PM4 - Huoran merkki

Pohdintani on edennyt pisteeseen, josta olisi houkuttelevaa ja helppoa siirtyä - lopultakin - Nooran asiakaskuntaan. Mutta ennen sitä on vielä paljon muuta käsiteltävää.

Varmasti suuri osa Punaisen mekon lukeneista on lukenut sitä kuullakseen jotakin hieman vinoa, synkkää, pikkuisen pahaa tai kiellettyä, vähintään jotakin erilaista. Ei ainakaan tunnistaakseen itsensä. (Heitäkin varmasti on.) Mutta Elina Tiilikka väittää, että Noora on tavallinen perusnuori (Apu, 21.1.2010). Suuri osa lukijoista varmasti hätkähtää tällaista väitettä - sillä suuri osa lukijoista lienee tavallisia perusnuoria. Heitä (meitä) loukkaa tulla samastetuksi Nooran kaltaiseen henkilöhahmoon. Sehän tarkoittaa, että kirjaa lukevia perusnuoria – tai itse kerran perusnuoria olleita – pidettäisiin Nooran kaltaisina, sellaisina, jollaiseksi he Nooran mieltävät. Absurdia! Jos he ajattelevat (jos me ajattelemme) Nooran tyhmäksi, laiskaksi, vastuuttomaksi, omituiseksi (kielteisellä tavalla), työttömäksi pummiksi ja muutenkin syrjäytyneeksi luuseriksi, rumaksi rikolliseksi, väkivaltaiseksi eläinrääkkääjäksi suorastaan murhaajaksi, itsetuhoiseksi kleptomaaniksi, lihoneeksi lesboksi, jopa mielisairaaksi ja ennen kaikkea huoraksi, kohahdus on ymmärrettävää. Ei ei ei! Pois se minusta! Edellä luetellut määreet ovat eräitä pahimmista, loukkaavimmista attribuuteista, joilla ihmistä ylipäätään voi määritellä. (Pois taisi jäädä vain elitisti.) Kukaan, joka vähääkään välittää siitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat, tekee parhaansa ollakseen koskaan tulematta niillä määritellyiksi. Mieluummin vaikka kiellämme tai peitämme itsemme ja tarpeemme.

Ja tätä Tiilikka juuri tarkoittaa. Käsittääkseni. Siis inhimillisyyden kieltämistä; sitä, mikä on ilmeistä ja yleistä, mutta mikä kuitenkin kätketään tai mistä ei puhuta. ”Vai pelkääksä kehon luonnollisia tapahtumia? Me käydään muuten paskallakin, tiesikkö?” (189, jossa Noora tuohtuu asiakkaalle, joka ei halua Nooran palveluksia kuukautisten aikana, eli Nooraa sellaisena kuin hän aidoimmillaan on.) Väitteellään "perusnuoresta" Tiilikka siis viitannee yleisinhimillisten tosiasioiden kohtaamiseen itsessään, elämässään, ympärillään. Noora on useiden yleisinhimillisten ja yleismaailmallisten ilmiöiden ja kokemusten henkilöitymä, erityisesti modernin kaupunkilaisnuoren elämää koskettavien ilmiöiden ja kokemusten. Joten: vaikka Noora on huora ja Nooran väitetään olevan perusnuori, tämä ei silti tarkoita, että kaikki perusnuoret olisivat huoria tai edes voisivat olla, vaan sitä, ettei huoran tarvitse olla perusnuorta kummallisempi. Siis Tiilikan mielestä.

Tabuja rikkoessaan joutuu inhimillisten reunaehtojen kanssa räikeämmin vastakkain kuin kilttiä, sopeutunutta elämää viettäessään. Se, että nämä kohtaamiset ihmisyyden kanssa ovat Nooran elämässä hyvinkin brutaaleja ei tarkoita, että Noora olisi poikkeava ihminen. Tässä mielessä kirjailija on aivan oikeassa: Noora on perusnuori. Kuka tahansa Nooran olosuhteissa elävä saattaisi tuntea samoja houkutuksia; saattaisi olla yhtä heikko; saattaisi joutua tunnistamatta jäävien sisäisten voimien ja mielen mallien ohjailtaviksi; saattaisi valita samoin. Ja meistä kuka tahansa tuntisi sen jälkeen suunnilleen samoja tuntemuksia. Mutta koska kaikki Nooran tuntemukset eivät johdu huoraamisesta - eivät ehkä edes ne raskaimmat - lukijan pitäisi melko vaivattomasti voida tunnistaa itsessään Nooran kuvailemia kivuliaita tuntuja myös ilman kuviteltuja olosuhteita. Sellaiset tunnut eivät johdu a posteriori siitä, että olisi tehnyt jotakin erityistä väärää – vaikka kivuliaat tunnut ilmaantuvatkin silloin mitä nopeimmin ja helpoimmin. Ne johtuvat a priori siitä, että on syntynyt ihmiseksi, vieläpä tällaiseen maailmaan. Me synnymme keskelle outoja tarinoita. Niiden risteily meissä vääntää joskus vatsaa. (Ajatellaanpa vaikka suomalaista ahdistusta á la Juha Siltala. Mutta ei tarvitse mennä kansallisiin tarinoihin asti. Yleensä suku- tai perhetarinatkin riittävät.)

Monet kirjan mahdollisuuksista vaikuttaa lukijaansa valuvat tyhjiin silloin, kun Noora tulkitaan häiriintyneeksi ja hänen elämäänsä lähestytään sairauden, rikollisuuden, pahuuden tai poikkeavuuden käsittein. On aina ollut helppo ratkaisu kuitata niillä kaikki epämiellyttävät, pelottavat tai vastenmieliset asiat. Sellainen menettely tekee käsitemaailmasta siistin paikan. Kun ihmisyys on huolellisesti lokeroissaan, ylimääräinen problematiikka on poissa – ja epäintegroitunut. Sellainen on ihmisyyden kannalta paitsi ongelmallista myös pinnallista. Ei toki blondivitsien aiheiden tavalla pinnallista, mutta tavalla, jossa syvät vedet eivät pääse virtaamaan. Monet tyytyvät tähän, koska silloin elämä on mukavampaa – ei ehkä fyysisesti eikä muutenkaan aineellisesti, mutta henkisesti ja tunne-elämässä. Hiukan ristiriitaisesti tuosta mukavasta makuupaikasta sitten heristellään sormea Nooralle, koska hän ei pidä valmiiden normien täyttämistä yhtä tärkeänä. Mutta toki kirjallisuutta voi käyttää myös tähän: oman itsensä määrittelyyn mahdollisimman kauaksi paheksutusta, jotta voisi tuntea itsensä ja olonsa paremmaksi, tehokkaammaksi, vahvemmaksi, kauniimmaksi, terveemmäksi, kunniallisemmaksi, älykkäämmäksi, rakastettavammaksi. Tällä tavalla myös Noora kertomuksia käyttää (253). Noora on inhimillinen siinä missä lukijansakin. Huoraa on helppo paheksua, sallittua ja suositeltavaakin; huoran päälle saa sylkeä (kuten Noorakin asennetta kiteyttää). Oma itse pitää voida erottaa pahasta, osoittaa olevansa toisenlainen, parempi ihminen. Neitsyiden ynnä muiden Jalojen ja Pyhien arvo vähentyisi ilman Huoria.

Epänormaaleina, pahoina tai syntisinä, sairaina, kiellettyinä ja tabuja rikkovina pidettyihin subjektipositioihin liittyy paljon pelkoja ja ennakkoluuloja. (Subjektipositio tarkoittaa yhteisön määrittelemää ja tunnustamaa roolia tai asemaa, johon - tai joihin - asettumalla saa tietyn identiteetin sekä siihen kuuluvan vallankäytön. Äiti; äitiys. Mies; miehuus. Rikollinen; rikollisuus. Sairas; sairaus. Hyvä; hyvyys. Huora; huoruus. Subjektiposition käsite tulee naistutkimuksen teorioista, ja on luonnollisesti yllä lausuttua paljon kompleksisempi: tuossa käsitteessä on monta liikkuvaa osaa. Jo ne käsitteet, joilla subjektiposition käsitettä on selitettävä – kuten valta ja sen käyttely – vaatisivat oman, huomattavasti tarkemman määrittelynsä, subjektiviteettia koskevasta problematiikasta puhumattakaan. Jos haluatte tietää tarkemmin eikä aihe vielä ole tuttu, perehtykää etenkin kuuluisan Michel Foucaultin kuuluisaan käsitykseen siitä, mitä se kuuluisa valta todellisuudessa on. Se ei ole sitä, että joku huitoo kuninkaana miekalla; jotakin, mitä toisilla on ja toisilla ei. Foucaultin valtateoriassa ei ole subjekteja (esimerkiksi kuninkaita), on vain niiden positioita (mahdollisuus tulla kuninkaaksi ja toimia kuninkaana), ja nämä positiot tulevat mahdollisiksi niin sanotusti "tietoa tuottamalla"; asiat ovat olemassa vain niiden saamissa määritelmissä, sellaisina, joiksi ne on määritelty ja siinä määrin, millaisen hyväksynnän ja oikeutuksen tietty määritelmä saa. (Määritelmiä on useita erilaisia, myös keskenään kilpailevia tai ristiriitaisia.) Valtaa puolestaan on tuo tiedon tuottamisen prosessi (positioiden määrittely ja tämän määrittelyn monopoli), se, miten ja millä perustein siihen osallistuu. Kaikki osallistuvat jollakin tavalla ja saavat aina jonkin position tiedon (vallan) verkossa. Toki ontologiset kysymykset tuovat omat haasteensa tällaisille väittämille, luonnollisesti.)

No kuitenkin, olin sanomassa että. Vasta subjektipositioihin asetuttuaan (jouduttuaan) voi yleensä todeta, että niillä määritellyiksi tulleet ihmiset ovat melko tavallisia ihmisolentoja, ihmisyyden kriteerit täyttäviä ja niiden reunaehdoilla toimivia. Vain eräitä meistä. Tiilikka puhuu huoran subjektipositiosta käsin, joten hän tietää. Niinpä Noorakin tietää, että hän on tavallaan se sama inhimillinen olento kuin ennenkin. Hän ei liiku ihmisyyden ulkopuolelle - Tiilikan mielestä ei edes perusnuoruuden ulkopuolelle.

Tästä huolimatta Noora tunnistaa muutoksen itsessään, muutoksen minuuttaan koskevassa määritelmässä. Noora tunnistaa paheksuttuun subjektipositioon ajautumisen; hän tajuaa asettuneensa yhteisön tietoisuudessa asemaan/ paikkaan/ tilaan, joka on jo valmiiksi vahvasti määritelty, järeillä merkityksillä erittäin valmiiksi ladattu. Siinä ei paljon auta, mitä Noora itse haluaisi huoruudesta ajatella. Paikka, jonne hän on joutunut, on yhtä vanha, ihmistä suurempi ja vahvempi kuin Huoran arkkityyppi itsessään. Vähitellen se alkaa vääntää tilaansa asettunutta ihmistä, hänen identiteettiään, alkaa liittää nimeänsä hänen nimeensä. Niinpä Noorakin tuntee, kuinka hänen uusi subjektipositionsa, minuuden sijaintinsa, alkaa ladata häneen merkityksiään tai - näkökulmakysymys - herätellä niitä jostakin syvältä hänessä (sieltä, missä ihmisten tietoisuus on yhteisesti jaettu, kollektiivisesta piilotajunnasta). "Aikaisemmin olin ajatellut, että sana 'huora' oli vain olemattoman pieni osa mua, pelkkä keino tienata rahaa. Nyt musta tuntui, että tuo yksi osa mua oli ottanut vallan koko mun elämästä ja olin muuttunut kokonaan prostituoiduksi.- - [P]elokas sielu hukkui jonnekin kuoren taakse" (140). Tämä lataus vääntää Nooraa tavalla, jossa hän kokee menevänsä (enemmän) vinoon; tämä uusi identiteetti tekee vanhan kokonaisuuden horjuvat ja hatarat perustat näkyviksi pakottaessaan koko minuuden uudelleenmäärittelyyn. (Vähän kuin mieli joutuisi uudelleen ohjelmoiduksi, tai sen syvänteissä uinuneet skeemat - arkkityypit ja myytit - aktivoituisivat. Silloin joutuu katselemaan maailmaa toisin silmin, ymmärtämään sitä eri tavalla, eri ehdoilla.)

Tämä havahtuminen on ennemmin tiedostettu tuntemus kuin käsitteellistetty kokemus. ”Niin kuin olisin muuttunut tavalla, josta ei ollut enää paluuta.” (Sivulta 142. Kiinnostavaa muuten tuo paluu-sanan käyttö. Paluu implikoi etäisyyttä, joka on kuljettava etäisyydestä, jonne on jouduttu. Ennen kuin palataan, ollaan sijainnissa, jonne on kuljettu sieltä, missä kerran oltiin. Paluussa tätä samaa lähtöpaikkaa tavoitellaan jälleen.) Koska on mahdotonta olla prostituoitu joutumatta Huoran arkkityyppiin, huoruudesta ei ole paluuta. (En tiedä, onko sieltä edes poistumista.) Noora siis tajuaa, ettei entiseen ole paluuta. Noh, eihän mistään arkkityypistä ole; kaikki ne jättävät ihmiseen jälkensä. Mutta koska Huoran arkkityyppi on tabu, sellaiseen paikkaan asettuminen - huoran subjektipositioon asettuminen - jättää lähinnä arpia muistuttavat jäljet.

Huora on siis arkkityyppi ihmiskunnan tietoisuudessa, sen syvässä kerrostumassa, siellä, mistä uskonnot, taide ja myytit nousevat pinnalle kuvina, kertomuksina ja tuntuina. Huora on myyttisten tarinoiden syntysijoilla majaileva kollektiivinen sielunvoima. On selvää, ettei se ole yhden ihmisen hallittavissa tai ohjailtavissa. Ajattelimmepa arkkityyppien ja myyttien vaikutuksesta mitä hyvänsä, Claude Lévi-Straussin kuuluisan lausahduksen mukaan myytit ajattelevat meissä, ohjaavat meitä - emme me niitä. Myytin voima on ihmistä suurempi, mennen tullen. Therefore curiosity might kill the cat. (Jos tätä ajatusta kuljettaa villimmille tulkinnan kierroksille, huomaa, että kertomuksessa kissan kohtalo on tämän vertauskuvan kanssa osuvassa synkroniassa. Carl Jung saattaisi olettaa, että Nooran alitajunta lähettää Nooran päivätietoisuudelle selkeän viestin huoranelämästä ja sen motiiveista yllyttäessään Noorassa majailevat vihan voimat tappamaan lemmikkikissan - sikäli, että Jung pitäisi riittävän yleisenä sanontaa uteliaisuudesta joka tappoi kissan, ja olettaisi Nooran tuntevan sanonnan hyvin ja sen siten vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Tällaisen tulkinnan pohjalta kuvaavaa, paljastavaa on myös se, missä yhteyksissä kissaa kerrotaan pahoinpidellyn sekä se, minkä tapahtuman jälkeen kissa pahoinpidellään viimeisen kerran. Palaan kissaan myöhemmin.) Jos Huora on arkkityyppi, sen kanssa ei voi leikitellä. Sen voi jättää rauhaan tai sille voi antautua ja se palkitsee omalla tavallaan, mutta sen kanssa ei voi leikitellä. Se on ahne ja mustasukkainen, se on joko tai, kaikki tai ei mitään. Huoran arkkityyppiin liittyy aina dramatiikkaa.

Huoruuden mukana tulevia merkityksiä on mahdotonta irrottaa myyttisestä alkuperästään. Jos tämä väite on tosi, on Huoran subjektipositioon astuessaan pakotetu liittämään nämä merkitykset itseensä silloin, kun tunnistaa ja määrittelee (joutuu tunnistamaan ja määrittelemään) itsensä suhteessa muuhun yhteisöön, kun joutuu etsimään paikkansa sen keskuudessa, määrittelemään asemansa ja sen merkityksen yhteisössä. Tästä luopuminen on mahdollista vain epätodellisuudeksi vääntyvissä kuvitelmissa: hetkellisyydessä ja irrallisuudessa, siinä todellisuudessa, joka ei tunnu kiinnittyvän oikein mihinkään ja joka siksi tuntuu tyhjältä ja valheelliselta. Kun voi kuvitella olevansa joku muu, jossakin muualla.

Jollakin tasolla myös Noora tajuaa, että huoraamisesta jää ihmiseen pysyvät jäljet, toisenlaiset kuin pelkät fyysiset jäljet iholla; sellaiset, joilla on jokin abstrakti ja identiteettiä määrittelevä merkitys. ”Säikähdin nähdessäni viisi selkärankaa pitkin kulkevaa pallon muotoista ja punaista läikkää. Iho oli aivan vereslihalla ja veikkasin, että siitä jäisi pahat jäljet. Se ei mua haitannut, sillä kun tarpeeksi on ottanut tatskoja, niin pari uutta jälkeä kehossa ei enää paljon hetkauta. Se voisi olla mun huoratatskani.” (sivulta 221).

Jos jäljet ovat näkyvät, muun yhteisön hyvin tunnistamat, yhteisö ei ehkä koskaan voi niitä unohtaa, koska ei voi unohtaa Huoran arkkityyppiä. Muistelen Elina Tiilikan jossakin haastattelussa kertoneen uskovansa, että ihmiset ymmärtävät ja unohtavat, eivät leimaa, eivät ainakaan pysyvästi. Lisäksi minulle jäi se mielikuva, että moinen käsitys oli haastattelijan mielestä toiveikas, optimistinen. Sitä se on minustakin. Ihmisyys on raadollista (sillä ihmiset elävät varjojensa armoilla - arkkityyppejä nekin). Ihmiset elävät myyttiensä ohjaamina. Ja millaista tarinaa huorista myyteissämme kerrotaan? On siellä pyhääkin huoraamista, mutta kevyttä ja merkityksetöntä se ei ole koskaan. Omaa kulttuuriamme lähin myönteinen huoran myytti taitaa olla myytti Magdalan Mariasta – ja hänen piti kumartua Jeesuksen jalkojen juureen. Tapa, jolla yhteisö suhtautuu Huoran arkkityyppiin, on tapa, jolla yhteisö suhtautuu prostituutioon ja prostituoituihin. Mutta saahan sitä toivoa ja odottaa parempaa maailmaa. Lohdutuksena voi tietysti ajatella, että meissä kaikissa asuu pieni Huoran arkkityyppi, jos se kerran on osa kollektiivista piilotajuntaa, ja jos se puolestaan liittää ihmisten psyyket piilotajunnoistaan yhteen. (Jungilaisuus on loistavaa.) Mutta tästä ei vielä pidä vetää sitä johtopäätelmää, että ihmiset tunnistaessaan hyväksyisivät Huoran arkkityypin. Yleensä on pelkästään helpottavaa nähdä vihattu huoruus jossakussa toisessa, poissa itsestä. Tosin syntipukiksi tarjoutuminen voi kirvoittaa toisissa myös myötätuntoa.

Millaisesta huoran ja huoraamisen jäljestä Noora sitten konkreettisimmillaan puhuu? Palataanpa edeltävään sitaattiin, jossa Noora päättää nimittää selkäänsä syntyneitä jälkiä huoratatuoinnikseen, siis eräänlaiseksi huoran merkiksi. Rakennan tulkintani tarttumalla neljään, mielestäni keskeisimmin tuota huoratatuointia määrittelevään kuvaukseen; huomioni kiinnittyi sanoihin selkäranka, pallon muotoinen, punainen, viisi. Oletetaanpa nyt, että tämä olisi edellä kuvatun kissavertauksen tavoin viesti Nooran alitajunnalta Nooran päivätietoisuudelle.

Selkäranka. Se on perinteinen hyvän moraalin ja rehtiyden vertauskuva. Selkäranka erottaa ihmisen muista (hänen omaa lajiaan alempiarvoisina pidetyistä) lajeista, kuten matelijoista, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. Mitä suoraselkäisempänä yksilöä pidetään, sitä ryhdikkäämpänä hänen koetaan erottuvan mainituista matelijoista sekä serkuistaan apinoista. Suoraselkäinen ei kyyristele tai pälyile – siis tunne alemmuutta tai salaile mitään. Kun ihmisellä on selkärankaa, hän on suoraselkäinen. Sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Pallon muotoinen. Noora tarkoittaa varmasti ympyrää. (Pallo on kolmiulotteinen, ympyrä kaksiulotteinen. On vaikeaa kuvitella, että Nooran selkään olisi muodostunut kohollaan olevia palloja.) Ympyrän symbolinen merkitys on kokonaisuus, täyteys, ja se edustaa jungilaisessa symboliikassa Itseä, kokonaista ja ehyttä olemusta. (Jung kehittikin ympyrästä mm. mandala-teoriansa; mandaloita piirtelemällä voi tarkkailla itsensä kokonaistumisen ja eheytymisen projektiaan, seurata individuaatioprosessiaan.) Ympyrä symboloi myös jatkuvuutta; ympyrän kehän kiertäminen jatkuu loputtomiin. Esimerkiksi vihkisormus on symbolinen toivomus ikuisesta yhdessäolosta, ikuisen Jumalan auktoriteetilla yhdistetystä, ja että tällaista liittoa arvostetaan ja vaalitaan, sillä sormuksen tulisi perinteisimmin olla kultaa, arvokkaimpana pidettyä jalometallia ja arvon (kaiken rahan) mittapuuta. Kun ajatukset ehyestä itsestä ja jatkuvuudesta yhdistetään, saadaan viittaus ihmisen perimmäiseen ja kuolemattomaan eksistenssiin, sieluun if you will.

Punainen. Noh, nirhauma iholla on tietysti aina punainen. Mitäpä muuta se voisi olla. Mutta jos nyt kuitenkin jatketaan valitulla linjalla. Mitä punaisesta siis tulee mieleen? Kielto. Vaara. Houkutus. Kypsä omena ja punaiset marjat. Muu makea tai hapan luonnon anti. Kuninkaallisten väri. Huorien väri. Karnevaalin väri. Erottuminen. Kiihotus. Tulisuus. Itsetehostus. Huomautuskynän jälki. Veri ja sen villi kierto. Häpeä.

Kaikki riippuu siitä mistä roikkuu, siis kiinnityskohdasta eli tarkastelupisteestä sekä yhteydestä. Mikä yhteys tässä on kyseessä; mistä jälki on tullut ja mitä jälki aiheuttaa? ”Sen valtava kyrpä tuntui pökkivän mua kohtuun asti ja raivokkaat työnnöt aiheuttivat sietämätöntä kipua alavatsassa. Pian patjan karkea kangas alkoi ärsyttää selkäni ihoa, joka oli pingottuneena selkärangan kohdalla” (sivulta 220). Jälki on siis tullut ihon hankautumisesta rajujen työntöjen seurauksena. Ja kuten edellä on käynyt ilmi, se on aiheuttanut ”huoratatskan”, huoran merkin. Noora hyväksyy sen muiden tatuointiensa joukkoon, muiden elämän jättämien jälkien joukkoon. Hän ei ole siitä erityisen iloinen, mutta ei kovin pahoillaankaan - ainakaan hän ei tunnusta sitä. Toisaalta hän ei nimittäin myöskään samastu tunnereaktioon: jälki aiheuttaa säikähdyksen, mutta Noora ei halua välittää sellaisesta. Ehkä huoran merkki aiheuttaa enemmän ja jotakin kurjempaa, mitä Noora on valmis tai halukas myöntämään.

Viisi. Viisi? Onko prostituutiovuosia ollut viisi? Vai millä tavalla luku viisi liittyy prostituutioon? Onko huoruuden määrittäviä asiakkaita tai asiakastyyppejä ollut viisi? Tai asiakkaisiin rakastumisia? Tai oikein huonoja kuukausia? Vai viittaako viisi fyysisiin aisteihin, huoruuden kaikennielevyyteen kokemus- ja aistimaailman osalta – ja samalla kuudennen aistin puuttumiseen; että on tyhmää olla käyttämättä intuitiotaan, sisäistä viisauttaan näissä huora-asioissa. Onko paholainen vienyt koko käden, kaikki viisi sormea? Millaisissa yhteyksissä luku viisi esiintyy mytologioissa? Numerologiassa sen kerrotaan tarkoittavan toimintatarmoa. Näin tulkittuna kehoon ilmestyneet jäljet varoittavat vauhtisokeudesta ja toimintatarmon – elämänhalun – vahingoittumisesta. Vai onko kuvitteellinen kello niin sanotusti viittä vaille? Silloin armonaikaa on jäljellä, mutta hyvin vähän. Ehkä kyse ei ole lainkaan eikä suoraan luvusta viisi, vaan jostakin viidellä jaollisesta. (Tämän pohdinnan kanssa voisi kulkea kauas.)

Mitä siis saadaan, kun yhdistetään nämä kaikki: selkäranka, ympyrä, punainen ja viisi? Vahva viesti omanarvontuntonsa, ihmisarvonsa, eheytensä ja elämän jatkuvuuden vahingoittamisesta, vähän kuin itseltään salaa, selän takana. Sanonnoissa ollaan ahkerasti myös Jumalan selän takana, eli Jumalan hylkäämäksi koetussa paikassa. Vertauskuvallisesti tämä voi tarkoittaa oman sisäisesti varjelevan äänen tavoittamattomissa olemista, oman itsensä hylkäämäksi jäämistä. Välinpitämättömyyttä. Ja tässä pisteessä sellaisesta jää joka tapauksessa ”paha jälki” (Nooran sanoja lainatakseni).

Noora siis säikähtää huoran merkkiään. Miksi ihmeessä hän silti sanoo, ettei "se" (jäljet vai säikähdys vai molemmat?) haittaa häntä? Säikähdyksensä jälkeen hän leikkii huoletonta ja välinpitämätöntä, touhuaa jotakin, kenties saadakseen asian mielestään. Ja purkaa sitten vihaa kissaansa. Siis eikö Noora välitä säikähtelyistään, peloistaan ja niiden aiheista; siitä, mitä tunteet hänelle viestittävät? Ilmeisesti ei. Ja jos tämä asia ei tässä yhteydessä vielä käy selväksi, sitä teroitetaan kertomuksen lukuisissa muissakin kohdissa. Noora haluaisi erota tunteistaan ja elää itsenäistä, vapaata elämää, omaa elämäänsä, sellaista, jota tunteet muistoineen eivät tule häiritsemään. Ne nyt ovat muutenkin pitäneet hänet erossa jännittävistä asioista. Pelkoihin ei voi luottaa, ne pitää voittaa. Tästä voi päätellä, että Nooran tunne-elämä on jostain syystä rakentunut epäluotettavaksi; toisaalta se ei reagoi silloin kuin pitäisi ja suojele, ja toisaalta se ylireagoi ja tekee elämän hankalaksi. Ei ihme, että Noora on tunteisiinsa kyllästynyt. Yhteistyö ei toimi. Noora ei luota tunteisiinsa eikä samastu niihin. Tähän en halua sanoa muuta, kuin kääntää katseeni äitisuhteeseen ja ojentaa Alice Millerin teokset.

Nooran kannalta on valitettavaa, että elämä antautuu koettavaksi vain tunne-elämän kautta. (Kyllä, ne älylliset ponnistelutkin tuntuvat ihanilta tai tuskallisilta, herättävät tunteita ja motivoituvat niistä. Muistaakseni jopa Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut asiasta. Pohtimisesta pitävät - haaveilusta tai ratkomisesta ihan sama - tuntevat suorastaan olevansa elossa pohtiessaan.) Niinpä tunne-elämän hylätessään hylkää myös itsensä ja elämänsä, pääsyn niihin. Toisaalta sellainen lienee Nooralle tuttua. Hän osaa kieltää itsensä hyvin, sillä tottumuksesta päätellen hän on tehnyt sitä jo kauan, ehkä koko elämänsä. Kun Noora viimein olisi vapaa antamaan itsensä elää ja tunteidensa hengittää, hän ei kuitenkaan osaa luopua itsensä kieltämisestä. Niinpä hän elää tavalla, tuntee tavalla, ajattelee ja toimii tavalla, joka on pelkkää itseinhoa, masokistista itsetuhoa tai itsensä kieltämistä ja tukahduttamista. Juuri tähän Nooran koko huoraamiskykykin perustuu: ”Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle”, kirjan kansiliepeet pelkistävät.

Tavallaan Noora tietää, että kadottaessaan tunne-elämänsä hän kadottaa myös itsensä. ”Tunsin oloni tyhjäksi ja läpinäkyväksi, olin kuin aave muiden joukossa. Mutta ainakaan en tuntenut enää tuskaa.” (sivulta 284). Silloin kun hän ei tunne edes tuskaa, hän ei koe elämää ja itseään todellisena; edes kipu ei enää ilmaise ruumiin ja toden ääriviivoista tai olemassaolon ehdoista. Silloin kaikesta on tullut tyhjää unta, joka laajenee rajoihin törmäämättä, ääniä tekemättä. Mutta onko tällaisella katoamisella mitään väliä, kun kaikki muutkin ovat yhtä tyhjiä ja kylmiä aaveita – ainakin Nooralle ja Nooraa kohtaan.

Jollakin tavalla Noora on tajunnut Huoran jälkien jäämisen jo kauan ennen mihinkään ryhtymistä. ”Tietenkin kaikista valinnoista jäi ihmiseen jäljet, mutta melkein kaikki oli kokeilemisen arvoista. Mitä pienistä naarmuista!” (sivulta 30, jossa Noora pohtii prostituoiduksi ryhtymisen moraalia, tai lähinnä sitä, ettei ole moraalipohdintoihin tottunut.) Vielä alussa prostituutio vaikuttaa miltä tahansa valinnalta muiden joukossa; kaikki valinnat jättävät jälkensä. Noora siis ymmärtää, että huoraamisessa on huonotkin puolensa, mutta se ei häntä sureta, koska mikään asia ei ole täysin hyvää ja täysin oikein. Missäpä niitä huonoja puolia ei siis olisi; mitä kummaa juuri huoraamisen jäljissä muka voisi olla? Sen sijaan huoraaminen tuntuu palkitsevana tavalla, jolla monet muut jälkiä jättävät asiat eivät palkitse. Huoraaminen lienee siis vaivansa arvoista. Kokeileminen innostaa. Samalla sivulla (30) Noora kertoo, ettei ”jaksa uskoa” prostituutiosta olevan mitään haittaa. Siis ei jaksa uskoa. Totta kai tämä ilmaisu on vain fraasi muiden joukossa. Mutta se sisältää väitteen siitä, että prostituution ymmärtäminen moraalisesti arveluttavaksi vaatii uskoa; että joku on joskus opettanut Nooralle, että prostituutio on moraalisesti kyseenalaista, ja jos haluaa pitää kiinni hyvänä ja hyväksyttynä pidetystä toiminnasta, on parempi pysyä prostituutiosta erossa. Fraasi myös väittää, että tämä ohje on jäänyt sen kummemmin perustelematta; että se on pelkkä uskon asia. Miksi Noora muuten olisikaan niin tiedon- ja kokeilunhaluinen? Niin, hän ei vielä tiedä. Hän haluaa tietää, itse, kokeilla ja saada kokemusta, ei vain uskoa siihen, mitä joku on joskus väittänyt. Lisäksi jos väitetään, ettei jaksa uskoa jotakin, väitetään, että uskominen vie voimia, vaati vaivannäköä. Väittämän mukaan sellainen uskominen on Nooralle tuttua: hän tietää, että uskominen voi vaatia jaksamista (sillä hän käyttää uskomisesta puhuessaan myös muita fraaseja, eli tämän fraasin toistaminen ei ole pelkästään mekaanista vaan valittu ilmaisu). On helppoa uskoa silloin, kun uskominen tarkoittaa vain sitä, ettei asioita tarvitse perustella, ja kun uskollaan voi oikeuttaa halunsa ja päämääränsä. Mutta jos usko asettaa kiellon halun, tiedon tai tavoitteen eteen, uskominen on haastavampaa. Silloin uskominen ei tule luonnostaan, vaan siitä on erikseen pidettävä kiinni, sitä on perusteltava, jotta se ei menetä merkitystään. Nooralla ei ole millä uskoaan itselleen perustella, eikä hän ole sellaiseen edes motivoitunut. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Hän ei ole tottunut perustelemaan uskoaan sen enempää kuin itseään tai toimintaansa. Hän vain menee ja tekee, jos siltä tuntuu tai palkinto houkuttaa. Mutta silloin Noora unohtaa, ettei hän ole maailmassa yksin, ja ettei hän ole keksinyt tai säätänyt maailmassa tai ihmisenä olemisen tapoja ja merkityksiä, ja ettei yksikään ihminen voi ohittaa näitä valmiita keksintöjä pelkällä olankohautuksella. Voi yrittää ja voi ohittaa, mutta olankohautuksella se ei yleensä tapahdu.

Toisaalta, kenelläpä olisi todellista oikeutta sanoa, keitä me olemme tai sitä, millaisissa kerronnoissa ja kertomuksissa me elämme tai meidän tulisi elää. Postmodernissa identiteettiproblematiikassa ihmisellä on oikeus valita kannattamansa kertomukset itse, jopa kuvitella niitä itse jos kykenee, kuvitella itsensä kollektiivisen tajunnan aineksista eroon, jos haluaa – jos pystyy. Postmoderni tekee yksilöitymisen (individuaation) ehkä mahdollisemmaksi kuin koskaan. (Eläköön eksistentiaalisemiotiikka! Sen mukaan voi liikutella itseään kauemmaksi valmiista kohtaloista, suljetuista merkkijärjestelmistä. Ehkä jopa kokonaan eroon niistä.) Good luck with that, Noora.

Jos väitteet postmodernista identiteetistä pitävät lainkaan paikkaansa, Elina Tiilikka on oikeassa sanoessaan, että parikymppisten on keski-ikäisiä helpompaa hyväksyä huoruus (Apu, 21.1.2010). Parikymppisten käsitetodellisuudessa on suurempi liikkumatila, suurempi määrittelyvapaus. He ovat kasvaneet erilaisessa merkitystodellisuudessa kuin edeltävät sukupolvet. Ei tätä kuitenkaan kadehtia tarvitse. Sellainen avaruus on myös tuskallista, tuon vapauden vastuukuormasta puhumattakaan. Noorankaan ei paljon auta itkeä, että joku tulisi kertomaan hänelle kuinka asiat menevät ja mistä on kyse: se ei tule viemään häntä lähemmäksi itseään - kenties lähemmäksi turvan tunnetta silti. (Ehkä on valittava jompi kumpi: rohkea uskallus matkalle kohti itseä tai se sikiöasennon viereen tuotu lämmin muki kaakaota.)

Joten ei, tietenkään asioita ei tarvitse ottaa näin vaikeasti, näin ”syvällisesti”. Sitä voi joko keinua myyttisen alkumeren kehdossa, löytää sen maat ja taivaat - tai, sotiessaan näitä jumalien luomistöitä ja asetuksia vastaan, yrittää keventää muinaisten merkitysten painolastia eksistentiaalisemioottisella liikehdinnällä. Ja jos on jokin mystillinen myyttien täyttämä kollektiivinen tajuntatodellisuus, myytit kyllä ajattelevat siellä - meissä - ihan ominkin voimin (kuten se Lévi-Staruss aikoinaan siis totesi).

Mutta on kiehtovaa tarkastella, edes joskus, edes hetken, elämänsä ulkoisia ja sisäisiä olosuhteita ja pohtia, millä tavalla myytit - ihmiskunnan pitkään perimmäisinä pitämät totuudet - niiden todellisuudessa puhuvat: mistä elämässäni on kyse ja mitä minä yritän itselleni kertoa: mikä on minun sijaintini ja keneksi se minut tekee, omissa tai muiden katseissa.

Nooraa ei raasta pelkästään Huoran arkkityyppi. Nooran olosuhteissa ja hänen tavallaan elävä on luokiteltu yhteiskunnassamme niin vahvasti, että hän saa monien silmissä identiteettinsä ja elämäntapansa motiivit kuin suoraan taivaasta annettuina ja ennalta määrättyinä. Me emme Nooraa katsellessamme yleensä näe Nooraa, vaan ne kuvat, jotka meidät on opetettu liimamaan sellaiseen subjektipositioon (tai sellaisiin subjektipositioihin). Totta kai työtön ja yksin aikaansa viettävä on henkisesti sairastunut. Eihän se huoraaminen mitään terveen ihmisen puuhaa ole. Totta kai huora on säälittävää alinta sakkaa, jota käytetään surutta hyväksi. Ihmisparka. (Tai: v*t*n huora!) Pidämme helposti eksyneenä ressukkana jokaista, joka on etääntynyt yleisistä ihanteista ja normeista. Kuinka kristillistä! Mutta entä, jos pitäisimme heistä ainakin osaa seikkailijoina tai anarkisteina?

Henkilökohtaisesti olen iloinen Noorista, heistä, jotka ryhtyvät jaakobinpainiin arkkityyppien kanssa kuin muinaiset sankarit, ja yrittävät ylipäätään tarttua itseään vahvempiin haasteisiin saada määritellä itsensä ja elämänsä omaehtoisesti. (Jos moderni ihminen vielä tekee Sankarimatkoja, tämä on se, hänen Suuresta Kertomuksestaan jäljelle jäänyt initiaatioriittinsä joutomaahan ja takaisin.) Toisaalta olen myös pettynyt haasteen kunnioittamattomuudesta, siitä, että usein taistoon käydään tylsin asein ja tyhmällä uholla, ymmärtämättä, mitä oikeastaan tapahtuu ja miksi.

Noora kokee vahvasti, että huoranelämän valinta on hänen omansa. Tästä huolimatta tulee jatkuvasti esiin, ettei hän silti koe voivansa elää juuri toisinkaan, hallita valintojaan. Tiellä ovat esimerkiksi rahantarve, motivoimattomuus, erilaiset mielihalut, liiallinen yksinäisyys, vahvat tunteet kuten viha ja alemmuudentunne. Ehkä Nooran elämän fatalismi johtuu persoonasta, ehkä lapsuudesta, ehkä ympäristöstä ja muiden ihmisten vaikutuksesta, ehkä tottumuksista, ehkä tietynlaisista mahdollisuuksista ja kyvyistä ja muiden mahdollisuuksien ja kykyjen puutteesta. Ehkä se on tämä aika, tämä kulttuuri. Kukapa valmiuksiensa nimet viime kädessä tietää.

Miksi Noora kuitenkin väittää, että valinta on hänen omansa? Nooran elämäntapaan nähden sellainen kuulostaa pelkältä retoriikalta. Kun muistaa, kuinka vähän Noora saa asioiden pohdiskelusta irti, ja kuinka epäitsenäinen hän ajattelussaan on – hänen itsenäisyytensä perustuu ensisijaisesti kieltämiseen ja torjumiseen, ei valintojen perusteluun ja arvostelukykyyn valita –, herää vaikutelma siitä, että väite on yhtä valmiina annettuna muille kerrottu kuin kaikki muukin. Joku on teroittanut Nooralle, että ihminen tekee valintansa itse, on vastuussa omista teoistaan. Ihminen ei saa syyttää heikkoudestaan, pahuudestaan tai vääristä valinnoistaan ketään toista. Nooran kunnialliseksi itsensä käsittävä puoli suostuu tähän, ja tuntee moraalista krapulaa aina, kun kehtaa syyllistää ketään toista, esimerkiksi äitiä.

Tällainen oman vastuun yletön teroittaminen leikkaa ihmisen yleensä erilleen kokonaisuudesta, pyrkii eristämään hänet irralliseksi subjektiksi, jonka tehtävänä on vastata kaikesta yksin. Sellainen on kohtuutonta ja suhteellisuudentajuttoman idealistista, ja odottaa ihmiseltä yli-inhimillisyyttä. Jos ihmistä ja hänen elämäänsä voi verrata pitkän yhtälön lopputulokseen, tuota yhtälöä määrittävät lukuisat eri muuttujat, joiden seassa oma (tietoinen) valinta on pelkkä komponentti (jo pelkästään se, mikä vaikuttaa valitsemiseen, siis valinnan kykyyn ja mahdollisuuteen, muodostaa oman pitkulaisen yhtälönsä). Kuinka vastuu voisi tällöin olla yhdellä ihmisellä ja perustua yksin hänen valintaansa? Ei se voikaan. Ei se olekaan. Mutta vastuuta siirtelevänä väistöliikkeenä tällainen ajattelutapa on näppärä.

Niin tai näi, Noora haluaa pitää itseään toimijana, auktoriteetin omistajana, oman onnensa seppänä, laivansa kapteenina ja kohtalonsa jumalattarena. (Ihminen lankeaa helposti kertomukseen omasta kaikkivoipaisuudestaan: kyvyistään valita ja vastata itse.) Olipa tämä totta tai ei, sellainen helpottaa oman tarinansa kertomisessa ja tapahtuneen hyväksymisessä. Muuta sille ei enää voi tehdä. Paitsi kertoa kaiken toisin.

Punaisen mekon tarina voisi olla kuin Marguerite Durasin kokemus aasialaisesta rakastajastaan: tarina, jonka Anne Fried kuvailee (Rakastajan esipuheessa, Otava 2006) olleen käymisprosessissa läpi Durasin elämän, ja siksi jokaisella kerrontakerrallaan erilainen, sillä Durasin suhde koettuun muuttui kaiken aikaa. Näinhän kertomuksille ja elämäntarinoille aina toistossa käy. Punaisen mekon voisi kirjoittaa uudelleen lukuisia kertoja, ja tehdä siitä joka kerralla eri kertomuksen, erilaisen kokemuksen. Tyyli jolla kerronta sävytetään, valitut sanat joilla koettu kerrotaan, yhteydet joihin kerrottu liitetään, rivien välit joihin asenteet piilotetaan, vertaukset joita käytetään kertovat paljon. Niin paljon.

PM3 - Ristiriitainen Noora - Inhimillinen Noora

Ja kas näin tarinointi romaanista Punainen mekko (Tiilikka 2010) jatkuu. Mihinkäs minä jäinkään… Sen pohtimiseen, millainen Noora on.

Noora on yksin. Noorasta ei tunnu, että kukaan tuntisi häntä kovin hyvin tai olisi hänestä oikeasti kiinnostunut. Ei hän tosin itsekään ole muista hirmukiinnostunut tai tunne heitä. Eikä pahemmin välitä. Mutta hän toivoo, että joku välittäisi hänestä, edes sen verran, ettei hänen annettaisi vaikkapa kuolla kadulla (62) tai hypätä kaiteelta pudotukseen (195). Noora tuntuu toivovan, että joku saisi hänet tuntemaan itsensä näkyväksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Sitähän me kaikki itsellemme haluamme. Mutta Noora ei osaa itse hoivata itseää. Siksi Nooran yksin oleminen alkaa vääntyä yksinäisyydeksi. Noora tarvitsee muita ihmisiä pitämään hänestä ja tunnistamaan hänet voidakseen tehdä sen myös itse.

Ja siihen asti Noora tarvitsee rahaa asiakkailtaan. Kerta toisensa jälkeen Noora hämmästyy, miksi ne sen tekevät: kuinka joku voi maksaa sellaisesta seksistä, jota hän tarjoaa, vieläpä sellaisia summia, kuin hän joskus pyytää. Noorasta tuntuu, että hän on voittava osapuoli, hyväksikäyttävä osapuoli. Ajatus omasta kostotoiminnasta helpottaa, sillä usein hän vihaa asiakkaitaan vähintään yhtä paljon kuin itseään, eikä usko heidän pitävän hänestä yhtään sen enempää. Usein ei ole syytäkään.

Monet lukijat näyttävät tunnistavan Nooran epäsosiaalisuudessa - perheen, ystävien ja sosiaalisen elämän heikossa osallisuudessa - rikkinäisyyden ja ongelmien merkit. Mutta ei pidä olla niin hätäinen. Sosiaalisen aktiivisuuden asteluku ei ole tasapainon tai terveyden määre tai merkki, ei etenkään itsestään selvä, ei, vaikka yhteis(ö)elämä tarjoaakin useimmille mielihyvää, tukea ja elämäntarkoitusta. Mutta ihminen voi myös paeta itseään, sisällään kieriviä takkuja tai yleistä tyhjyyttä sosiaalisuuteen. Vähän samalla tapaa kuin paljon (turhaa) höpöttelevä peittää epävarmuutensa ja sen, ettei tiedä, kuinka olla ja miten päin. Tietysti ihmisten kohtaamisessa oppii itsestään, kohtaa itsensä ihmispeileissä. Käyhän se niinkin. Ja tietenkin vuorovaikutusta tarvitaan. Ilman muita ihmisiä ei pärjää, kun ei osaa edes metsästää tai suutaroida, eikä rapsuttaa itseään mukavasti selästä. Mutta on osattava olla myös hiljaa, ja on osattava olla myös yksin. Hiljaisuus jättää totuudelle tilaa, kutsuu, pakottaa sen esiin. Yksin ollessa se, mitä ihmisellä on sisällään, vyöryy näkyviin. Joten ei, yksin oleminen ei tee ketään sairaaksi, ei vainoharhaiseksi, ei vieraantuneeksi tai ylipäätään miksikään. Yksin oleminen lähentää ihmistä itseensä – mitä hän sitten onkaan. Mitä tahansa yksin oleminen saa ihmisessä aikaan, se on ollut hänessä jo valmiina. Yleensä se on jotakin pitkään väisteltyä, kauan kasaantunutta käsittelemättömyyttä. Ei ole lainkaan ihme, että hiljaisuus ja yksinolo pelottavat, kääntävät vatsaa ja saavat olon tuntumaan vieraalta. Mutta vieraalta ja vastenmieliseltä sellainen tuntuu vain, kun oma itse on jäänyt vieraaksi ja vastenmieliseksi; kun ei osaa olla ystävä itselleen. (Pimeää ei pelkää se, joka on kohdannut omat varjonsa. Ei itsessä, ei toisissa, ei maailmassa ylipäätään.)

Takaisin Nooraan. Hänen, hmmm, sosiaalinen epänormatiivisuutensa ei siis itsessään kerro mistään rikkinäisyydestä. Noora vain haluaa jättää vastaamatta lähes kaikkiin niihin odotuksiin, joita yhteiskunta – erityisesti äiti sen arvomaailman edustajana – ihmiselle asettaa. Noora ei halua joutua täyttämään yhteisön sanelemia hyvän ja kunniallisen ihmisen kriteereitä, vaan määritellä ne itse. Noora haluaisi määritellä minuutensa itse, valita elämäntapansa itse ja pukeutua kuten huvittaa. Mutta se on vaikeaa. Äidin ääni on syvällä ihon alla. Se tulee vastaan jokaisen ohikulkijan hämmentyneessä katseessa ja ihmettelevässä äänensävyssä.

Sisimmässään Noora on vahvasti protestanttiseen ideologiaan sidottu ja kykenemätön siitä irrottautumaan. Hän ei voi sille mitään, että tuntee olonsa oikeanlaiseksi ja kunnialliseksi vain, kun nousee aikaisin aamulla, maksaa laskunsa ajallaan, kunnioittaa äitiä, hankkii toimeentulonsa itse – vaikka sitten huoraamalla. Muu aiheuttaa lähes poikkeuksetta krapulan. Hänen minänsä - oikea minänsä ja kaikki mitä se haluaa - aiheuttaa hänelle krapulan. Jopa sen tarve saada rakkautta. Krapulastaan huolimatta Noora ymmärtää, ettei tämä ortodoksiseen hyvyyteen kutsuva voima hänen sisällään ole häntä itseään; se ei ole hänet ja hänen ihmisyytensä kokonaisena hyväksyvää. Tai ei, ei Noora nyt suoranaisesti aivan ymmärrä, mutta tunnistaa tuon ortodoksisuuden vaatimuksineen, sen häntä ja hänen ihmisyyttään hylkivän voiman. Noorassa voi olla paljon arvosteltavaa, mutta ihmisyydessään hän on rehellinen. ”Ihan kuin mussa olisi ollut jotain vikaa, kun en kyennyt toimimaan kuten muutkin ihmiset” (18). Noora hei: ei kukaan rehellinen ihminen osaa toimia kuten on kasvatettu ja kuten kuvittelee kaikkien muiden toimivan (siis niiden hyvien ja oikeanlaisten ihmisten), korkeintaan yrittää jotenkuten. Mutta rehellisimmät eivät edes näyttele. Harva meistä kuuluu heihin, ei Noorakaan kuulu. Niin nopeasti ja turhia miettimättä kuin kunnon protestantti voikin väittää Nooran olevan laiska, ahne ja hedonistinen pummi - tai ymmärtävimmillään masennuksesta tai itsekeskeisyydestä kärsivä kurjimus - päätelmä on virheellinen. Noora elää itsensä kieltämisessä ja itsensä hylkäämisessä. (Ja masennusväitettä en halua tähän väliin edes kommentoida.)

Tilanteestaan huolimatta Noora ajattelee olevansa etuoikeutettu; hän tulkitsee esimerkiksi äitinsä moitteet löysästä elämäntavastaan kateudeksi siitä, että tämä itse on työelämän orjuuttama (27). Noora rakastaa ajatusta runsaasta vapaa-ajasta, mutta ei tosiasiassa tiedä, kuinka sen käyttäisi (19). Omassa käytössä oleva aika edustaa Nooralle omaehtoisuutta, ja omaehtoisuus puolestaan vapautta. Niinpä hän vapaan ajankäyttömahdollisuuden menettäessään pelkää menettävänsä itsensä, oikeuden itseensä. Mutta sellaista ei voi menettää, mitä ei ole koskaan omistanutkaan. Noora ei osaa omistaa itseään sen enempää kuin aikaansa. Tämä johtaa Nooran ongelmiin. Hän osaa toteuttaa vain erilaisia itsensä ja vapautensa menettämisen tapoja, tekipä hän mitä tahansa, olipa hänellä aikaa ja rahaa kuinka paljon vain. Hän osaa valita ainoastaan sen, mihin tai kenelle hän omistus- tai käyttöoikeutensa (hetkeksi) antaa: humalalle, asiakkaalle, elokuvalle tai musiikille, vahvoille tunteille tai tyhjyydelle, syyllisyydelle, äidille.

Itse Noora kuitenkin ajattelee, läpi kertomuksen, että ongelmana on raha. Ensin sen puute, sitten sen himo. Niinpä Noora aloittaa myös tilanteensa korjaamisen rahatilanteen korjaamisesta, ja yrittää myöhemminkin selvittää ongelmiaan samalla menetelmällä. Kun ei muutakaan tiedä, "syyhyttää päästä käärimään seteleitä", kuten Noora asian ilmaisee. Ylipäätään hän pyrkii käsittelemään elämäänsä rahan avulla, sen tienaamisen, kuluttamisen, halveksimisen, tavoittelun, ihmettelyn, poisjakelun ja varastamisen kautta. Hänen suhteensa rahaan ja hänen tapansa käyttää sitä kertoo paljon, etenkin, kun rahan ymmärtää symbolina, esimerkiksi arvon, vallan ja resurssien vertauskuvana. Raha korreloi Nooralle vapautta, mahdollisuuksia, elämän ja toiminnan keskeisintä tarkoitusta - ei ehkä perimmäisintä, mutta keskeisintä. Lopulta raha tarkoittaa hänelle myös kaiken pahan alkua. Rahaan Noora kohdistaa toiveensa ja kaipuunsa, vihansa ja pelkonsa. Raha on Nooralle portti tulevaisuuteen ja päämääriin, itse päämäärä. (Kuinka hän muuten voisi päätyä syyttämään vain rahaa? 285) Raha on Nooralle arvokkaampi asia kuin oma ruumis, kirjaimellisesti. Noora on oppinut kapitalistiset arvot hyvin, huolimatta siitä, että toteuttaa niitä vähemmistön suosimalla tavalla.

Kyllä, Noora on ahdistunut, hämmentynyt, turhautunut ja aika-ajoin jopa tuskainen. Hän kärsii syyllisyydestä alemmuudentuntoineen ja yksinäisyydestä.

Mutta.

Noora ei ole hauras uhri eikä surkuteltava olento. Hän on vihaa ja toiminnanhalua täynnä, ja tomeroituu passiivisuudestaan aina riittävästi innostuttuaan sekä tiukan tai muuten tarvittavan paikan tullen. Hän on myös melko väkivaltainen. Hän esimerkiksi lyö miestä, vieläpä naamaan, nyrkillä, kuulemma niin kovaa kuin jaksaa (koska mies on tullut liian lähelle vonkaamaan, 265-267). Noora kahnaa ovimiesten kanssa, haistattelee tuntemattomille ja raivoaa asiakkailleen. Hän pahoinpitelee kissaansa ja pystyy myös tappamaan sen, ajelee päänsä kaljuksi, hyppää keskellä kaupunkia tuntemattoman, ohiajavan auton konepellille, uskaltaa stripata arvioivien katseiden edessä, uskaltaa huudella tuntemattomille tervehdyksiä, lähtee vieraiden ihmisten mukana näiden kotiin sekoilemaan - paitsi nukkumaan humalaansa pois, myös polttamaan esimerkiksi pilveä ja harrastamaan lesboseksiä, ihan siviilinä – ja tietysti riitelee äitinsä kanssa. En itse kutsuisi tällaista ihmistä alistuneeksi, ujoksi tai araksi, enkä pitäisi häntä luonteeltaan saamattomana.

Noora tekee paljon asioita, joita tietää muiden paheksuvan, mutta joita ei itse myönnä paheksuvansa. Osaa niistä hän tekee juuri siksi, että muut niitä paheksuvat. Salaa hän kuitenkin paheksuu niitä myös itse, sillä muuten hänen tekonsa ja valintansa eivät jättäisi hänen oloaan tyhjän ja arvottoman tuntuiseksi. Noora siis osallistuu yhteiseen moraalikoodistoon, ajattelee juuri niillä yhteiskunnan ehdoilla, joista haluaisi vapautua, mutta ei tiedä kuinka. Niinpä hän poukkoilee tabujen rikkomisen ja itseinhon välillä, vuoroin nauraen, vuoroin raivoten tai itkien – toisinaan vain välinpitämättömänä. Mutta kapinastaan hän ei halua luopua, tuskin osaisikaan: Noora on jo liian kaukana palatakseen, ollakseen koskaan enää ns. normaali (tai uskoakseen koskaan enää ns. normaaliin).

Noora siis tekee paljon asioita, joiden tekeminen tuottaa hänelle tuskaa, heti tai myöhemmin. Vaikka hänestä tuntuu, ettei kukaan hänestä juuri välitä, salaa hän silti ajattelee rankaisevansa muita, esimerkiksi äitiään, alentamalla – rankaisemalla – itseään. Tämähän tarkoittaa sitä, että oikeasti hän tietää muiden välittävän, paljonkin. (Tästä lisää myöhemmin.) Noora tietää merkitsevänsä jotain myös lemmikkikissalle ja veljelle – ja niille parille hänestä kiinnostuneelle tyypille, jotka hän hylkää ennen kuin ne ehtivät ensin. Oikeasti Noora silti hylkää ennen kaikkea itsensä muut hylätessään. Raja itselle tai toisille tehtyjen asioiden välillä ei ole selvä. Jos Noora kärsii, hän haluaa muidenkin kärsivän, ja jos muut kärsivät, hän ei paljon välitä, koska kukaan ei välitä hänestä, ei edes hän itse.

Noora uskaltaa ja osaa tehdä kapinallisia tekoja, mutta ei ymmärtää, mistä niiden kapinassa on kyse; hän ei perustele tekojaan edes itselleen, ei pohdi niiden merkitystä eikä tarkoitusta. Yleensä hänen kapinansa perustelut ovat pelkän kieltäytymisen asteella, tyyliin ei, minä en halua. Sellainen kapina ei ulotu perusteiden tasolle, ei ylety ajatteluun asti. Käsitteellisellä tasolla Noora onkin kapinassaan heikoilla ja helppo syyllistettävä, myös omatoimisesti. Niinpä hän kapinamielestään huolimatta päätyy helposti ajattelemaan asioista kuten muutkin, nimeämään asiat lopulta juuri kuten ne on tapana nimetä. Koska Nooran pyrkimykset silti säilyvät normatiiviseksi mielletylle vastakkaisina, hän harvoin osuu totuuteen lausuessaan itseään ja toimintaansa koskevia selityksiä.

Tämä tuo kerrontaan poukkoilevaa, lukijan kannalta turhauttavaa ristiriitaa, joka saa Nooran vaikuttamaan mielivaltaiselta tai tyhmältä, tai valehtelevalta ja liian egosentriseltä.

Noora esimerkiksi kertoo käyvänsä kirpputorilla, koska hänellä ei ole varaa maksaa kalliisti. Tällähän kirpputoriostoksia yleensä perustellaan. Mutta mitä tekemistä tällä selityksellä on Nooran kanssa, koska hän kuitenkin varastaa haluamansa, sekä kirpputorilta että tavaratalosta? (Vielä samalla sivulla 61, jolla hän on kertonut syyn kirpputorilla kiertelyynsä, hän syö perusteensa varastamalla tarvitsemansa.) Oikeasti Noora nimittäin ajattelee, että hänellä on oikeus ottaa mitä haluaa (249). (Tähän palaan myöhemmin.)

Myös Nooran suhtautuminen vaikkapa työelämään tai yksinäisyyteen on fraasien ja niihin nähden ristiriitaisen toiminnan ja asenteen sävyttämä. Nooran mukaan ihminen esimerkiksi tarvitsee työtä, jotta välttyisi ajattelulta (8), mutta jo vähän päästä hän haluaisi ajatella yhteisvoimin, syvällisesti ja juttukaverin kanssa – luonnollisesti sen jälkeen, kun on juuri ylistänyt yksinäisyyttä ja sitä, ettei kukaan utele häneltä mitään (9). Muutaman sivun päästä häntä jo loukkaakin se, ettei kukaan ole kiinnostunut hänen asioistaan (14) ja suree, kuinka ihmiset ovat (hänelle) kylmiä ja välinpitämättömiä (62). Mitä ajatteluun ja työelämään tulee, Noora on varmasti jo fraasia toistaessaan tiennyt, ettei hänen tarvitse palkkatyöhön asti mennä ajattelua välttelemään. Noora myös kuvailee, että aina - Noora käyttää paljon ylisanoja ja muita äärimmäisiä ilmaisuja - aina, kun jokin asia pelottaa tai jännittää häntä, hänen on pakko tarttua siihen, sillä hän ei halua ajautua liian mukavaan ja turvalliseen elämään (24). Niinkö? Mutta vasta hieman aikaisemminhan hän juuri tunnusti vihaavansa uusia tilanteita, koska ne tekevät hänen olonsa epävarmaksi (14). Tämän jälkeen voisi vielä ajatella, että okei, Noora vihaa uusia tilanteita, mutta juuri se saa hänet tarttumaan niihin, koska hän haluaa näyttää maailmalle ja itselleen. Mutta Nooran turvallisuudenkaipuu on niin vahvaa, että hän ei edes siivousvuorossa työskennellessään kehtaa pyytää toisia väistymään saadakseen siivottua (18). Sen sijaan hän haluaisi vain olla näkymätön (18). Tämän jälkeen kuulostaa epäuskottavalta, että Noora pakottaisi itseään tarttumaan pelottaviin asioihin. Tämän vaikutelman vakuudeksi hän vielä saman kappaleen lopussa - sen jälkeen, kun on uhonnut pelkojensa voittamisesta - paljastaa toivovansa, että olisi pieni lapsi, jonka eteen kannettaisiin lämmintä kaakaota (31). Eikö sellainen olisi jo vähän liian mukavaa elämää, jos haluaisi olla rohkea ja itsenäinen?

Jo kertomuksen alussa havahtuu Nooran taipumukseen käyttää helppoja, päälle liimattavia väittämiä (muista klisee-ilmauksista puhumattakaan). Hän nimittää esimerkiksi äitinsä työelämää ”urakierteeksi” (27) - sellaisestahan on tapana puhua, kun voivotellaan ihmisten työnarkomaniaa ja muulle elämälle omistautumattomuutta -, vaikka myöhemmin käykin ilmi, että tämä on alkoholisoitunut tehdastyöläinen. Toki Noora viljelee paljon myös sarkasmia ja ironiaa, mutta tämä heitto vaikuttaa muiden kaltaistensa tavoin vain tarkemmin ajattelematta jääneeltä väitteeltä. Niiden heittely tekee kerronnan ristiriitaiseksi. Se häiritsee. Mutta jälleen kerran: Nooran persoonan kannalta se on kuvaavaa ja osuvaa. Noora on ristiriitojensa repimä ja hämmentämä. Kun todellisuuskaan ole ristiriidaton, miksi sitä koskevan kerronnan pitäisi olla? Vähän kuten Noora itsekin toteaa: ”Ei elämä oikeasti ollut niin järjestelmällistä” (244).

Edellä kuvatut ovat vain eräitä esimerkkejä kirjaa läpikotaisin leimaavasta ristiriitaisesta tunnelmasta. Luulen sen johtuvan paljolti siitä, ettei ristiriitaisia haluja tai selityksiä juuri suhteuteta toisiinsa. Ne kaikki esitetään hyvinkin kattavina, totaalisina ja siksi toisensa poissulkevina väittäminä ja kokemuksina. Ne eivät neuvottele keskenään sen enempää, kuin Nooran persoonan osa-alueet. Noora on hyvä. Noora on julma. Noora on kiltti. Noora on kova. Noora on äidin oma. Noora on huora. Noora on lapsi. Noora on mies. Noora on tyttö. Noora on hiljaa.
Noora silittää. Noora nauraa. Noora tappaa. Noora arvostaa.
Noora on nainen. Noora on orpo. Noora on kalju. Noora on ostos. Noora on tyhjä ja Noora on täysi. Noora on sisällä ja Noora on pihalla.
Noora huutaa soittaa sanoittaa sovittaa - mutta musiikki ei soi vaikka jammaillakin pitäisi.
Kun eri puolet kutsuvat eri suuntiin, Nooran väitteet takkuuntuvat ja vetävät merkitykset takalukkoon. Avaimet eivät enää toimi. Noinniinko vertaskuvallisesti ilmastuna.
Noora on sotku.

Tämä ei tee kertomuksesta eikä sen päähenkilöstä epätodellista, epäuskottavaa eikä mielipuolista. Ihmisyys on ristiriitoja ja niiden sietämistä. Mutta lukijan kannalta moinen työstämättömyys on raskasta. Totean tämän jo kolmatta kertaa, mutta kun se harmittaa niin paljon, se, että kerronta usein jätetään pelkän kuvauksen tasolle ilman, että sanottua pohditaan tai yhdistellään jo aikaisemmin sanottuun, millään tavalla (tai korkeintaan köykäisesti). Pitääkö tästä päätellä, ettei prostituutio ole mikään filosofin ammatti? Osa ristiriitaisuudesta voi toki johtua myös editoinnista. Noora esimerkiksi lähtee ruokakauppaan ansaittuaan juuri tuohta asiakaskäynnistä, mutta pelästyy kassalla, etteivät rahat ehkä riitäkään (187). (Tai ehkei hän - ensin itsensä "kuutamolle pajauteltuaan" - vain tajua varautua riittävän hyvin.)

Nooraa kuunnellessaan saa siis miettiä paljon, mitä hän kulloinkin oikeastaan tarkoittaa tai miltä hänestä todella tuntuu. Primaaritunteet peittyvät sekundaaritunteisiin, sekundaaritunteet touhuamiseen ja touhuaminen yleiseen kiihkoiluun tai hämmennykseen, joita puolestaan yritetään selittää milloin milläkin. Mitä lopulta peitellään ja millä? Mitä oikeastaan yritetään tuoda esiin vai yritetäänkö todella? Lukijan pääteltäväksi ja päätettäväksi jää paljon, kun kertoja on itsekin hämmentynyt ja ymmällään, ei ymmärrä eikä tiedosta, ei jaksa edes yrittää ”En jaksanut ajatella asiaa enempää enkä yrittää selittää, edes itselleni” (151). Aha.

Tämä tekee kerronnan näennäisen lakoniseksi ja moralisoimattomaksi. Mutta niistä ei silti ole kyse. (Palaan tähän myöhemmin.)

Hetken helpotusta Nooralle siis tuovat vaivattomasti käytettäviksi tarjoutuvat selvitykset. (Kuten itkukohtauksen selittäminen katumuspillerillä siitäkin huolimatta, että Noora on ensin ymmärtänyt itkulleen uskottavamman syyn: ”Käperryin matolle makaamaan ja yritin itkeä pois kuukausien ajan patoutuneen tuskan” (140).) Tätä einesfilosofiaa kuunnellessaan tulee mieleen, että Noora haluaisi kenen tahansa kertovan hänelle mistä on kyse, ja että mikä tahansa selitys käy, kunhan hänen ei tarvitse selvittää itse, ja kunhan selitys on jo valmiiksi hyväksytty ja yleisessä tiedossa, jotta sitä on mahdollisimman vaivatonta käyttää (eikä tartte selitellä kelleen mitään). Lopulta tällaiset tarkemmin pohtimatta ja syvemmin omistamatta jääneet selitykset ovat Nooralle kuitenkin samaa ratkaisujen tekohengitystä kuin huoraaminen rahantarpeelle, ja jättävät pelkkää tyhjää korvien väliin. ”Ilmavirta tuntui käyvän mun sänkisen kallon läpi, korvasta sisään ja toisesta ulos” (194-195).

Koska ajattelen, että kaikelle on syynsä, ajattelen, että kyllä Nooralla puheissaan pointti on. Se on usein kompleksinen takku, mutta näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna pointilta joka tapauksessa. Esimerkiksi ristiriidat fraasien ja toiminnan välillä näyttävät johtuvan pohjimmiltaan siitä, että Noora tasapainoilee alistuneen kelvottomuuden tunteen ja vaatimuksia vastaan kapinoimisen välillä. Hän haluaa sekä tehdä kuten haluaa että olla hyväksytty, ja kokee, etteivät ne ole samanaikaisesti mahdolliset eikä tiedä, kumman valitsisi.

Pointin voi siis löytää, kun hieman avittaa. Tässähän se tulkinnan hienous juuri on. Esimerkiksi edellä kuvattua Nooran ristiriitaiseksi jäänyttä väitettä - siis väitettä siitä, että hän haluaa uhmata pelkoja ja välttää ajautumisen liian mukavaan elämään, samalla, kun haaveilee lattialle sikiöasentoon käpertyneenä jonkun tuovan kaakaota - voi hieman kieritellä ja todeta, ettei Noora tietenkään tarkoita kaipaavansa tuskaa mukavuuden sijasta, tai ettei pelkäisi mitään ja olisi aina valmis. Sen sijaan hän haluaisi haasteita joista innostua, ja tuntea ylpeyttä itsenä voittamisesta. Tavallaan hän tekee sitä aina ottaessaan asiakkaan vastaan. ”Homma oli täyttä arpapeliä; vastassa saattaisi olla vaikka minkälainen tyyppi. Ehkä joskus osuisi joku siedettäväkin tyyppi kohdalle” (74). Noorasta on siis mahdollista, että asiakkaita arpoessaan hän saattaa myös voittaa – jos ei sillä kertaa muuta niin ainakin itsensä. Ja rahapalkintoja tottakai.

Toinenkin teoria ristiriidalle on. Kun kerronnan ristiriita syntyy hitaasti, se kuvaa muutosta. Silloin on johdonmukaisuuden säilyttämiseksi siis hylättävä aikaisemmat väitteet uusien tieltä. Mutta jos vanhat väitteet ilmaantuvat kerrontaan sinnikkäästi uudelleen, hitaassakaan ristiriidan syntymisessä ei ole kyseessä muutos vaan pelkkä sotku, pelkkä yritys kahden (tai useamman) vaihtoehdon ja kulkusuunnan välillä, haluttomuutta luopua vanhasta ja kykenemättömyyttä edetä. Itse olen näkevinäni kerronnassa kuvauksen muutoksesta, ainakin kertomuksen suurissa linjoissa.

Kertomuksen alkupuolella Noora esimerkiksi kertoo nauttivansa aamukiireestä, sen aikaansaamasta kunnollisuudentunteesta ja muun yhteisön rytmiin osallistumisesta (15). Myöhemmin hän pitää enää sen katselusta, ja lopulta koko hyörinä kadulla on hänestä mieletöntä. ”[K]atselin ohilipuvia ihmisiä. Ajattelin että ne olivat muurahaisia. Ne olivat etäisiä ja merkityksettömiä, eivät koskettaneet mun elämääni millään tavalla” (134). Merkityksettömyyden tunne saa kuitenkin pienemmät mittasuhteet, kun Noora taas tunnistaa itsensä paremmin, muistaa olevansa osa muuta ihmiskuntaa. Muistin mukana tulevat kuitenkin myös vanhat tunteet, vanhat pelot, ne, joita väistellessään Noora alun perin unohtui vierauden tunteeseensa. ”Mutta mä tiedän, että kun menee kadulle, kaikki näyttääkin yhtäkkiä isolta ja pelottavalta eikä lapselliselta niin kuin mun ikkunasta” (244). Paljon on vielä prosessoitavaa, mutta ainakin Noora ymmärtää aikaisemman liioittelunsa kuvitteelliseksi ja naurettavaksi, suhteettomaksi vaikutelmaksi, sillä hän nimittää sitä lapselliseksi. Kutistettua maailmaa on silti helpompaa hallita kuin ristiriidoista laajentunutta todellisuutta. Niinpä Noora palaa tapoihinsa kutistaa maailmaa.

Nooran mielestä maailmaa on siis helpompi hallita, kun se näyttää pieneltä, tai jos sen voi muulla tavalla saada tuntumaan kutistuneelta. Maailmaa voi kutistaa esimerkiksi fraaseilla ja muilla stereotypioilla, oman elämänpiirin kapeudella tai huumausaineilla (183) – tai hakeutumalla korkeisiin paikkoihin. Maailman pienentäessään Noora on lähempänä turvallisuuden tunnetta, lähempänä turvaa, jopa tunnetta elämän hallittavuudesta. Noora tajuaa, että tässä on kyse taantumuksesta, turvallisuushakuisesta kuvitelmasta, sillä hän osaa käsitteellistää maailman pienemmältä näyttämisen lapselliseksi (244). Tästä voi päätellä, että aina, kun Noora mainitsee pienentäneensä maailmaansa - tai vain esittää sen hyvinkin pienenä ilman, että on maininnut sitä pienentäneensä - häntä ahdistaa tai on ahdistanut. Silloin hän myös pyrkii keskittymään vain kaikkein konkreettisimpaan, sekä ajattelussaan ja toiminnassaan että siinä, kuinka hän näistä kertoo. Tästä kerronnan nk. lakonisuus minulle viestii.

Kerronnassa esimerkiksi vilisee sellaisia – anteeksi vain - latteuksia kuin ”Kuljin nopeasti niska kumarassa ja menin kauppaan”(142) Ensin ajattelin, että eikö tällaisia asioita voisi ilmaista millään kaunokirjallisemmalla tavalla? Voisiko edes yrittää? Mutta silloin en vielä ollut lukenut tekstiä sen omilla ehdoilla eli kysynyt mitä tämä tarkoittaa, mistä tämä kertoo. Kyseinen sitaatti kertoo myös hyvin sen, mitä lukijan tehtäväksi jää. Hänen tehtävänään on päättää, mitä niska kumarassa kulkeminen tässä yhteydessä kertoo, tai millaisissa tilanteissa ihmiset kävelevät nopeasti vaikkei heillä olisi kiire minnekään, ja onko kauppaan meno kirjan hahmolle yhtä äkillinen päähänpisto kuin se on yllätys lukijalle. (Lukijaa ei valmistella Nooran kauppaan menoon millään tavalla.) Mutta osaa kertoja käyttää kehonkielen kuvausta myös tyylikkään indeksisesti: ”Seurasin sitä hissiin hartiat lysyssä”(15). Tietysti voi ajatella, että Nooran ryhti on huono ja hän kävelee lysyssä. Mutta voi myös ajatella, että lysähtäneet hartiat kertovat jotakin tärkeää meneillään olevasta tilanteesta.

Vaikka maailman pienentämiskuvitelmasta luopumista voi pitää edistyksellisenä, rohkeutena kohdata maailma entistä todempana, se on Noorasta silti karmeaa ja pelottavaa. Jos Nooran elämäntapa - asiakasvastaanottojen rytmittämä yksinäisyys - on johtanut hänet tällaiseen pelkoon siitä, että maailma on liian suuri paikka, tämä tarkoittaa sitä, että tuo elämäntapa aiheuttaa Nooralle epämukavuutta, jota hän ei koe kykenevänsä käsittelemään tai hallitsemaan. Tästä puolestaan voi päätellä, että huoran elämä on Nooralle huomattavasti problemaattisempaa, kuin hän kertaakaan koko kertomuksen aikana antaa ymmärtää – ellei pidä itku- tai raivokohtauksia sen osoituksena. Suoraan Noora ei myönnä mitään. Hän syyttää rahaa. Ja hormoneja. Ja itseään. Minusta hänen pitäisi syyttää myös äitiään, ja tähän palaankin myöhemmin.

Kerronnassaan Noora keskittyy eniten ongelmiin ja kielteisiin asioihin. Harvakseltaan hän saattaa mainita että ’tänään oli hyvä päivä’ tai ’jammailin musiikin tahtiin’. Mutta hän kertoo huomattavasti useammin siitä, kun hänen mielialansa laskee kuin siitä, kun hän on tyytyväinen, jopa iloinen. Ja silloin, kun hän on iloinen, hän ei onnistu perustelemaan sitä lukijalle, ei ottamaan lukijaa mukaan kokemuksiinsa. (Lukija yleensä pääsee niihin vain, jos hän jo valmiiksi sattuu tietämään, mistä on kyse.) Nooran ilo tuntuu kuvattujen olosuhteiden nojalla lukijasta vain kammottavalta kabareelta, tanssilta Titanicin kannella, uppoavan Titanicin. Siihen ei osaa mennä mukaan. Niinpä saa helposti sen vaikutelman, että Nooran elämä on todella ankeaa ja masentavaa. Kun on vielä se huoraaminenkin. Mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Noora esimerkiksi puhuu ruoista yleensä vain silloin, kun ne ovat kylmiä tai seisseitä, kuten puolikylmästä spagetista. Tästä huolimatta on syytä olettaa, että Nooralla on muitakin ruokailukokemuksia, sellaisia, jossa hän syö lämmintä ja maukasta ruokaa. (Esimerkiksi mainittu spagettikin on joskus ollut lämmintä ja vastavalmistettua.) On oletettavaa, että Noora esimerkiksi äidin luokse matkustaessaan syö hyvin. Näistä hetkistään hän ei kuitenkaan kerro lukijalle mitään. Äidin luona aterioimisesta hän mainitsee ainoastaan salaatinvalmistuksen – ehkä siksi, että voi yhdistää sen kielteiseen ja syvää mielipahaa tihkuvaan kokemukseen (234). Ruoasta ja sen esiintymisestä sinällään saa toki oivan allegorian Nooran sielunravintoon. Esimerkiksi mainittu salaatti äidin luona kertoo saman mitä Noorakin toistaa: äidin kanssa ei voi jakaa mitään oikeaa ja hyvää, syvästi ravitsevaa. Sitäkin vähää – salaattia – äiti arvostelee moittien. Äitisuhdetta hallitsee henkinen anoreksia tai ikuinen nälkäkuuri. (Kuin kaikuna tälle Noora ja äiti tajuavat Nooran lihoneen tämän muutettua omilleen.)

Erityisesti Noora siis haluaa jakaa lukijan kanssa mielialaansa synkistäneet hetket. Vääristääkö tällainen mielikuvia hänen asiakaskokemuksistaan, ja siten myös kuvausta prostituoidun elämästä? Saamme lukea, kuinka kulkuset tuoksahtelevat kuselle kyrpää imiessä, kuinka näkymä välilihasta rävähtää naamalle samalla, kun pöyrittelee sormeaan anuksessa, tai kuinka niljakkaat spermat valuvat kuvottavasti reittä pitkin. Mutta kutkuttavat tilanteet ohitetaan nopeasti. Voi tämä toki johtua siitäkin, että kutkutus rakentuu tunne-elämässä, ja sitä Noora ei juuri osaa kuvata. Mistään myönteisten tunteiden poissaolosta ei kuitenkaan ole kyse. Ei Noora kielteistäkään tunne-elämää upeasti kuvaa, mutta valitusvirsien vähäisyyttä on taipuvainen pitämään jonkinlaisena toteavuutena, jopa urheutena, asioiden hyväksymisenä sellaisina kuin ne ovat. Siksi "lakonista" kuvausta ei kielteisten tunnekokemuksten yhteydessä pidä puutteena eikä kerronnan ongelmana: lukijaa ei tarvitse houkutella kokemaan huoraelämän asioita kielteisininä. No, johtuipa tunne-elämän kuvaamisen kömpelyys mistä tahasna, ei se ainakaan sitä ole, ettei Noorasta miltään tuntuisi; tätä niin kutsuttu lakonisuus ei implikoi. Se näyttää niin kutsutusti implikoivan vain halua ohittaa nopeasti. (Hyvää ei tee mieli jakaa. Sen haluaa pitää itsellään, vähän samoin kuin silloin, kun asiakkaan jälkeen ei halua käydä edes suihkussa.)

Muistan, kuinka joskus kauankauan sitten Jean Sibeliuksen lapsenlapsi - jo aikuiseksi kasvettuaan - totesi jossakin television haastatteluohjelmassa, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa vain ollessaan onneton. Muistan olleeni samaa mieltä. Elina Tiilikka puolestaan kertoo kirjansa Punainen mekko perustuvan omaan päiväkirjaansa. Tässä mielessä en ihmettele kielteisten kokemusten ja kielteisten tapahtumien suhteetonta osuutta.

Ehkä Nooralla olisi enemmän muutakin jaettavaa. Mutta sivuilta välittyy lähes poikkeuksetta vain synkkä tunnelma. Tämä antaa ymmärtää, että huoran tarina pitää kertoa - jos ei nyt aivan uhrinäytelmänä, niin kärsimysnäytelmänä. Ehkä se sillä tavalla oikeuttaa paikkansa ihmisten keskuudessa: syntisenä mutta katuvaisena. Ehkä Noora ei koe, että hänellä olisi muiden mielestä oikeutta olla myös iloinen tai onnellinen ja kertoa siitä – hän on sellaiseen liian syyllisyydentuntoinen. Vähän kuin siitä ilmaisella tai huoratulla rahalla elelystä. Myönteisistä asioita hän kertoo melko varovaisissa yhteyksissä, sellaisissa, joissa mielihyvä on ymmärrettävää (kuten humala) tai oikeutettua jopa hänelle (kuten nöyränä vastaanotettu lemmikkikissan kiintymys). Sen sijaan Noora säästää lukijoilta nautinnolliset mässäilykokemuksensa. Kertaakaan emme saa lukea, millaisia ne Nooran huorarahoilla ostamat ulkona syödyt ateriat olivat (109), kuinka mukavalta hänestä tuntui valita elokuvia tai pystyttää uusi tv, tai millaisia hänen shoppailukierroksensa ylipäätään olivat. (Niistä kuulemme vain lyhyen, tapahtumia jaksottavan maininnan - tai jos shoppaileessa on sattunut jotakin ikävää.) Vai eikö sellaisilla asioilla ole kerronnassa väliä? Rikkovatko ne juonta tai ovat merkityksettömiä? Provosoivat lukijoissa enemmän inhoa ja vähemmän sääliä? Ehkä Noora ajattelee, että riittää, kun kertoo olevansa huora ja esittää siitä mahdollisimman kliinisen kuvauksen. Siinä on ihmisille jo tarpeeksi sulateltavaa. Onnensa hän yleensä pitää omana tietonaan. (Joskus itseltäänkin salassa, sillä useimmiten hän pelkää onnen särkyvän hänen painostaan. Tämä tulee esiin etenkin Nooran ihastumisissa: niissä hän lämmittelee etäältä, pilaamatta hyvää alkua; pelkän muiston vaaliminen - oikean ihmissuhteen sijaan - saa kuvittelemaan, että jatkotarinalla pilaamaton ihastus on niin ikuinen ja särkymätön kuin se ikinä voi olla. Mutta eikös se Sheryl Crowkin laula että If it makes you happy.)

Joten ei Nooran elämä aivan niin synkkää ole, miltä se saattaa kuulostaa. Niin se tekee osin juuri sen vuoksi, että paljon jätetään kertomatta, eikä lukija siksikään osaa aina suhteuttaa oikein. Nooralle itselleen monet sellaiset asiat, jotka lukijasta saattavat vaikuttaa synkiltä, ovat synkkiä vain sen vuoksi, kuinka muut niihin suhtautuvat. Nooraa ei esimerkiksi häiritse kulkea ostoksilla pitkässä talvitakissa, jonka alta vilkkuvat paljaat sääret ja nuhjuiset tossut. Mutta häntä häiritsee tapa, jolla häntä katsotaan (194).

Paikoitellen tavasta, jolla Noora kertoo lukijalle asioistaan, tuleekin mieleeni hänen vierailunsa sosiaalitoimistossa; Noora osaa käyttää hyväkseen sitä myötätuntoa, jota tietää elämäntapansa aiheuttavan (106). Ja miksi ei käyttäisi; hänellä on mielestään oikeus ottaa mitä haluaa eli kaikki mitä pystyy. ”Ääneni oli viritetty sopivan alakuloiseksi keräämään sympatiaa. Ehkä mun pitäisi siirtyä huijausalalle” (101). Ajatellessaan oikeuksiaan Noora ei myöskään vierasta ajatusta kiristämisestä (105). Mutta joskus (tai paremminkin yleensä), saatuaan mitä haluaa, hän nauraa niille, jotka häntä säälivät ja tietää itse paremmin: ei hän ole sen huonompi, ei sen pahempi, ei sairaampi, ei tyhmempi eikä säälittävämpi kuin muutkaan. – Ja hän osaa olla yhtä ylemmyydentuntoinen kuin kuka tahansa. Kyllähän me kaikki tiedämme, mikä huoran tai työttömän hierarkkinen asema on. Noorakin toteaa sen itseinhon ja kelvottomuudentunteen vallassa, monta kertaan. Mutta vaikka hän ei pidä hierarkkisesta asemastaan (Nooraa esimerkiksi inhottaa tulla samastetuksi nuhjuiseen väkeen sosiaalitoimistossa ja sukupuolitautiklinikalla), se ei estä häntä pitämästä tekemisistään, itse asioista (kuten sosiaalitoimiston ilmaisesta rahasta ja siitä vapaudesta, jota se edustaa). Ainakin työttömyydestä sinällään Noora pitää.

Olipa huoran hierarkkinen asema mikä hyvänsä, monissa tilanteissa Noora on silti se, joka sylkee muiden päälle. Hän halveksii, ivaa, hyväksikäyttää, pahoinpitelee, varastaa, nimittelee ja tuomitsee, asettuu yläpuolelle ja pitää muita tyhminä ja tietämättöminä, naurettavina orjapelleinä, tekopyhinä p*sk**na, säälittävinä ja suorastaan v*tt*maisina k*s*päinä. Pitäisikö tällainenkin laittaa projisoinnin piikkiin? Ajatella, että Noorasta itsestään tuntuu sellaiselta, tai että hän tuntee muiden pitävän häntä sellaisena? (Jostain syystä tuollaista listaa lukiessaan voi myös kuvitella, että se sanotaan itkuisin silmin tai vähintään hampaita kiristellen, syvästi loukattuna.)

Mutta kun ymmärtää Nooraa, ymmärtääkö hän muita, tilanteiden muita osapuolia? Kuka ymmärtäisi esimerkiksi asiakkaita? Ehkä Noora itse. Lähes viimeisiksi sanoikseen hän toteaa: ”[E]i kai ollut myöhäistä yrittää hyvittää tekojaan läheisilleen”, (288). Toisaalta epäilen, että hän pitäisi asiakkaitaan tai muita tuntemattomia läheisinään.

PM2 - NOORA KUKA?

Romaanin Punainen mekko (Elina Tiilikka 2010, Gummerus) päähenkilö on nimeltään Noora. Pelkkä Noora. (Tai noh, Rantala. Se maintaan kerran, joskus puolivälin jälkeen, muistaakseni, toisen suusta lausuttuna. Nooralle suku ja sen nimi eivät tunnu olevan tärkeitä, eivät ainakaan omassa kertomuksessa.) Noora on tarinan kertoja. Kertomuksen harvat muut hahmot jäävät enemmän tai vähemmän statisteiksi ja karikatyyreiksi. Tämä sopii kertomukseen ja sen johdonmukaisuuteen mainiosti. Noora ei tunne itseään kovin hyvin, joten hän ei osaa kertoa muistakaan paljon. Joskus hän antaa heille oman puheenvuoron, mutta heidän mittasuhteensa ja merkityksensä jäävät yhtä syviksi kuin Nooran itsetuntemus. Ei se mitään. Pelkässä Noorassa riittää tarkasteltavaa useamman kappaleen tarpeiksi. Aloitan selkeimmästä.

Noora on lukion päätyttyä muuttanut koulutoverinsa kanssa kaupunkiin. Muutto on ollut jokseenkin suunnittelematon, ja sitä on motivoinut vain halu päästä pois kotoa (katso romaanin sivua 9). Halu päästä pois lapsuudenkodista vaikuttaa halulta päästä eroon ikeistä ja pakoista ylipäätään, siitä, että joku kyttää, vaatii ja arvostelee.

Noora on halunnut haistattaa pitkät opintojen jatkamiselle, mutta jo kertomuksen alussa hän epäilee ratkaisun saattaneen olla väärä (11). Sitä paitsi Noora pitää kirjoista ja uuden oppimisesta, ei se siitä ole kiinni. Mutta kokemus koulumaailmasta on syystä tai toisesta ollut liian lannistava ja epäinnostava. Ilmeisesti. Kun päivät eivät täyty ja rytmity kuten muilla, eikä oikein ole mitään omaa juttuakaan, alkaa tuntua yksinäiseltä ja tarkoituksettomalta, jopa epäkelvolliselta. Noora nimittäin kertoo tuntevansa olonsa kunnolliseksi silloin, kun osallistuu arkiaamun rytmiin muiden ihmisten keskellä (13), ja tämä aikaisin herääminen ja asioiden toimittaminen on ainoa yhteys, josta hän tällaista kertoo. Suurin osa ajasta kuluu siis oman huonommuuden ja kelpaamattomuuden potemiseen. ”Laiska pummiko mä sittenkin vain olin – en muuta?”(28). Asuintoveristakaan ei juuri ole seuraa. ”Kun asuu yhdessä, ei tule sillä tavalla hengattua kuin ennen. Molemmat vain hoitavat omat asiansa[...]”(9).

Vaikka Noora ei sitä kovin selkeästi kerrokaan, hän ilmeisesti huomaa, kuinka suuret asiat ihmisen elämässä ovat kiinni opiskelusta ja työelämästä: asema, toimeentulo, ystäväpiiri, tekeminen ja puheenaiheet; taloudellinen -, kulturelli - ja sosiaalinen pääoma; elämän sisältö. Toki hän osaa selkeäsanaisesti moittia työelämän keskeistä asemaa ihmisten elämässä, mutta ei myönnä, että asia koskettaisi häntä muutoin kuin ihmisten kiusallisina kysymyksinä, ärtymyksenä siitä, etteivät ne muusta hänessä olleet kiinnostuneita. "Aina vaan työ ja työ. Milloin duuni oli alkanut olla tärkein ihmisen identiteetin määrittäjä?" (237). Elämäntilanteen tukaluudesta huolimatta Noora ei halua sellaista sisältöä; hän ei halua, että elämän sisältö on kiinni tuollaisesta, tuollaisesta valmiiksi määrätystä, ihmiseltä itseltään juuri mitään kyselemättömästä ja siksi hänet robotiksi tekevästä. Noora haluaisi, että maailmassa olisi enemmän vaihtoehtoja, sellaisia, jotka hän voisi tuntea omakseen. Hän haluaisi olla, tehdä ja kokeilla jotakin muuta, kuin ihmisillä on tapana. Ja hän haluaisi olla onnellinen sillä, mitä hänellä jo on, olla tyytyväinen jo tänään ja pakottomasti. Mitä nyt jonkin verran rahaa tartteis saada.

Noora on siis tyypillistä elämän väli- tai murrosvaihetta viettävä nuori ihminen.

Nooralla on vuokrahuoneisto, lukion pääsytodistus, rikosrekisteri näpistelystä, kaksi kouluaikaista tuttavaa (melkein ystävää), vaihteeton polkupyörä, rahahuolia, mielestään tavanomainen ulkonäkö, kokemuksia huumausaineiden käytöstä, ambivalentti äitisuhde ja veli, huono itsetunto, tatuointeja, jatkuva moraalinen krapula (aina kun hän sen muistaa), paljon vihaa sisällään, levoton - toisinaan innostunutkin - mieli ja nopea vauhti ilman päämäärää. Nopean vauhtinsa hän saa haluttomuudestaan miettiä tekojaan ennen niiden tekemistä. Noora tietää, että liika pohtiminen tekee estyneeksi ja saa olon tuntumaan entistä kurjemmalta.

Nooralla on myös hyvä mielikuvitus. Hän voi esimerkiksi pimeässä maatessaan kuvitella olevansa maailman ainoa ihminen, uskoa tunteen ja alkaa siinäsamassa pelätä, kuulemma kaikkea, tulla ihan vainoharhaiseksi. (Katso esim. sivua 11. Väitteitä vainoharhaisuudesta löytyy enemmänkin. Noora on siis pohjimmiltaan myös melko herkkä – ja käyttää kokemuksistaan joskus äärimmäisiä ilmauksia.) Noora osaa kuvitella tyhjän koulun pihan aavemaiseksi (14), tai kuvitella ulkona kulkiessaan olevansa meren pohjassa (81). Hän keksii nokkelia ilmauksia kuten ”huoratatska”(221) tai ”huorien Robin Hood”(128), tai kikkailevan hauskoja kuvauksia kuten ”paskantaa lepakoita koska on niin gootti” (268). Valitettavasti mielikuvitus jää useimmiten mutkia suoristelevan kerronnan jalkoihin. Syy mielikuvituksen syrjään työntämiseen on myös ankeassa elämäntavassa, johon Noora kokee olevansa tuomittu: sivut ovat täynnään mielikuvituksensa käyttömahdottomuuksista turhautuneen ihmisen tyhjäkäyntiä ja levottomuutta. Niinpä on ihan hyvä, ihan kuvaavaa, ettei lukijaa hämätä turhalla kujeilulla. Ainakaan yhtään enempää. Tiedämmepä sitten paremmin miltä Noorasta tuntuu.

Lisäksi Nooralla on erittäin mukavuudenhaluinen luonto. Se on viatonta halua pitää elämästään ja itsestään, ei niinkään hedonismia. Mutta koska Nooran on vaikeaa pitää itsestään ja löytää asioita, jotka saisivat hänet pitämään tavallisesta arkielämästä, mukavuudenhalu ilmenee todellisuuspakona (eskapismina). Todellisuus on hänelle tuskaa, ja itse hän ymmärtääkin pakenevansa todellisuutta, ei tuskaa. Tuskaan hän päinvastoin kertoo olevansa addiktoitunut (284). Mutta koska hän ei saa tuskasta nautintoa - kuten addikti saisi - hän tarkoittanee vain alttiuttaan joutua tuskaa tuottaviin tilanteisiin ja kykenemättömyyttään irrottautua tästä itseään toteuttavasta ennusteesta ja sen ehdollistumasta. (Kertomuksen perusteella hän tarkoittaa juuri tätä.) Kivusta sinällään hän ei nauti, ellei se saa häntä unohtamaan itseään. Silloin sen on oltava laadultaan mieluiten henkistä masokismia, sillä fyysinen kipu vain muistuttaa häntä olemassaolosta, oman minän ääriviivoista ja omista rajoista, edes kehollisista.

Nooralla ei ole vakituista palkkatyösuhdetta, eikä kertomuksen alun jälkeen palkkatyötä ylipäätään, ei poikaystävää, ei säästäväistä tai harkitsevaa mielenlaatua, ei tulevaisuuden suunnitelmia, ei ehjiä lapasia eikä talvikenkiä, ei ammatillista koulutusta eikä mitään sitä vastaan, että tuntemattomat ja vastenmieliset ihmiset työntävät peniksensä häneen maksua vastaan.

Kertomuksen kuluessa Nooralla tulee olemaan lemmikkikissa, punainen mekko, vahinkoja iholla, uusi kovalevy, uusi taulu-tv, uusi kirjahylly ja paljon uusia elokuvia, sukupuolitauti, tarvittavat vuokrarahat, muutama rakastuminen - sellaisina kuin Noora rakastumisen ymmärtää -, paljon vapaa-aikaa, krapuloita, uhkarohkeita päähänpistoja, katumuspillereitä ja raivonpurkauksia. Melkein kaikki näistä tulevat myös olemaan menneen talven lumia. Melkein. Jäljelle jää ainakin se punainen mekko. Ja todennäköisesti myös tottumus, toisto.

Noora pitää musiikista, jossa on tiukka tahti ja jota voi tanssia, kuten raskaasta rockista ja konemusiikista. (Ehkä hän pitää myös muunlaisesta musiikista, mutta siitä hän ei meille kerro.) Hän pitää velvollisuuksien ja murheiden unohtamisesta, itsensä unohtamisesta. Hän pitää humalasta, elokuvista, korkeasta näköalasta ja unelmoinnista. Hän pitää pöydällä istumisesta, pelkojensa voittamisesta ja hämärän illan tunnelmasta – sillä ”[i]llassa oli aina sitä tiettyä magiaa, silloin saattoi tapahtua mitä tahansa ja sai olla oma itsensä”(184). Hän haluaisi useammin olla oma itsensä. (Muusta kerronnasta päätellen hän tuntuu tarkoittavan, että haluaisi useammin unohtaa muiden vaatimukset, todelliset ja kuvitellut, ja osata pitää puolensa niitä vastaan.) Hän pitää jännityksestä, mahdollisuuksista joissa ei ole menneen painolastia, ja niistä hetkistä, kun voi tuntea itsensä hyväksytyksi osaksi muuta yhteiskuntaa. (Noora toivoo, että yhteiskunta voisi hyväksyä hänet sellaisenaan.) Erityisesti Noora pitää vapaudentunteesta, vaikka se yleensä lakkaakin heti kun mielihyvä lakkaa. Onkin vaikeaa sanoa, kumpi on Nooralle ensin, mielihyvä vai vapaus, tai missä määrin vapaus on perusteetonta lumetta kuten mielihyvä, pelkkä ohimenevä ja mitään todellista kannattelematon tunne. Täysin vapaa ja oikeasti vapaa Noora tuskin haluaisi tai voisi olla. (Hän nauttii sitomisesta, ja rajattomuus on hänelle liian suuri paikka.)

Vaikka Noora ei yleensä pidä asiakkaistaan, hän pitää heidän virrastaan, rahantulosta ylipäätään. Ehkä siinä on sitäkin, että kun pitää bisnespuhelimensa auki, ei tarvitse tuntea olevansa torjuttu tai hylätty eikä se, joka kinuaa tarpeeseensa. Kun hän itse on tarpeessa, voi vain napsauttaa puhelimen päälle ja odottaa, että muut kinuavat. Bisnespuhelimensa kanssa hän on se, joka voi hylätä ja pettää, valita ja juoksuttaa miehiä omien himojensa orjina – jopa noutamaan uudet kondomit.

Joskus Noora väittää pitävänsä asioista, joista hän ei oikeastaan pidä tai joista pitää vain toisinaan. Joskus Noora siis valehtelee. Joskus hän vain muuttaa mieltään tai ei tiedä paremmin. (Joskus nämä vaihtoehdot hänessä eivät sulje toisiaan pois.) Hän seuraa itsensä tunnistamisessa mielihalujaan, ajattelee, että mielihyvä kertoo totuuden. Joskus tämä logiikka toimii. Hän esimerkiksi tietää, ettei punainen mekko ole häntä itseään, koska mekon väri, leikkaus tai materiaali eivät häntä miellytä. Joskus logiikka ei toimi, eikä hän tunnistaa itseään mielihyvästä, kuten orgasmista asiakkaan kanssa. Niin tai näin, usein hän pakottaa itsensä sellaiseen, mistä ei pidä. Silloin hän pettää itseään ja tavoitettaan olla itselleen uskollinen. En tiedä, pitääkö hän siitä. Ainakin se palkitsee häntä, sillä hän tekee sitä jatkuvasti. (Ehkä se on hänen salainen sovitusrituaalinsa, hänen salainen tapansa rankaista itseään.)

Noora ei pidä feissareista, seksuaalisesti arvioivista katseista, herätyskellon äänestä tai liikaa piippaavasta puhelimesta, ihmispaljoudesta, useimmista asiakkaistaan etenkään lihavista, liian rajuista työnnöistä tai panon pitkittämisestä, juna-asemasta (entisestä vapauden symboliksi kutsumastaan paikasta), kodistaan, heikkoudesta. Ja Noora ei pidä itsestään. Eikä siitä punaisesta mekosta. Kun hän ei pidä jostakin, hän kertoo sen usein ylisanoin: hän vihaa, inhoaa, häntä oksettaa. Hänen on vaikeaa kertoa muuten kuin vihaisena, että ei pidä, ja vaikeaa tehdä se muille kuin jo valmiiksi vastenmielisille kohteille. (Tästä voi päätellä myös sen, ettei hän pidä rauhan rikkomisesta, ohuena pingottuvan ystävällisyyden katkaisemisesta, jos on mitään syytä tai mahdollisuutta sitä vaalia.) Helpointa vastenmielisyys on mainita silloin, kun asian kielteisyys on yhtä yleistä ja ilmeistä kuin kissankusen hajussa tai äidin moitteissa. Nooraa inhottaa olla tarvitseva osapuoli ja joutua ilmaisemaan halunsa. Silloin hän tuntee olevansa alakynnessä, toisen häpäistävänä ja nöyryyttävästi hylättävissä, toisen armoilla. Salaa hän silti kaipaa toisen armoille jäämistä, yhtä paljon kuin tarpeidensa tyydyttämistä. (Tämä tulee esiin hänen seksifantasiassaan sivuilla 254-257.) Noora pelkää sairauksia ja sydänkohtausta, eli ilmeisesti kuolemaa tai katoamista. Tai avuttomuutta. Hän pelkää muiden odotuksia, kyvyttömyyttä täyttää niitä, olevansa pettymys ja tulevansa siksi hylätyksi.

Yleisesti Nooran vaihtelevien mielialojen ja sarkasmin läpi on kuitenkin vaikeaa poimia totuuksia siitä, mistä hän pitää tai ei pidä, mihin hän uskoo, mitä hän toivoo, katuu tai pelkää. Ehkä hänen on yhtä vaikeaa määritellä tai myöntää sellaista itselleen. Se, mitä hän väittää nyt, ei ehkä ole totta myöhemmin.

Entä mitä Noora tekee; mihin hänen aikansa kuluu? Kertomuksessa hän useimmiten potee huonoa omaatuntoa, tyydyttää asiakkaiden tarpeita, kinastelee äitinsä kanssa, toimittaa juoksevia asioita, vähättelee kärsimystä ja seurustelee kissansa kanssa. Hän myös oleskelee katsomalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia tai lueskelemalla. Niiden herättämistä ajatuksista lukijalle ei juuri kerrota, ellei sitten lyhykäisesti mainitsemalla että niistä tuli parempi olo. Ilmeisesti Noora myös käyttää paljon aikaansa netissä. Sieltä hän usein etsii tietoja ja lataa elokuvia. Asioista, joista ei irtoa kertomisen arvoista toimintaa, juonta tai pohdintaa, emme tiedä juuri mitään. Kuluneista ajanjaksoista ja itsekseen vietetystä ajasta voi kuitenkin päätellä, että sellaisiin asioihin kuluu eniten aikaa. Noora siis viettää paljon aikaa kotona, paljon aikaa itsekseen. Noora itse kertoo hänen elämänsä olevan jatkuvaa itsetutkiskelua (129). Omassa huoneessaan hän osaa yleensä vain kiertää kehää, joten on ymmärrettävää, ettei itsetutkiskelusta heru kuin mehuttomia tai raakoja hedelmiä. Arkea rytmittävistä tai katkovista tapahtumista mainitaan kyläily äidin luona, pari tapaamista tuttavien kanssa, baarisekoilu ja strippauskokeilu. Lisäksi Noora siivoaa silloin kun jaksaa ja viitsii. Kertomuksen aikana hän käy myös pari kertaa työvuorossa (oikeana pidetyssä), työhaastattelussa ja kotinsa kattoparvekkeella. Vaikka kertomus on täynnä toisteista arkea, Noora osaa punoa siitäkin hauskoja episodeja, kuten kaupassa käynti kamoissa ollessaan.

No, miltä tämä kaikki kuulostaa? Millainen Noora on?

Behavioristi - siis perinteinen psykologi - ei osaisi vastata tähän itseään tyydyttävällä tavalla. Hänellä olisi käytettävissään vain Nooran oma todistus itsestään ja elämästään. Jos behavioristin pitäisi Noorasta näin heppoisin perustein jotakin ajatella, hän ei voisi uskoa pelkästään Nooran omia kokemuksia ja väitteitä, ei voisi pitää tämän (representoimia) käsityksiä sellaisinaan totuuksina, vaan tekisi omat johtopäätelmänsä tilannetta arvioivana ulkopuolisena (ja haluaisi mitä todennäköisimmin kuulla myös muiden, Nooraan nähden ulkopuolisten arvioitsijoiden, käsityksen. Sen tähden perinteisissä psykologisissa kyselylomakkeissa niin usein kysellään myös sitä, kuinka lomaketta täyttävän ihmisen lähipiiri asiat kokee.) Behavioristi jättäisi siis melkoisen marginaalin psykologin (ja muiden ihmisten) omille projektioille, jotka tämä voi Nooraan liittää. (Behaviorismin vallitsevaan asemaan nähden ei olekaan ihme, että mitä syvällisemmästä analysoinnista on kyse, sitä syvällisempää oman psyykenelämän problematiikan tiedostamista psykologilta edellytetään – jotta tämä ei päätyisi työntämään omaa problematiikkaansa analysoitavaan. Tai paremminkin: jotta sitä työntyisi tähän mahdollisimman vähän.)

Mutta minä en usko behaviorismiin vaan postmoderniin identiteettiproblematiikkaan. Noora on juuri sitä, millaisena hän itsensä esittää, tekipä hän sen suoraan tai epäsuoraan, tarkoituksella tai tahattomasti.


Katsotaanpas.

PM1 - Tarinan ydin

Jos tämän yrittää sanoa lyhyesti, sanotusta tulee merkityksiltään tihentynyttä. Mutta aloitan tihennyksestä joka tapauksessa. Myöhemmin käyn lukukokemustani läpi väljemmin, jätän ilmaa ja hengitystilaa tunnusteluille, kerron tarkemmin, kokeilen konteksteja, sovittelen tulkintoja ja väittämiä.

Punainen mekko alkaa päähenkilön touhukkaista, innokkaistakin yrityksistä löytää paikkansa maailmassa. Sellainen paikka, joka olisi edes jonkin verran oman itsen näköinen ja tuntuinen. Tämä ei ole eksyneisyyttä eikä eksymistä. Tämä on etsimistä, joka on kertomuksessa pahimmillaan turhautunutta, pettymystenkin sävyttämää pysähdystä, hämmennystä. Vasta hämmennyksen lakattua on etsiminen lakannut. Mutta etsiminen ja kaipuu liikehtivät päähenkilössä kaiken aikaa. Ei eksyminen. Minun lukukokemuksessani päähenkilö ei ole eksynyt.

Kuinka voi samaan aikaan väittää, ettei päähenkilö ole eksynyt mutta etsii silti etsii itseään? Helposti. On mahdotonta eksyä, jos tiettyä päämäärää ei koskaan ole ollutkaan. Miksi pitäisi olla eksynyt etsiäkseen? Mutta mitä tulee identiteettiproblematiikkaan ja oman minän etsimiseen, vieläkin oleellisempi argumentti on - vaikka tästä ollaan varmasti montaa mieltä: itsensä ulkopuolelle ei voi todellisuudessa päästä; itseltään ei voi koskaan oikeasti olla kadoksissa. Sen sijaan tieto siitä kuka minä olen – käsitys tunnistettavasta itsestä - voi haalistua, pahimmillaan jopa kadota, ja myös vapauden ja onnen tunteistaan - tai tunteistaan ylipäänsä - voi toki joutua erilleen. Silloin saattaa erehtyä pitämään itseään eksyneenä, nimetä olotilansa eksyneisyydeksi, kuten päähenkilökin lopulta tekee. (Tästä ja sen ristiriidasta lisää myöhemmin.)

Jos päähenkilön toiminnan ja kerronnan tavoitteeksi - päämäräksi - haluaa jotakin ymmärtää, se on matka itsensä kohtaamiseen. Omassa lukukokemuksessani kertomuksessa tehdään tällaista matkaa, matkaa itsensä kohtaamiseen - mutta vaikeimman eli väistelyn kautta. Silloinkin, kun päähenkilö kokeilee jotakin uutta ja erilaista, hän tosiasiassa väistelee; hän ei tee asioita itseään tunnistaakseen vaan itsensä unohtaakseen, mieluiten aistilliseen mielihyvään mutta turtumuskin käy. Hän kokeilee asioita ollakseen joku muu, jossakin muualla, jonkun toisen käsissä. Näihin pyrkimyksiinsä nähden hän hieman ristiriitaisesti kuitenkin etsii itseään juuri katoamistavoillaan, aistien mielihyvästä. Etsii, vaikka juuri ne vievät häntä kauemmaksi omasta itsestä. (Tästäkin lisää myöhemmin.)

Mutta takaisin päähenkilön nautinnonhaluun.

Suurimman haasteen itsensä ja paikkansa löytämiselle asettaakin juuri halu tuntea pikaista ja siksi liian lyhyeksi jäävää onnea ja mielihyvää. Päähenkilö nimittäin ajattelee juuri niin kuin maailmassa nykyään uskotaan: elämä on nyt eikä huomenna, rakkaudesta puhumattakaan. Tästä juontuu se päähenkilön tunnetodellisuudelle johdonmukainen päätelmä, että jos niitä ei ole nyt, niitä ei ole ollenkaan - ja vaikka ne olisivatkin nyt, kukaan ei tiedä huomisesta. Sellainen on epävarmaa ja pelottavaa, mutta lataa nykyisyyden koko maailmaksi. (”Sen suolaiselta maistuva pillu oli koko maailma”, sivulta 270.) Siksi päähenkilön on helppoa ajatella ja tuntea kaikenlävistäviä mustavalkoisia kunkin tilanteen läpi kulkiessaan. Kun hän tuntee olonsa yksinäiseksi, maailmassa ei ole ketään muuta. Kun hän on vaarassa menettää jotakin tärkeää, koko elämä tuntuu olevan siitä yhdestä asiasta kiinni. Kun hän tuntee mielihyvää, muulla ei ole merkitystä. Yhtenä hetkenä raha on kaikki mitä tarvitaan, toisena hetkenä pelkkää paperia. Vähän tyyliin joko tai, nyt tai ei koskaan, kaikki tai ei mitään. ”[Y]ou do not have tomorrow in your mind, because tomorrow is a very long time away. You cannot assume that you will live from minute to minute” (romaanin sivulta 149, jossa siteerataan Andrea Dworkinin puhetta prostituoidun kokemusmaailmasta). Siksi yksittäinen asia voi saada suhteettoman suuret tai vähättelevät mittasuhteet. Tietenkään tämä ei ole koko totuus päähenkilöstä, mutta kertoo jotakin oleellista siitä, mikä on hänelle luontevinta ja helpointa – ja siitä, mikä on esteenä hänen itsetuntemukselleen.

Tietysti kaikki romaanit ovat niiden päähenkilöille jonkinlaisia matkoja itsensä kohtaamiseen, sillä kirjoittaminen syntyy halusta ymmärtää ja jäsennellä. Tai paremminkin: ilman ymmärrystä ja jäsentelyä ei voi kirjoittaa. Siispä kertomuksen kirjoittaessaan on pakotettu kohtaamaan ja selvittämään, ja tämä prosessi luonnollisesti kirjautuu kertomukseen, sen kertojanääneen ja henkilöhahmoihin. Olipa kyseessä millainen kioskikirja tai rikosfantasia tahansa. Halu ymmärtää on yritys päästä lähemmäs ihmisen, elämän ja olemassaolon totuuksia, ja tämä pyrkimys valmistaa kirjan päähenkilön matkalle kohti itseään. Niinpä kertomuksesta kuin kertomuksesta voi löytää tämän teeman. Selkeimmillään tämä matkustus tapahtuu silloin, kun kertojanääni kuuluu päähenkilölle, vieläpä hämmentyneelle ja omaa paikkaansa etsivälle, kuten Punaisessa mekossa.

No joo. Lopulta kertomuksen päähenkilö on tilanteessa, jossa hän ei enää siedä itseään. Silloin on joko antauduttava itsensä kohtaamiseen tai väistettävä se kenties lopullisesti. Siis joko hänen on kohdattava sisällään kiemurteleva, hänen omaa nimeään kantava tumma sotku, siivottava ja tuuletettava. Tai sitten hänen on ajauduttava unohdukseen ja kadoksiin, eli oman itsen - tunnistetun itsen - tavoittamattomiin mielen kaaoksessa tai sammuttamisessa, siis hulluudessa tai kuolemassa. Jäsentämättä ja nimeämättä jätetty sisin on otettava käsittelyyn, muutoin se vyöryy yli tai pakottaa sielun lipumaan sinne minne sielut kuolemassa menevät. Kertomuksen aikana päähenkilö jo käykin kokemuksissaan muutaman kerran oman elämänsä ulkopuolella, melkein itsensäkin ulkopuolella. En tarkoita OBEtä enkä NDEtä vaan arkisemmin tätä: ”Vapaus oli aivan naamani edessä, lasin takana, mutten osannut tarttua siihen. Saatoin vain tuijottaa oikeaa elämää saamatta siitä kiinni” (sivulta 156). Päähenkilö siis kokee olevansa vankina epätodellisuudessa, paikassa tai tilassa, jossa ei oikein tunnista enää itseään. ”Katselin kaikkea kuin sumuisten lasien läpi” (sivulta 142). ”[E]lämäni oli ainaista pakoilua todellisuudesta” (sivulta 200). ”Mua alkoi pelottaa, olinko olleenkaan olemassa.[…]Kaikki oli jotenkin niin epätodellista” (sivulta 134). Tunne-elämänsä ulkopuolella hän majailee usein: ”[T]uijotin apaattisena seinää. En erottanut mitään tunnetta itsessäni, mutta kyyneleet alkoivat valua varoittamatta silmistä” (sivulta 140). Tämä epäyhtenäisyys, integroitumisen vajaus - sirpaleisuus - , tulee esiin myös ruumiillisuuden kokemuksessa: "Kaikki aina touhottivat mun tisseistä ja perseestä ja reisistä[...]Ne ovat vain ruumiin palasia!" (sivulta 203). Ai palasia? Moni muu olisi nimittänyt niitä ruumiinsa osiksi. (Sitä paitsi ruumiin palasista tulee mieleen paloittelusurman uhri. Ehkä päähenkilö sitä toisinaan tuntee olevansakin - ainakin sanavalintojen implisiittisistä merkityksistä päätellen.) Valinta itsensä kohtaamisen ja katoamisen välillä ei silti ole päähenkilölle itsestään selvä. Hän tuntee houkutusta myös lopulliseen pakenemiseen: ”Aina kun katson korkealta alas kadulle, tajuan miten ohut ihmisen elämänlanka on. Yksi lipsahdus, yksi tahallinen askel yli reunan, ja se olisi menoa.[…]Tunsin vastustamatonta halua mennä lähemmäksi reunaa[.]”(sivuilta 251-252).

Jos tuulien mukaan nouseminen on hylättävä vaihtoehto, ainoaksi jää jonkin kiintopisteen löytäminen, olipa se todellinen tai edes jokin kuviteltu, jokin päälle liimattu syy tai selitys. Mikä tahansa on parempi kuin ei mitään, kunhan siihen voi uskoa. Silloin kohtaaminen voi alkaa. Oma itse ja kaikki tapahtunut, elämä ja sen olosuhteet on voitava nimetä ja perustella jollakin, jotenkin. Jokin mieli itselleen ja elämälleen on löydettävä. Varsinaisesta elämän tarkoituksesta on silti vielä liian vaikeaa ja varhaista puhua. Päivä kerrallaan.

Kronikka päättyy, kun päähenkilö palaa syyllisyydentuntoisena äitinsä luokse, kotiin. Oma vuokrahuone ei koskaan sellaiselta tuntunut, oma ääni ei sen hiljaisuuteen löytänyt. Omassa huoneessa majaili pelkkä hämmentynyt yksinäisyys, ja sen lähettyviltä löytyi liian monta varjoa, yötä ja nurkkaa, joihin väistyä. Omassa huoneessa oli liian paljon roinaa yksin siivottavaksi ja liian monta vierasta kävijää. Tilaa itselle ja sen tunnistamiselle ei siis vielä löytynyt. Ehkä sitten myöhemmin. Alkuun palattuaan voi yrittää uudelleen.

Mitä tarina näin luettuna opettaa? Itsensä ymmärtäminen on edellytys vuorovaikutukseen muun maailman ja muiden ihmisten kanssa - siis sellaiseen vuorovaikutukseen, että voi sanoa pärjäävänsä maailmassa. (Tietysti vaikkapa vauvat ovat hurjasti vuorovaikutuksessa, mutta ei kukaan vielä odota heiltä maailmassa pärjäämistä.) Jos käyttää aikansa itsensä väistelyyn, on mahdotonta kohdata ympäröivää maailmaa tai ketään toista ihmistä. Yleensä tällainen ilmenee projektiona, siis väistöliikkeenä (tai väistöheijastuksena) - muiden ihmisten syyttelynä. He tuntuvat olevan teennäisiä, etäisiä ja kylmiä, pitävän naamioita kasvoillaan ja käyttävän hyväkseen eivätkä ole oikeasti kiinnostuneita. Tosiasiassa he ovat vain se peili, josta katselee omaa kuvaansa. Itsensä tunteminen on ehto sijaintinsa hahmottamiselle ja päämääriensä asettamiselle. Kun itsetuntemus - l. itsetunto - lisääntyy, myös sijainti ja päämäärä selkiintyvät tai muuttuvat. Voi esimerkiksi todeta, ettei se rahankeruu huoraamalla ollutkaan niin briljantti idis kuin miltä se aluksi tuntui. Itsensä tunnistettuaan voi alkaa suunnitella, tehdä unelmistaan totta. Silloin kykenee paremmin tuntemaan muutakin mielihyvää kuin sitä, jota saa fyysisistä tai kemiallisista stimulanteista.

Semanttisen tason juonesta kiinnostumattomille tarinasta löytyy myös toiminnallinen taso, siis kuvaus siitä, mitä päähenkilö kulloinkin tekee ja kuinka hän sen tekee. Uskon, että tämä graafisuus on ollut suurella osalla keskeisin syy kirjan lukemiseen tai haluun se lukea. Toiminnallinen taso onkin kertomuksen vahvin ja selkein. Niin selkeä ja vahva, että lukijan on käytettävä raakaa lihasvoimaa päästäkseen muihin ulottuvuuksiin. Toisinaan päähenkilö kertoo vähän siitäkin, miksi hän tekee mitä tekee. Tämä tosin jää yleensä läpänheiton tai arvuuttelun tasolle, sillä päähenkilö on kaiken kaikkiaan melko hämmentynyt. Lisäksi hän on hämmentyneenä hyvinkin passiivinen. Ei hän osaa eikä viitsi. Ja silloin kun hän viitsisi, on yleensä kivempaakin tekemistä kuin pohtia syntyjä syviä.

Suurimman haasteen lukijalle asettavat kerronnan tyyli ja kuvatut tapahtumat itsessään. Mutta näistäkin lisää myöhemmin

Kas siinä ydinmehut.

Kuten huomaatte, prostituutio ei päässyt niistä osalliseksi. Huoraaminen on päähenkilön varsinaisessa kertomuksessa pelkkä kulissi, se näennäinen toimintaa ja juonta ylläpitävä teema. Välttämätön paha ja automekaniikkaa. ”Välillä vastailin hajamielisesti [asiakkaille] puhelimeen. Repliikit tulivat niin automaattisesti, ettei vastailu haitannut muita puuhia” (sivulta 130). Ja luonnollisesti Noora keskittyy aktien aikana mihin tahansa muuhun. Minulle kertomuksen prostituutio oli pelkkä portti päähenkilön yksinäisyyden, kapinan, harhaluulojen, epävarmuuden, haavojen, unelmien ja ahdistuksen kuvaukseen.

Tapaus Punainen mekko

Gummerus julkaisi tänä vuonna Elina Tiilikan esikoisromaanin Punainen mekko. Se on kronikka nuoren naisen elämänvaiheesta. Sellaisesta vaiheesta, johon on kuulunut tarjoutuminen seksuaalisesti käytettäväksi maksua vastaan. Kirjan kerrotaan perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin.

Tapausta voi lähestyä useista uteliaisuuden syntysijoista käsin, siis keskustella tapauksesta erilaiset ihmetyksen aiheet ja tiedonhalut mielessään. Voi aprikoida, kuinka yhteneväinen kirjan päähenkilö on kirjoittajansa kanssa. Tai kuvaako päähenkilön elämä perusnuorta, kuten kirjailijan kerrotaan väittävän (Apu, 21.1.2010). Entä mistä tämän romaanin saama vastaanotto kertoo. Tai mistä romaanin julkaiseminen kertoo. Joutuuko lukija pettymään odotuksissaan, ja mitä hän oikeastaan odottaa. Kuinka kirjaa on markkinoitu; millä maksavia lukijoita houkutellaan. Millaisia ne huoran asiakkaat ovat ja mitä ne haluavat. Entä jos lukija tunnistaa kirjasta itsensä, onko hänkin silloin huora tai joku friikki. Onko romaani tallentanut prostituoiduksi ryhtymisen syyt, ainakin osan. Tai ainakin seuraukset. Entä prostituoidun sisäisen maailman, edes yhden niistä. Leimaako seksin myyminen myyjäänsä ikuisesti. Mistä asioista ihmiset puhuvat puhuessaan Punaisesta mekosta? Siis esimerkiksi.

Mistä itse puhun puhuessani romaanista Punainen mekko?
Tarinan tapahtumista ja kerronnan tyylistä. Kertomuksesta rivien välissä. Vertauskuvista kuten rahasta, kissasta tai omasta huoneesta – ja siitä punaisesta mekosta. Ristiriidoista. Kirjan hahmoista ja hämmennyksestä. Äitisuhteesta. Väistelyistä. Inhorealismista. Anarkiasta ja normatiivisesta. Määrittelyvapauden kaipuusta. Konteksteista ja intertekstuaalisuudesta. Psykoanalyysistä. Paikkaansa pitämättömistä väitteistä. Muistakin väitteistä. Tunteista ja tunnelmista. Kirjailijasta. Lukijoista. Tulkinnoista. Kyllä, näistä kaikista asioista – vähintään näistä – voi puhua käsitellessään teosta Punainen mekko. Se ei ole vähäinen saavutus kirjailijalta – mutta ei lukijaltakaan. (Miksi, siitä kerron myöhemmin.)

Mistä Punainen mekko puolestaan puhuu itsensä minulle kertoessaan, juuri minun sitä lukiessani?
Ei ainakaan Elina Tiilikasta tai hänen elämästään par exellence. Tiilikka toteaa samaisessa Apu-lehden haastattelussa, ettei myönnä itseään kirjansa päähenkilöksi. Työnnän siis biografiset tulkinnat syrjään. En tunne Tiilikkaa. Tiedän ainoastaan, mitä hän on romaaniinsa kirjoittanut ja mitä hänen kerrotaan kommentoineen itsestään, elämästään ja kirjastaan. En siis puhu kirjoittajasta, puhun kertojasta. Kertoja äänineen on romaanissa aina fiktiivinen olento, eri asia kuin kirjoittaja itse. Kertoja tietenkin edustaa kirjoittajan ymmärrystä kerrotusta, ja vakuuttaa joskus olevansa yhtä kirjoittajan kanssa. Mutta yleensä kertoja on enemmän tai vähemmän kirjoittajansa karikatyyri tai kokeilu, intiimeimmilläänkin (vain) alterego tai julkinen identiteetti. Ihmiseen mahtuu paljon enemmän kuin yksi kertojan ääni. Väittipä se mitä tahansa, kuvasipa se mitä tahansa asioita kuinka vain, kirjoittaja itse on jotakin muuta ja aina jotakin enemmän. Kirjoittaja on aina kertojaa syvemmällä, perimmäisenä tarkkailijana ja eksistenssinä.

Punainen mekko on kirja, josta minulla on paljon sanottavaa. Lukukokemusta – sekä omaani että blogin kuvitteellisten lukijoiden – helpottaakseni teen tästä useamman päivän retken. Jaan siis tunnusteluni ja pohdiskeluni osa-alueisiin, otsikoiden mukaisiin.

Mutta asiaan.