Miehet kirjoissani2: MP6 - Leaving Terra (2/2)

”Hän on tuolla alhaalla.” Starrett on vienyt poliisit Jeannien ruumiin kätköpaikalle. Viranomainen toteaa metsäaukion sijaitseva lähellä Jeannien kotia. Starrett tunnustaa ajaneensa paikan ohi lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli jättänyt tytön ruumiin puron läheisyyteen. Mies kertoo halunneensa haudata Jeannien, mutta ei ollut ohikulkevan liikenteen takia uskaltanut. Poliisit toteavat tytön ruumiin olevan käärittynä vihreään huopaan ja jätesäkkeihin. (92)

Ennen kuin antaudun omiin pohdintoihini tapahtumista, tai paneudun tarkemmin viranomaisten käsityksiin Starrettin persoonasta (ja pohdin myös niitä), annan puheenvuoron itse kirjalle.

Oikeuspsykiatri Robert Stroms pohtii ankarasti, kuka ja millainen Starrett oikein on. Mitä hänen ja Jeannien välillä on täytynyt tapahtua? Erityisen ratkaisevaa olisi tietää, miksi kaikki oli kärjistynyt sillä tavoin kuin oli. Poliisit, syyttäjät, puolustusasianajajat ja toiset lääkärit ovat yrittäneet rekonstruoida illan tapahtumia, mutta tyydyttävään johtopäätökseen ei ole päästy. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että mitä ilmeisimmin Jeannie on ollut Starrettin talossa vapaaehtoisesti. Toki hänet oli kaapattu ja myöhemmin tapettu – merkille pantavaa, että Stroms käsitteellistää Jeannien kuoleman tapoksi, ei murhaksi – mutta siinä välissä Starrett ja Jeannie olivat, lukuisten todistajien lausuntojen mukaan, viettäneet aikaansa tavoilla, jotka aluksi olivat kuulostaneet pelkästään Starrettin harhaiselta mielikuvitukselta. Todistajat tarjoilijoista myymälänhoitajiin olivat vahvistaneet ”leikkisät illalliset” ja ”huolettomat shoppailut” paikkansapitäviksi. Viranomaiset päättelevät, että tytöllä olisi ollut lukuisia mahdollisuuksia karata tai hankkia apua, jos tämä vain olisi sitä halunnut. (343)

Vaikka Starrett väittää rakastaneensa Jeannietä, se ei kuulosta Stormsista uskottavalta. Uskottavampaa hänestä sen sijaan on olettaa, että Jeannie oli ihastunut Starrettiin: ”[Starrett] oli hyvännäköinen, vanhempi (28), mutta ei kuitenkaan vanha, ja pantuaan aseen pois salaperäinen olematta pelottava.” Mies oli merkinnyt tytölle seikkailua, tämän nuoren elämän siihen asti varmasti jännittävintä. Stormsista näyttää myös siltä, että Jeannie oli ollut epätavallisen kapinallinen ja seikkailunhaluinen teini, jolla oli muita teinejä enemmän ongelmia kotonaan. (344)

Mutta entä suihku, mitä siellä oli tapahtunut? Oliko Jeannie suuttunut ”kuin pikkulapsi” saatuaan kuulla, että Starrett olikin naimisissa? Vai suututtiko tyttöä yksinkertaisesti vain ajatus toisesta naisesta meikit löydettyään? Tai oliko Starrett alkanut kokea tytön innokkuuden uhkaavana ja halunnut päästä tästä eroon, vaikka ei ollutkaan aikonut tappaa häntä? Stormsista tämä vaihtoehto on todennäköisin. ”Toiset uhrit olivat tapelleet vastaan ja kirkuneet ja itkeneet – aivan niin kuin heidän pitikin – ja toteuttaneet sillä tavoin hänen [Starrettin] fantasiaansa.” Mutta Jeanniella oli sitä vastoin ollut hauskaa, eikä Starrett ollut enää hallinnut tilannetta. Jeannie ei rukoillut Starrettia lopettamaan, vaan halusi – vaati – jatkuvasti lisää. (344)

”Ei ihme, että hänellä oli niin mukavaa, ajattelin. Minä olin käytännöllisesti katsoen hänen palvelijansa”, Starrett itsekin myöhemmin muistelee tapausta (152). Starrettilla on tapahtumista Jeannien kanssa myös toinen versio, sellainen, jossa ”Hän” on kerronnassa mukana. Tapahtumakulku on muuten samankaltainen, mutta huomattavasti lyhyempi ja pelkistetympi, siis emotionaalisesti etäinen ja kylmä. Tässä toisessa versiossa tapahtumia ei juuri pysähdytä hehkuttelemaan, ja kaikki Starrettin omaatuntoa raastavat asiat kerrottan ”Hänen” tekosikseen. ”Hän” ei kuulemma pitänyt romanttisista puheista lainkaan, eikä siitä, että Starrett huomasi pitävänsä Jeanniesta. Mutta samalla, kun Starrett oli huomannut kiintyneensä Jeannieen yhä enemmän, hän oli tajunnut, että ”[j]ostain kumman syystä HÄN antoi minun ja Jeannien olla omissa oloissamme.” (327-328) Ennen pitkää Starrettin päätä oli kuitenkin alkanut taas särkeä; ”Hän” oli alkanut lähestyä pintaa, ja kokonaistilanne oli varmasti ollut "Hänellekin" uusi - ja kenties erittäin vastenmielinen.

Storms on hahmotellut Jeannien kuolemaan johtaneiden tapahtumien olosuhteet. Tämän psykiatrin mukaan Starrett, joka on kyvytön käsittelemään minkäänlaisia tunteita, tajuaa äkkiä, millaisen kuopan on itselleen kaivanut ja haluaa päästä eroon tukalasta tilanteesta. Mutta Jeannie, joka par' aikaa raivoaa mustasukkaisuudesta ja haluaa, että he tapaisivat uudelleen – ajankohtana, jolloin vaimo on jo tullut takaisin kotiin -, tietää jo hänen oikean nimensä; Jeanniesta ei voi hankkiutua eroon kuten muista uhreista. Stroms uskoo Starrettia siinä mielessä, että ajattelee miehen todella kehittäneen kiintymyksen tyttöä kohtaan – ei ehkä rakkautta, mutta romanttisia kuvitelmia. Onhan Jeannie ensimmäinen uhri, joka on ihastunut Starrettiin, imartelee miestä ja pitää sellaisesta, mistä oma vaimokin kieltäytyy. Avio-ongelmien keskellä Jeannien on täytynyt vaikuttaa aluksi unelmatytöltä. Mutta riita ja tytön raivoaminen repivät hauraat romanssikuvitelmat riekaleiksi. Mies ja tyttö ovat molemmat humalassa, eikä temperamentikas Jeannie pelkää Starrettia. Ehkä on käsirysyäkin, ennen kuin toinen tarttuu aseeseen. Näitä miettiessään Storms on kuulemma käynyt läpi jokaisen teorian ja jokaisen yksityiskohdan tapauksesta. (345)

Mutta tapahtumiin liittyvän ymmärryksen edettyä näin pitkälle Starrett itse on jo lipunut kauaksi. (Syistä, joita - elleivät ne ole jo ilmeisiä - pohdin kirjoituksessani MP 3).

”Jeannie ei ole kuollut”, mies väittää. (345) Eikä hän tarkoita sitä, että Jeannie on elossa hänelle; Starrett ei tarkoita muistoa tai tunnetta Jeannien läheisyydestä, tuskin edes mitään mystistä taivastodellisuutta tai astraalitodellisuutta - vielä. (Sellaiseen uskomukseen hän näyttää ajautuvan myöhemmin.) Sen sijaan Starrettille on välttämätöntä kuvitella, että Jeannie on yhä fyysisesti elossa, yhtä todellisena kuin silloin, kun Starrett tapasi hänet ensimmäisen kerran. Starrett kuvittelee Jeannien tämän omaan kotiinsa vanhempien luo, kavereidensa seuraan, viettämään kevätlomaansa ja huoletonta nuoruuttaan. Mies kaipaa yhteydenottoa työltä ja ihmettelee, miksei ole kuullut tästä mitään.

Lyhtyt kuriositeettipysähdys. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tuollaista todellisuustajun vääristymää tapahtunut, mikäli Starrettin psyykenelämään olisi suhtauduttu hyvin hienovaraisesti alusta alkaen; jos Starrett olisi kokenut saavansa kunnioitusta - ehkä jopa hyväksyntää - ainakin ihmisenä, ihmiskunnan jäsenenä, kenties empaattista kohteluakin, ymmärtämystä - vaikka ei tapahtumia ja niiden etiikkaa kohtaan niin tuskaansa kohtaan - hänen ei kenties olisi tarvinnut suojautua fantasioilla. No, tätä emme saa koskaan tietää. Ja toki tämä asia on kiinnostavaa pelkästään Starrettin oman henkisen eheyden kannalta - ja siksi monille yhdentekevää. 'What difference does it make: rikollinen mikä rikollinen ja hullu mikä hullu.' Mutta minä haluaisin nähdä Starrettissa ja hänen tapauksessaan jotakin häntä itseään suurempaa ja merkittävämpää: kuvauksen siitä, kuinka me inhimilliseen pimeyteen suhtaudumme, kuinka sitä käsittelemme ja käsitteellistämme, ja mitä tästä kaikesta seuraa. Tällä tavoin asiaa lähestyttäessä ei enää olekaan merkityksetöntä pohtia sitä, kuinka Starrettia on kohdeltu ja mitä seurauksia sillä on ollut ja tulee olemaan. (Ja kuten todettua, myös kyseinen oikeuspsykiatri Storms piti syytettyjen psyyken kannalta vahingollisena sitä tapaa, jolla heitä oikeusprosessissa yleensä kohdellaan. Tätä käsittelin kirjoituksessa MP 3.)

Jo ennen oikeudenkäyntiä Starrett on ollut heikossa kunnossa. Hän on tuskin syönyt tai nukkunut, ja näyttää kuulemma laihalta ja kalpealta kuin muumio. Oikeudenkäyntiin hänet joudutaan tuomaan pyörätuolissa. Hänen katseensa on poissaoleva, kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei enää puhu sanaakaan. (218)

Starrett on saanut kuulla olevansa vastenmielisin ihminen, jonka moni on koskaan tavannut. Se on ilmaistu hänelle lukuisin eri tavoin ja suorin sanoin (218), niin diagnooseina (200, 306), rikosluokituksina (214) kuin vahvoina, suorastaan mantrana toistettavina mielipiteinä. Starrett on myös saanut tietää koko Yhdysvaltojen olevan häntä vastaan: se on lukenut kenties virallisimmassa ja arvovaltaisimmassa paperissa, jonka hän koskaan on käsiinsä saanut (246-247).

Mutta pahimmalta hänestä näyttää tuntuvan se, että kaikki se hyvä, mitä hänessä on, ei näytä olevan kenellekään enää minkään arvoista. Kukaan ei usko hänessä olevan mitään rehellistä tai arvostettavaa. Kukaan ei ylipäätään enää usko häntä. Ja missään tapauksessa kukaan ei usko hänen rakastaneen Jean McCreata tai kärsivän hänen kuolemastaan, tai kenties edes tuntevan siitä musertavaa syyllisyyttä. Ei, kukaan ei todellakaan sure hänen kanssaan tätä menetystä; ei pidä sitä Starrettin menetyksenä. Mitä tahansa itseinhoa, syyllisyyttä ja tuskaa miehestä löytyykään, sitä veistä jokainen kynnelle kykenevä näyttää haluavan vääntää haavoissa, joihin Starrett on hukkumaisillaan. Starrettista on tullut pelkkä sadistinen narsisti, joka ansaitsee oikeuksiensa ja ihmisyytensä, ihmiskunnan jäsenyytensä, menetyksen.

Mutta Starrett on hylkäämiseen valmis, hylkää itsekin itsensä. Myös hän itse halveksii pahuutta: pahuutta yleensä ja sitä pahuutta, johon on syyllistynyt. Hän on valmis sovittamaan rikoksensa. ”Me tarvitsemme tiukempia rikoslakeja. Rikolliset täytyy saada kiinni ja telkien taakse,” hän kirjoittaa. (249, 245.) ”Minä ansaitsen rangaistuksen” (212).

Mutta siihen Starrett ei ole valmis, että hänet nähdään pelkästään ”Hänenä”. Starrett ei ole valmis samastumaan ”Häneen”: ei myöntämään tekojaan aivan omikseen ja identiteettiään ”Häneksi”. Starrett ei ole koskaan yhdistynyt ”Häneen” periaatteellisella tasolla eikä siten oikeuttanut ”Hänen” tekojaan moraalisesti. Näin Starrett antaa selkeästi ymmärtää. Ja hän antaa selkeästi ymmärtää myös sen, että niin tehdessään hän kadottaisi itsensä, sen ihmisyyden ja hyväksyttävyyden, jonka hän edes itse itsessään vielä tunnistaa, sen minuutensa, josta hänellä on vielä jonkinlainen ote. (Esim. 313)

Mutta moraali ja pahuuden käsite sikseen.

On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuu olla niin massiivisen, kollektiivisen vihan ja inhon kohteena, tai miltä tuntuu tajuta joutuvansa samastumaan pahimpana mahdollisena pidetyn ihmisyyden kollektiiviseen projektioon, syntipukiksi (- sillä varmasti Starrettiin yhdistetään tuntemattomia määriä kaikkea nimetöntä ja siihen asti fokusoimatta jäänyttä epäluuloa kaikkine kielteisine lisukkeineen, puhumattakaan rikollisiin liittyvistä ennakkoluuloista yleensä.) Ja minun on mahdotonta kuvitella, miltä tämä kaikki tuntuu ihmisestä, joka on siinä (mielen)tilassa ja niissä olosuhteissa, joissa Starrett on, siis ihmisestä, jonka psyykkinen sietokyky kohtaa epäinhimillisiä rasitteita. Mutta sen verran osaan kuvitella, että sellaisen on pakko olla järkyttävää - mieshän on vielä järkyttynyt Jeannien kuolemastakin ja siitä, että on itse sen aiheuttanut. (Psyyke on armollinen etääntyessään fantasioihinsa ja dissosiaatioihinsa.)

Joten minusta Starrettin käsitykset omasta hyvyydestään ja kuvitelmat Jeanniesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta ovat pelkästään osoitus johdonmukaisesti – ja siksi omilla ehdoillaan terveesti - toimivasta psyykestä. Kaikki muu romahduttaisi sen.

Valitsemastani näkökulmasta käsin - ja nyt lausun vahvan mielipiteen (on siis muistettava, että mielipiteet ovat aina asenteellisia ja siten sulkevat monia muita näkökulmia pois; ilman tätä mielipide on mahdoton) - näyttää siltä, että Starrettista ja hänen kaltaisistaan tehdään maailmajärjestystä säilyttävä ja vahvistava riittiväline, esine - olento jolta on riistetty oikeudet ja arvo sekä kaikki auktoriteetti on tuskin muuta kuin esine – jolla voidaan oikeuttaa ja perustella halutunlaisia normeja valitun agendan mukaan. (Ajatellaanpa nyt esimerkiksi niinkin ilmeisinä esiin tarjoutuviin asioihin, kuin väkivaltaviihteeseen ja pornografiaan, yhdistettyjä moraalisia normeja. Tai ajatellaanpa käsityksiä yksilönvapauksista ja - oikeuksista, tai käsityksiä neurooseista ja niiden vaikutuksesta ihmisen persoonaan ja elämänhallintaan, tai käsityksiä rikosten uusimistodennäköisyyksistä. Mutta entä käsitykset kasvatuksesta? Tai entä ihmismielen niin sanotun pimeän puolen hyväksyminen; entä käsitykset niin sanotu varjopuolen tunnustamisesta osaksi ihmisyyttä ja persoonaa? Otetaanko näistä aiheista mitään opiksi?) Ja kyllä: samalla myös uhri, se, jota ’systeemi’ vaatii. (Toki aivan toisenlainen uhri kuin Starrettin omat uhrit, mutta uhri yhtä kaikki.) Kenties tämä sitten tapahtuu suuremman edun nimissä - onhan (arvo)maailmanjärjestys aina ollut ihmiselle mittaamattoman suuri ja tärkeä asia. Mitä me peloillemme ja inhoillemme ilman starretteja tekisimme?

Minusta tapa, jolla Starrettia kohdellaan, vaikuttaa suhteettomalta ja epäjohdonmukaiselta - ja siksi käsittämättömältä, hämmästyttävältä - verrattuna esimerkiksi sotateollisuuteen tai muuhun…hmm, politiikkaan ja autoritaaristen statushahmojen saamaan kohteluun. Starrettin kohtalo johtaa ajattelemaan, että ero oikean ja väärän, rikoksen ja normatiivisen tai ihanteen välillä on pelkkä juridinen sopimus, täysin riippuvaista siitä, kuka tai ketkä ovat asiasta sopimassa, ja mitä asiasta yleisesti halutaan ajatella, ja mikä yleistä tai virallista mielipidettä saa ohjailla tai siihen radikaaleimmin vaikuttaa. Starrettin kohtalo johtaa myös ajattelemaan, ettei ihminen helposti saa toista mahdollisuutta, ja että hänen kohtalonaan on materialistis-mekaaninen ja siksi pessimistinen ihmiskäsitys, joka ei turhia luule ihmisen psyyken ihmeellisyydestä tai persoonallisuudesta, tai ihmisen kyvystä muuttua tai kehittyä - tai vapautua esimerkiksi neurooseista ja pakkomielteistä.

Ehkä tällainen suhtautuminen Starrettin tapaukseen on paljolti myös suomalainen ajatus tai kokemus; Suomessa Starrettin juridinen kohtalo olisi varmasti ollut hyvinkin toisenlainen. (Ajatellaanpa vaikka Jammu-setää. Hänkään ei, btw, voinut täysin myöntää olevansa yksin ja itse vastuussa teoistaan, tuskin osasi niistä kunnolla edes puhua. Itseasiassa tämä 'myöntämiskyvyttömyys' on syytetyille hyvinkin ominaista. Vastuun välttäminen on yksi asia, mutta psyykkinen kyvyttömyys kohdata karuja totuuksia niin kylmiltään toinen.) Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden näkökulmasta en siis käsitä. En vain käsitä. Monista muista näkökulmista käsitän kyllä. (Kannatan riittivälineteoriaa.)

Tätä kantaani ei tietenkään tule ymmärtää niin, että luopuisin oikean ja väärän etiikasta, oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tai kääntäisin uhriasetelman päälaelleen. Eikä tätä tule ymmärtää myöskään niin, etten pitäisi Starrettia - ainakaan 1980-luvun Starrettia - vaarallisen epäluotettavana ja hänen tekojaan rangaistavina. Mutta sitä totaalisuutta, jolla Starrettin kaltaisia voi kertomuksen mukaan ymmärtää kohdeltavan, en ymmärrä – ellen sitten inhimillisesti rajoittuneena ja ihmiselle tyypillisenä toimintana. Näin minun on tämä itselleni selitettävä. (Kaikki on ymmärrettävä jotenkin; kaikesta on uskottava jotakin.)

No, Starrettin kertomus juridis-poliittisena kohtalona on eri, kuin Starrettin kertomus ihmismielen toiminnasta ja sen rajankäynneistä. Luonnollisesti olen kiinnostuneempi jälkimmäisestä, siis ihmismielestä - joskaan näitä alueita, eli politiikkaa ja ihmismieltä, ei kovin mustavalkoisesti voi toisistaan erottaa. (Se, mitä meistä uskotaan on yleensä sitä, mitä päädymme itsestämme ajattelemaan. Ja koska se, mitä ajattelemme, siis se kuinka havaintoja ja infoa ylipäätään vastaanotamme ja formuloimme informaatioksi ja edelleen käsitemaailmaksi - kognitiiviset toimintomme -, vaikuttaa psyyken elämäämme vahvasti, suorastaan rakentaa sen suurimmaksi osaksi, ei se, mitä meistä uskotaan ja kuinka itse päädymme ajattelemaan, voi olla muuta kuin poliittista. Kognitiiviset skeemat ovat opittuja, ja siten paitsi kulttuurisidonnaisia ja historiallisia - siis tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja - myös poliittisia, suhteelliseen arvomaailmaan sidottuja. - Anteeksi hirviövirkkeet.)

Niin tai näin, muisto Jeanniesta ottaa lujille.

”Älkää mainitko hänen nimeään!” Starrett on syyttäjien puheenvuorojen edetessä lyyhistynyt tuolissaan yhä syvemmälle, ja alkaa lopulta toistaa vaatimustaan ahdistuksesta irvistellen. Hänen ääntään kuvataan tuskaiseksi ja anelevaksi, ja pian hän liukuu kokonaan puolustuksen pöydän alle, kädet niskaansa ja käsivarret ohimoitaan vasten painettuina. ”Hän nosti polvet leukaan ja huusi aina välillä ääneen tuskannyyhkytysten vavisuttaessa hänen vartaloaan.” Lopulta Starrett makaa itkien lattialla kädet korvillaan ja keinuttaa itseään sikiöasennossa. (219)

Jeannie on poissa. Kaikki on ohi. Ja kaikki tietävät. Valjennut todellisuus lienee lopulta tehnyt tehtävänsä.

Tottakai viranomaiset taittavat peistä siitä, näytteleekö Starrett, onko kaikki pelkkää manipulatiivista temppuilua, pelkkä kikka yrittää välttää vastuuta ja suojella henkikultaansa. Vähän kuin Ted Bundy aikoinaan, vielä viimeisessä haastattelussaankin, vain hetkeä ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Mutta hieman myöhemmin, aivan pian, Starrett tulee yrittämään itsemurhaa. Se ei johdu siitä – kuten hänen äitinsä tai eräskin viranomainen luulevat – että vaimo on käynyt jättämässä avioeroasiakirjan, eikä siitä – kuten yleinen mielipide varmaankin tulee luulemaan – että Starrett yrittäisi päästä helpolla, paeta kaikkea, päästää itsensä pahasta. Vaan siitä, ettei hän osaa ajatella enää mitään muuta kuin Jeannietä.

”Ajatukseni olivat täydellisessä sekasorrossa. Korvissani kuului ulvova ääni ja sydämeni jyskytti. Aina kun suljin silmäni, minä näin Jeannien kasvot. […] Tohtori Morgan kysyi, mikä minua vaivasi.[…] Kuinka hän olisikaan voinut tietää. […] Minä näin mielessäni Allisonin [tyttäreni] hymyilevä kasvot. Minä näin Jeannien hymyilevät kasvot. […] Aika oli koittanut.”(331-332)

”Se ei tosiaankaan ollut itsemurhayritys. Se oli paljon enemmän.” (255)

Se, että Jeannie assosioituu Starrettin mieleen heti hänen oman tyttärensä jälkeen - sikäli että tämä ajatuskulun muistelu on tässä mielessä paikkansapitävä - kertoo omaa kieltään Starrettin suojelunhalusta ja kiintymyksestä Jeannietä kohtaan.

”Minun ihana Jeannieni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Minä rukoilin Jumalaa ja Jeesusta, että Jeannie pääsisi kotiin ja että he ottaisivat minun sieluni hänen tilalleen, vaikka se tarkoittaisi, että joutuisin Helvettiin. Joskus minusta tuntuu, että minä olen jo Helvetissä. (330) He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti.[…] Kuinka he uskalsivat estää minua pelastamasta Jeannietä? […] Minut nostettiin [heti itsemurhayrityksen jälkeen] leveälle metallipöydälle, jonka päälle oli pingotettu kangas. Käteni ja jalkani sidottiin tiukasti pöydän kulmissa oleviin lenkkeihin. […] [Ihmiset] yrittivät puhua minulle, mutta he olisivat voineet olla miljoonan kilometrin päässä. Tuskin edes kuulin tai näin heitä. […] Kattolampussa oli valo koko yön. Pimeys tuntui olevan silti kaikkialla.” (333) ”Ennen kuin minut [takaisin] selliin tuoneet vartijat lähtivät pois, yksi heistä sanoi: ’Jos yrität tappaa itsesi uudestaan, soita ihmeessä minut ensin paikalle. Se minun täytyy nähdä!’" (334)

"Minä yritin pitää mieleni tyhjänä, mutta kuin varkain ajatukset Jeanniesta nousivat pintaan. Hänen kauniit hymyilevät kasvonsa tuntuivat väreilevän edessäni. Minä ojensin käteni, mutta hän oli poissa.” (334)

”Käännyn minä mihin suuntaan tahansa, näen aina hänen kasvonsa. Kun vain keskityn, kuulen hänen äänensä. Vaikka kohtaloni ja kuolemani päivä olisi hakattu kiveen, minä en luovu etsinnästä. Ja minä löydän rakkaimpani.” (334)

”Jeannie, missä sinä olet? Sinä olet siellä jossain. Sinä olet jossain. Minun tarvitsee vain löytää sinut. Ja minä löydän! Minä lupaan sen sinulle, Jeannie.” (330)

How...Orpheus-like.

(To be continued)

Miehet kirjoissani2: MP5 - Leaving Terra (1/2)

Tapaus Jean Taylor McCrea, Jeannie.

En tiedä miksi, mutta Jeannien tarinaa ajatellessaan tekee mieli kuunnella Tori Amosin laulua Scarlet’s Walk. Uudelleen ja uudelleen. Tai hänen lauluaan iieee. Koska ne vain resonoivat lukukokemukseni kanssa. (Meditoin tarinoita usein musiikkia kuuntelemalla. Samaa pätee kuviin: liitän niiden katseluun tai tekemiseen mielelläni musiikin.) Niinpä musiikki jälleen tiivistää, kuinka minä Jeannien ja hänen tarinansa koen.

Jeannie on Starrettin uhreista hän, jolle kirjassa omistetaan eniten tilaa, hän, jota Starrett usein jälkeenpäin miettii. Hell, hän kirjoittaa Jeanniesta jopa runoja, odottaa tytöltä kirjettä, jota ei tule.

Mitä tapahtui?
Kuka oli Jeannie?
Millaisena Starrett hänen tarinansa muistaa?

Viisitoistavuotias Jeannie kuvataan luonteeltaan ”joskus myrskyisäksi, joskus aurinkoiseksi, ei koskaan tylsäksi.” Hän on kuulemma voimakastahtoinen ja puolustaa oikeana pitämiään asioita, tarmokas oppilas ja ystävänä uskollinen. Jeannie on perheen ainoa lapsi, ja ilmeisen älykäs ja oikeamielisenä pidetty, sillä hänen arveltiin opiskelevan tulevaisuudessa asianajajaksi, joka puolustaisi vähäosaisia ja sorrettuja. (223.) Ystävien mukaan hän on myös kapinallinen ja pahansisuinen teini, joka usein riitelee vanhempiensa kanssa. Vanhempien mielestä tytön ongelmana on erityisesti huono seura. Joulun aikaan vuonna 1988 ystävät tietävät Jeannien odottavan innolla matkaa New Yorkiin koulun kuoron kanssa. (81-82)

Kun Jeannien vanhemmat hieman ennen jouluaattoa vuonna 1988 palaavat kotiin, he löytävät Jeannien kirjoittaman lapun. ”Äiti ja isä, minä olen poissa pari päivää. Jean.” Lappu on sama, jolle tyttö on koonnut listaa kirjoista, joita aikoisi käyttää esseessään Fitzgeraldin romaanista. Mukaansa tyttö näyttää ottaneen vain takin ja huivin yllään olevien vaatteidensa lisäksi. Mutta ei esimerkiksi ajokorttia. Poissaollessaan Jeannie ei soita, ei kirjoita, eivätkä hänen ystävänsä tiedä hänestä mitään. Jeannie ei myöskään ilmaannu paikalle lähteäkseen New Yorkin matkalle (82). Mutta poliisi ei järjestä etsintöjä. Tapaus näyttää tyypilliseltä karkaamiselta. Vanhemmat julkaisevat Jeanniesta itse etsintäkuulutuksen ja lupaavat palkkion. (12-13)

Samaisen joulun alla Starrettin kotona vaimo ja lapsi tekevät lähtöä vaimon lapsuudenkotiin Kaliforniaan. Mies haluaisi heidän jäävän, mutta ei halua lähteä mukaan sukuloimaan. Starrett kuvailee olleensa jouluihminen lapsuudestaan asti. Hän pitää siitä vaikutuksesta, joka joululla on ihmisiin. ”Kaikki ovat onnellisia. Kaikki ovat kilttejä toisilleen. Ilmassa on taikaa.” Mutta tänä jouluna hän ei tunne onnea eikä taikaa. Hän kuvailee olleensa loukkaantunut, jopa raivoissaan vaimonsa lähdöstä, eikä olisi halunnut jäädä yksin. Muun perheen lähdön jälkeen hän soittaakin myös itselleen lentolipun Kaliforniaan. Saattaessaan perheensä lentokentälle Starrett – niin ironiselta kuin se kuulostaakin – vierailee myös naisten ja lasten suojakodissa, kuten on myös edellisenä jouluna tehnyt. (145)

Mutta ennen suunniteltua lähtöä Kaliforniaan Starrettille käy kuten usein ennen. ”Autoni viereen pysähtyi viehättävä tyttö. Hän vilkaisi minua ja hymyili. Paniikki tarttui minuun heti.” Starrett seuraa tyttöä tämän kotiin asti. Palattuaan omaan kotiinsa hän peruuttaa lentolippunsa. Pian hän lukee taas lehti-ilmoituksia. (146)

Jean McCrea päästää Starrettin sisään. Mies on tullut katsomaan myynnissä olevaa makuuhuoneen kalustoa. Starrett ihmettelee, kuinka helppoa se on, kuinka helposti kaikki aina käy. Starrett huomaa Jeannien flirttailevan kanssaan esitellessään kalustoa. ”Pidin hänestä heti,” mies muistelee. Mutta mikään pitäminen ei estä häntä vetämästä asettaan esiin.

Yllättäen Jeannie ei olekaan kuten muut. Tyttö pysyy ällistyttävän rauhallisena. Starrett vie tytön alakertaan ja sitoo hänen kätensä, käskee häntä odottamaan. Starrett hakee autosta videokameransa, on siis aikeissa hoitaa hommansa paikan päällä. Mutta hän muuttaa mielensä. Hän haluaa ottaa Jeannien mukaansa. Kotiinsa. Starrett palaa taloon ja sanoo kaappaavansa Jeannien lunnaita vastaan. ”Hän ei tapellut vastaan. Melkein kuin olisi odottanut asioiden kääntyvän tälle mallille. Melkein kuin olisin tullut hakemaan häntä viikonlopputreffeille.” Jeannie pyytää saada kerätä mukaansa muutamia tavaroita, ja Starrett katselee pakkaamista. Vaatteita, hiusharjoja, kukkaro ja kirja, jota Jeannie on lukemassa. Sen jälkeen Starrett vie tytön ulos, avaa autonsa takaluukun ja käskee tytön mennä sinne. (146-147)

Tästä eteenpäin kaikki yhä sujuu teknisesti samoin kuin aikaisemmin kuvatussa kidnappaustilanteessa. Starett myös tuntee yhä lisääntyvää kuvotusta; tunne väärin tekemisestä ei jätä rauhaan.

Kotonaan Starrett sulkee tytön ketjulla kahlehdittuna komeroon siksi aikaa, kun siivoaa näkyviltä kaiken, mistä hänet tai heidän sijaintinsa voisi tunnistaa. Koska Starrett huomaa pitävänsä tytöstä, häntä alkaa yhä enemmän kaduttaa koko juttu. (Tai niin hän jälkeen päin kertoo.) Starrett myös huomaa, että koska Jeannie ei pelkää häntä, hänen on vaikeaa pitää etäisyyttä tyttöön. Sellaiseen tämä käyttäytyy hänen seurassaan liian normaalisti, hyväksyy tapahtumat, toimii miehen kokemuksen mukaan ennemmin ystävän kuin uhrin lailla. Starrett päästää Jeannien komerosta ja kysyy, mitä tyttö söisi, tekee heille molemmille välipalaa. Starrett haluaa rauhoitella tyttöä ja lupaa tälle suuria summia lunnasrahoista, joita aikoo hänestä vaatia. ”Kiva”, tyttö vastaa, ja kertoo tulevasta New Yorkin matkastaan ja siitä, että olisi ihanaa päästä shoppailemaan. Starrett kyselee häneltä lisää koulusta, ja kertoo Jeannien vaikuttaneen todella kypsältä ikäisekseen. ”Minä pidin siitä, että hän oli niin itsenäinen – ettei hänen päänsä ollut helposti ikätovereiden käännettävissä.” (147)

Jutustelun jälkeen tulee Starrettin toistamassa kuviossa jälleen kortinpelaamisen aika. Tällä kertaa Jeannie on kuitenkin se, joka innostuu opettamaan Starrettille uutta peliä. Mies keskeyttää hänet ja kertoo, ettei hänen kärsivällisyytensä nyt riitä. Tässä vaiheessa Starrett alkaa omien sanojensa mukaan huolestua yhä enemmän, sillä hän tietää, mitä aikoo tytöltä pian vaatia. Sellainen on kiusallista, sillä Starrett huomaa, kuulemma ällistyksekseen, tytön pitävän hänestä - ja että alkaa itsekin pitää tytöstä aina vain enemmän. Seuraavaksi Starrett kysyy, ottaisiko tyttö juotavaa. Jeannie ei ole turhan vaatimaton. Hän kertoo pitävänsä persikka-winecoolereista. Ja kun Starrett kysyy, mitä tyttö haluaisi syödä, tämä tekee hänelle oikein listan. Starrettin on lähdettävä kauppaan. Hän pyytää anteeksi sitä, että joutuu lukitsemaan Jeannien uudelleen komeroon, ja lupaa tulla pian takaisin. (Se lienee lupaus, josta kukaan aikaisempi uhri ei varmasti olisi ollut hyvillään.) Mutta Jeannie ei kuulemma nosta lukitsemisesta äläkkää, vaan pyytää miestä vuokraamaan jonkun videon samalla kun asioi. Ja toki Starrett on heti mukana. Olisiko mielessä jokin tietty elokuva? Starrettiin tekee vaikutuksen se, että Jeannie kertoo kelpuuttavansa minkä tahansa elokuvan Starrett haluaisi valita. ”Komeroa ja jalkarautoja – ja Kaliforniassa olevia vaimoa ja tytärtäni – lukuun ottamatta me olisimme voineet olla mikä tahansa pariskunta viettämässä rauhallista viikonloppua.” (148-149)

Nukkumaan mentäessä Starrett lukitsee Jeannien jälleen nilkoista ketjuihin, mutta ei muuten koske häneen. ”Illan yllätyksille ei näyttänyt tulevan loppua lainkaan.” Seuraavana aamuna Starrett tarjoutuu tekemään aamiaista, mutta murot kelpaavat Jeannielle. Sitten on pelaamisen vuoro. Jeannie ehdottaa Monopolia. Starrett muistelee pelaamista kuin rakastakin muistoa. Pelaaminen vuorottelee syömisen kanssa, ja Starrett tuntuu muistavan hyvin, mitä Jeannie on syönyt tai juonut. Starrett on ilmeisesti tuntenut olevansa elossa, oma itsensä ja elävänsä mieleenpainuvia hetkiä. Kun he syövät välipalaa ulkona, Starrett haluaa Jeannien istuvan pihan ainoalla tuolilla ja istuutuu itse maahan. Siinä he sitten tissuttelevat, kunnes Starrett kertoo haluavansa seksiä. (149-150)

Asia ei kuulemma vaikuttanut Jeannieta järkyttävän. ”Paitsi sitten kun minä käynnistin videokameran.” Silloin Jeannie alkaa itkeä, ja Starrett heltyy. Hän lupaa olla käyttämättä kameraa, ja Jeannie vaikuttaa taas tyytyväiseltä. Seksiä ja pelaamista. Ja lisää elokuvia ja syötävää. Lukuisia torkkuja kaiken välissä. Pian on taas asioitava kaupassa. ”Hän sanoi myös tarvitsevansa vähän shampoota, vähän meikkiä […] itse asiassa vähän kaikkea.” Ennen kuin Starrett sillä kerralla poistuu, Jeannie sanoo jotakin yllättävää. ”Ei sinun kuule tosiaankaan tarvitse lukita minua komeroon. En minä mene minnekään.” Ja Starrett ei lukitse – paitsi huoneen oven. (150-151)

Sterrett alkaa huomata Jeannien pitävän sitä kaikkea seikkailuna. Ja hän alkaa huomata rakastuvansa tyttöön. ”[M]inusta tuntui, että hänkin oli rakastumassa minuun.” Lopulta Starrett myöntää Jeannielle, ettei kyse ole mistään lunnasvaatimuksesta – mutta lupaa joka tapauksessa antaa tytölle rahaa New Yorkin matkaa varten. Jossain vaiheessa Starrett kysyy Jeannieltä, halusiko tämä jäädä hänen luokseen matkaan asti. ”[Ä]llistyksekseni hän vastasi haluavansa.” He tutustuvat paremmin, keskustelevat vakavista aiheista kuten politiikasta ja uskonnosta, ihmissuhteistakin. Starrett esimerkiksi kuulee, että Jeanniekin on republikaani. Mies kehuu Jeannieta kypsäksi, ja tyttö uskoutuu lisää. Hän kertoo, ettei tule opettajiensa kanssa toimeen eikä pidä koulusta. ”No, sinä et ole konformisti”, Starrett vastaa. ”Minä pidän siitä. Se tarkoittaa, että olet varma omasta arvostasi.”

Ilman viiletessä he tekevät tulen ja istuvat takan edessä, pelaavat, torkkuvat ja juttelevat. ”Jeannie sanoi aina tienneensä, että me tapaisimme joskus. Se kuulosti aavemaiselta ja sai koko jutun tuntumaan minusta oudolta.” Jeannie uskoutuu myös aikaisemmista poikaystävistään ja siitä, ettei ollut ennen mennyt sänkyyn kenenkään kanssa. ”Minä olin hänen ensimmäinen rakastajansa.[...] Me naimme vielä useita kertoja ja Jeannie tuntui pitävän siitä.” Tyttö kuulemma jopa loukkaantuu, kun Starrett ei sammumispelin jälkeen saa erektiota.(150-152)

Joululahjaksi Starrett ostaa Jeannielle mekon ja koruja. ”Hänen tarvitsi vain pyytää jotakin, ja minä hain sen hänelle. Minä harjasin hänen hiuksiaan, raaputin hänen selkäänsä, hieroin hänen jalkojaan. Mitä vain hän halusi.” Ja uudeksi vuodeksi Jeannie haluaisi lähteä jonnekin. (152, 155)

Mutta Jeannie on suhteellisuudentajuisempi kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän kuulemma pitää lahjoista todella paljon, mutta kertoo samalla olevansa huolissaan kotiväestään ja tietävänsä näidenkin olevan hänestä huolissaan. Starrett tarjoutuu soittamaan näille, mutta Jeanniestä se ei ole hyvä ajatus. Lisäksi Jeanniestä on hassua, että mies vaatii häntä ottamaan vitamiineja, koska on niin huolissaan siitä määrästä roskaruokaa, jota tyttö syö. (152)

Starrett ehdottaa matkakohteeksi rannikkoa. Jeanniestä se on kuulemma loistava ajatus. Häntä ikävystyttää istua talossa kaiken aikaa. Tällä kertaa Starrett ei vuokraa autoa, vaan he lähtevät hänen omalla punaisella avo-Camarollaan. Silti Starrett valehtelee Jeannielle, että auto on vuokrattu, ja tytöllä on yhä silmät peitettynä alkumatkan ajan. Tarpeeksi kaukana Starrettin kotoa mies antaa tytön riisua peitteen silmiltään. (155)

”Jeannie rakasti autoani.” Hän haluaa kuomun alas. Starrett ajaa tien sivuun ja laskee kuomun. " [jeannie] soitti musiikkia todella kovalla ja avasi yhden winecoolereista, jotka olin ottanut matkalle mukaan. Aika pian hän oli jo nousuhumalassa, piteli pulloa ylhäällä ja kiljui.” Kun heille tulee nälkä, Starrett päättää ottaa riskin ja pysähtyä Jeannien kanssa syömään. Starret ei silti täysin luota tyttöön, vaan pelkää tämän alkavan kiljua tai tehdä jotakin muuta apua saadakseen. ”Mutta hän käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivää – kuin me olisimme vain kaksi tavallista nuorta haukkaamassa pikaisesti jotain halpaa syötävää. Minun ei tarvinnut edes mitenkään uhkailla häntä.” (155)

He saapuvat motelliin ja vievät matkavarat huoneeseen. Sen jälkeen he menevät rannalle kävelemän. Päivä on pilvinen, ja äkkiä on kuulemma Jeannien mielialakin. Hän ikävöi vanhempiaan. Starrett kertoo tarjoutuneensa viemään hänet kotiin, mutta Jeannie sanoo kaiken olevan ok, kunhan vain pääsisi ajoissa New Yorkin matkalleen. Motellilla tyttö valittaa, ettei hänellä ole vaihtovaatteita, ja Starrett vie hänet vaateostoksille. Mies huomaa, että Jeannie pitää mustasta. Starrett muistaa tytön todenneen, että jotkut pitävät sellaista ihan sairaana. Mutta Starrett kertoo Jeannielle tämän näyttävän upealta mustissa. ”Ja niin hän näyttikin.” Starrett alkaa luottaa tyttöön yhä enemmän. Hän kertoo päästäneensä tytön etsimään sopivia sukkia toisesta suunnasta (hän itse etsi toisesta), ja sopineensa tämän kanssa, että he tapaisivat ruokakaupan luona. Ja Jeannie palaa sovittuun paikkaan sovitun ajan kuluttua. (156)

Illalla Starrett vie uusiin vaatteisiin pukeutuneen Jeannien mukavaan ravintolaan ja tajuaa, ettei enää pelkää Jeannien saattavan häntä vaikeuksiin. Mutta Starrett huomaa jotakin muuta: tyttö on ailahtelevainen, oikukas – ja nolaa hänet toistuvasti, julkisesti. Vaikka ihmiset juhlivat vuodenvaihdetta, sinä iltana he pysyttelevät huoneessaan, katsovat elokuvaa ja tilaavat pitsaa. Ja juovat paljon. Starrett haluaa kaikesta huolimatta liittää tähänkin muistoon jotain erityisen mukavaakin: Jeannie oli kuulemma valittanut kipeää niskaansa ja selkäänsä, ja Starrett oli hieronut niitä. (156-157)

Seuraavana aamuna he lähtevät paluumatkalle. Jotain hyytävän enteellistä on siinä, kuinka Jeannie haluaa pysähtyä St. Simon’s Islandilla, koska oli kerran käynyt siellä ja halusi nähdä sen uudestaan. (Elämän filminauha...) Kenties Starrett tätä muistoa kerratessaan haluaa luoda Jeannien viimeisiin päiviin merkitystä. Starrett kertoo nähneensä vaivaa oikean paikan löytääkseen; hän oli onnistunut täyttämään Jeannien toiveen. Paluumatkalla Jeannie tuo eräästä pikaruokapaikasta kokiksensa mukanaan autoon. ”Hän melkein kaatoi mukinsa ja minä olin saada sydänkohtauksen.” Läikät istuinverhoilussa niin sanotusti v*tuttavat Starrettia. Onko Jeanniestä tulossa kiusa? (157)

He palaavat Starrettin kotiin. Lisää elokuvia ja roskaruokaa. Ja mitä ilmeisimmin myös pelaamista, seksiä ja alkoholia. Kuluu parisen viikkoa. (157)

Eräänä iltana tuli on jälleen takassa, molemmilla drinkit – Starrett muistaa hyvin mitkä – ja jutusteltavaa riittää. He alkavat puhua perheestä ja tulevaisuudesta. Starrettin päätä alkaa särkeä. Jeannie polttelee tupakkaa ja Starrett valistaa häntä. Mutta Jeannie vähät välittää. ”Jos kokeilisit itse, niin huomaisit, miten kivaa tämä on”, tyttö kuulemma sanoo, ja puhaltaa savua Starrettin suuhun niin että tämä on tukehtua. Jossain vaiheessa iltaa he alkavat kuulemma miettiä sitä, milloin voisivat tavata uudelleen. Jeanniellä on kukkarossaan lista lukionsa lomapäivistä. Mahdollisesta tapaamispaikasta ja –ajankohdasta puhe siirtyy Jeanniellä pian häihin. (158)

Silloin Starrett sanoo, että on liian vanha Jeannielle. Tyttö suuttuu, moittii miehen käyttäytyvän kakaramaisesti. Starrett ei ole kertonut Jeannielle olevansa naimissa. Ei tietenkään ole. Siviilielämä ei kuulu tähän elämään. Starrett kertoo vastanneensa Jeannielle, että naimisiinmeno olisi hullua siihen nähden, kuinka he olivat tavanneet ja rakastuneet. ”Eipäs olisi!” Jeannie tivaa. Hänestä heidän rakkaustarinastaan voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Kun Starrett haluaa mennä suihkuun, Jeannie haluaa mukaan. Suihkussa he kiistelevät siitä, kumpi saa seistä suihkun edessä. Makuuhuoneessa olisi isompi suihku. Siihen huoneeseen Jeanniellä ei ole ennen ollut asiaa. Siellä on vaimon kauneudenhoitovälineet ja papereita, joista näkyy miehen oikea nimi. Pian Jeannie huomaakin meikit kylpyhuoneessa ja haluaa tietää, kenen ne ovat. Starrett valehtelee niiden kuuluvan exälleen. Jeannie nauraa, kysyy, saako pitää meikit. (158-159)

Tästä eteenpäin kerronnan juoni alkaa rakoilla. Tarkennukset yksityiskohtiin kuulostavat muuhun kerrontaan nähden hieman omituisilta, eivätkä tapahtumien selitykset vakuuta – muuten kuin selittelynä. Starrett muistaa avanneensa suihkun hanan, muistaneensa sitten piilolinssit silmissään ja poistuneensa etsimään niiden koteloa. Starrett kertoo päätelleensä kotelon olevan samassa laatikossa hammastahnan kansa. Samassa laatikossa on myös ase. Se on siellä kuulemma mahdollisen poliisiratsian varalta. (Jos kaikki tulisi ilmi, Starrett haluaisi lukita itsensä kylpyhuoneeseen ja ampua kuulan kalloonsa.) Starrett kuulee Jeannien tulevan pois suihkusta ja peittää nopeasti aseen. Hän tietää aseiden pelottavan tyttöä. Starrett kääntyy katsomaan Jeannien suuntaan, mutta tyttö ei olekaan puuhastelemassa omiaan, kuten Starrett oli toivonut, vaan katselee häntä. Sen jälkeen kaikki on sekavaa. Starrett muistelee tytön yrittäneen tarttua aseeseen. Starrett kuulee aseen laukeavan. Jeannie horjahtaa seinää vasten. (159-160)

(Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan Jean McCrean rinnasta löydettiin kaksi luotia, 92.)

Laukauksen ääni sattuu Starrettin korviin, ja korvat vinkuen hän käy laittamassa aseen sänkynsä alle. Hän juoksee takaisin ja näkee Jeannien makaavan suihkussa. Tämä näyttää pyörtyneeltä. Vesi on huuhdellut veren pois. Starrett kertoo yrittäneensä virvoitella tyttöä. Turhaan. Hetken Starrett vain seisoo suihkussa tytön eloton ruumis omaansa vasten. Jostain syystä Starrett äkkiä haluaa nähdä oman tyttärensä kuvan. Hän laskee Jeannien ruumiin käsistään, jättää sen suihkun alle, kuulemma jotta Jeannie pysyisi lämpimänä. Starrett menee pienen tyttärensä huoneeseen ja pitelee tämän kuvaa käsissään. Hän on järkyttynyt ja turta. Lopulta epätoivo nielaisee hänet, ”täydellinen, kauhistuttava” epätoivo. Starret palaa kylpyhuoneeseen ja kantaa Jeannien ruumiin sängylle. (Starrett ei puhu kuolleesta eikä ruumiista, vaan ”tiedottomasta” Jeanniestä.) Mies ei kestä katsoa tytön kasvoja. Hän peittää ne, peittää sitten koko ruumiin vihreällä huovalla. ”Vihreä oli hänen lempivärinsä.” Sitten Starrett alkaa ryypätä ja menettää ajantajunsa. Hän haluaa pyyhkiä kaiken mielestään. Kuluu päivä, ehkä kaksi. Lopulta hän kantaa Jeannien ruumiin autoon ja laskee sen takaistuimelle. Hänellä ei ole aavistustakaan, minne mennä. (160)

Hän ajelee tunnin, ajattelee jättävänsä ruumiin tienvarteen, mutta muistaa tytön pitäneen vedestä. Hän haluaa etsiä puron. Itkeskellen Starrett etsii puroa, kunnes lopulta löytää etsimänsä. Hän nostaa ruumiin ulos autosta, ”niin hellästi kuin mahdollista.” Hän asettaa ruumiin sopivimmalta näyttävään paikkaan. Starrett kertoo istuutuneensa Jeannien viereen. Hän istuu siinä niin kauan, että vaipuu ajatuksiinsa, havahtuu vasta, kun kuulee lähestyvän auton äänen. ”Olin ottanut aseen mukaani ja toivoin epätoivoisesti, että minulla olisi rohkeutta ampua itseni, niin että voisin jäädä sinne ikiajoiksi Jeannien kanssa. Mutta niin ei käynyt.” Lopulta Starrett nousee ja menee autolleen, katselee vielä taakseen. Sitten hän ajaa pois. (161)

Mutta Jeannien muisto ei jätä häntä rauhaan. Hän haluaa uuden Jeannien. Vasta, kun pidätys tekee yhdenkään uuden Jeannien etsimisen mahdottomaksi, Starrett kääntyy alkuperäisen Jeannien puoleen, alkaa puhella hänelle kirjoituksillaan, etsiytyy itseään lohduttaakseen kuvitelmiinsa hänestä. Pian hän on niissä niin syvällä, että ajattelee voivansa soittaa tytölle. Sitä hän yrittääkin. Mutta Jeannien kotona tyttö ei koskaan itse vastaa.

- - -
TORI AMOS live IIEEE (YouTube)
Tori Amos- Scarlet's Walk live (YouTube)
TORI AMOS live SCARLET'S WALK (YouTube)
+ album versions

Miehet kirjoissani2: MP4 - Shadowland

Takaisin kuulusteluhuoneeseen.

”Kertoja oli kaikkiaan viisi”, Starett vastaa. ”[M]utta sieppauksia vain kolme.” On ollut tyttö Columbian pohjoispuolelta, yksi Atlantan pohjoispuolelta toinen eteläpuolelta, yksi Charlestonista, ja lopulta viimeisin, tyttö Georgiasta. Poliisien hengityksen kerrotaan salpautuvan tunnustuksesta, jo siksi, että se tekee suuren osan parhaillaan meneillään olevasta selvitystyöstä turhaksi. Starrett jatkaa tunnustustaan, kertoo käyneensä Lexingtonin piirikunnan alueella, koska se on toisessa osavaltiossa ja tarpeeksi kaukana hänen kotoaan, silti hyvien yhteyksien päässä. Hän jatkaa toimintansa selostamista, kertoo joskus ennen yhteydenottoaan (uhriin) tarkistavansa paikat, joskus taas menevänsä suoraan asiaan. Kaikki tämä on vienyt tietysti paljon aikaa, mutta mahdolliset poissaolonsa työstä hänon selittänyt sairastumisella. Vaimo puolestaan on tapausten aikana ollut lähetettynä kauaksi sukuloimaan, joten hänelle ei ole tarvinnut selittää mitään. Tunnustuksessa Starrett myös kertoo kuvanneensa muitakin uhrejaan videolle, mutta hävittäneensä nauhat. (87-89)

Poliiseilla on jo hallussaan ainoa jäljellä oleva videotallenne. Tuota kidnappauksesta jälkeen jäänyttä todistusaineistoa tutkiva viranomainen on kuulemma iloinen siitä, ettei vastaavaa aineistoa ole yhtään enempää - jotta hänen ei tarvitsisi katsella sellaista. (Tämä on mielestäni hieman mustavalkoinen asenne viranomaiselta kyseisessä asiayhteydessä, ja kertoo selkeää kieltään henkilökohtaisista tarpeista tehdä moraalisia erontekoja suhteessa rikolliseen. Kysyä voi, kuinka pätevää rikostutkintaa sellaisesta seuraa. Toisaalta: kenties rikostutkinnan tarkoitus ei pohjimmiltaan edes ole 'ymmärtää asioita', vaan rankaista väärintekijöitä, niitä, jotka poikkeava normista liikaa, ja todistaa se.)

Nauhalla, jonka viranomainen on laittanut pyörimään, näkyy lähikuva suusta ja peniksestä. Suihinotto on kuulemma loputtoman pitkä. "[S]e jatkui ja jatkui ja jatkui." Nauha pyörittää samaa tapahtumaa viisikymmentä minuuttia, eikä missään näy edes asetta.

Mutta sitten kuva vaihtuu, ja viranomainen näkee ruudulla miehen ja naisen. He ovat Sarrett ja häneltä sittemmin paennut tyttö, ja he istuvat sohvalla hämärästi valaistussa olohuoneessa. Taustalla soi heavymetal. Tyttö näyttää "täysin traumatisoituneelta, pelokkaalta, vihaiselta, masentuneelta ja synkältä." Hän pitää päänsä painettuna ja katseensa lattiassa, vavahtaa aina, kun Starrett vain liikahtaakin. Starrett itse käyttäytyy kuin olisi vain huonoilla treffeillä, vaikuttaa hieman vaivaantuneelta mutta muuten huolettomalta. "Millaista pizzaa sinä haluat?" Mikään hänen käytöksessään ei kuulemma vihjaa, että hän olisi juuri kaapannut ja raiskannut tytön. Viranomainen "ei olisi voinut toivoa selvempää merkkiä siitä, että tuossa miehessä ei ollut kaikki kohdallaan." (314-315)

Starrett kertoo tapauksesta hyvinkin seikkaperäisesti, etenkin vielä myöhemmin siihen muisteluissaan palatessaan. Kuinka juttu siis alkoi ja eteni?

Starrett kertoo nähneensä ilmoituksen myynnissä olevasta vesisängystä ja arvelleensa, että sellaisen omistajan täytyi olla nuori. Hän oli soittanut ilmoituksessa mainittuun numeroon. Sieltä oli vastannut tytön ääni, ja tyttö oli antanut hänelle ajo-ohjeet. Sama tyttö otti Starrettin ovella vastaan ja päästi hänet sisään. Mies oli pyytänyt saada käyttää kylpyhuonetta, mutta sieltä tullessaan vetänyt aseen esiin. Hän oli kertonyt tytölle, että kaappaisi tämän lunnaita vastaan. (Se oli sepitettä.) Starrett oli taluttanut tytön autolle, käskenyt tämän mennä takaistuimelle ja vetää huovan päälleen. Starrett ei ollut halunnut tytön näkevän, minne he olivat menossa. Mies oli vienyt tytön kotiinsa. Siellä hän oli kahlinnut tämän nilkoista ja sulkenyt komeroon. Hän oli siivonnut asunnosta pois näkyviltä kaiken, minkä avulla tyttö voisi jäljittää hänet. Lopulta hän oli päästänyt tytön komerosta, kertonut, ettei halunnut satuttaa, kysynyt, halusiko tämä syötävää tai juotavaa. Ei ollut halunnut. Starrett oli sanonut haluavansa seksiä. Tyttö oli sanonut mieluummin kuolevansa. Yön he olivat nukkuneet samassa sängyssä. (167)

Seuraavana päivänä Starrett oli pyytänyt tyttöä pelaamaan kanssaan korttia. Siihen tyttö oli suostunut, kuulemma hymyillytkin muutaman kerran. Silloin Starrett oli kysynyt, ottaisiko tyttö juotavaa, tarjonnut winecooleria. Mutta tytöllä ei ollut kuulemma ollut jano. Starrett oli sanonut uudelleen haluavansa seksiä. Tällä kertaa hän oli laittanut videokameran päälle ja pakottanut tytön oraaliseksiin. Sen jälkeen he olivat taas pelanneet taas korttia. Mutta tyttö oli ollut hyvin järkyttynyt. Starrett oli yrittänyt lohduttaa tätä. Tyttö oli kertonut olevansa neitsyt. Starrett ei ollut pitänyt tyttöä enää kahleissa, ei muuten kuin nukkuessaan tai kaupassa käydessään. Sitten tyttö oli alkanut valittaa vatsaansa, ja Starrett oli sekoittanut hänelle lääkettä, tarjonnut hedelmiä. Starrett kertoo tytön seuraavien päivien aikana suostuneen seksiin pariin kertaan. Mutta tyttö ei ollut syönyt, ja Starrett kertoo huolestuneensa. Hän oli tehnyt tytölle kanapataa, mutta tämä oli oksentanut sen. Sitten hän oli ehdottanut tytölle kuumaa kylpyä tai suihkua, sanonut sen helpottavan oloa. Tyttö oli totellut. Tytön tultua suihkusta Starrett oli sanonut hänelle, että tämä tarvitsisi jotain elimistöönsä, että hänen pitäisi juoda. Jäätelö kuulemma kelpaisi. Starrett oli lähtenyt ostamaan sitä. Sen syötyään tyttö oli yhä ollut surullinen, ja Starrett kertoo, että hänen sydäntään oli särkenyt. Hän olisi halunnut nähdä tytön hymyilevän, oli luvannut 300 dollaria siitä hyvästä. Tyttö oli hymyillyt ja Starrett antanut rahat. Sitten he olivat taas pelanneet, ja yhtä peliä tyttö oli alkanut pitää kivana. Starrett kertoo alkaneensa pitää tytöstä. Hän oli antanut tämän katsoa saippuaoopperoita. Lopulta tyttö oli alkanut kysellä, milloin pääsisi kotiin. Starrett kertoo, että oli päättänyt viedä hänet seuraavana lauantaina takaisin. Mutta sitten Starrett oli muuttanut mielensä, päättänyt pitää tyttöä luonaan vielä jonkin aikaa. Sinä iltana hän oli opettanut tytölle pokeria ja antanut tämän voittaa, jotta tämä tuntisi olonsa paremmaksi. 500 dollaria voitettuaan tytön kasvot olivat kuulemma hiukan kirkastuneetkin. ”Mitä sinä aiot tehdä rahoilla”, Starrett oli kysellyt, eikä oikeastaan ollut enää tiennyt, mitä tytön kanssa tekisi. Hän olisi halunnut päästää tämän jo menemään, mutta alkoi pelätä, että hänelle itselleen kävisi silloin pahasti. Siksi hän joi, asettui matolle makaamaan ja tuijotteli kattoa miettien, mitä tekisi. Kun hän oli herännyt, tyttö oli ollut poissa. (167-170)

Ensin Starrett oli etsinyt tyttöä autonsa kanssa lähistöltä, mutta tiennyt, että poliisit saapuisivat pian. Hän oli harkinnut itsemurhaa, mutta päättänyt ajella vielä vähän, käydä järvellä, jossa hän aina kävi, kun halusi ajatella yksin. Hän harkitsi myös poliisille antautumista. Hän ei mennyt järvelle eikä poliisin luo. Hän halusi nähdä vielä vaimonsa ja lapsensa, ja lähti ajamaan heidän luokseen. (170, 313)

Niin, Starrett kertoo pitäneensä tuosta tummahiuksisesta tytöstä. Mutta tyttö ei ollut Jeannie McCrea. (169)

”Missä Jeannie McCrea on”, Starrettilta kysytään. ”Hän on poissa”, mies vastaa. ”Missä poissa?” kysytään uudelleen. ”En halua puhua siitä”, Starrett sanoo. Kuvaillaan, että kyyneleet ovat nousta hänen silmiinsä ja lähestyvä itku vääntää kasvoja, ennen kuin hän jatkaa: ”En missään nimessä halunnut satuttaa häntä. Hullultahan se kuulostaa, mutta minä rakastuin häneen. Minusta tuntuu, että hänkin rakastui minuun. Mutta enää en ole varma, mitä rakkaus oikein tarkoittaa”(90).

Huolimatta syyllisyyden ja velvollisuuden tunnoistaan, todisteista ja todistuksesta, kaikesta, Starrett kieltäytyy tekemästä sopimusta, jossa myöntäisi syyllisyytensä, ja jonka avulla hän voisi välttää kuolemantuomion. Starrett väittää, ettei ole itse tehnyt rikoksia. Sen sijaan ”Hän” on ne tehnyt. (296)

Kuka tai mikä ihmeen "Hän"? Ja miksi "Hän" on Starrettin mielestä hänen itsensä sijasta syyllinen?

Starrett kertoo, että varhaisimmista muistikuvistaan asti hän tuntee olleensa erilainen lapsi, kielteisellä tavalla erilainen. Hän kutsuu tätä erilaisuutta pahuudeksi. Hän kertoo sen tuntuneen siltä, kuin hänen olisi täytynyt pidätellä sisällään jotakin, ja että tuo jokin oli kuin seinän takana. ”[Sen] läpi ei kukaan, en edes minä itse päässyt.” (299)

Pysähdytäänpä hetkeksi. Siis: edes hän itse? Tällainen muotoilu antaa ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut vastuun olevan ensisijaisesti itsellään; että jos ei kukaan muu hänen sisäistä seinämäänsä huomaisikaan eikä sen taakse pääse, hänen itsensä jos kenen olisi pitänyt päästä. Tämä antaa myös ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut, että juuri hän itse on ja voi olla itsensä paras tuntija. No, niinhän se on, tai pitäisi olla – aikuisella. Mutta mikä saa pienen lapsen kokemaan niin? Mikä saa hänet kuvittelemaan jo tuon ikäisenä, että hän on ainoa, joka voi tietää itseään koskevat salaisuutensa parhaiten? (Vai onko tämä pelkkää myöhempää muistelua, asian käsitteellistämistä sellaiseksi, kuin hän sen nyt, vuosikausia myöhemmin, ymmärtää?) Mikä saa lapsen ryhtymään oman itsensä asiantuntijaksi ja kasvattajaksi, vastuulliseksi auktoriteetiksi, vähän kuin vanhempiensa puolesta, kuten edellisessä kirjoituksessani pohdin?

Entä sitten se seinän taakse kätketty tuntu pahasta? Uskon, että kilteinkin lapsi käy läpi ne hetket, jolloin hän kokee tehneensä jotakin väärää ja kiellettyä ja saa kuulla olevansa vähintään tuhma. Ja jos lapsi on hyvin tunnontarkka ja herkkä, palautteesta saatu kokemus kääntynee helposti tunnoksi omasta pahuudesta, vääränlaisuudesta, virheellisyydestä. Koska lapsen suurin tarve, jopa eloonjäämisviettiin liittyvä tarve, on - Alice Milleriä mukaillen - tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, hän tekee lähes mitä tahansa miellyttääkseen, ollakseen toivotunlainen – vaikka hänelle on tuskallisen selvää, kuinka vaikeaa se on. Vieläkin vaikeammalta kuitenkin tuntuu pelko hylätyksi jäämisestä, turvattomasta yksinolemisesta, vaikka se olisi "vain" emotionaalista, henkistä hylkimistä. Yrityksistä ja paremmasta tiedosta huolimatta uhma ja kiukku luonnollisesti vievät usein voiton. Tällöin lapsi, joka muistaa, mitä häneltä odotetaan, ajatuu psyykkiseen ristiriitaan ja potee ahdistusta siitä tiedosta, että hänen pitäisi olla toisenlainen vaikka ei pysty, ei ainakaan aidosti ja oikeasti. Hänen kykenemättömyytensä siihen on hänelle todiste omasta pahuudestaan, virheellisyydestään, poikkeavuudestaan. Harvoin kukaan on vierellä lohduttamassa ja vakuuttamassa, että sellaisia lapset ovat, se on ihan ok. Päinvastoin, usein kasvattajat - huomatessaan kuinka tehokas menetelmä tällainen henkinen väkivalta on - tekevät parhaansa osoittaakseen, millaisia oikeanlaiset ja kunnolliset lapset ovat, millaisia oikeastaan kaikki muut ihmiset ovat; että tuhmuus tai pahuus on jotakin poikkeavaa, sellaista, mitä ei pitäisi eikä saisi olla. Tämä uutinen, tämä kokemus, lienee hämmentävää. Vähintään se kertoo lapselle sen, mitä hänessä ei hyväksytä, millaisena hän ei kelpaa. Ja jos lapsi ei tahallaan halua tuottaa muille eikä itselleen kärsimystä olemalla ”tuhma”, "vääränlainen", ja jos hänen itsekurinsa sen mahdollistaa, hän tukahduttaa ja sublimoi. Tästä alkaa myös näytteleminen, valitettavan usein läpi elämän kestävä, pahimmillaan sellainen, johon itsekin sokeasti uskoo.

(Tytöt – epäsuoran aggression tuntijat – lienevät tässä poikia taitavampia ja nokkelampia. Miessukupuolen harjoittama aggressiivisuus on usein huomattavasti näkyvämpää ja suorempaa - ja siksi maskuliiniseksi, aktiiviseksi, aggressiivisuudeksi kutstuttua - kuin naissukupuolen harjoittama hienovaraisempi aggresiivisuus - jota siksi kustutaan feminiiniseksi, passiiviseksi, aggressiivisuuden osoittamiseksi. (Tästä syystä empiirisiä, siis perinteisen tieteen arvostamin tutkimusmenetelmin tarkasteltavissa olevia, todisteita miesten aggressiivisuudesta on enemmän, kuin todisteita naisten aggressiivisuudesta, ja siksi miehiä on usein - ja virheellisesti - pidetty naisia aggressiivisempina. Mutta ei se sitä ole. Ei ollenkaan.) Mutta yleisesti ottaen lapsi kuin lapsi, jo leikki-ikään tai viimeistään kouluikään päästyään, hallitsee hyvinkin taitavasti "pahuutensa" sublimoinnin aikuisen selän takana: suurin osa lapsista kyllä tietää hyvin, mikä on kiellettyä, ja kuinka menetellä, jos sitä syystä tai toisesta tekee. Joskus lapsi toki jää kiinni ja saa rangaistuksensa, mutta sen sijaan että se tekisi hänestä hyvän ihmisen, se vain vahvistanee hänessä entisestään rajaa hyväksytyn puolen ja kielletyn puolen välillä – aivan siitä huolimatta, pystyykö hän pysyttelemään kielletystä erossa tai käsittelemään sitä rakentavalla tavalla, lapsi kun vasta on. Toisin sanoen, ellei lapsi onnistu olemaan odotetulla tavalla kiltti, hän - joutuessaan kaikesta huolimatta olemaan se tunne-elämältään kypsymätön ihminen joka hän on - joutuu kokemaan itsensä ja tekonsa vääryydeksi tai pahuudeksi aina ylittäessään itsessään tuon rajan hyväksytyn puolensa ja kielletyn puolensa välillä.)

Joten en usko, että Starrett olisi ollut mitenkään erityisen tai poikkeavan ”paha” lapsi, tai että sellaista pahuutta hänessä edes majailisi. No, eihän sitä voi varmuudella tietää, etenkään, kun tuo ”paha” jää tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Mutta käytettävissä olevan tiedon pohjalta olen taipuvainen näin päättelemään. Älykkäänä ja riittävän voimakastahtoisena – kurinalaisena - lapsena Starrett osaa tukahduttaa ja sublimoida, aikuisten miellyttäminen kun on hänelle tärkeää, etenkin äidin miellyttäminen.

Niinpä Pikku Starrett kehittääkin itselleen pakkoneruooseja ja piirtelee pelottavia kuvia.

Pakkoneurooseja pikku Starrettilla on etenkin järjestyksen ja siisteyden suhteen. Myöhemmin hän lapsuutta muistellessaan kertoo kuulleensa, että jos ihmisellä on sisällään kaikki sekaisin, on sitäkin tärkeämpää, että ulkoiset asiat ovat järjestyksessä ja hallinnassa. Väite on Starrettista looginen. Hän siis antaa ymmärtää, että hänestä on pienestä asti tuntunut, että hänen sisimpänsä olisi sekaisin, siis jollakin tapaa kaaoksessa, hallitsematon. Tämä antaa ymmärtää, että Starrettissa on kiemurrellut jo nuorena ahdistavia ja hänen käsittelykykynsä ulkopuolelle jääviä ristiriitoja - siis 'kaaos' - joille hän ei ole osannut tehdä muuta kuin tukahduttaa ja sublimoida niitä. (100)

(Kenties syystä, että on ymmärtänyt sellaisen miellyttävän äitiään - onhan tämä äitien tapaan muutenkin osoittanut ärtymystään jo hänen vähäisemmästäkin rasittavuudestaan, etenkin sellaisesta, jonka äiti on kokenut hämmentävänä. Pikku Starrett on varmaankin järkeillyt, että asiat, jotka ovat hänelle itselleenkin hämmentäviä, ovat niitä vuoren varmasti hänen äidilleenkin - eihän äiti ole ymmärtänyt edes kaikkea sitä, minkä Starrett sentään itse on ymmärtänyt, 107. Ja koska hämmentävät asiat näyttävät ärsyttävän äitiä oikein erityisesti, on hänen äitiään miellyttäkseen pidettävä nuo erittäin ärsyttävät, siis hämmentävät, asiat piilossa. Lopulta myös itseltään.)

Starrett kertoo, että hänellä on aina ollut taipumusta pakkoneurooseihin. Nuoresta asti hän on kuulemma laskenut kaikkea kuten ikkunaruutuja tai lattialaattoja, tai vaipunut melkein transsiin ”hyppiessään silmillään” maahan lankeavien varjojen yli samalla, kun on katsellut autonikkunasta ohilipuvia maisemia. (100)

(Hmm… Siis varjojen yli. Kuvaavaa. Tämän voi tulkita implikoivan halua vältellä omia varjokohtiaan. Ja jos pakkoneuroottinen käytös ei liity mihinkään tiettyyn ahdistavaan tilanteeseen tai erityiseen tapahtumaan, tämä tarkoittaa, että ahdistus elää hänessä tiettyjä tilanteita ja tapahtumia itsenäisempää elämää, siis liittyy ennemmin vallitseviin olosuhteisiin tai tapaan, jolla hän elämäänsä kokee.)

Myöhemmin, aikuisena, Starrett yhä hyppii silmillään autoa ajaessaan, tällä kertaa tien pinnassa olevien halkeamien ohi. (Tätä tekee mieli tulkita niin, että varojen välttely, siis se, mitä hän ennen itsessään väisteli, on kehittynyt halkeamaksi hänessä: jokin hänessä on ennemmin erkaantunut kuin yhdistynyt.) Tässä vaiheessa hän tietää jo hyvin, että hänellä on pakkoneuroosi, ja se ärsyttää häntä. Mutta hän ei voi asialle mitään. Vuosien mittaan tapa kuulemma vahvistuu. (100-101)

Lisäksi pikku Starrett piirtelee kuvia hirviöistä, joiden kasvot pysyivät kuulemma vuosikausia hänen pakkomielteenään. Myöhemmin Starrett tuumii, josko hänen alitajuntansa jo noissa kasvoissa ilmaisi ”Hänen” olemassaolonsa. (Toisaalta hän on nuoresta asti pitänyt paljon kauhuelokuvista, 122-123.) Hieman myöhemmin lapsena, hirviönpäiden piirtelyn jälkeen, hän alkaa piirrellä maanalaisia tehtaita, joissa tytöistä tehdään koiranruokaa. ”Se oli niin täysin vierasta luonteelleni, vierasta unelmilleni ja poikkesi muusta lapsuudestani, että sen täytyy olla todiste HÄNEN olemassaolostaan.” (308.)

Starrett on kertonut tästä samasta asiasta myös toisella kertaa kirjoittamissaan muistiinpanoissa. Muisto siitä, millaisia kuvia hän aikoinaan piirteli, vaivaa häntä vielä muisteluhetkenäkin niin paljon, että hän epäröi viitsisikö kertoa niistä lainkaan, vieläkään. Mutta hän kertoo, hieman toisin kuin edellä: parin kuukauden aikana hän, tuolloin 7-8-vuotiaana, piirtelee kuvia tehtaasta ja laitteista, joissa tyttöjä vangittiin, tapettiin, paloteltiin, paketoitiin ja myytin lihatiskillä. ”En osaa selittää sitä. En tiedä, mistä sain päähäni ajatuksen, joka oli sekä silloin, että myös nykyisin niin täysin vieras luonteelleni ja mielikuvitusmaailmalleni. En mitenkään tunnistanut siitä itseäni, se palapelin pala ei sopinut mihinkään. Ajatus on melkein sanoinkuvaamattoman sadistinen. Varsinkin jos seitsemänvuotias poika piirtää sellaista.” Starrett pitää merkittävänä sitä, että aihe koski nimenomaan tyttöjä. (112)

Minusta on merkittävää myös se, että tehdas on ikään kuin pimeä tai paha vastine siitä tehtaasta, jota hän oli ensin piirrellyt pääsiäspupujen ja makeisten kera. (Sen piirroksen hän oli näyttänyt äidilleen, ja äiti vielä pojan aikuisiässäkin muistelee sen piirroksen kautta poikansa etevyyttä, luovuutta, lahjakkuutta, taitavuutta ja älykkyyttä jo lapsuusiässä. Entä, jos tuossa piirroksessa kuvatun tehtaan synkkä vastine on sublimoitua aggressiivisuutta äidin ihailua ja sen asettamia ideaaleja kohtaan?) Koska tyttöjä usein verrataan myös pupuihin ja makeisiin, ehkä molemmat maanalaiset tehtaat ilmentävät hyväksi/oikeaksi koettua ja pahaksi/vääräksi koettua suhtautumista tyttöihin tai naiselliseen. Se, että kyse on maanalaisesta tehtaasta viitannee melko selkeästi pinnanalaiseen, kätkettyyn. (Mutta miksi myös 'hyvä tehdas' sijaitsi maan alla? Kuvaako tämä 'hyvän' puolen tukahtumista 'pahan' puolen pakkoneuroottisen tukahduttamisen myötä? Selvää ainakin on, että Starrettin 'paha puoli' alkaa lopulta tukahduttaa hänen 'hyvää puoltaan', eikä hän kykene olemaan aidosti ja vapautuneesti 'hyvä', jo 'pahaa puoltaan' kohtaan tuntemansa syyllisyyden takia.)

Starrett arvelee, että psykologit varmaankin pitäisivät hänen synkässä piirroksessaan kuvattua fantasiaansa klassisena merkkinä sadistisista taipumuksista, mutta huomauttaa, että muut vastaavat sadistin merkit puuttuvat häneltä kokonaan, kuten eläinrääkkäys. (Starrett kertoo rakastavansa eläimiä.) Piirroksiin liittyvä problematiikka vaivaa siis aikuista Starrettia yhä. ”Mitä se voi tarkoittaa? Onko mahdollista, että Luoja sallisi lapsen sielun sillä tavalla kieroutua tai tulla riivatuksi? Tai ehkä minä synnyin sellaisena? Olinko minä alusta alkaen tuhoon tuomottu?” (112-113.) Tästä voi päätellä, että Starrettissa on vahvana tunne siitä, ettei asia ole hänen käsissään, että se on häntä suurempi, ja myös, ettei hän koskaan ollut paha tieten tahtoen ja harkitusti, ei omalta perusluonteeltaan.

Starrett muistelee lukeneensa pienenä tieteistarinan, joka oli saanut hänen olonsa tuntumaan vieraalta. Tieteistarinassa matkustajat, jotka hän oli olettanut ihmisiksi, paljastuivatkin avaruusolennoiksi, ja tämä tieto oli hätkähdyttänyt nuorta Starettia. Se oli provosoinut hänessä outouden tunteen, tunteen siitä, kuin hän itsekin olisi avaruusolento, kenties aivan vieraassa ruumissa. Silloin, Starrett kuvailee, hän ruumiinsa ällötti häntä. (128)

Tämä antaa ymmärtää, että Starrett on herkkä, hyvin samastumiskykyinen poika, suggestioille altis. (Alttius suggestioille ei ollenkaan välttämättä tarkoita helppoa johdateltavuutta tai tahdonvoiman puutetta, vaan yksinkertaisesti sitä, että yllykkeet vaikuttavat henkilöön voimakkaasti, jopa helposti.) Kenties tarina humanoideista tarjoaa hänelle jokseenkin uskottavan – ja ainoan – selityksen kokemalleen outouden ja vierauden tunteelle, joka hänessä kiertää. Mielestäni tämä kertoo selkeästi siitä, ettei Starret koe tulevansa omana itsenään nähdyksi ja tunnistetuksi. Jokin vuorovaikutustilanteissa jättää hänen olonsa vieraaksi. Se ahdistaa häntä. Tuntematon ahdistaa, sillä se ei lopeta olemassaoloaan pelkästään seinänsä taakse työnnettynä.

Samoihin aikoihin tämän kokemuksen - syvän ja kehonsa tuntuihin asti välittyvän vierauden tunteen – kanssa hän monien lasten tapaan löytää pornografisia lehtiä. Niiden bondage-aihe ehkä jollain tavalla ruokkii hänen mielikuvitustaan, vaikkei hän bondagesta osaakaan (vielä) inspiroitua. Hän muistelee, että vaikka alastomuus häntä kiihottikin, ketjut ja köydet eivät. ”Minä en tajunnut niitä ollenkaan.” Starrett kuvailee, että ”Hän” asui hänessä tässä vaiheessa ikään kuin sikiöasteella, ja arvelee, että jos hänessä itsessään olisi ollut valmius pitää bondage-materiaalista, hän olisi jäänyt siihen kiinni viimeistään teini-iässä. Mutta niin ei käynyt. (308-309) No joka tapauksessa, uteliaana ja lukemiseen jo harjaantuneena pikku Starrett käy lehtikokoelman nopeasti läpi. Uudet, oudot ajatukset sekä hämmentävät että kiihottavat häntä. Kielletyt tunteet heräävät siis myös pornografisesta materiaalista. Niiden suhteen Starret kuvailee tuntevansa kiihkoa, pelkoa ja syyllisyyttä – mutta sellaisesta ”ei ollut lainkaan vastusta niille oudoille ja ihanille tunteille, jotka täyttivät viattoman mieleni” (109-110). Tämä vihjaa, etteivät syyllisyys tai pelko sinällään estä häntä toteuttamasta mielihaluaan, jos palkinto - saatu nautinto - on riittävä.

Näihin aikoihin Starrett on myös ihastunut erääseen naapuruston tyttöön. Eräänä iltana vanhempiensa lähdettyä ulos Starrettkin lähtee. Hän menee tytön talolle ja kiipeää puuhun nähdäkseen hänet ikkunasta. Starrett näkee työn lueskelevan kirjaa sängyllään, ja tuntee sisällään puhkeavan ristiriitaisten tunteiden myrskyn. Sydän hakkaa. Starrett kuvaa tilannetta kuilun partaalla hoippumiseksi. (128-129)

Kuilun partaalla? Miksi niin synkkä kokemus? Siksi, että juuri niin kiellettynä, pahana ja vääränä Starrett tekonsa kokee. Mutta miksi, tarkemmin ottaen? Sitä hän ei kerro. Ehkä hän olettaa, että on itsestään selvää, että kun pikkupoika kiipeää puuhun vakoilemaan kirjaa lueskelevaa naapuruston tyttöä, se on pahaa ja väärin. Tapahtuman vertaaminen kuilun partaalla hoippumiseen, hänen asiaa myöhemmin muistellessaan, kertoo tapauksen jäsentyneen hänelle myöhempää, kieroutunutta, seksuaalikehitystään ennakoivaksi. Vaikka näin ei välttämättä ole, Starrett nivoo tapauksen johdonmukaiseksi osaksi kielteistä seksuaalikehitystään. Ja, aivan oikein: myöhemmin hän kertoo: ”Jos minun pitäisi osoittaa käännekohta, jolloin alamäki alkoi, niin tämä oli se käännekohta” (308). (Samaa tapausta koskevan, toisena ajankohtana kirjoitetun muistelun perusteella käy myös ilmi, että vakoiltu tyttö on sama, jonka kanssa Starrett oli leikkinyt lääkärileikkiä. Tämä tieto kertonee jotakin niiden tunteiden luonteesta, joiden valtaan Starrett tyttöä katsellessaan joutui, mutta joista hän ei sen enempää kerro.) Starrett kertoo olleensa kotiin palattuaan hyvin syyllisyydentuntoinen ja päättäneensä, ettei koskaan enää tekisi samoin. Vaikuttaa siis siltä, että kaikki, minkä Starrett on kokenut kielteiseksi ja vääräksi, kertoo hänelle ennemmin asian tosiasiallisesta kielteisyydestä ja vääryydestä, kuin omasta, liiankin ankarasta suhtautumisestaan herääviin seksuaalisiin tuntemuksiin ja omituisina pitämiinsä haluihin tai ajatuksiin. Niinpä hän ei edes kyseenalaista syyllisyydentuntonsa oikeutusta. Ja kuinka hän sitä osaisi tehdäkään. Lapsihan tuo vielä on.

Tapauksen jälkeen Starrett huomaa, kuinka hänen ajatuksensa toistuvasti palaavat vakoilutuokioon. Hän kertoo, ettei hallinnut ajatuksiaan. Tulkitsen tätä niin, että Starrettin itselleen asettamat ankarat ihanteet eivät enää hallinneet hänen herännyttä viettielämäänsä ja mielikuvitustaan. Mutta koska ne hävettävät Starrettia, hän ei halua samastua niihin. (Tämä kertoo selkeää kieltään siitä, mihin pikku Starrettin omanarvontunto on sidottu: ihailtavaan käytökseen, josta saa kunnioitusta ja kiitosta.) Niinpä hän seuraavan kerran tytön ikkunan luokse samaiseen puuhun hakeuduttuaan ei kykene samastumaan tekoonsa (tai ei ainakaan kerro tästä myöhemmin asiaa muistellessaan; ehkä hän on samastunut, mutta ei voi muista sitä, ehkä hän haluaa muistaa toisin.) Starrett kertoo, että hän vain ”löysi” itsensä kykkimästä samassa puussa. Hän kertoo vapisseensa tukahdutetusta pakokauhusta. (Miksi pakokauhusta?) Kuten todettua, hän haluaa nähdä tässä tapauksessa yhden oireellisen merkin sisällään asuvasta vieraasta ja pahasta, joten sellaisena hän tuota itseään syvästi hävettänyttä tapausta tulkitsee. En tietenkään voi mennä sanomaan, että hän olisi väärässä. Mutta minusta tekoa merkillepantavampaa on se ankaruus, jota hän omaa inhimillisyyttään ja lapsen uteliaisuuttaan kohtaan osoittaa. Tapauksen jälkeen Starrett ei enää kehtaa katsoa tyttöä silmiin, eikä koskaan enää mene tämän talolle. (129)

Starrett kertoo, että hänellä on ollut mielestään suhteellisen terve asenne seksiin, ja muistaa olleensa kiinnostunut tytöistä jo nuorella iällä. (Hän täsmentää, että kiinnostunut, ei ainoastaan utelias.) (127) Kirjaan kerätyissä Starrettin muistiinpanoissa on kiinnostavaa myös se, että mukaan on otettu eri aikoina, siis useamman vuoden aikana, kirjoitettuja kuvauksia samoista aiheista, asioista tai tapahtumista. (Tämä mahdollistaa mm. asennemuutoksen seuraamisen.) Niinpä Starrett kommentoi seksuaalisen kehityksensä alkua toiseenkin kertaan, ja mainitsee sen tällä kertaa ”ikävystyttäväksi”. Ns. normaali on hänestä siis tylsää.

Yhdeksän tai kymmenen vanhana Starrettin kiinnostus tyttöihin on jo päivittäistä, mutta jo ennen sitä hänellä on ollut tyttöjä leikkitovereinaan. Heidän kanssaan hän muistaa leikkineensä joskus stripteasea sekä jo mainittua lääkärileikkiä, joita pitää täysin viattomina. (Viattomuutta korostaa striptease-leikin muiston liittäminen kesäiseen niittyyn, jonka ruoho oli kasvanut korkeaksi.) (127)

Mutta 10-12 vuotiaana Starrett alkaa tunnistaa itsessään olevan jotakin vialla. Hän kokee ajattelevansa tytöistä tavoilla, joilla ei pitäisi. Hän haluaa kuitenkin vapauttaa vanhempansa vastuusta, sillä hän kertoo myös, etteivät hänen vanhempansa olleet mitenkään epätavallisen tai turhan kainoja sukupuoliasioissaan. Hän myöntää, että seksi oli asia, josta ei avoimesti puhuttu, mutta antaa ymmärtää, etteivät hänen taipumuksensa johdu seksuaalisuuden tukahduttamisesta. (127-129)

Noin kolmetoistavuotiaana Starrett alkaa seurustella tyttöjen kanssa. Se on käsikkäin kulkemista ja pusujen vaihtamista. Myöhempi alistamisfantasia ei siis liity mihinkään ilmeiseen kompensoinnin tarpeeseen, kuten aikaisempiin katkeriin kokemuksiin tyttöjen kanssa. ”Vaikka en tosiaankaan ollut mikään Romeo, olin ihan komea poika ja tiesin, että tytöt pitivät minusta. Itse asiassa, kerran minuun ihastui koulun suosituin tyttö, joka oli minua vielä vuotta vanhempikin. Ystäväni olivat tosiaan vihreitä kateudesta.” Mutta vaikka Starrett ei koe, että hänellä olisi ongelmia itsetuntonsa kanssa, hän ei tunne oloaan aivan mukavaksi tyttöjen seurassa. Hän kokee peittelevänsä jotakin, eikä oikein tiedä, miksi. (130)

Sisällä kiertelevästä pahuuden tunnusta huolimatta elämä sujuu Starrettin mukaan kutakuinkin normaalisti, kunnes hän aloittaa opiskelunsa teknillisessä korkeakoulussa. Silloin kuulemma alkaa tapahtua. Hän tuntee mielessään vieraaksi kokemaansa ajatuksenjuoksua. Starrett käsitteellistää ja kokee tämän kuulemisena, ja pitää ajatuksia ”jonkun toisen” ajatuksina. Ensin ajatusvirta on epäselkeää. Siitä ymmärtää vain aiheen: ”jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa.” Starrett ei voi vaientaa eikä hallita näitä ajatuksia, niillä on oma tahto, ja työntyvät esiin silloinkin, kun Starrett on keskittynyt johonkin muuhun. ”Yhä enemmän ja enemmän aloin ajatella niitä jonkun toisen ajatuksina”, mies kuvailee. (Tämä antaa ymmärtää, että aivan alussa tunne siitä, että ajatukset kuuluisivat jollekin toiselle, ei olekaan ollut kovin selkeä, mutta Starrett alkaa suhtautua niihin sellaisina yhä vahvemmin.) (299-300)

Ilmiö askarruttaa häntä, ja hän miettii, voisiko se johtua jostakin ”epänormaalista prosessista” hänen omassa tajunnassaan. Mutta siinä määrin itsenäisiltä ajatukset vaikuttavat, että lopulta hän vakuuttuu siitä, että kyse on toisesta tietoisuudesta. Tuo toinen tietoisuus ei vaikuta ainoastaan hänen elämänhallintaansa, vaan jopa ruumiinsa hallintaan. ”Ruumiini halusi mennä paikkoihin ja tehdä asioita, joita en ollut käskenyt sitä tekemän. […] Minä tosiaan tunsin jonkun muun liikuttavan ruumistani.” Hän vertaa ilmiötä bussilla ajamiseen: on kuin joku kiskoisi hänet pois kuskinpaikalta ja työntäisi auton takaosaan. Etuikkuna jää kauaksi, eikä hän enää näe tarkasti. Sillon Starrett tuntee ajautuvansa yhä taemmas ja taemmas, kunnes alkaa menettää myös ruumiinsa hallinnan ja tuntee jonkin läsnäolon, ”Hänet”. Starrett on edelleen läsnä, tiedostaa, mitä tapahtuu, mutta ei hallitse tilannetta. (299-300)

Olipa teoria tai katsomus mikä hyvänsä (Starrettia tutkivilla lääkäreillä herää tietenkin epäilys skitsofreniasta, mistä käsityksestä myöhemmin luovutaan), Starrett kuvaa selkeästi hallitsevan tietoisuutensa – minätunteensa - etääntymistä.

Tämä uusi isäntä, ”Hän”, on kiinnostunut tytöistä, seurailee heitä jalkakäytävillä, etsii katseellaan viereisten kaistojen autoista, lähtee seurailemaankin, mikäli he kääntyvät muista erilleen. Mutta tämän pidemmälle ”Hän” ei mene. Vielä. Starrett tuntee ”Hänen” pakkomielteensä: tytöt ja seksi. Mutta näitäkin enemmän ”Hän” on kiinnostunut väkivallasta. Se kuulemma houkuttaa ja kutsuu ”Hänet” välittömästi esiin. Starrett yrittää parhaansa mukaan välttää provosoimasta ”Häntä”, ”mutta minä olin tuomittu epäonnistumaan.” (300-301)

Kyllä Starrettkin pitää tytöistä ja seksistä. Ei se sitä ole. Hän kertoo, että hänen suhteensa naisiin on ollut romanttinen, ja hänen kuvitelmansa heistä ovat olleet idealistisia. Starrett kertoo olleensa ritari peloton ja nuhteeton ja haaveilleensa tyttöjen rakkaudesta. Hänestä oli mukavaa tehdä tyttöihin vaikutus. Läheisyys, toveruus, kommunikaatio, välittäminen, jakaminen, hän kuvailee. Mutta ennen kaikkea: hän kertoo halunneensa tyttöjen pitävän hänestä sellaisena kuin hän on. (308) Minusta juuri tämä omana itsenään rakastetuksi tulemisen teema on keskeinen, ja se toistuu Starrettin kerronnassa. Palaan tähän vielä.

Ensimmäinen seksikokemus tapahtuu yliopiston juhlissa. Starrettilla on tylsää, ja hän pyytää toisesta osavaltiosta juhlimaan tullutta tyttöä mukaansa ostamaan lisää olutta. He päätyvät hiprakassa järven rantaan. ”[S]itten me naimme. En oikein usko, että sitä voi kutsua rakastelemiseksi.” Starrett ei nähnyt tyttöä sen koommin, ja se kuulemma teki hänet surulliseksi. (130) Hän pitää teini-ikänsä suhtautumista seksiin terveenä, kertoo pitäneensä tytöistä, seksistä ja lähetyssaarnaaja-asennosta. Seksielämä ei myöskään ollut kovin puritaaniseen siveysmoraaliin kahlittu: känniseksiä auton takapenkillä ja halua päästä sänkyyn pitämänsä tytön kanssa, vaikka ensitapaamisella. (309).

Jotain poikkeuksellista seksiin on kuitenkin liittynyt: Starrettin omien sanojen mukaan hänen sukupuoliviettinsä on yliaktiivinen, samoin kuin hänen aineenvaihduntansa. ”En ole koskaan pystynyt istumaan hiljaa, eikä se vanhempieni mukaan ollut pelkkää kasvavan lapsen normaalia energisyyttä. He sanoivat minun juosseen ympyrää muiden lasten ympäri. Melkein kaikki oli minusta tylsää, eikä mikään pystynyt pitämään mielenkiintoani pitkään yllä.” Tämä oli johtanut pikku Starrettin tekemään usein kepposia. Hän sanoo, ettei mikään muu kuin energian kuluttaminen saanut häntä rauhoittumaan. Starrett liittää tämän aktiivisuuden aineenvaihduntaansa ja kertoo, että sama ilmiö on seurannut häntä aikuisuuteen asti. (103)

Kenties tästä syystä vaara ja riskinotto ovat aina kiehtoneet häntä. Myös niihin hän on suhtautunut lähes pakkomielteisesti. ”Koska elämä oli minusta usein kauhean tylsää ja virikkeetöntä, en koskaan saanut tarpeeksi siitä riemusta, jota tunsin ottaessani riskejä.” Hän esimerkiksi kiipeili puihin, mahdollisimman korkealle ja oksalta toiselle loikkien, ”kuolemaa halveksuen.” Hän myös laski pyörällä mäkeä alas yhdellä jalalla satulan päällä seisten, vain toisella kädellä tangosta kiinni pitäen. Tai sitten hän ajeli pyörällään rampeilta, hyppien niin kauan ja kauaksi, kunnes lopulta kaatui. Lisäksi hän kiipeili jyrkänteillä. ”Lukemattomia kertoja etenin vain sormenpäitteni varassa erittäin vaarallisissa paikoissa, joissa yksikin lipsahdus olisi merkinnyt äkillistä kuolemaa kivikossa kaukana alhaalla”. (103-104)

Mutta Starrettille ei koskaan käynyt pahasti. Tämän on ollut pakko vaikuttaa initiaatioriittien tavoin hänen kaikkivoipaisuuden tunteeseensa, kokemukseen siitä, ettei edes kuolema tai sen pelko voi häntä estää eikä rajoittaa. Kuvaavaa on, että hän muotoilee uhkarohkeutensa ”kuoleman halveksumiseksi”. Muisteluissa on edelleen mukana ylpeyden tunnetta. (Tai ainakin sen voi vaivatta tulkita muisteluun.) Ja kuvaavaa on, että hän puhuu uhkarohkeita lapsuudenleikkejä muistellessaan myös äidistään, siitä, ettei tämä tiennyt, ja siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tiennyt. Pikku Starrett siis testailee vimmalla rajojaan ja haastaa itseään – äidin selän takana. Mies arvelee olleensa riippuvainen adrenaliinistaan. Aikuisena hän siirtää uhkarohkeutensa autoiluun, ja kuulemma rakastaa nopeita autoja ja nopeaa menoa, myös moottoripyörällä. ”En voi mitenkään kuvailla sitä tunteiden tulvaa viilettäessäni viikonloppuaamuna pitkin autiota moottoritietä 230 kilometrin tuntivauhtia.” (104-105)

Suunnilleen seksielämän alkamisen aikoihin Starrett on eräänä päivänä kulkemassa luennolle, kun huomaa nätin tytön kävelevän kampuksen halki. Starrett pysähtyy katselemaan, mutta ihmettelee, miksi oikeastaan, eihän hänellä ole tälle edes mitään sanottavaa. ”Mutta eivätkö kaikki miehet käänny katsomaan sievää tyttöä?” Starrettia jännittää, hän tuntee olonsa hämmentyneeksi ja epätietoiseksi. Päätäkin alkaa särkeä. Hänet valtaa vastustamaton halu seurata tyttöä, luennosta huolimatta ja huolimatta siitä, ettei aikoisi pyytää tätä ulos. ”En tajunnut itseäni lainkaan”, Starrett muistelee, ja kertoo lopulta kääntyneensä takaisin luennolle. Tällaista alkaa kuulemma tapahtua entistä useammin. Halu seurata on hänelle outo tarve, joka alkaa muuttua polttavaksi, hallitsemattomaksi pakkomielteeksi. Tämä uusi harrastus saa Starrettin jättämään luentoja väliin ja jäämään opinnoissaan jälkeen. Sievä tyttö on hänelle kuin magneetti. (130-131)

Myöhemminkin, keskellä rikollisia puuhiaan, Starrett valikoi uhrinsa tarkkaan. Hän saattaa soittaa jopa sataan eri numeroon löytääkseen tytön, joka kuulostaa sopivalta. (Millainen on ”sopiva”, siitä ei sen tarkemmin kerrota, mutta muuhun kuvailuun nähden voi päätellä, että esimerkiksi mukavan oloinen – eli räväkkää naista helpommin alistettavissa oleva?) Puhelun jälkeen mies käy paikan päällä. Joskus se tarkoittaa jopa kymmenissä taloissa vierailua: jos nainen on liian vanha tai nuori, liian ruma, tai jokin muu ei ole kohdallaan, Starrett kääntyy takaisin. (88, 140)

Starrett kertoo, että ”Hänen” ilmaannuttuaan kuvioihin, seksi kävi hyvin vaikeaksi (309). Millä tavalla vaikeaksi, siitä Starrett ei tarkemmin kerro. Aluksi, yliopistossa, Starrettista oli vaikuttanut siltä, kuin olisi päässyt jonkinlaiseen tasapainoon ”Hänen” kanssaan, vaikkakin epävakaaseen. Starrett kuvailee, että se, missä ja kenen kanssa hän kulloinkin oli ja mitä tekemässä, vaikutti ”Hänen” esilläoloonsa. Varsinkin perheenjäsenet ja ystävät pitivät ”Hänet” kätkettynä, mutta esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat provosoivat ”Hänet” pidäkkeettömäksi. ”Minä olin aivan erilainen kuin HÄN, minä en halunnut, että minulla oli mitään yhteistä HÄNEN kanssaan. Ja se kaikki oli hyvin turhauttavaa, koska HÄN tuhlasi minun rahojani.” (301)

Lopulta Starrettista alkaa tuntua, kuin hän hukkuisi, vähitellen. Hän kokee, ettei kukaan voi häntä auttaa, ei edes hänen oma vaimonsa. Hänet Sarrett oli tavannut toisena korkeakouluopiskeluvuotenaan, aikana, jolloin oli epätoivoisesti kaivannut rakkautta, hellyyttä ja ystävällisyyttä, ja joita tuleva vaimo oli osoittanut hänelle enemmän kuin kukaan (136). Sellainen rakkaus oli saanut "Hänet" pysymään paremmin aisoissa, ja karkottanut tunteen kuilunpartaalla seisomisesta (136-137). ”Mitä [vaimo] tekisi, jos saisi tietää?” Starrett kertoo, ettei hänellä ollut keinoja ”Hänen” käsittelemiseensä – pelkkä tukahduttaminen ei enää riittänyt. Starrett kertoo harkinneensä myös psykiatrisen avun hakemista, mutta ajatus oli hävettänyt ja pelottanut. Vastenmielisyyttä aiheuttivat etenkin mielikuvat maineesta psykiatriapotilaana, sekä pelko shokkihoidoista tai lääketokkurasta: Starrett ei halunnut olla yksi laitosten käytävillä päämäärättömästi vaeltelevista potilaista, jonka uran hullun maine olisi tahrinut. Niinpä hän yrittää vain salata kaiken maailmalta. (301-302)

Silloinkin, kun ”Hän” ei ole läsnä, Starrett kokee, ettei ”Hän” ole silti kaukana. ”Me molemmat hallitsimme oma aluettamme. […] Ikään kuin meillä molemmilla olisi ollut oma kiertoratamme, emmekä voineet poiketa siltä kovin kauas kun raja tuli jo vastaan.” (302) Starrett siis estää ”Häntä” menemästä liian pitkälle, mutta ”Hän” puolestaan estää Starrettia olemasta se kunnon ihminen, joka hän haluaisi olla.

”Hänestä” kasvaa Starrettin elämässä yhä vaativampi ja vahvempi samalla, kun Starrett itse kokee heikkenevänsä. Ja pian ”Hän” alkaa tehdä mitä huvittaa, sellaista, mitä ei ole vielä koskaan ennen tehnyt. ”Hän” alkaa lueskella lehti-ilmoituksia ja mennä ihmisten taloihin. ”Hän” tuntee suurta tyydytystä tilanteen hallitsemisesta. Siinä missä Starrett voi pahoin ja haluaisi oksentaa, ”Hän” on rauhallinen ja rento (kuin kaiku minästä, jonka ei tarvitse hävetä eikä tukahduttaa mitään, ei asettaa muita itsensä ja tarpeidensa edelle.) Lopulta Starrett haluaisi vain vetäytyä, niin syvästi ”Hän” saa Starrettin inhoamaan itseään ja häpeämään tekojaan. Starrett ei siis kykene käsittelemään moraalista ristiriitaa, eikä toisaalta voi elää sen puristuksissa. ”Minä en halunnut nähdä, mitä HÄN teki, tai kuulla, mitä HÄN sanoi.” Starrett alkaa toivoa kiinnijäämistä. ”Jätin sormenjälkiä aina kun se oli mahdollista, vaikka HÄN yrittikin pyyhkiä ne pois minun jälkeeni.” (302-303)

Kaikki on leikkiä tai peliä. Starrett - tai ilmeisesti "Hän" - kokeilee, mikä häneen vetoaa. Kerran hän esimerkiksi pysäyttää auton poliisin hätävilkkua käyttäen, mutta tulos ei palkitse (auto on täynnä vanhoja naisia), joten tähän menetelmäänsä hän ei tule enää palanneeksi. Starrett huomaa myös, ettei leikki toimi esimerkiksi puhelimella leikittynä, joten häirintäpuheluita hän ei soita. Leikki alkaa autolla ympäriinsä ajelusta ja lehtien myynti-ilmoitusten selailusta. Niiden perusteella, jos soitto on lupaava, hän käy katselemassa erilaisia huonekaluja ja kodinkoneita ihmisten kodeissa, joissa toivottavasti on läsnä vain perheen tytär. Jos kaikki on kohdallaan, Starrett ehkä pyytää saada käyttää puhelinta. Hän ei soita minnekään, vaan jätää luurin pois paikoiltaan. Sitten hän, varoittamatta, ojentaa kätensä ja tarttuu tytön käsivarteen – ja menee kuulemma shokkiin. (140-142) Toisin sanoen tässä vaiheessa Starrett siis ylittää kynnyksensä ja ajautuu kokonaan kielletylle, tukahdutetulle puolelleen, johon kieltäytyy samastumasta. Kyvyttömyys hyväksyä moraalista ristiriitaa tekee mahdottomaksi täysin tiedostaa, mitä tapahtuu, ja olla emotionaalisesti (empaattisesti) läsnä.

Tällaisen vaiheen jälkeisistä tapahtumista Starrettilla on vain hajanaisia muistikuvia sieltä täältä, sillä tapahtumahetkellä hän tuntee olonsa huumaantuneeksi. Hän kertoo olevansa paniikissa, hänet on vallannut pelko ja kauhu. ”Ne tunteet peittivät minut kuin vesi murtuneesta padosta.” Niinpä hän ei oikein tiedä, mitä tapahtuu tai on tapahtunut, mutta pitää sitä pahana. (140-142)

Aluksi hän ei ottanut tyttöjä mukaansa. Asiat hoituivat paikan päällä. Autolle palattuaan hän aina voi pahoin, ei juuri muistanut tapahtumia. Ehkä toisinaan, myöhemmin, pätkittäin. Mutta ei yleensä esimerkiksi sitä, miltä tyttö oli näyttänyt. Seuraavina päivinä, hetkinä, hän on kaaoksessa. Silloin hän ei haluaisi ajatella mitään. Hän vihaa itseään - ja häpeää, ”hirvittävästi”. Hän häpeää siksi, että on aina ajatellut olevansa yksi hyvistä ihmisistä, uskonut hyvän voittoon pahasta, halunnut auttaa ihmisiä, ei satuttaa heitä. Hän tuntee elävänsä painajaisessa, jota ei hallitse. Mutta pian hän taas etsii uutta tyttöä. Siitä on tullut rutiinia. Starrett ei aina muista ajaneensa paikkoihin, mutta on jo tottunut siihenkin. (140-142)

Ensimmäistä tyttöä, jonka hän vie mukanaan, hän ei suorastaan pakota seksiin, mutta painostaa kyllä, ensin suostuttelemalla, sitten avaamalla vetoketjunsa ja painamalla työn päätä lähemmäs. Mutta tämä vain itkee, ei suostu. Starrett vie tytön takaisin kotiinsa. ”Silloin minä tiesin varmasti menneeni liian pitkälle.” Mutta hän ei tiedä, minne mennä tai kenen puoleen kääntyä. Hän kuvaa oloaan toivottomaksi ja epätoivoiseksi, kertoo taistelevansa vastaan niin kovasti kuin kykenee. Starrett ei luota enää itseensä, ei varsinkaan ollessaan yksin tai ajellessaan autollaan. Hän haluaisi kulkea yhteiskyydillä, jotta välttyisi hallitsemattomilta kiusauksilta. Hän kertoo, että muiden ihmisten seurassa hän on turvassa. Toisten ihmisten läsnäolo – ilmeisesti muiden kuin potentiaalisten uhrien - riittää siis provosoimaan Starrettissa riittävän moraalisen eston käytökselleen. (140-142)

Erityisesti rakastamiensa ihmisten lähellä Starrett kokee olevansa turvassa ”Häneltä”. (304) Joko hallitseva empatia tai kielletyn häpeä, tai molemmat, tuntuvat pitävän ”Hänet” piilossa. Joskus ”Hän” tulee esiin, kun Starrett rakastelee vaimonsa kanssa. ”HÄN tuli esiin ja yritti olla aggressiivisempi, ja minun täytyi yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, jottei Heather huomaisi millaisen henkilön HÄN ja minä muodostimme” (309). ”Hän” myös pilkkaa, moittii ja nimittelee Starrettia ja tämän avioliittoa, valittaa niistä: ”Tietenkään Heather ei rakasta sinua. […] Katso nyt omaa avioliittoasi. Heather ei tee mitään, mitä sinä käsket.” Lopulta Starrett tuntee, kuinka ”Hän” tulee yhä useammin esiin silloin kun Starrett on vaimonsa ja lapsensa lähellä, ja alkaa uskoa, että ”Hän” saattaa olla oikeassa: vaimo ei ehkä enää rakasta häntä. (309)

Pakkomielteiden, mielen ja kehon ns. haltuunottojen, sekä vääriksi ymmärrettyjen pyrkimysten lisäksi "Hänestä" on ollut muitakin merkkejä: päänsäryt.

Starrett kertoo, että 8-9 –vuotiaasta asti hänellä oli ollut säännöllisiä huimaus- ja päänsärkykohtauksia. Joskus ne olivat niin pahoja, että hänen oli käytävä makuulle. Joskus hän kaatui. Kohtausten välillä saattoi olla kuukausia, ja silloin hän tunsi olonsa paremmaksi. Mutta sitten ne taas tulivat, jopa päivittäin. Kipulääkkeet eivät auttaneet, ja, Starrett kertoo, oli vain opittava elämään kohtausten kanssa. (119)

Eräänä päivänä hän luennolla istuessaan sattuu näkemään taaksepäin nojautuvan tytön kaula-aukosta, ja se alkaa häiritä Starrettin keskittymistä. Samaan aikaan hän kuulee, kuinka hänen takanaan kuiskitaan ja päänsärkykin alkaa olla sietämätön. Hän kääntyy hermostuneena katsomaan, kuka hänen selkänsä takana supattaa – mutta ei näe ketään. Päässä jyskyttää. Hän kaappaa kirjat kainaloonsa ja poistuu luennolta. (119-120)

Starrett huomaa, että päänsärky ja kuiskaukset alkavat liittyä toisiinsa, ja että kuiskinta kuuluu hänen päänsä sisältä. Hän hillitsee itsensä, käskee itseään pysymään rauhallisena ja odottamaan, että ilmiö menee ohi. Mutta se ei mene. Päänsäryt lisääntyvät ja pahenevat, kuiskaukset muuttuvat selkeämmiksi ja itsenäisemmiksi. Alussa hän on kuullut epäselviä sanoja tai lauseenpätkiä, eikä ole voinut vaikuttaa niihin mitenkään. Ne häiritsevät. Silti hän vakuuttaa itselleen, että se on hänen oma alitajuntansa, joka pilailee hänen kanssaan. Hän pitää tätä syynä sille, että luentoja alkaa jäädä väliin. (Aikaisemmin Starrett on kertonut luennoilta poisjäämisen syyksi pakkomielteensä kääntyä seurailemaan tyttöjä. Mutta nämä lienevät limikkäiset syyt.) (119-122)

Starrett alkaa viihtyä enemmän itsekseen, käy vähemmän treffeillä eikä aina halua mennä edes ulkona käymään. Starrett kuvaa sitä noidankehäksi: mitä enemmän häntä pelottaa ja hämmentää, sitä vähemmän hän pystyy keskittymään, ja sitä vähemmän hän käy luennoilla tai ylipäätään missään tai juttelee kenenkään kanssa. Hän epäilee olevansa tulossa hulluksi, ja ajattelee, että saattaisi olla demonin riivaama. (Starrett on lapsena ollut hyvin uskonnollinen, ja hänen äitinsä ja vaimonsa ovat yhä.) Hän hakeutuu joksikin aikaa uskovien seuraan, mutta ei koe saavansa mitään irti eikä löydä Jumalaa. (121) Lopulta Starrett eroaa koulusta ja muuttaa Kaliforniaan. Hän toivoo, että ympäristönvaihdos saisi aikaan toivotun muutoksen. (131) Turhaan.

Jossain vaiheessa Starrett huomaa kohtauksissa jotakin toistuvaa: kohtauksen käynnistävät väkivaltaa ja seksiä sisältävät visuaaliset ärsykkeet, ja niitä hänen maailmansa on täynnään. Sellaiset kuvat tuntuvat laukaisevan jotakin hänen sisällään. Mutta erityisesti sillon, kun Starrett näkee viehättävän tytön, hän tuntee olevansa vaaravyöhykkeellä. Päänsärky on tälle käynnistymiselle oireellista. ”Ja sitten, osuvamman kuvauksen puutteessa, minä tunsin todellisuuden muuttuvan” (132). (121-123)

Kas siinä Starrettin oma kuvaus varjoelämästään. (Muiden, tapausta tutkivien viranomaisten, käsityksiin palaan vielä myöhemmin, samoin kuin Starrettin omiin teorioihin ilmiöstä. Niin ikään pysähdyn jossain vaiheessa hetkeksi Starrettin perhesuhteisiin, etenkin äitisuhteeseen.)

"Sitten HÄN löysi Jeannien, ja Jeannie ja minä löysimme toisemme, ja elämä muuttui iäksi" (304).

"Missä hän on?", Starrettilta kysytään ties kuinka monetta kertaa (90-91). "En minä halunnut satuttaa ketään. Mutta jäin kovasti kaipaamaan Jeannieta. Halusin hänet takaisin - uskoin, että voisin löytää uuden Jeannien, vaikka tiesinkin, että kaikki päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Minä luin pikkuilmoituksia ja soitin joka paikkaan ja etsin jotakuta, joka kuulostaisi Jeannielta. [Paennut tyttö] kuulosti Jeannielta, mutta hän ei ollut Jeannie." (91)

"Missä hän on?" Starrettilta vaaditaan vastausta jo ärjyen. "Hän on Jumalan luona", mies vastaa. "Tarkoitatteko, että hän on kuollut?" Starrett itkee. "Missä hän on?" tivataan. "Turvallisessa paikassa" Starrett sanoo viimein. "[V]oin viedä teidät sinne." (91)

Miehet kirjoissani2: MP3 - Alaston

Lähestyin kirjan kertomusta ja sen keskushenkilöä varmaankin melko tyypillisillä murhaajiin ja seksuaalirikollisiin liittyvillä ennakkoasenteilla. Kaikesta kiinnostuksestani ja hyvästä tahdostani - ja voisi kai sanoa että uskalluksestani - huolimatta sellaiset asenteet vain ilmaantuvat kuin tyhjästä, puskuroivat ja suodattavat luettua. (Kollektiiviset ennakkoluulot ovat omituisia. Ne vievät helposti mukanaan. Joskus se on toki hyväkin asia.) Olin kyllä utelias kuulemaan, mistä kaikessa sellaisessa kirjan kuvailemassa synkkyydessä voisi olla kyse, mutta samalla olin kielteisesti varautunut sen suhteen, mitä tulisin löytämään. Odotin suunnilleen pahinta. En siis oikein tiennyt, mitä kylmäverisenä pidetystä seksuaalirikollisesta ja murhaajasta odottaa muuta kuin sitä, ettei kukaan tavallinen ihminen helposti pysy elossa ja koskemattomana heidän lähellään. Ja sellainen on pelottavaa. (No, joskus pelko on hyvä suoja.)

Niinpä hämmästyin jokaisesta inhimillisestä piirteestä, jonka löysin. (Minua varmaan hämmästyttäisi huomata, että kylmäveristen rikollistenkin iho on lämmin, että heidänkin sydämensä lyö ja kyljet kohoilevat hengityksestä. Jotkut heistä jopa itkevät.) Lopulta ja kaiken kaikkiaan sitten huomasin, ettei Starrett ollutkaan kovin pelottava kaveri. (Tämä johtuu tietysti hyvinkin paljon etäisyydestä ja kirjan tavasta esittää. Mutta silti.) Hän on pelkkä ihminen. Sittenkin pelkkä ihminen, huolimatta ja ottamatta nyt kantaa siihen, millaisiin mittasuhteisiin hänen pimeytensä olisi saattanut levitä.

Minusta on kirjalta suuri ansio alleviivata hyvinkin pahana pidetyn rikollisen ihmisyyttä. Sellainen saa miettimään monia asioita. Esimerkiksi sitä, missä määrin minä ja me kaikki jaamme ihmisyytemme hänen kanssaan? Tai uskaltaisinko itse olla hänen seurassaan (hänen kaltaisensa seurassa) kahden kesken samassa huoneessa? Jos hänellä olisi ase? Missä menisi uskallukseni raja? Mitä se uskallus olisi, mistä se kertoisi? (Hyväksynnästä vai itsetuhosta?) Kuinka pitkälle uskalluksen rajaa voi venyttää? Joku raja varmasti on. Milloin se ylittyy niin, ettei enää kykene luottamaan toisen ihmisyyteen ilman varmistimia kuten rautoja, vartioita tai avoimia ovia pakenemista varten? Tai mitä pitäisi tapahtua, että sellaisista varmistimista voisi jälleen luopua? Kuinka paljon luottamus voi olla uskon asia ja sen varassa?

Entä ovatko toiseen ihmiseen kohdistetut epäluulot tai pakenemishalu - myös tällaisessa asiayhteydessä - korrelaatiosuhteessa omaan itseen: suhtautuuko ihminen samalla epäilyllä ja pelokkuudella omaan pimeyteensä - siihen jokaisessa ihmisessä olevaan, siihen, joka yleensä projisoidaan vääränlaisina ja vaarallisina pidettyihin, heihin, joita pelätään? Kertooko ihminen suhtautumisessaan pelkonsa kohteisiin siitä, kuinka hän suhtautuu itsessään oleviin tutkimattomiin syvänteisiin, sekä pelostaan, ettei voisi hallita niitä, luottaa niihin? Jos hän ei voi, voiko kukaan?

Mitä enemmän miettii ihmisen kykyä ymmärtää ja hallita itseään, sitä paremmin tajuaa ylittämättömiksi tarkoitettujen rajojen merkityksen - vaikka ne pitäisivätkin ihmisen erossa itsensä tuntemisesta. Mutta entä, jos ihminen kaikista peloistaan ja rajojen(sa) kunnioittamisesta huolimatta joutuu kohtaamaan itsensä syvästi ja pimeässä, ehkä sattumalta, ehkä tiedostamatta ja vähitellen, tai poikkeuksellisissa olosuhteissa? Silloin tuskin mikään on valmistanut häntä kohtaamiseen, sen ymmärtämiseen tai käsittelyyn. (Ja entä, jos kaikki tuntematon, se ihmisen pimeässä lymyilevä, ei sittenkään ole niin pahaa, jollaiseksi se uskotaan? Entä, jos juuri tuo usko vääntää tuntemattoman pahaksi ja rakentaa rajan - railon - ihmiseen itseensä? Ja entä jos juuri tuo railo vahvistaa varjon ja kirjoittaa sen nimen Pahaksi? Tuleepa tästä nimittäin mieleen myös Tessin tarina ja viktoriaaninen kuri.)

Tällaiset kysymykset ovat omalla tavallaan pelottavia. Joten ymmärrän hyvin, että paljon mieluummin sitä keskittyy eroavuuksien kuin yhtäläisyyksien etsimiseen itsensä ja rikollisen välillä; mitä enemmän pystyy eroavuuksia osoittamaan, ja mitä vahvemmin ja periaatteellisemmin nuo rikollisessa rajan yli menneet asiat epäihmisyydeksi - vähintään radikaaleiksi poikkeamiksi - tulkitsemaan, sitä kauemmaksi pahasta itsensä työntää (tai: sitä kauemmaksi pahan itsestään työntää). Ja jos abstrakti ja käsitteellinen todellisuus jättääkin erotteluja pohtivan ja jopa kyseenalaistavan eronteoista hämmentyneeksi, aina on se selkeä rikostodellisuus, kaikki se oikeasti tapahtunut vääryys, joka viime kädessä ja hyvin konkreettisesti erottaa muut ihmiset rikollisista. Viimeistään tähän voi nojata todistaessaan eroa. Identiteettiä, yhteisöön kuulumista ja sosiaalistamista, itsehyväksyntää (nykyään vallitsevin ehdoin) ja sen sellaista ajatellen tällainen eronteko on toki hyvin mielekästä. Mutta minusta edes rikostodellisuuden ei pitäisi riittää syyksi olla pohtimatta jaettua ihmisyyttä, olla yrittämättä ymmärtää mistä on kyse. Pohtiminen ei toki ole välttämätöntä, mutta silloin ei kai pitäisi turvautua helppoihin ja dogmaattisiin käsitesuojauksiin: 'sinä paha, minä hyvä'.

Starrettia ja hänen reagointejaan - tai näistä tehtyä kerrontaa - tarkastellessani keskityn Starretin ihmisyyteen, oletettuun ja ilmenneeseen. Pysähdyn tarkastelemaan häntä ja hänen ihmisyyttään kuulustelutilanteessa, ja toisinaan kuljen näistä pysähdyskohdista laajempiin kaariin, saman teeman alla tai muita mieleenjohtumia seuraillen.

Tämä kirjoitus – ja todennäköisesti myös muutama seuraava – tulee sisältämään paljon omaa filosofis-psykologista pohdiskeluani. (Paino filosofis-sanalla; lienen enemmän kallellaan siihen kuin psykologiaan, sillä sovellan psykologista tietoa melko vapaasti, sen dogmaattisten teorioiden systemaattisuudelle uskottomana.) Sikäli, että pohdiskeluni vaikuttavat raskassoutuisilta tai muuten vain mielenkiinnottomilta veivauksilta, jatkan kyllä varsinaista Starrettin tarinan kuljettamista pohdiskelujani seuraavassa kappaleessa. Tai sitä tai sitä seuraavassa. Oikeastaan tässä kirjoituksessa on hyvinkin pitkiä pätkiä ennemmin kirjan inspiroimaa pohdintaa kuin kirjan tarinassa pitäytymistä. Luonnollisesti kappaleiden yli saa vapaasti hyppiä. Feel free.

No niin. Starrett on siis saatu kiinni, ja hän on luvannut kertoa totuuden.

”Minä halusin olla kiltti hänelle”, Starrett kertoo luotaan paenneesta tytöstä. Miehen kuvaillaan puhuvan ennemmin itsekseen kuin vastailevan kuulustelijoille. ”Minä ostin hänelle vielä kahta eri jäätelöäkin. Minä kunnioitin häntä, koska hän on hyvä ihminen – ja minä kunnioitin myös hänen neitsyyttään. Minä olin huolissani hänestä, koska hän oli sairas […] Minä yritin saada hänet syömään, […] annoin hänelle appelsiinin ja vitamiineja.” Mutta kuulustelijat ovat kiinnostuneempia varsinaisen rikoksen käsittelystä: ”Kuinka usein te pakotitte [hänet] oraaliseen seksiin?” (86)

Vaikka Starrett on pidätyksen jälkeen kieltänyt esimerkiksi tuntevansa ketään Jean Taylor McCreatä, nyt hän haluaa puhua. Ehkä velvollisuudentunne, syyllisyys ja sovituksenhalu vievät voiton. Tai ehkei mitään taistelua niiden kanssa ole pidätyksen jälkeen edes ollut; ehkä ne ovat kaiken aikaa vain odottaneet, milloin Starrett saa koottua itsensä tunnustukseen. Ehkä siinä on muutakin. Todennäköisesti on. Mutta velvollisuudentuntoa ja syyllisyyttä ehdottomasti. Paljon. Starrett haluaa kertoa kaiken. Ilman asianajajaa. Hän ei edes yritä pelastaa itseään. Tai paremminkin: hän ei enää edes yritä pelata peliään. Ei ainakaan samaa peliä. Kerrotaan nimittäin, että Starrettin äänensävy ilmaisee, että hän, auliisti kysymyksiin vastaillessaan, tuntee tekevänsä poliiseille suurenkin palveluksen, auttavansa heitä (87). Tätä voisi pitää merkkinä siitä, että Starrett, kaiken hämmennyksensä jälkeen, ilmaisee jälleen omaa vanha itseään: hän ottaa auktoriteetin omiin käsiinsä eli tarjoutuu vapaaehtoisesti ja päättää itse. (Voi siinä olla tunnetta siitäkin, että tieto on valtaa - siis tavalla, jolla Francis Bacon tiedon ja vallan suhdetta aikanaan kommentoi – ja tarkoitti jotakin aivan muuta kuin Foucault satoja vuosia myöhemmin. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Pysytään pääraiteilla.) On kuin Starrett myös haluaisi itse päättää omasta rangaistuksestaan, asetella niin sanotusti päänsä pölkylle: Starrett on puhelias jopa kuulustelua valvovien viranomaisten suositusten vastaisesti (85-86).

Onhan tämä kaikki omalla tavallaan kurinalaista, ja voi siinä nähdä myös pyrkimyksen luoda mielekkyyttä itselleen niissä poikkeusolosuhteissa, joihin elämä on ajautunut. Mutta ennen kaikkea: itse päättäessään ei tarvitse tuntea olevansa pakotettu, ei kenenkään muun pakottama. Starrett luopuu leikistä itse, haluaa rankaista itseään omaehtoisesti.

Kertomuksen mukaan Starrettia ei tarvinnut lapsenakaan pakottaa tai käskeä. Hän käski itse itseään, vaati itseltään asioita jopa pakkoneuroottisin tavoin (100-101). Tämä tieto johtaa ainakin minut miettimään: kasvattaako tällainen kurinalaisuus lapsessa jonkinlaista kaikkivoipaisuuden tunnetta, jollakin tavoin suhteetonta luottamusta omaan itseen, kykyihinsä hallita itseään ja toimintaansa? Siis sellainen, ettei kenenkään aikuisen tarvitse asettua hänen rajakseen ja kannatella hänen painoaan, näyttää, missä kaappi seisoo ja kumpi on vahvempi.

(Niin sanotulla kaapin paikan näyttämisellä en tietenkään tarkoita mitään väkivaltaan vivahtavaakaan, vaan vastuun omistamista lapsesta, lapsen puolesta; rajojen asettamista ja niistä vastuussa olemista siihen asti, kunnes aikuiseksi kasvaneen lapsen oma asema ja arvostelukyky mahdollistavat rajojen omaehtoisen asettelun. Laaja aihe, sitähän ei tällä voi kuitata, mutta heitin sen sekaan ranskalaisena viivana joka tapauksessa. Ja siis: tokihan kaikki pakottaminen on väkivaltaa per se, mutta tarkoitan tässä väkivallalla sellaista pakottamista, joka vahingoittaa kohdettaan fyysisesti tai psyykkisesti. - Mitä enemmän tätäkään väkivallan määritelmää miettii, sitä väkivaltaisemmaksi itsensä ja toiset tunnistaa. Meitä pakotetaan niin p*rk*leesti, milloin mihinkin, ja toisaalta ei itsekään voi elää aiheuttamatta kenellekään mitään psyykkistä epämukavuutta, siis elää koskaan pakottamatta muita hyväksymään milloin minkäkinlaisia oman tilansa haltuunottoja ja omana persoonanaan eksistoimista. Mistä sen tietää, millaista vahinkoa mikäkin pakottaminen lopulta aiheuttaa, huolimatta siitä, kuinka vähäisenä tai passiivisena väkivaltana pakottaja itse omaa toimintaansa pitää, tai kuinka suurta hyvää ajattelee sen palvelevan. Ajatellaanpa vaikka kasvatusta, jälleen kerran. Tai itsensä pakottamista. Niin että se kai sitten siitä vivahtamisesta. Me kaikki vivahdamme.)

Takaisin vielä lapseen. Itsestään vastuussa oleva lapsi kasvaa jollain tavoin virheellisesti tai suhteettomasti itsensä varaan, kokemukseen siitä, että hän voi itse valita, että valinta on hänen vallassaan. Samalla hän ehkä myös kasvaa kokemukseen siitä, ettei ole ketään, jonka vastuulle hän voisi jättäytyä, joka päättäisi hänen puolestaan ja rajoittaisi häntä. Myöhemmin, ehkä aikuisena valintoja tehdessään, sellainen voi kostautua. Silloin voi kokea, ettei ole ylempiä auktoriteetteja tai pakottavia rajoja. Silloin voi kokea, että riittää, kun pelaa yhteisillä/muiden säännöillä juuri sen verran, että muut ovat tyytyväisiä, juuri sen verran, että asiat pysyvät ainakin näennäisesti juuri sellaisina kuin muut odottavat ja haluavat. Mutta muuten saa mällätä vapaasti - kunhan tekee sen hallitusti niin, että se on poissa toisten katseista. Tällainen ihminen ei välttämättä näyttele osallistuessaan niin kutsuttuun yhteiseen peliin. Mutta tällainen ihminen saattaa erottaa hyvinkin vahvasti salatun (ja ehkä todellisemmaksi kokemansa) persoonan siitä persoonasta, joka pyrkii miellyttämään ja tekemään sen, mikä on muiden mielestä oikein. (Käyttäytymissääntöjen ja sosiaalisten taitojen hallitsemispyrkimysten takia jokaiselle tietysti tapahtuu tätä jonkin asteisesti. Kaikkihan me tiedämme, ettemme saa tulla juuri sellaisina kuin olemme.)

Tällä ajatusleikittelyllä on tosin se ongelma, etten tiedä, kuinka kukaan lapsi voisi olla niin "kiltti", ettei hänelle koskaan tarvitsisi osoittaa rajoja ja sillä tavoin kantaa vastuuta hänen puolestaan. Joten enpä tiedä, onko tämä kovin uskottava teoria sille, kuinka jonkinlainen kaikkivoipaisuuden tunne kehittyy. Luulisi nimittäin jokaisella lapsella olevan kokemuksia itseään vahvemmista auktoriteeteista, joille on alistuttava. Mutta kenties mainittu kaikkivoipaisuuden tunne, tai vähintään erittäin vahva voimallisuuden tunne, (jota kyky ylittää tiukasti kielletyt rajat edellyttää), ei vaadikaan totaalista kurin ja auktoriteettien puutetta. Suuret linjat tai ratkaisevat hetket riittävät. (Vahvankaan voimallisuudentunteen kehittyminen ei silti välttämättä ole huono asia. Onhan niitäkin rajoja, joita ihmisen vain on uskallettava elämässään ylittää, ja niitä rajoja, joita edes harvojen ihmisten olisi hyvä ylittää tai edes yrittää sitä - siis vaikka ns. kiellettyjä olisivatkin. Varmaa on, että jokainen tarvitsee edes jonkinlaista voimallisuuden tunnetta ja kokemuksen siitä, etteivät kaikki auktoriteetit ole häntä vahvempia. Muutoin ei voi olla tunnetta omasta auktoriteetista, joka on elämänhallinnan tunteelle välttämätön.) Noh, kokemus itseään vahvemmista auktoriteeteista ja niiden kyvystä kantaa lapsen painoa on lapselle joka tapauksessa tärkeä, paitsi sosiaalistamisen myös turvallisuudentunteen takia. Uhmasta ja satunnaistilanteista huolimatta lapsista on ihanaa, kun joku tietää ja sanoo mitä pitäisi tehdä ja kykenee johtamaan, ja huomata, että auktoriteettien kannattelukyky ei repeä uhmaan. Ihanaa se taitaa olla myös vastuuseen ja omaan painoonsa väsyneistä aikuisista.

(Kenties ihminen sadomasokismissa ilmaisee tätä kaipuutaan. SM-leikki on halua antautua itseään vahvemman armoille ja halua rankaisuun, sadismissa antavana ja masokismissa vastaanottavana osapuolena - ja antavana osapuolenakin ilmeisesti vastaanottamisen tarvettaan projisoiden: rankaisija rankaisee epäsuorasti itseään. Eihän se muuten tuntuisi hyvältä. Projektiivinen identifikaatio. Vähintään transferenssi. Kuinka muuten edes voisi kokea satuttavansa toista tai saada siitä itselleen mitään? Ja jos se kaikki on syvästi tyydyttävää, se ylettyy koskettelemaan syvimpiä tunne-elämän alueita, seksuaalisen eksistenssin keskeisimpiä alueita. Niin että en ihmettele ihmisen sadomasokistisia taipumuksia tai sitä, kuinka riippuvaiseksi sellaisen halun tyydyttämisestä voi jäädä. Mutta ajattelen, että pohjimmiltaan se on ihmisen kaipuuta vastata tyydyttämättömiksi jääneisiin rajojen tunnistamisen ja luomisen tarpeisiinsa, kirjoittaa tunne-elämäänsä tässä mielessä jääneitä epäkohtia uudelleen. Niinpä ajattelen, ainakin tällä hetkellä, että sadomasokismi voi ylläpitää ja edesauttaa tunne-elämän tasapainoa, kompensointia ja uudelleenkirjoitusta kun on. Ja ajattelen myös, että mikäli näiden tarpeiden täyttäminen johtaa…hmm, eheytymiseen, sadomasokistiset tarpeet haalistuvat. Mutta tämä on teoriaa. Käytännössä asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen, siksi, että esimerkiksi sadomasokismi yhdistynee muuhun kompleksiseen psykodynamiikkaan. Vaikka en siis pidä ihmisyyden mutkia suoristelevasta pelkistämisestä, toisaalta en myöskään pidä asioiden mystifioinnista tai turhasta byrokratiasta. Sanotaanhan sitä myös: what is simple is true. Go figure.)

Niin tai näin, Starrettilla vaikuttaa olleen jo lapsuudessaan hyvin ankara ja vaativa yliminä, siis eräänlainen sisäistetty ankara kasvattajan ääni. Mutta todennäköisesi tarinoissa Starrettin kiltistä lapsuudesta on mukana myös sitä vanhempien ylpeyttä, joka on kiillottanut tummentumat tiehensä. Omanarvontunne helposti tarttuu siihen arvostetuimpaan ja mieluisimpaan omaa itseään koskevaan kerrontaan, josta identiteetti sitten rakennetaan.

Onpa Starrettin valinta tehdä yhteistyötä tarkoin harkittua tai ei, se lienee hänelle joka tapauksessa henkisesti mielekästä – puhumattakaan että avuksi virkavallalle, todettiinpa asia kuinka kyynisenä tai sarkastisena hyvänsä. Vapaaehtoinen myöntyminen yhteistyöhön tai omaehtoinen sinnikäs vaikeneminen lienevät ne ainoat tavat, joilla omanarvontunnettaan – tai ylipäätään koko identiteettinsä olemassaoloa - voi kuvitella kyseisessä tilanteessa ja kyseisissä olosuhteissa suojelevansa.

Mutta palataan kuulusteluhuoneeseen ja kysymyksiin paenneesta tytöstä.

Kuulusteluissa siis kysytään, kuinka usein Starrett pakotti luotaan paenneen tytön oraaliseksiin. ”En tiedä”, Starrett vastaa, ja tuntuu nyt havahtuvan siihen, mitä on tullut tehneeksi. Hän ilmaisee moraalisia tuntojaan, kertoo kokevansa että kertakin oli liikaa, ettei voisi kuvitella samaa kohtaloa omalle tyttärelleen. Hän haluaisi poliisien saavan kiinni kaikki hänen kaltaisensa rikolliset. ”Minä olen kuollut”, hän sanoo sitten. (85-86)

Kuollut? Tarkoittaako Starrett sitä, että niin karulta hänestä nyt tuntuu törmätä realiteetteihin? Vai sitä, että niin kaukana hän kokee olevansa siitä ihmisestä, joka hän kerran oli tai joka hän halusi olla? Sitä, ettei hänellä enää ole tulevaisuutta? Vai niinkö lamaannuttavasti valloilleen päästetty varjopuoli on tehnyt Starrettissa tuhoaan, ettei mies enää tunne elämänhalua itsessään, tai ei tunnistaa tai löydä omaa entistä, hyväksyttyä itseään mistään läheltään? Mies nimittäin vihjaa, ettei hänessä ole enää paljonkaan inhimillisyyttä jäljellä. (Palaan tähän inhimillisyyden katoamis-teemaan vielä. Se voi liittyä toiseenkin asiayhteyteen kuin siihen, jota nyt ensin käsittelen.)

Siis: ei enää inhimillisyyttä jäljellä? Niin pehmolta tai hyväuskoiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin: en usko. Epäinhimilliseksi sammunut ei välittäisi, kuten Starrett välittää. Mutta entä jos hän vain näyttelee? Välittämistä näyttelevä ei reagoisi, kuten Starrett reagoi. (Palaan tähän myöhemmin.)

Tässä välissä voi olla aiheellista muistuttaa, että näkemykseni, joita tässä pyörittelen, käsittelevät kertomusta ja sen minussa provosoimia ajatuksia. Pohdiskeluni ovat siis kerronta- ja kertomusanalyysiä, enemmän tai vähemmän väljästi, eivät minkään sortin diagnosointia (joka jo käsitteenä on sangen ylimielinen, vähintään autoritaarinen, sellaista, minkä ei pitäisi kuulua yhdellekään yliauktoriteetille, ei varsinkaan kyseenalaistamattomana, ei edes terveydenhoitoinstituutiossa.) Starrettin tarinaa läpi käydessäni heijastan omaa käsitemaailmaani kirjan tapahtumiin ja sen kerrontaan. Kaikki mitä väitän, on aprikointia kirjan ja valitsemieni näkökulmien pohjalta. Kirjaa voitaisiin tulkita myös hyvin erilaisin tavoin, ja se, mitä itse olen väittänyt tai tulen väittämään, kyseenalaistaa. (Näin kaikille tulkinnoille voi tehdä. Kaikille.) Tietenkään en ole koskaan ollut missään tekemisissä Starrettin kanssa, joten en siis edes voisi mennä sanomaan hänestä tai hänen asioistaan oikeastaan juuri mitään. (Vaikka onhan kirjassa myös muutama hänen sanomisikseen väitetty sanakin mukana, edes käännöksenä.) Kaikesta huolimatta voin ruotia sitä, millaisia ajatuksia kirja minussa herättää. Siitähän tässä on kyse. So that you know.

Eli mitä minä tästä ns. kuolemisesta ja inhimillisyyden sammumisesta siis ajattelen?

Uskon kyllä, että juuri siltä – inhimillisyyden lakkaamiselta - Starrettista tuntuu. (Ja jokseenkin epäihmismäiseltä kaikki tapahtunut ja koko kuvio saa Starrettin tilanteineen varmasti myös ulkopuolisten silmissä näyttämään.) Mutta tunne ei ole koko totuuden tai todellisuuden mitta. (Tunne tai sen puute ovat oleellisia asioita, mutta tunne-elämän tapahtumat ovat paremminkin seuraus kuin syy. Niinpä tunne tai sen puute eivät suoraan ole tuo asiantila itsessään. Jos ihminen siis tuntee olevansa kuollut tai epäihminen, se ei välttämättä – tai edes yleensä - pidä paikkaansa. Ihmisen tunne-elämän pohdiskelusta joskus varmasti enemmän ja paneutuneemmin – jos löytyy kiva kirja teeman käsittelyyn.) Vaikka Starrett ei siis olisikaan kuollut tai sammumaisillaan, kylmä ja turta hän varmaankin on. Mikäli näin on asia, se on minusta ennemmin inhimillisyyden kuin epäihmisyyden merkki. (Tavallisimmillaanhan tunnekuoleminen on puolustusmekanismi, vähän kuin kuume, täysin inhimillinen silloin, kun ei uskalla tuntea, ei kykene tuntemaan vaikka tunnettavaa olisi. Esimerkiksi liian suuri suru tai liian pitkään jatkunut henkinen kärsimys kääntynee tunnekuoleman tunnuksi.)

Ajattelen, että kuoleman tai epäihmisyyden ilmaisussaan Starrett kertoo, ettei minätuntonsa eheyden - tai minätuntonsa koko olemassaolon varjelun - tähden voi käydä tapahtumia läpi nyt mukaan heränneellä moraalintunnollaan. Se on hyvin tuskallista ja vaikeaa. Miksi?

Noh, paljon pienemmistäkin asioista seuraa ahdistustiloja, moraalisia krapuloita. Joten periaatteessa jokaisen pitäisi tietää. Asioita, jotka ovat liian kiellettyjä, liian torjuttuja, liian paheksuttuja, liiaksi vastoin kaikkea ihannetta, hyviä tarkoituksia ja hyviä päämääriä - siis niin sanotusti liian pahoja - on hyvin vaikeaa hyväksyä tapahtuneeksi ja sulauttaa itseensä, omaan henkilöhistoriaansa ja identiteettiinsä, siis myöntää reilusti mitä on tapahtunut ja hyväksyä itsensä vielä senkin jälkeen, kokea, että muutkin hyväksyvät. (Yleensä eivät hyväksy. Yhteisön, jopa koko ihmiskunnan, ulkopuolelle hylkääminen henkisesti on minätunteelle hyvin järkyttävä ja tuhoisa kokemus. En syytä ketään, joka sellaista pyrkii välttelemään, en ketään, joka on kykenemätön myöntämään asioita, joiden varmuudella tietää hänet ulkopuolelle ajavan.) On epäinhimillistä edes odottaa, että kukaan sellaiseen myöntämiseen ja hyväksymiseen kylmiltään ja lämmittelemättä pystyisi. No koska.

Yleensä ihmisen identiteetti – oma minä sellaisena kuin sen itse tuntee ja tunnistaa – rakentuu asioista, jotka ovat yleisesti ihailtuja tai vähintään hyväksyttyjä tai ymmärrettyjä. Silloin toisenlainen, kielletty, aines – pahana, vääränä, sairaana, rikollisena, tuntemattomana pidetty – luo uhan (tunnetun) identiteetin olemassaololle. (Erityisesti tämä pitänee paikkansa hyvin kilttien, kunnollisten ja tunnollisten ihmisten kohdalla. Ihminen, jolla on niin kutsuttuja paheita, pieniä tummia varaventtiilejä, on todennäköisemmin tasapainoisempi kuin ihminen, joka on pyhä ja puhtoinen, periaatteissaan kurinalainen ja taipumaton.)

Pienet sivuraiteet tähän väliin.

Karu tosiasia on, ettei ihmisyys mahdu eettiseen hyvän ideaaliin. Sitä voi yrittää. Take your time. Uskon kyllä, että elämänsä voi elää eettisen hyvän periaatteiden mukaan, mutta usein ne tuppaavat muotoutumaan hyvinkin ideaaleiksi tai taipumattomiksi – ja mitä se tekeekään ihmisyydelle; minne ihmisyyden paino silloin laskeutuu? (Jos ihminen olisi huomattavasti ehyempi, kuin hänelle tällaisessa maailmassa eläessään edes on mahdollista, asia ei lienisi ongelma.)

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ihmisyys mahdu edes normatiiviseen, siis ns. normaalina pidettyyn ihmisyyteen sen länsimaisen määritelmän mukaan. (En viittaa tällä ainoastaan enkä edes ensisijaisesti etiikkaan.) Toisaalta normaalin käsite on onneksi tieteellisesti epäpätevä, joten siinä mielessä normaalia ei edes ole olemassa, jolloin sitä ei tarvitsisi edes problematisoida. Toisaalta ajatus normaalista elää vahvasti niin kutsutussa arkiajattelussa, siis tavoissa, joilla tavalliset ihmiset asioista arkisesti jutustelevat. Tilastollisia keskiarvojakin on, mutta keskiverto käyttäytyminen perustuu usein käsityksiin siitä, kuinka arkiajattelussa asioista ajatellaan: sellainen tekee toiminnasta yllättävän mekaanista ja ennakoitavaa, sillä kulttuuriset toimintamallit pureutuvat syvälle mieleen ja sen käyttämiin malleihin. Tästä ei kuitenkaan pidä johtaa sitä päätelmää, että ihminen sinällään olisi niin mekaaninen, kuin materialistisissa - ja siihen perustuvissa sovelluksissa, myös kognitiivisissa - käsityksissä ihmisen mielen toiminnasta usein oletetaan. Tavat ja ehdollistumat istuvat kuitenkin syvällä, ja totta kai biologiset reunaehdot asettavat omat rajoitteensa ja rasitteensa, joten siinä mielessä ymmärrän tilastolliset keskiarvot sekä ne ennustukset, joita tilastoista voidaan tehdä. Mutta henkilökohtaisesti haluan uskoa oikeuteen saada ja kykyyn voida elää inhimillisenä, mahdollisimman kokonaisena, jopa persoonallisena ihmisenä. Haluan uskoa kykyyn ja mahdollisuuksiin yksilöityä: vapauden mahdollisimman suureen astelukuun.

Äh, hypähdän tästä vielä pieneen noottiin, jonka haluan liittää ajatukseen vapaudesta.

Ymmärrän kyllä, että em. kaltaisen vapauden omistaminen on hyvin haasteellista, ellei mahdotonta, ihmiselle, jossa yhä asuu esimerkiksi tarve rajoittamisesta saatuun turvallisuudentunteeseen, siis ihmiselle, joka kaipaa sitä, että muut estävät ja rajoittavat häntä, siis olisivat hänestä vastuussa. Tämähän koskee suurinta osaa meistä: on ihanaa, kun joku välittä ja ottaa meistä vastuuta, jopa omasta puolestamme. (Nykyinen yhteiskuntamuotomme ruokkii ja suosii tällaista riippuvaisuutta, ja pitää jopa vääristyneenä tai häiriintyneenä 'jaetun vastuun' puutetta. Ei ihme, että puhutaan holhousyhteiskunnasta. Vapaus, sen saavuttaminen, omistaminen ja käyttäminen, vaikuttaa suorastaan utopistiselta.) Kärjistetymmässä tapauksessaan tästä holhouksesta tulee esimerkkinä mieleen Punaisen mekon Noora, joka ilmaisi kaipuutaan turvallisuuteen ja huolehdituksi tulemiseen toivomalla sitä, että joku estäisi häntä kipuamasta kaiteen yli ja pudottautumasta. Mutta kun nyt seksuaalirikollisen tarinasta on puhe, pohditaan teemaa sen kautta.

Minulla on se mielikuva, että monet seksuaalirikolliset – nekin, jotka eivät enää kykene penetroimaan muilla kuin teräaseilla – haluavat nähdä, kuinka pitkälle he pääsevät, ennen kuin heitä estetään. Jollakin kompleksisella tavalla - sen jälkeen kun ovat jo, ainakin joiltakin osin, saaneet tarpeekseen rajojen ylittelyistään siinä mielessä, ettei sellainen itsessään tuo enää mitään uutta ja nautittavan stimuloivaa heidän elämäänsä - he ehkä ovat jopa vihaisia niille viranomaisille, jotka eivät heille pärjää, eivät saa heitä tai heidän ajattelutapaansa kiinni – ja estä heitä. (Tässä voi nähdä projektion siitä vihasta, jota he tuntevat vanhempiaan tai muita kasvattajiaan kohtaan, heitä kohtaan, jotka olivat heistä vastuussa, mutta jotka eivät koskaan osoittaneet olevansa heitä suurempia auktoriteetteja.) Varmasti tällaisessa on runsaasti mukana myös sitä kolikon toista puolta: kaikkivoipaisuuden tunnetta. Mutta jos nyt oletetaan, että tällainen kuvio toistaa edellä kuvailtua lapsuudessa tyydyttämättä jäänyttä tarvetta siitä, että olisi itseä vahvempia auktoriteetteja. Silloin kaikkivoipaisuuden tunteen toinen puoli olisi halu tulla rajoitetuksi. Miksi tällaiset rikolliset muuten kiinnijäätyään niin usein ilmaisevat halunsa tulla pidetyksi lukkojen takana? Vain siksikö, että saavat ilmaista ruokaa ja katon pään päälle ja laitostuvat? Miksi he kuitenkin ennen pidätystään testasivat ja leikkivät loppuun asti sitä, kumpi on vahvempi, voimallisempi? (Tätä teemaahan populaarikulttuurin dekkarit usein toistavat.)

Mutta takaisin vähemmän rikolliseen seksuaalisuuteen sekä ajatukseen vapaudesta ja sen mahdollisuudesta. Voi siis olla, että esimerkiksi sitomisesta seksuaalista tyydytystä saavalle em. vapaus saattaa tuntua liian suurelta ja ahdistavalta tilalta. (Tästä tulee jälleen Punaisen mekon Noora mieleeni.)

No joo, tämä nyt on tällainen keskeneräinen ajatelma. (Pidän ajattelun vapaudesta. Tärkeää ei ole "ajatella oikein", vaan kyetä ylläpitämään ajattelunsa vapautta. Ilman sitä ei koskaan löydä mitään, oivalla itse tai ole vapaa soveltamaan. Sinä päivänä, kun ei enää uskalla ajatella vapaasti, on luopunut omasta arvostelukyvystään ja oikeudesta omaan, henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Toki mahdollisuus ajattelunvapauteen on vain asteluku ottaen huomioon, mistä ajattelun kompetenssit rakentuvat, ja kuinka ideologista ja manipuloita ihmisen eläminen on. Eihän kukaan voi ajatella täysin "omin nokin" eikä mitään "aivan omaa". Mutta tämä on jo toinen tarina.) Jos jokin on varmaa niin se, ettei ihmisyys mahdu ajatelmaan tai edes niiden kokoelmaan. Ihmisyys on parhaimpiakin ajatelmia ja teorioita ristiriitaisempaa ja moniulotteisempaa. (Myös puheena olleessa Noorassa asui kaikesta huolimatta kaipuu hurjaan vapauteen ja kyky tekoihin, jotka ilmaisivat suurempaa vapautta, mihin useimmat koskaan pystyvät. Niin että esimerkiksi sitomishalu tai tarve tulla muiden holhoamaksi eivät sinällään kerro suoraan yhtään mitään kyvystä tai kaipuusta vapauteen. Voihan se olla niinkin, että vain vapaimmat pitävät sitomisleikeistä - jotta edes jostakin tulisi tyydyttävää hallittuna olemisen tunnetta. Selvää ainakin on, ettei se, ettei pidä sitomisleikeistä tai niitä harrasta, kerro mitään ilmeistä tai suoraa vapaudesta tai sen kaipuusta - onhan nimittäin melko kilttiä ja kunnollista olla perinteinen.)

No niin. Takaisin ajatukseen identiteetistä ja siitä, kuinka vaikea sen törmäys varjojen kanssa voi olla, ja kuinka identiteetti sellaista törmäystä vastaan suojautuu. Jos siis niin sanottu kielteinen ja kielletty aines - se pahana pidetty - pääsisi vapaasti, siis ihan kylmiltään ilman verryttelyjä, virtaamaan niin kutsuttuun parempaan ymmärrykseen (moraalisen tunnon hallitsemaan), ja tuo paha aines pitäisi noin vain tunnustaa ja hyväksyä, tämä tapahtuma lakkauttaisi (tuhoaisi) aikaisemmin hallinneen kunnollisen minän, tai se ajautuisi hyvin vaikeaan konfliktiin kielletyn aineksen kanssa sikäli, että ihminen yhä samastuu vahvemmin ns. parempaan puoleensa ja haluaa pitää siitä kiinni. Niin, tuhoutuisi tai ajautuisi konfliktiin siksi, että ihmisen sisäinen maailmanjärjestys, mielekkyys, on perustunut käsitykseen omasta minästä sellaisena, kuin sen on tuntenut, sellaisena, kuin se on hyväksytty. Ja jos perusta huojuu tai romahtaa, sehän on vaikea paikka, vaikeampi kuin moni suorin jaloin kestää. Siksi Starrettkin lamaantuu kuullessaan itsestään erään lääkärin diagnoosin: "narsistinen seksuaalisadisti", ja lamaannuksesta toivuttuaan vihastuu ja ryhtyy perustelemaan diagnoosia vastaan (200-201). (Mehän taistelemme kaikkia niitä itseämme koskevia määritelmiä vastaan, joiden tiedämme uhkaavan tunnettua itseämme, sitä minää, joka tiedämme olevamme. Aivan sama, ovatko uhkaavat määritelmät oikeutettuja vai eivät.) "En voi mitenkään kuvailla tuntemaani itseinhoa, itsevihaa. Minä olen hyvä ihminen ja sinä päivänä, kun en enää usko siihen, HÄN [Starrettissa oleva pahuus tai pimeys, 'varjo'] nielaisee minut kokonaan" (313).

Mitä kauemmin ihminen on kasvanut ns. hyväksi ihmiseksi, sitä vaikeampaa hänen on hyväksyä ns. pahuus omassa itsessään, oma varjopuolensa. (Juuri tästä syystä en lainkaan pidä perinteisistä kasvatusmenetelmistä, niistä tuhmuuden ulos hakkaavista tai ei-toivotut persoonan piirteet kuoliaiksi ignoroivista. Alice Miller kirjoittaa tästä paljon. Ihmisen varjoista sen sijaan kirjoittaa esimerkiksi James Hollis.) Mitä kielletympi asia tällaisen ihmisen olisi itsessään hyväksyttävä, sitä vahvempi on sen potentiaalinen uhka tuhota hänet. - Ja sitä suuremmat ovat defenssit.

Siksi Starrett sanoo, että hän on kuollut tai että inhimillisyys on hänestä pakenemassa. Siksi hän kertoo, että kysymykset aiheesta ovat hänelle tuskallisia. Mutta samasta syystä hän myös haluaa kertoa kaiken: hän haluaa samastua itsessään vielä vahvana olevaan hyvään, moraalisesti oikeamieliseen puoleensa. (Sitä, mistä tämä mahdollisesti johtuu, pohdin myöhemmin.) Niin kutsutusta hyvästä puolestaan hän ei ole edes seksuaalirikostapahtumissa täysin luopunut, päätellen ambivalentista suhtautumisesta uhreihinsa. Hänessä on ollut läsnä myös välittävä, empaattinen puoli. Näin minä asiaa tulkitsen. (Useimmissa ihmisissä, siis myös rikollisissa, on empaattinen puolensa, mistä syystä uhrit yleensä halutaan inhimillistää rikolliselle. Rikollisen empatia voi joissakin tilanteissa olla uhrin paras suoja, tai rikollisen itsensä kannalta paras keino moraalisen tunnon herättämiseen ja myöhemmän yhteiskuntakelpoisuuden palauttamiseen. Siksi kerrotan uhrin nimi, toistetaan sitä, puhutaan uhrin tunteista ja uhrin muusta elämästä ja elämänhalusta, ehkä halutaan vedota myös rikollisen omaan elämänhaluun ja muuhun elämään.)

Tunkeutuminen Starrettin persoonaan on yhtä väkivaltaista ja äkkinäistä kuin tunkeutuminen hänen kotiinsa etsintöjen yhteydessä. Starrettin kuulustelutilanteista tulee helposti mieleen pohtia: aiheuttaako ihmisen psyykelle peruuttamatonta vahinkoa tulla pakotetuksi kohtaamaan pimeytensä siihen valmistautumattomana, siis tavalla, jossa tuo pimeys pitäisi liittää omaan (julkiseen) identiteettiinsä kylmässä ja vihamielisessä kuulustelutilanteessa? Ja kun oletetaan, että tehdyt rikokset ovat varjoelämää, sellaista elämää, jota ihminen ei ole julkisesti elänyt ja jota itsekin - niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin - moraalisesti paheksuu, ja jota moraalisesti oikeamielisempään tietoisuuteensa pakenee (tai jolta moraalisesti oikeamielisempi tietoisuus pakenee)? Ajatellaanpa jo sitä mattimeikäläisen tuntemaa syvää häpeää, jota koetaan, kun jokin salattu pahe paljastuu, ja vieläpä hyvin tuomitsevassa ja ylemmyydentuntoisessa ilmapiirissä, heidän edessään, joiden silmissä on aina halunnut olla ihailtu ja hyväksytty. "'Teidän ei olisi pitänyt katsoa sitä, Danny suutahti. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja risti käsivartensa. Ei tarvittu kouliintunutta psykiatria näkemään, että aihe oli arka" (315). Vai eikö sillä ole väliä, miltä pahantekijöistä tuntuu: omista tekosistaan puhuvat ja niistä joutuvat nyt vastaamaan, ja entä uhrit ja yhteiskunnallinen järjestys, sen vaatima kuri. Mutta entä, jos vangitut ja syytetyt itsekin kouristelevat kammottavien totuuksiensa edessä? Kaikkien kohdalla ei näin varmaankaan ole, mutta oletusarvoisesti yleensä on, sikäli että rikollinenkin on yleensä pelkkä ihminen.

Niin sanotut pahantekijät ovat usein siinä mielessä vapaata riistaa, että heidän ihmisarvonsa ja -oikeutensa monin tavoin kielletään - 'he eivät enää ole yksiä meistä muista' -, minkä seurauksena heitä kenties kohdellaan henkisesti hyvinkin julmasti. (Jo pelkkä henkinen ihmiskunnnan ulkopuolelle sulkeminen on sellaista. Puhumattakaan kaikista niistä eleistä, jotka vahvistavat viestiä.) Heidän päälleen "saa" niin sanotusti sylkeä, ja heihin "saa" kohdistaa kaiken vihansa ja inhonsa, etenkin sen, jota heidän teoistaan tuntee. Erityisesti, jos eivät osoita katumusta.

(Tällainen ei liene rakentavin lähtökohta, jos edes teoreettisena pyrkimyksenä olisi tehdä ihmisestä jälleen yhteiskuntakelpoinen. Yhteiskuntakelpoisen on esimerkiksi tunnettava yhteenkuuluvuutta muiden yhteisön jäsenten kanssa, solidaarisuutta ja hyväksytyksi tulemista. Mutta ehkä nyt puhun aiheesta, joista en mitään tiedä: toisaalta nimittäin, jos joku murhaisi minun rakkaani, humaanius olisi minusta varmasti kaukaa. Noh, olisi se kyllä kaukana silloinkin, jos joku edes varastaisi jotakin minulle tärkeää. Ainakin aluksi olisi. On hyvä, että rikollisten kanssa asioivat viranomaiset ja muut ihmiset, joilla ei ole henkilökohtaista kaunaa heitä kohtaan. Mutta kuinka pitkälle se riittää?)

Toisaalta kuulustelutilanne, jossa ihminen pakotetaan kohtaamaan oma varjokäyttäytymisensä ja varjopuolensa, voi olla myös hyödyllinen, ellei mikään muu kuin pakko voisi saada häntä niin epämukavaan tilanteeseen itsensä ja elämänsä kohtaamisessa. Mutta epäilen, että tällainen kohtaaminen vaatii muutakin kuin pakon; ainakin teoriassa ihanteellisinta lienisi mahdollisimman...hmmm, armollinen ilmapiiri.

(Pidätettyhän kuitenkin asettuu monin tavoin alastomaksi ja tuomiolle, ja alastomana - etenkin henkisesti alastomana - ihminen yleensä on erityisen haavoittuva, etenkin tuomiolla. Ja mitä tapahtuu, kun lyö lyötyä? Ei hänestä ainakaan parempaa ihmistä tule. Murretumpi ehkä, helpommin hallittava, kukaties. Onko se tärkeintä? Ja ehkä on niitäkin - varsinkin tunne-elämästään etääntyneitä - joita mikään kuritus ei laita ruotuun, vaan jotka motivoituvat entistä kiihkeämmin oikeustajuaan loukkaavasta kohtelusta - olipa heidän oikeustajunsa kuinka kiero hyvänsä ja perustuipa se millaiseen 'koodiin', johdonmukaisuuskäsitykseen, hyvänsä. Tällaisten ihmisten lyöminen tehnee heistä entistä turrempia, entistä kovempia, entistä pahempia - ja työntää heidät yhä etäämmälle moraalisesta tunnostaan, kyvystään solidaarisuuteen ja empatiaan muita ihmisiä kohtaan.)

Toisaalta pakko voi olla niin vaikea ja psyykkisesti mahdoton tai vahingollinen, että pakko vain pahentaa eroa varjoon, personoi sen yhä itsenäisemmäksi ja etäisemmäksi muusta persoonasta. Tavalla, jolla rikollista ja hänen rikoksiaan käsitellään, vaikuttanee paljonkin siihen, mitä kaikesta seuraa.

Myös oikeuspsykiatri Robert Stromsin näkemyksestä löytyy jotain samansuuntaista edeltävään pohdiskeluuni nähden; hänen käsityksensä perusteella väkivaltainen ja kömpelö psyyken kohtelu - kuulukoonpa tuo psyyke vaaralliselle rikolliselle tai ei - voi olla kohtalokasta, tuhoisaa. "[Storms] oli istunut satoja kertoja tässä tai samanlaisessa tuolissa [oikeudenkäynnissä]. Mutta katseli hän sitten täynnä olevaa oikeussalia, valamiehistöä tai vain tuomaria ja muutamaa lakimiestä, hänellä oli aina samanlainen pahoinvoipa tunne.[...] Kompelön työkalun (psykiatrian) käyttö vieläkin kömpelömmän työkalun (oikeuden) ohjaamiseen korjattaessa niinkin herkkää ja hienovaraista organismia kuin ihmisen psyyke oli epäonnistumaan tuomittu toimenpide - joka todennäköisesti tappaisi potilaan." (289-290)

Niin tai näin, Starrettin omia muistiinpanoja lukiessaan on helppoa huomata, että hän pakenee yhä syvemmälle henkilökohtaisiin käsityksiinsä (kuvitelmiinsa) juuri niissä asioissa, joista kiinni pitäminen on hänen henkiselle olemassaololleen elinehto.

(Toisin kuin on ilmeisesti oletettu, hän ei - luetunymmärtämiseni mukaan - taistele voittaakseen väittelyä siitä, mitä on tapahtunut, ollakseen tulematta tuomituksi, vaan ollakseen katoamatta itseltään. Tästä kertoo jo sekin, ettei hän ole rangaistuksista tai kuolemisesta, niiltä välttymisestä, oikeastaan edes kiinnostunut. Hän jopa haluaisi kuolla. Starrett näyttää kaikkein eniten haluavan ainoastaan tietää muiden uskovan, että hän on ihminen, ettei hän ole (kokonaan) paha. Ja hän haluaisi tietää, että häntä uskotaan, kun hän kertoo rakastaneensa Jean McCreata, Jeannietä. Tämä on hänelle tärkeämpää kuin muu, esimerkiksi fyysinen olemassaolo.)

Starrettista on uskomatonta ja erittäin tuskallista kuulla, millaiselta epäihmiseltä hän muiden silmissä vaikuttaa, varsinkin nyt, kun hänen omakin uskonsa omaan ihmisyyteensä on hiipumassa. Hän ei voi luopua itsestään, ihmisyydestään. Koska murhaajia ei turhia ymmärrellä, Starrettille tapahtuu, kuten edeltävän perusteella ennakoitua: hän alkaa suojella itseään hukkumasta ja itse ymmärtämäänsä mielekkyyttä katoamista. Niinpä hän hakeutuu siihen lohdutukseen, jota kukaan muu ei voi tarjota tai tukea: vaikka Starrett alussa myöntää murhanneensa Jean McCrean, tunnustus vaihtuu kuvitelmaan siitä, ettei murhattu ollutkaan Jean, ja myöhemmin vakuuttuneisuudeksi siitä, että Jean on yhä elossa, aluksi fyysisessä todellisuudessa, sitten jossakin merkillisessä välitilassa, johon muut eivät tunnu uskovan. (Tässä Starrettin psyyke tuntuu koskettelevan Orfeuksen myyttiä, tai myyttiä sielujen vaihtokaupasta. "Hyvää syntymäpäivää, Jeannie. Missä sinä olet? Oletko sinä jo kotona? Minä voin tuskin kestää tätä?" [...] "Voimaa saadakseni kuiskin Jeannien nimeä samalla kun viilsin itseäni. Minä pelkäsin kuolemaa, mutta olin valmistautunut. Ei ollut enää muuta tapaa palauttaa häntä kotiin[...] Jos me emme voineet olla maan päällä yhdessä, niin minä lähtisin täältä, jotta hän voisi palata takaisin. Mutta minun täytyy odottaa vielä vähän ennen kuin onnistun siinä. He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti", 331-333.) Mies parka.

Toki, ei ole sanottua, ettei tämä olisi tapahtunut aivan huolimatta siitä, millä tavalla asiat viranomaisten kanssa käsiteltiin. (Ammattitaidollahan ne joka tapauksessa varmasti käsiteltiin. Ei kai muu tuon mittaluokan käsittelyissä kai olisi mahdollistakaan.) Särö ja tilanteen kohtaamisen vaikeus olivat viime kädessä Starrettissa itsessään. Tästä huolimatta minusta olisi kiinnostavaa tietää, mitä olisi tapahtunut, jos. Jos Starrettin ei olisi tarvinnut niin kovasti keskittyä henkisen olemassaolonsa puolustamiseen ja suojelemiseen.

No, ehkä koko asiayhteys tekee tällaisen pohdinnan absurdilta kuulostavaksi. Sehän nimittäin on varmaa, ettei pidätystä tehdä kenenkään rikollisen eheyttämiseksi, vaan hänen jo tekemiensä rikosten tuomitsemiseksi ja uusien estämiseksi. (Ja voihan olla, ettei vakavakaan rikollinen käytös johdu ollenkaan aina mistään eheytymistä vaativasta asiasta tai ominaisuudesta. Joskus rikollisen valinta on yksinkertaisesti esimerkiksi eettinen.)

Entä onko Starrett paha? Onko hän syntynyt pahana? Onko pahuus mielekäs käsite ihmisyyden ymmärtämiseen? Puhun mieluummin varjosta tai varjoista. Kaikilla ihmisillä on varjopuolensa. Kaikissa ihmisissä on varjoja.

Niin kutsutun varjon liukuminen ihmisessä hallitsevaan asemaan lienee aina vaiheittaista. Kenestäkään ei tule ns. pahaa yhdessä yössä. En myöskään usko, että kukaan syntyy pahana. En tiedä onko näin, mutta uskon niin.

Vaiheittaisuus-väittämään nähden ei ole ihme, että teoriat rikollisesta käytöksestä raskautetaan synkillä ennakkoluuloilla, ja että rikos, joka on seurauksiltaan vakava ja johon liittyy pakkomielteinen toisto, johtaa rankaisemaan ennemmin mahdollisuudesta rikoksiin kuin jo tapahtuneista rikoksista (niistäkin toki). Esimerkiksi murhaajien henkilöhistoriasta löytyy ensin eläinten kidutuksia ja tappoja. Kenties tällainen toiminta on oman tuskan projektio, kenties halu tulla satuttamattomaksi "eläinuhrien" välityksellä: silloin inhimillinen tuntoaisti tapetaan vähitellen. Tavallaan ihminen siis murhaa ennen kaikkea itseään. Jokin saa hänet hylkäämään itsensä sillä tavalla – vaikka hän ei tätä itsensä hylkäämiseksi osaisikaan käsittää. Jollain tavalla hän varmasti kokee tekonsa mielekkääksi, kokee sen ehkä tyydyttävän tunne-elämänsä tarpeita. Miksi hän muuten sitä tekisi? Tekeekö tällainen ihmisestä pahan tai epäihmisen? Joka tapauksessa tunteiden ja inhimillisyyden sammuttamisenkin voi nähdä psyyken kannalta mielekkäänä silloin, kun ne aiheuttavat pelkkää kärsimystä. Ei ihme, että monilla murhaajilla on tuskainen henkilöhistoria taustallaan. Toisaalta oma lajinsa on rikollisuus, joka on satunnaista ja sen kummemmin motivoimatonta, rikollisuus, jota tehdään ilman mitään erityisiä rikoksen tekijän tunnistamia tai kokemia tarpeita, tyyliin: just because. Mutta kai kaikelle joku syy on. Ajattelen mielelläni niin. Sellainen usko on mielekästä.

Ihmisen ei välttämättä tarvitse kohdata varjopuoltaan, siis integroida sitä osaksi itseään ja elämäänsä. Sellainen lienee yhtä paljon mahdollista, kuin elää elämänsä eettisen hyvän ideaalin mukaan. Mutta jos varjo kuitenkin pääsee tällaisen ihmisen elämään, äkisti tai esimerkiksi siten, ettei hän pysty vastustamaan varjon kutsuja ja tarpeita vaikka ei voikaan niitä hyväksyä, silloin on olemassa vaara: varjon itsenäistyvä elämä. (Hyvä ihminenhän ei voi toteuttaa varjoaan eikä täyttää sen tarpeita "omana itsenään".) Vähintään nuo ilmaantuvat varjot horjuttavat entistä maailmanjärjestystä ja identiteettiä, ja ne joutuvat murrokseen. Hyvässä tapauksessa näin käykin. Lisäksi: varjohan ei aina tarkoita rikollisuutta. Esimerkiksi viidenkympin villitystäkin - tai mitä tahansa psyykkistä remonttia - voi pitää eräänlaisena varjopuolensa kohtaamisena.

Varjoon ja sen itsenäiseen – siis muuhun persoonaan integroitumatta jääneeseen - elämään liittyvä vaara on dissosiaatio. (Koska tämä on psykologista peruskauraa, puhun tästä ilman viitteitä, yleistietona pitäen. Samoin olen tehnyt muidenkin psykologiasta sovellettujen yleistietojen kanssa läpi kirjoitukseni.) Dissosiaatio tarkoittaa minätunteen etääntymistä, yleensä torjutuista persoonan osa-alueista (tai teoista tai tapahtumista). Pahimmillaanhan tällainen etääntyminen johtaa koko persoonan ulkopuolelle etääntymiseen. Silloin ihminen ei enää ikään kuin samastu itseensä, tunnista itseään (tai edes kehoaan). Tämä voi johtaa niin sanottuun itseltään katoamiseen tai sivupersoonien ilmaantumiseen: kielletyt persoonan puolet, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan voida lakkauttaa, alkavat toteuttaa itseään yhä omaehtoisemmin. (Tämä ei tietenkään ole koko totuus dissosiaatiosta. Sitä tapahtuu eri tavoin, eri yhteyksissä ja eri syistä, ja usein silloin, kun psyyke järjestelee itseään tavalla, joka on tuskallista ja uhkaa eheydentunnetta. Silloin dissosiaatio tavallaan ylläpitää minuuden eheydentunnetta etääntymällä "järjestelyprosessista" - mutta aikaansaa epätodellisen tunnun omasta olemassaolosta. Käsittelemässäni yhteydessä olen siis liittänyt dissosiaation käsitteen vain varjopuolen ja rikollisen käytöksen yhteyteen.)

Tavallaan tätä - dissosiaatiota - voisi pitää vakavan rikollisuuden yhteydessä hyvänäkin merkkinä. Sillä jos ihminen mielihyvin samastuu kokonaan varjoonsa – itsesäilytysvaistoa ja oman minätunteen olemassaolon suojelua sekin – hän niin sanotusti tunnustaa pimeyttään. Silloin joutunee sammuttamaan inhimilliset tuntonsa, etääntymään siitä tunne-elämästä, jota kasvatuksen ja kulttuurin mukana tullut moraalikoodi – tieto oikeasta ja väärästä – hallitsee. (On ristiriitainen mahdottomuus pitää samanaikaisesti kiinni moraalikoodin hallitsemasta tunne-elämästä ja varjopuolellaan elämisestä. Silloin häviää vähintään johdonmukaisuus. Ja jos mieleltä katoaa johdonmukaisuuden tunne, mielekkyys, mieli ajautuu kaaokseen.) Siksi ns. pimeät ihmiset eivät ollenkaan välttämättä ole niin sanotusti hulluja.

(Kylmiä ja pelottavia he varmasti ovat, mutta etääntyminen moraalikoodin säätelemästä tunne-elämästä – ja samalla yleensä koko tunne-elämästä, itseä ja muita ihmisiä koskevasta - ei silti sammuta järkeä. Tai no, mitä ikinä nyt sitten 'järkenä' pidetäänkään. Mutta johdonmukaisuus tunnekuolleillakin lienee. Kuinka sellainen ihminen kokee tarpeensa? Kuinka hän tyydyttää niitä? Mitä aistiminen silloin enää on? En osaa teoretisoida sillä, kuinka puhtaana tämä ilmiö olisi mahdollinen tai millainen tämä ilmiö edes on, sillä ihmisymmärrykseni ei taivu tajuamaan, kuinka ihminen pystyisi lopullisesti elämään ilman tunne-elämäänsä. Sellainen ihminen lienee yhtä kuollut kuin aivokuollutkin on: keskeinen osa siitä, mikä tekee ihmisestä elossa olevan ja toimintakykyisen, on lakannut. Mutta kai koomasta sentään voi herätä. En tosin tiedä, mikä tunne-elämältään kuolleessa sellaisen koomaheräämisen voisi saada aikaan. Kaipaavatko he edes sellaista heräämistä? Jos, silloin lienee vielä inhimillisyyttä jäljellä? Mutta kuinka heräämistä, tai mitään muutakaan, voi kaivata ilman tunteita? Ovatko tunteet ja tarpeet pelkistyneet tunnekuolleessa mekaanisiksi ja kehollisiksi? (Sellaisiksi ne pyrkivät pelkistymään myös lyhyissä tunnekuolemissa. Siksi joillekin ihmisille kipu on ystävä, sellainen, joka vielä kertoo ihmisen olevan elossa, olemassa.) Luulisi, että jos mieli on elossa, on edelleen ainakin abstrakteja tarpeita, älyllisiä tarpeita. Miltä ne tuntuvat ilman tunteita? Ei, en ymmärrä, kuinka mieli voisi toimia ilman mitään suhdetta tunteisiin ja tunne-elämään. Jonkin tyhjiönhän kadonneet tunteet lienevät jättäneet jälkeensä funktioihin, joita yhä on toteutettava jotenkin. En tiedä. Minun ihmiskäsitykseni lähtökohtana on tunne-elämän olemassaolo. En pääse sen asian ohi. En voi pohtia ihmisyyttä ottamatta kantaa myös ihmisen tunne-elämään.)

Takaisin Starrettiin. Kun salaisuus tulee julki, varjokin lehahtaa näkyviin. (Sen on pakko.) Starrett puhuu siitä ehkä ensimmäistä kertaa julkisesti. Se on synkkä varjo, ahdistava. Starrett puhuu siitä toisena persoonana, se on ”Hän”. ”Hänellä” on oma tahto ja hän on kovamielisempi kuin Starrett itse: ”’Tiedättekö, HÄN on hyvin pirullinen’, Danny varoitti. ’Mutta ei HÄN ole mikään raivohullu eläin. HÄN on kylmä, tunteeton, rationaalinen eläin.’ Danny sanoi, että HÄNELLÄ oli suden silmät” (315). Mitä enemmän Starrett auttaa poliiseja, sitä lähemmäs (takaisin) hän pääsee moraalisesti oikeamielistä itseään ja yhteiskunnan hyväksyntää - ja sitä kauemmas varjostaan, ellei pakkotilanne tule johtamaan sen intergoitumiseen muuhun persoonaan.

Kirjassa ollaan sitä mieltä, että tämä ”Hän” on tiedostamatta ruumiillistettu siveetön puoli. Edeltävän pohdiskeluni perusteella voi päätellä, että valitsemani näkökulma mukailee tätä käsitystä. Mutta Starrettille itselleen ”Hän” on joku muu, toinen tietoisuus, joka myös puhuu Starrettille. (315-316.) Hyvä on. Teorioita kyllä löytyy. Jätän pohdinnalle avoimeksi esimerkiksi sen mahdollisuuden, että ”Hän” voi olla vaikkapa ns. intruder (suom. tarrahenki), joka Starrettin auraan on vuosia sitten hakeutunut, ja taivutellut Starrettin lopulta kanssaan selkeämmälle taajuudelle ja itselleen kuuliaiseksi – onhan eetteri tai nk. astraalitaso täynnään kaikenlaista. Mutta tämäkään tulkinta ei tee tyhjäksi sitä oletusta, että Starrettissa itsessään on täytynyt olla jotakin, mikä mahdollistaa ilmiön. Se puolestaan voi rajatussa teoriatilassa – joka on hyvin laaja - olla melkeinpä mitä tahansa. Niinpä myös varjoteoria pysyy kuvioissa mukana. Painotan varjoteoriaa.

Kuka tai millainen ”Hän” sitten on? Mitä "Hän" tekee?

Jestas, tästä tulee pitkää tekstiä. Enkä ole vielä päässyt edes kuulusteluhuoneessa kerrattuihin asioihin, paenneen tytön tai Jean McCrean kohtaloon tai siihen, kuinka Starrett uhriensa kanssa toimi. Parempi pätkäistä tästä välistä. Jatkan piakkoin.