuksenjuoksut ja puheenaiheet ovat melko litteitä
ja ahtaita. (Lapsuudessa vielä uskallettiin puhua villejä, joten silloin en vielä tällaista ymmärtänyt, ja aikuisten asioissa puolestaan oli muutenkin paljon opittavaa, ne eivät vielä välittyneet "litteinä".) Siihen asti - siis ennen tätä havaintoani litteydestä ja ahtaudesta (lapsuuden jälkeen) - olin ajatellut, että
kaikkien muiden ihmisten ajatukset ja puheet ovat paljon suurempia ja parempia
kuin omani. Että jos minä tiedän
jotakin, sen tietävät taatusti kaikki muutkin, ja jos he eivät niistä puhu tai niitä ajattele, ne eivät yksinkertaisesti
ole ajattelun tai puhumisen arvoisia,
ehkä syystä, että ovat turhuuksia tai itsestään selvyyksiä. Mutta minä
tyhmyrinä niitä pohdiskelen, ja se mitä pohdiskelen, on ajateltu jo moneen
kertaan ennenkin, joten turhaa sellaisella on muita rasittaa. Mutta joskus
silti rasitin. Ja tein lisää havaintoja.)
Huomasin siis, että liiallinen ”älyllisyys” tai
”syvällisyys", liikuskelu ”oudoilla vesillä” tai liian korkeilla "abstraktiotasoilla" taikka ”ihmisyyden
pohdinnoissa” yksipuolistivat keskustelun nopeasti. Huomasin, etten minä
ajatuksineni mahdukaan toisen antamaan tai hänellä käytettävissä olevaan
tilaan. (Yleensä toinen osapuoli on sentään tykännyt kuunnella, mutta vuorovaikutuksen kaksisuuntaisuus ja väitteiden koettelu ovat jääneet olemattomiin. Siitäkään en pidä, jos toinen
jättää minun kynttiläni valossa omansa kokonaan sytyttämättä. Siinä saattaa
tulla tunne, että olisi vastuussa sanoistaan tavalla, jossa niille ei sallita
normaalia inhimillisyysmarginaalia ja kehittymisen varaa: mikään mistä voidaan
puhua, ei ole virheetöntä eikä täydellistä eikä valmista. Ja on kamalaa tuntea
olevansa joku kansankynttilä. Joten mieluummin säädin kynttiläni yleistä valotustasoa vastaavaksi.)]
Samaan tyyliin taidan edelleen elellä: pidän kynttilääni
vakan alla, jos ei ole tarvetta sitä muiden nähden poltella. (En koe olevani vastuussa kenenkään opastamisesta. Eikö se rinnastu jonkinlaiseen dominointiin? Kannatan jokaisen omaa vastuuta arvostelukykynsä kehittämisessä. Asiat on oivalletteva ja valinnat tehtävä omakohtaisesti. Olen ennemmin ääneen pohdiskelija, kaikkein mieluitien kanssapohdiskelija.)
Eräs kynttilöistäni on siis ollut ”taiteelliset taipumukset”
(joita en kuulemma tuo esiin ”lainkaan”. Näin minulle kertoi kauan sitten eräs ammattitaiteilija, joka ihmetteli kuvaamataidon kymppiäni.) Niin, ei minulla ole tarvetta kulkea
baskeri vinossa kaupungilla maalausteline kainalossani, puhua ”teoksistani” tai
omaksua ”taiteellisia maneereita”. Taiteilen kun innoitun, tai ilmaisen puoli
huomaamatta esteettisiä tarpeitani tai luovia taipumuksiani oman kotini avaruudessa.
Eräs ”taiteellinen taipumukseni” ovat runot: pidän kovasti
niiden kirjoittamisesta (ja lukemisesta). Kirjoittaminen ylipäätään on minulle
tärkeää, mutta en voisi edes kuvitella näyttäväni keskeneräisiä kirjoituksiani
kenellekään (ja harva näkee harvoin edes mitään valmista).
[Etenkin keskeneräinen on
äärimmäisen haavoittuvaista, ja sitä on helppo tulla sekoittamaan ja sotkemaan.
Oma ääni häiriintyy ja menee lukkoon. Kiitos ei. (Samoin ohjeistaisin oman
keskeneräisyytensä käsittelyssä yleensä: ei ole hyvä tehdä avoimista
haavoistaan tai puutteistaan julkisia. Se on kuin heittäisi oman minuutensa
luomisen välineet – sanasymbolit – tuntemattomien maagien käsiin. Silloin ulkopuoliset voimat vaikuttavat prosessiin.)
Tilanne on täysin toinen pohdintojen kanssa: ne yhtyvät muiden
ajatusvirtoihin tavalla, joka täydentää ja edistää niitä merkillisesti ja
ilahduttavasti, oivalluksia ja koheesiota synnyttävästi. (On kuin pääsisi jonkinlaisella
tajunnan joukkovoimalla uuteen sfääriin, sellaiseen, joka on sijainnut
paikassaan aina, mutta jonne ei ole pääsyä ennen valmiutta siihen.)]
Kaikesta kirjoittamastani kirjoitan runoja silti harvoin, ainoastaan
silloin, kun minulla on erityinen tarve ”konseptuaaliselle” ilmaisulle.
(Runojen hienoutena ovat ladatut ja moniulotteiset käsitteet ja kuvastot,
joiden avulla voi tallentaa ja kuvata sellaista, mihin loogisempi teksti ei
taivu. Voi ikään kuin poimia moneen suuntaan aukeavia kuvia, merkityksiltään tihentyneitä, ja tavoittaa vaistomaisia tunnelmia ja etäisiä tuntuja, sellaisia, joita on vaikeaa kuvata loogisesti ja täsmällisesti. – Ja erityistä hienoutta on se, kun tavanomaisesta voi tehdä erityistä
(ja samalla aivan toisenlaista), varsinkin se!) Kirjoittaessani runot tulevat
helposti, koska kirjoitan vain silloin kun ne tulevat helposti. (Duh. Haha!) Ja koska
ne tulevat helposti, en pidä niitä ”oikeina” runoina (eli huolellisina ja harkittuina esteettisinä luomuksina).
Mutta tulin siis edellisessä tekstissäni luonnehtineeksi taannoista itseäni ”runotytöksi” (sitaateissa). Tämän tittelin sain jo 8-vuotiaana, en
kuitenkaan itseltäni (vaan opettajaltani), enkä muutenkaan kokenut, että se
määritteli minua koskaan mitenkään. (Ehkä siksi, että pidin kynttilääni vakan
alla; en ”konstruoitunut” runotytöksi muiden heijastuksista, ja toisenlaiset
heijastamiset olivat vahvempia.)
Joten ajattelin, että miksipä en sitten hieman laajentaisi
”huonetilaani” täällä ja jakaisi muutaman, noh, sanoisinko tutkielman,
”kokemuskokeen”, jollaisina runojani pidän. (Kyllä, minun on kategorisoitava ne runoiksi huolimatta siitä, ansaitsevatko ne sellaista nimitystä. Kyse on siis ennemmin lajityypin luokittelusta kuin sanataiteen ylennyksestä.)
Runoillessani samaistun aina johonkin kuviteltuun kokemukseen tai tilaan ja kuulostelen, miltä se tuntuu ja mitä se kertoo. Ensin saapuu tunnelma,
monikerroksinen ja tarkasteluun avautuva kuin unikuva, ja vasta sitten alkaa tietoisempi osuus: runomuodottaminen; runo
on tulkinta siitä ”taajuudesta” jota kuuntelen tai ”tilasta” jonka sisään
liikahdan. Eräänlaisia päiväkirjamerkintöjen jatkeita siis. Paatos lienee tavaramerkkini. (Paatos on ihanaa.)
[On a slightly different note: Ihmisellä on kyky ”samaistumisleikkiin”, jossa on itse asiassa kyse aistista. Siitä ei paljon puhuta eikä se ole valtavirtatiedettä, mutta esimerkiksi Adampants ja Swerdlow kertovat tästä. Tätä aistia käyttäessään ihminen voi ikään kuin tarkastella asioita "toisesta tietoisuudesta" käsin, "siirtää" mielensä tarkastellun kohteeseen tarkastelun ajaksi....Usealle taiteilijalle – etenkin muusikoille ja runoilijoille – ilmiö lienee hyvinkin tuttu, kuulemani perusteella. Toki, oma mieli ja sen ehdollistumat asettavat tässäkin reunaehtonsa, ja ellei kyse ole hyvin läpikuultavasta tai valveutuneesta mielentilasta, päätynee lähinnä projisoimaan.]
Aloitetaan.
Tässä ensimmäisessä olen kuvitellut ja
tunnustellut ensin englanniksi, sitten suomeksi. [Eri kielellä asiat "ovat" eri tavoin; eri kielillä luodaan erilaisia maailmoja; eri kielillä pääsee eri tavoilla eri paikkoihin. Ja eri kielet ovat mielelle myös eri tavoin intiimejä; äidinkielellä voi olla sekä syvällisintä ja rehellisuntä että kipeintä ajatella, sillä käsitemaailmalla ja tunne-elämällä on välittömin yhteys juuri äidinkieltä käytettäessä. Assosiaatiokytkökset ovat muovautuneet ensisijaisesti äidinkielen välityksellä. (Tätä tietoa voi hyödyntää sekä pyrkimyksessä päästä lähemmäs että etäännyttää ajateltavaa asiaa. Emotionaalisesti vaikeita asioita on helpompaa ajatella vieraalla kielellä.)]
The Art of Discovery (English version)
He sips
women
like
cocktails
Some from a place of fine dine
Some from a bar just behind the corner
Getting drunk with all
the sweetness of forbidden fruits,
sensations as delicate
as the sharp edge
of the first time
or just a nice punch
With a
small hint on his lips
he waits
till the perfume wears out
and opens his fist
and opens his fist
letting them go
with their wings scarred only a little
for the better qualities
of
the unknown aerodynamics
For he
masters the touch
as he leads them through the parlor and out
watching them from behind like a guardian
knowing he will meet the likes again
For him
very late is as good as shocking early
It is all
the same
with the exception of how
the light bends on a skin
It’s about the movement of the mind
and the shape of its gestures
with the exception of how
the light bends on a skin
It’s about the movement of the mind
and the shape of its gestures
He does,
and does not
lie
- not to you,
but with you, yes
He truly is
there
for
your needs
only
at, for, in
the moment
the moment
But the moment shifts
replacing the preposition and its attributes
and the truths within them
The trick
is to catch
the ever changing flash of fire
the ever changing flash of fire
never
getting caught
in the moment
and freeze
Being
always on the move
Like the life
itself
different in each constellation
different in indifference
For him
a woman is a position
a woman is a position
of a
star
and a
burst of its dust
morphing in each
interstellar
movement
that his mind is
Juopumisen jalo taito (Finnish
version)
Hän siemailee ja uuttaa
kuin juomantekijä
poimii heitä
vanhoilta viinitarhoilta
kesähuviloiden
kellareista
puutarhakutsujen
aikaan
juopuakseen perisynnin
terävistä ääristä,
valtavista ja ikuisista
kuin taivas ja
vyöryvät planeetat
tai hetkessä katoavista värähdyksistä
- katoavaisista kuin aamukaste
Hän sulkee silmänsä
huulillaan aavistus
ja antaa tuoksun laantua
ennen kuin päästää irti
He nousevat siivilleen
hauraille ja vain vähän
rikotuille
uusista muodoista
toisiin lentoihin kaareutuen
Sillä koskettamisen
hän tuntee
He kulkevat pois häneltä,
ulos suurista ovista
askelten etäinen
kaiku vielä käytävillä
Kuin vartija hän valvoo käyntiä
tietäen että se kaikki toistuu
Hyvin myöhäinen ja varhainen
ovat hänelle
yksi ja sama
- lukuun ottamatta
valon taittumista
ihon pinnasta
Liikahdukset ja mielen muodot ovat kaikki
mitä tarvitaan
Ei ole valhetta
sillä vain tosi on
mitä voi olla
Mutta hän on totta
joskus toisella tavalla
jonain toisena
hetkenä
Pelkät attribuutit ja sijainnit
vaihtelevat
Mutta vallatessaan sijainnin
hän täyttää sen
Syvä hengitys,
sydämen iskut
kaikki virtaa
heihin kuin totuus
kuin puhtain todellisuus
Taika on oivaltaa
tulen luonto
sen iäti lepattava
sydän
jonka liike ei voi lakata
enempää kuin elämä
itse
Vain konstillaatio säilyy hetken
aloillaan
Hänelle
nainen on sijainti taivaalla
tähden kaltainen
väylä sinne ja
takaisin
kuin humaus
se maailmojen välinen liike
jota hän mielessään kantaa
* * *
Dark Corner of My Eye
In the dark corner of my eye
there’s a nightfall
with its
shadowy gestures
That’s where the crows fly
when I
stand alone
He glides in
a black
figure in the cold
tightening
his belts
old as the hills
around
my waist
He makes me heavy with his seed
and the pain spreads me thin
as I give birth to hate
a demon
sent
upon you
I hear the wind
as the ever present mist evaporates
It rips the eyes out
letting
you go blind
forever
blind
until
you can make yourself to see
Your mouth will go mute, unable to speak a word
and cannot tell a soul
For you do not
even
understand
and deserve no words, no language dead or alive
to give you sense
For you
have cut the words of others short
The movement of you
is
getting slow and heavy
until
it stops
letting
you fall
into
your own despair
and
put you in the ground, defeated
No one will help you
But you
alone
You are alone
For
there is evil breath
in your
dust and bones
Heal thyself
Make the bindings
of your
own making
break
* * *
Sugar rush, first
version
He slides
in and I hear the swing
of an old
record
giving me a
sugar high
And I’m
lost in a candyland
sacred place beneath me
I hear the
rain outside
and feel
the night behind the window
growing slowly around me
A mouth
nearby
wishing me all the blessings of heaven
in which I’m lost
This is coronation, he says
Because you’re my queen now
- But always remember
I was your king first
Without my hand holding
you will fall
Like Eve in the ancient garden
(She fell like the night falls)
I hear
a click of
time
as it goes absent
This is forever
A place where everything stops
Sugar rush, second
guessing
The moment
- that which
entwined me -
is but a
distant sound of a chord
or the sweet scent of summer
once upon a time
so
bright and lovely and full of songs in the air
Your
presence is the sound
of someone playing the piano down the hall
echoing into my chambers
finding me still
The sound of your steps
getting
closer to my room
and opening the door
You put me
in here
at this place of
despair
where
everything is dark
and I
have no choice
but to believe
your
words
in
you
Your gentle
touch being the only thing
to wait
But you are
not gentle
Your are
cruel beyond understanding
You say I
am safe
now
that you have cut off my wings
and
chained me to this ground
of no
escaping
You whisper
in my ear
that you care
and your heavy breathing warms my skin
My body trembling for the need of warmth
Yes, I am
safe – safely yours
to keep me
here forever
You made
the amends
with your world
I cannot
speak of you
and what
you have done
how you broke me
and
scattered me into the wind
you
say is fresh to breathe
You pushed
me
out of place
and beside myself
to be
beside
you
I am inside
out and upside down
feeling
sick and lost and lonely
without your touch
that pretends to carry my heavy soul
You are
fire that burns
making me all dust, black like the night sky with no hope
“Stardust”,
you say, for you to inhale
You drink
me like wine you say is the finest
“I broke You just because
I want to
hold You in my hands
Only then”,
you say “You are beautiful
to me”
I keep
breathing your words
“Sometimes”,
you say “I have to
brake You
a little
To get
closer
and tune in
I want to
be near
You
I am
sorry
for the
pain
But it is
all
Very well
worth it
I promise.
You hurt
so well
It makes me
want
to cry
with You
But instead
I breathe You
in
and carry
You”
I am the
shelter of your secrets
I am a holy
thing, you say
I hate to
need you
and the need of you is all I have
The need to feed you
with my innermost soul
This is how
you want it
A bit of sweet sulking, you say?
Aggression
in my voice
No, he said
A bit of sweet sucking
his voice correcting me
as I feel the sticky touch
of the sweet corner
of the night
so high on the sugar sky
* * *
The Presence
Your
presence
in somewhere distant
has an echo
and a weight
that thickens
the air
penetrating
my space
and waving
over me
like the ocean
The gentle
pressure
of care
is holding me
You say you
will
always
be there
But I must
make
the effort
of reaching out
“It is just
the way
the story
goes
for all the
story goers”
You are a
strange
new path
in my story
“The left
and right
is just
a point of
view:
my right is
your left”
He speaks
to me;
kind voice
running smooth underneath
words with always a good ending
magic spells unbind
letting the blessings spread
He tells me
what
is untold
with no
words
I do not
always listen
I fear
for the control
it might
mean
Just might.
He is
patient
And his
gestures are safe
and sound
and meaningful like the galaxies swirling
He guards
regardless
* * *
See You
(Feels like forever)
I see you
walking towards
an old building
The mansion
seems ancient to you
as it is
from
the times of slaves and masters
standing mighty in the shadows of the oaks
hundreds of roses beneath its feet
The air is filled with fragrance and heat
thick and sweet like sugar, waving like the ocean of memories
Your skin
sweats
as you lift
your sunglasses
watching beneath
and curling your upper lip
You think
of poetry
and the cool drink - with real sugar
- you are sure you are going to have
because you are skinny and happy enough
Someone
near you is smoking
while you are finishing the last of your
notes
It is all
so overwhelming
like it should be in summers of youth
when the school is out
and the day is long
and the night times even longer
and you can hear a distant river
It feels
like forever
For you do
not understand time
its slow movements
pushing you further
until you are too far
to recognize
what
once was
You do not
understand the concept
that has captured you
or how quickly
it all will pass
pass you by
leaving you with empty hands
to do nothing
But for a
moment
for this diminutive little flash of light
that you call youth or a lifetime
it feels
like forever
for now
Eons lie
where you cannot even think of
ages wander where you could not
and endings: untouchable, distant
abstractions
Nothing ends, you think
Nothing
here ends now
It is all
just the beginning, a slow beginning
for you
You live
too close to time, too close to matter
and do not notice
its false rhythms
and its capacity to fade you, little by little
You do not
have the perspective
of distant planets roaming
You cannot
cross the light years
because you do not understand light
So the
moment will pass you by
and another
moment after that
and you can
never touch the forever
you think
you are having right now
* * *
The Flavor
My life is so
sweet
And so expendable
Like a pink
bubble gum
blown big and juicy
just
waiting to explode
getting ready for
trash
I look my
face in the mirror
beauty soon to be gone
My mind
echoes like an empty corridor
where music
once played
Flowers in
the pot
Such a
waste of beauty
The sinful
scent
makes me
think of
sad dust in the wind
Sunshine
on my
windowpane
reminds me
of things
bright and eternal
I close the
book
I am holding
in my hands
pages old like the vast of the ocean
and open
the lipstick
hear it
clicks in silence
- the only thing making sense
Each
morning
I wake up
and smile
and choose the bubble gum
that tastes like cherries
What a
sucker punch
(Enter the
tainted
the trainee
of entertain
for the entrainment)