PM3 - Ristiriitainen Noora - Inhimillinen Noora

Ja kas näin tarinointi romaanista Punainen mekko (Tiilikka 2010) jatkuu. Mihinkäs minä jäinkään… Sen pohtimiseen, millainen Noora on.

Noora on yksin. Noorasta ei tunnu, että kukaan tuntisi häntä kovin hyvin tai olisi hänestä oikeasti kiinnostunut. Ei hän tosin itsekään ole muista hirmukiinnostunut tai tunne heitä. Eikä pahemmin välitä. Mutta hän toivoo, että joku välittäisi hänestä, edes sen verran, ettei hänen annettaisi vaikkapa kuolla kadulla (62) tai hypätä kaiteelta pudotukseen (195). Noora tuntuu toivovan, että joku saisi hänet tuntemaan itsensä näkyväksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Sitähän me kaikki itsellemme haluamme. Mutta Noora ei osaa itse hoivata itseää. Siksi Nooran yksin oleminen alkaa vääntyä yksinäisyydeksi. Noora tarvitsee muita ihmisiä pitämään hänestä ja tunnistamaan hänet voidakseen tehdä sen myös itse.

Ja siihen asti Noora tarvitsee rahaa asiakkailtaan. Kerta toisensa jälkeen Noora hämmästyy, miksi ne sen tekevät: kuinka joku voi maksaa sellaisesta seksistä, jota hän tarjoaa, vieläpä sellaisia summia, kuin hän joskus pyytää. Noorasta tuntuu, että hän on voittava osapuoli, hyväksikäyttävä osapuoli. Ajatus omasta kostotoiminnasta helpottaa, sillä usein hän vihaa asiakkaitaan vähintään yhtä paljon kuin itseään, eikä usko heidän pitävän hänestä yhtään sen enempää. Usein ei ole syytäkään.

Monet lukijat näyttävät tunnistavan Nooran epäsosiaalisuudessa - perheen, ystävien ja sosiaalisen elämän heikossa osallisuudessa - rikkinäisyyden ja ongelmien merkit. Mutta ei pidä olla niin hätäinen. Sosiaalisen aktiivisuuden asteluku ei ole tasapainon tai terveyden määre tai merkki, ei etenkään itsestään selvä, ei, vaikka yhteis(ö)elämä tarjoaakin useimmille mielihyvää, tukea ja elämäntarkoitusta. Mutta ihminen voi myös paeta itseään, sisällään kieriviä takkuja tai yleistä tyhjyyttä sosiaalisuuteen. Vähän samalla tapaa kuin paljon (turhaa) höpöttelevä peittää epävarmuutensa ja sen, ettei tiedä, kuinka olla ja miten päin. Tietysti ihmisten kohtaamisessa oppii itsestään, kohtaa itsensä ihmispeileissä. Käyhän se niinkin. Ja tietenkin vuorovaikutusta tarvitaan. Ilman muita ihmisiä ei pärjää, kun ei osaa edes metsästää tai suutaroida, eikä rapsuttaa itseään mukavasti selästä. Mutta on osattava olla myös hiljaa, ja on osattava olla myös yksin. Hiljaisuus jättää totuudelle tilaa, kutsuu, pakottaa sen esiin. Yksin ollessa se, mitä ihmisellä on sisällään, vyöryy näkyviin. Joten ei, yksin oleminen ei tee ketään sairaaksi, ei vainoharhaiseksi, ei vieraantuneeksi tai ylipäätään miksikään. Yksin oleminen lähentää ihmistä itseensä – mitä hän sitten onkaan. Mitä tahansa yksin oleminen saa ihmisessä aikaan, se on ollut hänessä jo valmiina. Yleensä se on jotakin pitkään väisteltyä, kauan kasaantunutta käsittelemättömyyttä. Ei ole lainkaan ihme, että hiljaisuus ja yksinolo pelottavat, kääntävät vatsaa ja saavat olon tuntumaan vieraalta. Mutta vieraalta ja vastenmieliseltä sellainen tuntuu vain, kun oma itse on jäänyt vieraaksi ja vastenmieliseksi; kun ei osaa olla ystävä itselleen. (Pimeää ei pelkää se, joka on kohdannut omat varjonsa. Ei itsessä, ei toisissa, ei maailmassa ylipäätään.)

Takaisin Nooraan. Hänen, hmmm, sosiaalinen epänormatiivisuutensa ei siis itsessään kerro mistään rikkinäisyydestä. Noora vain haluaa jättää vastaamatta lähes kaikkiin niihin odotuksiin, joita yhteiskunta – erityisesti äiti sen arvomaailman edustajana – ihmiselle asettaa. Noora ei halua joutua täyttämään yhteisön sanelemia hyvän ja kunniallisen ihmisen kriteereitä, vaan määritellä ne itse. Noora haluaisi määritellä minuutensa itse, valita elämäntapansa itse ja pukeutua kuten huvittaa. Mutta se on vaikeaa. Äidin ääni on syvällä ihon alla. Se tulee vastaan jokaisen ohikulkijan hämmentyneessä katseessa ja ihmettelevässä äänensävyssä.

Sisimmässään Noora on vahvasti protestanttiseen ideologiaan sidottu ja kykenemätön siitä irrottautumaan. Hän ei voi sille mitään, että tuntee olonsa oikeanlaiseksi ja kunnialliseksi vain, kun nousee aikaisin aamulla, maksaa laskunsa ajallaan, kunnioittaa äitiä, hankkii toimeentulonsa itse – vaikka sitten huoraamalla. Muu aiheuttaa lähes poikkeuksetta krapulan. Hänen minänsä - oikea minänsä ja kaikki mitä se haluaa - aiheuttaa hänelle krapulan. Jopa sen tarve saada rakkautta. Krapulastaan huolimatta Noora ymmärtää, ettei tämä ortodoksiseen hyvyyteen kutsuva voima hänen sisällään ole häntä itseään; se ei ole hänet ja hänen ihmisyytensä kokonaisena hyväksyvää. Tai ei, ei Noora nyt suoranaisesti aivan ymmärrä, mutta tunnistaa tuon ortodoksisuuden vaatimuksineen, sen häntä ja hänen ihmisyyttään hylkivän voiman. Noorassa voi olla paljon arvosteltavaa, mutta ihmisyydessään hän on rehellinen. ”Ihan kuin mussa olisi ollut jotain vikaa, kun en kyennyt toimimaan kuten muutkin ihmiset” (18). Noora hei: ei kukaan rehellinen ihminen osaa toimia kuten on kasvatettu ja kuten kuvittelee kaikkien muiden toimivan (siis niiden hyvien ja oikeanlaisten ihmisten), korkeintaan yrittää jotenkuten. Mutta rehellisimmät eivät edes näyttele. Harva meistä kuuluu heihin, ei Noorakaan kuulu. Niin nopeasti ja turhia miettimättä kuin kunnon protestantti voikin väittää Nooran olevan laiska, ahne ja hedonistinen pummi - tai ymmärtävimmillään masennuksesta tai itsekeskeisyydestä kärsivä kurjimus - päätelmä on virheellinen. Noora elää itsensä kieltämisessä ja itsensä hylkäämisessä. (Ja masennusväitettä en halua tähän väliin edes kommentoida.)

Tilanteestaan huolimatta Noora ajattelee olevansa etuoikeutettu; hän tulkitsee esimerkiksi äitinsä moitteet löysästä elämäntavastaan kateudeksi siitä, että tämä itse on työelämän orjuuttama (27). Noora rakastaa ajatusta runsaasta vapaa-ajasta, mutta ei tosiasiassa tiedä, kuinka sen käyttäisi (19). Omassa käytössä oleva aika edustaa Nooralle omaehtoisuutta, ja omaehtoisuus puolestaan vapautta. Niinpä hän vapaan ajankäyttömahdollisuuden menettäessään pelkää menettävänsä itsensä, oikeuden itseensä. Mutta sellaista ei voi menettää, mitä ei ole koskaan omistanutkaan. Noora ei osaa omistaa itseään sen enempää kuin aikaansa. Tämä johtaa Nooran ongelmiin. Hän osaa toteuttaa vain erilaisia itsensä ja vapautensa menettämisen tapoja, tekipä hän mitä tahansa, olipa hänellä aikaa ja rahaa kuinka paljon vain. Hän osaa valita ainoastaan sen, mihin tai kenelle hän omistus- tai käyttöoikeutensa (hetkeksi) antaa: humalalle, asiakkaalle, elokuvalle tai musiikille, vahvoille tunteille tai tyhjyydelle, syyllisyydelle, äidille.

Itse Noora kuitenkin ajattelee, läpi kertomuksen, että ongelmana on raha. Ensin sen puute, sitten sen himo. Niinpä Noora aloittaa myös tilanteensa korjaamisen rahatilanteen korjaamisesta, ja yrittää myöhemminkin selvittää ongelmiaan samalla menetelmällä. Kun ei muutakaan tiedä, "syyhyttää päästä käärimään seteleitä", kuten Noora asian ilmaisee. Ylipäätään hän pyrkii käsittelemään elämäänsä rahan avulla, sen tienaamisen, kuluttamisen, halveksimisen, tavoittelun, ihmettelyn, poisjakelun ja varastamisen kautta. Hänen suhteensa rahaan ja hänen tapansa käyttää sitä kertoo paljon, etenkin, kun rahan ymmärtää symbolina, esimerkiksi arvon, vallan ja resurssien vertauskuvana. Raha korreloi Nooralle vapautta, mahdollisuuksia, elämän ja toiminnan keskeisintä tarkoitusta - ei ehkä perimmäisintä, mutta keskeisintä. Lopulta raha tarkoittaa hänelle myös kaiken pahan alkua. Rahaan Noora kohdistaa toiveensa ja kaipuunsa, vihansa ja pelkonsa. Raha on Nooralle portti tulevaisuuteen ja päämääriin, itse päämäärä. (Kuinka hän muuten voisi päätyä syyttämään vain rahaa? 285) Raha on Nooralle arvokkaampi asia kuin oma ruumis, kirjaimellisesti. Noora on oppinut kapitalistiset arvot hyvin, huolimatta siitä, että toteuttaa niitä vähemmistön suosimalla tavalla.

Kyllä, Noora on ahdistunut, hämmentynyt, turhautunut ja aika-ajoin jopa tuskainen. Hän kärsii syyllisyydestä alemmuudentuntoineen ja yksinäisyydestä.

Mutta.

Noora ei ole hauras uhri eikä surkuteltava olento. Hän on vihaa ja toiminnanhalua täynnä, ja tomeroituu passiivisuudestaan aina riittävästi innostuttuaan sekä tiukan tai muuten tarvittavan paikan tullen. Hän on myös melko väkivaltainen. Hän esimerkiksi lyö miestä, vieläpä naamaan, nyrkillä, kuulemma niin kovaa kuin jaksaa (koska mies on tullut liian lähelle vonkaamaan, 265-267). Noora kahnaa ovimiesten kanssa, haistattelee tuntemattomille ja raivoaa asiakkailleen. Hän pahoinpitelee kissaansa ja pystyy myös tappamaan sen, ajelee päänsä kaljuksi, hyppää keskellä kaupunkia tuntemattoman, ohiajavan auton konepellille, uskaltaa stripata arvioivien katseiden edessä, uskaltaa huudella tuntemattomille tervehdyksiä, lähtee vieraiden ihmisten mukana näiden kotiin sekoilemaan - paitsi nukkumaan humalaansa pois, myös polttamaan esimerkiksi pilveä ja harrastamaan lesboseksiä, ihan siviilinä – ja tietysti riitelee äitinsä kanssa. En itse kutsuisi tällaista ihmistä alistuneeksi, ujoksi tai araksi, enkä pitäisi häntä luonteeltaan saamattomana.

Noora tekee paljon asioita, joita tietää muiden paheksuvan, mutta joita ei itse myönnä paheksuvansa. Osaa niistä hän tekee juuri siksi, että muut niitä paheksuvat. Salaa hän kuitenkin paheksuu niitä myös itse, sillä muuten hänen tekonsa ja valintansa eivät jättäisi hänen oloaan tyhjän ja arvottoman tuntuiseksi. Noora siis osallistuu yhteiseen moraalikoodistoon, ajattelee juuri niillä yhteiskunnan ehdoilla, joista haluaisi vapautua, mutta ei tiedä kuinka. Niinpä hän poukkoilee tabujen rikkomisen ja itseinhon välillä, vuoroin nauraen, vuoroin raivoten tai itkien – toisinaan vain välinpitämättömänä. Mutta kapinastaan hän ei halua luopua, tuskin osaisikaan: Noora on jo liian kaukana palatakseen, ollakseen koskaan enää ns. normaali (tai uskoakseen koskaan enää ns. normaaliin).

Noora siis tekee paljon asioita, joiden tekeminen tuottaa hänelle tuskaa, heti tai myöhemmin. Vaikka hänestä tuntuu, ettei kukaan hänestä juuri välitä, salaa hän silti ajattelee rankaisevansa muita, esimerkiksi äitiään, alentamalla – rankaisemalla – itseään. Tämähän tarkoittaa sitä, että oikeasti hän tietää muiden välittävän, paljonkin. (Tästä lisää myöhemmin.) Noora tietää merkitsevänsä jotain myös lemmikkikissalle ja veljelle – ja niille parille hänestä kiinnostuneelle tyypille, jotka hän hylkää ennen kuin ne ehtivät ensin. Oikeasti Noora silti hylkää ennen kaikkea itsensä muut hylätessään. Raja itselle tai toisille tehtyjen asioiden välillä ei ole selvä. Jos Noora kärsii, hän haluaa muidenkin kärsivän, ja jos muut kärsivät, hän ei paljon välitä, koska kukaan ei välitä hänestä, ei edes hän itse.

Noora uskaltaa ja osaa tehdä kapinallisia tekoja, mutta ei ymmärtää, mistä niiden kapinassa on kyse; hän ei perustele tekojaan edes itselleen, ei pohdi niiden merkitystä eikä tarkoitusta. Yleensä hänen kapinansa perustelut ovat pelkän kieltäytymisen asteella, tyyliin ei, minä en halua. Sellainen kapina ei ulotu perusteiden tasolle, ei ylety ajatteluun asti. Käsitteellisellä tasolla Noora onkin kapinassaan heikoilla ja helppo syyllistettävä, myös omatoimisesti. Niinpä hän kapinamielestään huolimatta päätyy helposti ajattelemaan asioista kuten muutkin, nimeämään asiat lopulta juuri kuten ne on tapana nimetä. Koska Nooran pyrkimykset silti säilyvät normatiiviseksi mielletylle vastakkaisina, hän harvoin osuu totuuteen lausuessaan itseään ja toimintaansa koskevia selityksiä.

Tämä tuo kerrontaan poukkoilevaa, lukijan kannalta turhauttavaa ristiriitaa, joka saa Nooran vaikuttamaan mielivaltaiselta tai tyhmältä, tai valehtelevalta ja liian egosentriseltä.

Noora esimerkiksi kertoo käyvänsä kirpputorilla, koska hänellä ei ole varaa maksaa kalliisti. Tällähän kirpputoriostoksia yleensä perustellaan. Mutta mitä tekemistä tällä selityksellä on Nooran kanssa, koska hän kuitenkin varastaa haluamansa, sekä kirpputorilta että tavaratalosta? (Vielä samalla sivulla 61, jolla hän on kertonut syyn kirpputorilla kiertelyynsä, hän syö perusteensa varastamalla tarvitsemansa.) Oikeasti Noora nimittäin ajattelee, että hänellä on oikeus ottaa mitä haluaa (249). (Tähän palaan myöhemmin.)

Myös Nooran suhtautuminen vaikkapa työelämään tai yksinäisyyteen on fraasien ja niihin nähden ristiriitaisen toiminnan ja asenteen sävyttämä. Nooran mukaan ihminen esimerkiksi tarvitsee työtä, jotta välttyisi ajattelulta (8), mutta jo vähän päästä hän haluaisi ajatella yhteisvoimin, syvällisesti ja juttukaverin kanssa – luonnollisesti sen jälkeen, kun on juuri ylistänyt yksinäisyyttä ja sitä, ettei kukaan utele häneltä mitään (9). Muutaman sivun päästä häntä jo loukkaakin se, ettei kukaan ole kiinnostunut hänen asioistaan (14) ja suree, kuinka ihmiset ovat (hänelle) kylmiä ja välinpitämättömiä (62). Mitä ajatteluun ja työelämään tulee, Noora on varmasti jo fraasia toistaessaan tiennyt, ettei hänen tarvitse palkkatyöhön asti mennä ajattelua välttelemään. Noora myös kuvailee, että aina - Noora käyttää paljon ylisanoja ja muita äärimmäisiä ilmaisuja - aina, kun jokin asia pelottaa tai jännittää häntä, hänen on pakko tarttua siihen, sillä hän ei halua ajautua liian mukavaan ja turvalliseen elämään (24). Niinkö? Mutta vasta hieman aikaisemminhan hän juuri tunnusti vihaavansa uusia tilanteita, koska ne tekevät hänen olonsa epävarmaksi (14). Tämän jälkeen voisi vielä ajatella, että okei, Noora vihaa uusia tilanteita, mutta juuri se saa hänet tarttumaan niihin, koska hän haluaa näyttää maailmalle ja itselleen. Mutta Nooran turvallisuudenkaipuu on niin vahvaa, että hän ei edes siivousvuorossa työskennellessään kehtaa pyytää toisia väistymään saadakseen siivottua (18). Sen sijaan hän haluaisi vain olla näkymätön (18). Tämän jälkeen kuulostaa epäuskottavalta, että Noora pakottaisi itseään tarttumaan pelottaviin asioihin. Tämän vaikutelman vakuudeksi hän vielä saman kappaleen lopussa - sen jälkeen, kun on uhonnut pelkojensa voittamisesta - paljastaa toivovansa, että olisi pieni lapsi, jonka eteen kannettaisiin lämmintä kaakaota (31). Eikö sellainen olisi jo vähän liian mukavaa elämää, jos haluaisi olla rohkea ja itsenäinen?

Jo kertomuksen alussa havahtuu Nooran taipumukseen käyttää helppoja, päälle liimattavia väittämiä (muista klisee-ilmauksista puhumattakaan). Hän nimittää esimerkiksi äitinsä työelämää ”urakierteeksi” (27) - sellaisestahan on tapana puhua, kun voivotellaan ihmisten työnarkomaniaa ja muulle elämälle omistautumattomuutta -, vaikka myöhemmin käykin ilmi, että tämä on alkoholisoitunut tehdastyöläinen. Toki Noora viljelee paljon myös sarkasmia ja ironiaa, mutta tämä heitto vaikuttaa muiden kaltaistensa tavoin vain tarkemmin ajattelematta jääneeltä väitteeltä. Niiden heittely tekee kerronnan ristiriitaiseksi. Se häiritsee. Mutta jälleen kerran: Nooran persoonan kannalta se on kuvaavaa ja osuvaa. Noora on ristiriitojensa repimä ja hämmentämä. Kun todellisuuskaan ole ristiriidaton, miksi sitä koskevan kerronnan pitäisi olla? Vähän kuten Noora itsekin toteaa: ”Ei elämä oikeasti ollut niin järjestelmällistä” (244).

Edellä kuvatut ovat vain eräitä esimerkkejä kirjaa läpikotaisin leimaavasta ristiriitaisesta tunnelmasta. Luulen sen johtuvan paljolti siitä, ettei ristiriitaisia haluja tai selityksiä juuri suhteuteta toisiinsa. Ne kaikki esitetään hyvinkin kattavina, totaalisina ja siksi toisensa poissulkevina väittäminä ja kokemuksina. Ne eivät neuvottele keskenään sen enempää, kuin Nooran persoonan osa-alueet. Noora on hyvä. Noora on julma. Noora on kiltti. Noora on kova. Noora on äidin oma. Noora on huora. Noora on lapsi. Noora on mies. Noora on tyttö. Noora on hiljaa.
Noora silittää. Noora nauraa. Noora tappaa. Noora arvostaa.
Noora on nainen. Noora on orpo. Noora on kalju. Noora on ostos. Noora on tyhjä ja Noora on täysi. Noora on sisällä ja Noora on pihalla.
Noora huutaa soittaa sanoittaa sovittaa - mutta musiikki ei soi vaikka jammaillakin pitäisi.
Kun eri puolet kutsuvat eri suuntiin, Nooran väitteet takkuuntuvat ja vetävät merkitykset takalukkoon. Avaimet eivät enää toimi. Noinniinko vertaskuvallisesti ilmastuna.
Noora on sotku.

Tämä ei tee kertomuksesta eikä sen päähenkilöstä epätodellista, epäuskottavaa eikä mielipuolista. Ihmisyys on ristiriitoja ja niiden sietämistä. Mutta lukijan kannalta moinen työstämättömyys on raskasta. Totean tämän jo kolmatta kertaa, mutta kun se harmittaa niin paljon, se, että kerronta usein jätetään pelkän kuvauksen tasolle ilman, että sanottua pohditaan tai yhdistellään jo aikaisemmin sanottuun, millään tavalla (tai korkeintaan köykäisesti). Pitääkö tästä päätellä, ettei prostituutio ole mikään filosofin ammatti? Osa ristiriitaisuudesta voi toki johtua myös editoinnista. Noora esimerkiksi lähtee ruokakauppaan ansaittuaan juuri tuohta asiakaskäynnistä, mutta pelästyy kassalla, etteivät rahat ehkä riitäkään (187). (Tai ehkei hän - ensin itsensä "kuutamolle pajauteltuaan" - vain tajua varautua riittävän hyvin.)

Nooraa kuunnellessaan saa siis miettiä paljon, mitä hän kulloinkin oikeastaan tarkoittaa tai miltä hänestä todella tuntuu. Primaaritunteet peittyvät sekundaaritunteisiin, sekundaaritunteet touhuamiseen ja touhuaminen yleiseen kiihkoiluun tai hämmennykseen, joita puolestaan yritetään selittää milloin milläkin. Mitä lopulta peitellään ja millä? Mitä oikeastaan yritetään tuoda esiin vai yritetäänkö todella? Lukijan pääteltäväksi ja päätettäväksi jää paljon, kun kertoja on itsekin hämmentynyt ja ymmällään, ei ymmärrä eikä tiedosta, ei jaksa edes yrittää ”En jaksanut ajatella asiaa enempää enkä yrittää selittää, edes itselleni” (151). Aha.

Tämä tekee kerronnan näennäisen lakoniseksi ja moralisoimattomaksi. Mutta niistä ei silti ole kyse. (Palaan tähän myöhemmin.)

Hetken helpotusta Nooralle siis tuovat vaivattomasti käytettäviksi tarjoutuvat selvitykset. (Kuten itkukohtauksen selittäminen katumuspillerillä siitäkin huolimatta, että Noora on ensin ymmärtänyt itkulleen uskottavamman syyn: ”Käperryin matolle makaamaan ja yritin itkeä pois kuukausien ajan patoutuneen tuskan” (140).) Tätä einesfilosofiaa kuunnellessaan tulee mieleen, että Noora haluaisi kenen tahansa kertovan hänelle mistä on kyse, ja että mikä tahansa selitys käy, kunhan hänen ei tarvitse selvittää itse, ja kunhan selitys on jo valmiiksi hyväksytty ja yleisessä tiedossa, jotta sitä on mahdollisimman vaivatonta käyttää (eikä tartte selitellä kelleen mitään). Lopulta tällaiset tarkemmin pohtimatta ja syvemmin omistamatta jääneet selitykset ovat Nooralle kuitenkin samaa ratkaisujen tekohengitystä kuin huoraaminen rahantarpeelle, ja jättävät pelkkää tyhjää korvien väliin. ”Ilmavirta tuntui käyvän mun sänkisen kallon läpi, korvasta sisään ja toisesta ulos” (194-195).

Koska ajattelen, että kaikelle on syynsä, ajattelen, että kyllä Nooralla puheissaan pointti on. Se on usein kompleksinen takku, mutta näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna pointilta joka tapauksessa. Esimerkiksi ristiriidat fraasien ja toiminnan välillä näyttävät johtuvan pohjimmiltaan siitä, että Noora tasapainoilee alistuneen kelvottomuuden tunteen ja vaatimuksia vastaan kapinoimisen välillä. Hän haluaa sekä tehdä kuten haluaa että olla hyväksytty, ja kokee, etteivät ne ole samanaikaisesti mahdolliset eikä tiedä, kumman valitsisi.

Pointin voi siis löytää, kun hieman avittaa. Tässähän se tulkinnan hienous juuri on. Esimerkiksi edellä kuvattua Nooran ristiriitaiseksi jäänyttä väitettä - siis väitettä siitä, että hän haluaa uhmata pelkoja ja välttää ajautumisen liian mukavaan elämään, samalla, kun haaveilee lattialle sikiöasentoon käpertyneenä jonkun tuovan kaakaota - voi hieman kieritellä ja todeta, ettei Noora tietenkään tarkoita kaipaavansa tuskaa mukavuuden sijasta, tai ettei pelkäisi mitään ja olisi aina valmis. Sen sijaan hän haluaisi haasteita joista innostua, ja tuntea ylpeyttä itsenä voittamisesta. Tavallaan hän tekee sitä aina ottaessaan asiakkaan vastaan. ”Homma oli täyttä arpapeliä; vastassa saattaisi olla vaikka minkälainen tyyppi. Ehkä joskus osuisi joku siedettäväkin tyyppi kohdalle” (74). Noorasta on siis mahdollista, että asiakkaita arpoessaan hän saattaa myös voittaa – jos ei sillä kertaa muuta niin ainakin itsensä. Ja rahapalkintoja tottakai.

Toinenkin teoria ristiriidalle on. Kun kerronnan ristiriita syntyy hitaasti, se kuvaa muutosta. Silloin on johdonmukaisuuden säilyttämiseksi siis hylättävä aikaisemmat väitteet uusien tieltä. Mutta jos vanhat väitteet ilmaantuvat kerrontaan sinnikkäästi uudelleen, hitaassakaan ristiriidan syntymisessä ei ole kyseessä muutos vaan pelkkä sotku, pelkkä yritys kahden (tai useamman) vaihtoehdon ja kulkusuunnan välillä, haluttomuutta luopua vanhasta ja kykenemättömyyttä edetä. Itse olen näkevinäni kerronnassa kuvauksen muutoksesta, ainakin kertomuksen suurissa linjoissa.

Kertomuksen alkupuolella Noora esimerkiksi kertoo nauttivansa aamukiireestä, sen aikaansaamasta kunnollisuudentunteesta ja muun yhteisön rytmiin osallistumisesta (15). Myöhemmin hän pitää enää sen katselusta, ja lopulta koko hyörinä kadulla on hänestä mieletöntä. ”[K]atselin ohilipuvia ihmisiä. Ajattelin että ne olivat muurahaisia. Ne olivat etäisiä ja merkityksettömiä, eivät koskettaneet mun elämääni millään tavalla” (134). Merkityksettömyyden tunne saa kuitenkin pienemmät mittasuhteet, kun Noora taas tunnistaa itsensä paremmin, muistaa olevansa osa muuta ihmiskuntaa. Muistin mukana tulevat kuitenkin myös vanhat tunteet, vanhat pelot, ne, joita väistellessään Noora alun perin unohtui vierauden tunteeseensa. ”Mutta mä tiedän, että kun menee kadulle, kaikki näyttääkin yhtäkkiä isolta ja pelottavalta eikä lapselliselta niin kuin mun ikkunasta” (244). Paljon on vielä prosessoitavaa, mutta ainakin Noora ymmärtää aikaisemman liioittelunsa kuvitteelliseksi ja naurettavaksi, suhteettomaksi vaikutelmaksi, sillä hän nimittää sitä lapselliseksi. Kutistettua maailmaa on silti helpompaa hallita kuin ristiriidoista laajentunutta todellisuutta. Niinpä Noora palaa tapoihinsa kutistaa maailmaa.

Nooran mielestä maailmaa on siis helpompi hallita, kun se näyttää pieneltä, tai jos sen voi muulla tavalla saada tuntumaan kutistuneelta. Maailmaa voi kutistaa esimerkiksi fraaseilla ja muilla stereotypioilla, oman elämänpiirin kapeudella tai huumausaineilla (183) – tai hakeutumalla korkeisiin paikkoihin. Maailman pienentäessään Noora on lähempänä turvallisuuden tunnetta, lähempänä turvaa, jopa tunnetta elämän hallittavuudesta. Noora tajuaa, että tässä on kyse taantumuksesta, turvallisuushakuisesta kuvitelmasta, sillä hän osaa käsitteellistää maailman pienemmältä näyttämisen lapselliseksi (244). Tästä voi päätellä, että aina, kun Noora mainitsee pienentäneensä maailmaansa - tai vain esittää sen hyvinkin pienenä ilman, että on maininnut sitä pienentäneensä - häntä ahdistaa tai on ahdistanut. Silloin hän myös pyrkii keskittymään vain kaikkein konkreettisimpaan, sekä ajattelussaan ja toiminnassaan että siinä, kuinka hän näistä kertoo. Tästä kerronnan nk. lakonisuus minulle viestii.

Kerronnassa esimerkiksi vilisee sellaisia – anteeksi vain - latteuksia kuin ”Kuljin nopeasti niska kumarassa ja menin kauppaan”(142) Ensin ajattelin, että eikö tällaisia asioita voisi ilmaista millään kaunokirjallisemmalla tavalla? Voisiko edes yrittää? Mutta silloin en vielä ollut lukenut tekstiä sen omilla ehdoilla eli kysynyt mitä tämä tarkoittaa, mistä tämä kertoo. Kyseinen sitaatti kertoo myös hyvin sen, mitä lukijan tehtäväksi jää. Hänen tehtävänään on päättää, mitä niska kumarassa kulkeminen tässä yhteydessä kertoo, tai millaisissa tilanteissa ihmiset kävelevät nopeasti vaikkei heillä olisi kiire minnekään, ja onko kauppaan meno kirjan hahmolle yhtä äkillinen päähänpisto kuin se on yllätys lukijalle. (Lukijaa ei valmistella Nooran kauppaan menoon millään tavalla.) Mutta osaa kertoja käyttää kehonkielen kuvausta myös tyylikkään indeksisesti: ”Seurasin sitä hissiin hartiat lysyssä”(15). Tietysti voi ajatella, että Nooran ryhti on huono ja hän kävelee lysyssä. Mutta voi myös ajatella, että lysähtäneet hartiat kertovat jotakin tärkeää meneillään olevasta tilanteesta.

Vaikka maailman pienentämiskuvitelmasta luopumista voi pitää edistyksellisenä, rohkeutena kohdata maailma entistä todempana, se on Noorasta silti karmeaa ja pelottavaa. Jos Nooran elämäntapa - asiakasvastaanottojen rytmittämä yksinäisyys - on johtanut hänet tällaiseen pelkoon siitä, että maailma on liian suuri paikka, tämä tarkoittaa sitä, että tuo elämäntapa aiheuttaa Nooralle epämukavuutta, jota hän ei koe kykenevänsä käsittelemään tai hallitsemaan. Tästä puolestaan voi päätellä, että huoran elämä on Nooralle huomattavasti problemaattisempaa, kuin hän kertaakaan koko kertomuksen aikana antaa ymmärtää – ellei pidä itku- tai raivokohtauksia sen osoituksena. Suoraan Noora ei myönnä mitään. Hän syyttää rahaa. Ja hormoneja. Ja itseään. Minusta hänen pitäisi syyttää myös äitiään, ja tähän palaankin myöhemmin.

Kerronnassaan Noora keskittyy eniten ongelmiin ja kielteisiin asioihin. Harvakseltaan hän saattaa mainita että ’tänään oli hyvä päivä’ tai ’jammailin musiikin tahtiin’. Mutta hän kertoo huomattavasti useammin siitä, kun hänen mielialansa laskee kuin siitä, kun hän on tyytyväinen, jopa iloinen. Ja silloin, kun hän on iloinen, hän ei onnistu perustelemaan sitä lukijalle, ei ottamaan lukijaa mukaan kokemuksiinsa. (Lukija yleensä pääsee niihin vain, jos hän jo valmiiksi sattuu tietämään, mistä on kyse.) Nooran ilo tuntuu kuvattujen olosuhteiden nojalla lukijasta vain kammottavalta kabareelta, tanssilta Titanicin kannella, uppoavan Titanicin. Siihen ei osaa mennä mukaan. Niinpä saa helposti sen vaikutelman, että Nooran elämä on todella ankeaa ja masentavaa. Kun on vielä se huoraaminenkin. Mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Noora esimerkiksi puhuu ruoista yleensä vain silloin, kun ne ovat kylmiä tai seisseitä, kuten puolikylmästä spagetista. Tästä huolimatta on syytä olettaa, että Nooralla on muitakin ruokailukokemuksia, sellaisia, jossa hän syö lämmintä ja maukasta ruokaa. (Esimerkiksi mainittu spagettikin on joskus ollut lämmintä ja vastavalmistettua.) On oletettavaa, että Noora esimerkiksi äidin luokse matkustaessaan syö hyvin. Näistä hetkistään hän ei kuitenkaan kerro lukijalle mitään. Äidin luona aterioimisesta hän mainitsee ainoastaan salaatinvalmistuksen – ehkä siksi, että voi yhdistää sen kielteiseen ja syvää mielipahaa tihkuvaan kokemukseen (234). Ruoasta ja sen esiintymisestä sinällään saa toki oivan allegorian Nooran sielunravintoon. Esimerkiksi mainittu salaatti äidin luona kertoo saman mitä Noorakin toistaa: äidin kanssa ei voi jakaa mitään oikeaa ja hyvää, syvästi ravitsevaa. Sitäkin vähää – salaattia – äiti arvostelee moittien. Äitisuhdetta hallitsee henkinen anoreksia tai ikuinen nälkäkuuri. (Kuin kaikuna tälle Noora ja äiti tajuavat Nooran lihoneen tämän muutettua omilleen.)

Erityisesti Noora siis haluaa jakaa lukijan kanssa mielialaansa synkistäneet hetket. Vääristääkö tällainen mielikuvia hänen asiakaskokemuksistaan, ja siten myös kuvausta prostituoidun elämästä? Saamme lukea, kuinka kulkuset tuoksahtelevat kuselle kyrpää imiessä, kuinka näkymä välilihasta rävähtää naamalle samalla, kun pöyrittelee sormeaan anuksessa, tai kuinka niljakkaat spermat valuvat kuvottavasti reittä pitkin. Mutta kutkuttavat tilanteet ohitetaan nopeasti. Voi tämä toki johtua siitäkin, että kutkutus rakentuu tunne-elämässä, ja sitä Noora ei juuri osaa kuvata. Mistään myönteisten tunteiden poissaolosta ei kuitenkaan ole kyse. Ei Noora kielteistäkään tunne-elämää upeasti kuvaa, mutta valitusvirsien vähäisyyttä on taipuvainen pitämään jonkinlaisena toteavuutena, jopa urheutena, asioiden hyväksymisenä sellaisina kuin ne ovat. Siksi "lakonista" kuvausta ei kielteisten tunnekokemuksten yhteydessä pidä puutteena eikä kerronnan ongelmana: lukijaa ei tarvitse houkutella kokemaan huoraelämän asioita kielteisininä. No, johtuipa tunne-elämän kuvaamisen kömpelyys mistä tahasna, ei se ainakaan sitä ole, ettei Noorasta miltään tuntuisi; tätä niin kutsuttu lakonisuus ei implikoi. Se näyttää niin kutsutusti implikoivan vain halua ohittaa nopeasti. (Hyvää ei tee mieli jakaa. Sen haluaa pitää itsellään, vähän samoin kuin silloin, kun asiakkaan jälkeen ei halua käydä edes suihkussa.)

Muistan, kuinka joskus kauankauan sitten Jean Sibeliuksen lapsenlapsi - jo aikuiseksi kasvettuaan - totesi jossakin television haastatteluohjelmassa, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa vain ollessaan onneton. Muistan olleeni samaa mieltä. Elina Tiilikka puolestaan kertoo kirjansa Punainen mekko perustuvan omaan päiväkirjaansa. Tässä mielessä en ihmettele kielteisten kokemusten ja kielteisten tapahtumien suhteetonta osuutta.

Ehkä Nooralla olisi enemmän muutakin jaettavaa. Mutta sivuilta välittyy lähes poikkeuksetta vain synkkä tunnelma. Tämä antaa ymmärtää, että huoran tarina pitää kertoa - jos ei nyt aivan uhrinäytelmänä, niin kärsimysnäytelmänä. Ehkä se sillä tavalla oikeuttaa paikkansa ihmisten keskuudessa: syntisenä mutta katuvaisena. Ehkä Noora ei koe, että hänellä olisi muiden mielestä oikeutta olla myös iloinen tai onnellinen ja kertoa siitä – hän on sellaiseen liian syyllisyydentuntoinen. Vähän kuin siitä ilmaisella tai huoratulla rahalla elelystä. Myönteisistä asioita hän kertoo melko varovaisissa yhteyksissä, sellaisissa, joissa mielihyvä on ymmärrettävää (kuten humala) tai oikeutettua jopa hänelle (kuten nöyränä vastaanotettu lemmikkikissan kiintymys). Sen sijaan Noora säästää lukijoilta nautinnolliset mässäilykokemuksensa. Kertaakaan emme saa lukea, millaisia ne Nooran huorarahoilla ostamat ulkona syödyt ateriat olivat (109), kuinka mukavalta hänestä tuntui valita elokuvia tai pystyttää uusi tv, tai millaisia hänen shoppailukierroksensa ylipäätään olivat. (Niistä kuulemme vain lyhyen, tapahtumia jaksottavan maininnan - tai jos shoppaileessa on sattunut jotakin ikävää.) Vai eikö sellaisilla asioilla ole kerronnassa väliä? Rikkovatko ne juonta tai ovat merkityksettömiä? Provosoivat lukijoissa enemmän inhoa ja vähemmän sääliä? Ehkä Noora ajattelee, että riittää, kun kertoo olevansa huora ja esittää siitä mahdollisimman kliinisen kuvauksen. Siinä on ihmisille jo tarpeeksi sulateltavaa. Onnensa hän yleensä pitää omana tietonaan. (Joskus itseltäänkin salassa, sillä useimmiten hän pelkää onnen särkyvän hänen painostaan. Tämä tulee esiin etenkin Nooran ihastumisissa: niissä hän lämmittelee etäältä, pilaamatta hyvää alkua; pelkän muiston vaaliminen - oikean ihmissuhteen sijaan - saa kuvittelemaan, että jatkotarinalla pilaamaton ihastus on niin ikuinen ja särkymätön kuin se ikinä voi olla. Mutta eikös se Sheryl Crowkin laula että If it makes you happy.)

Joten ei Nooran elämä aivan niin synkkää ole, miltä se saattaa kuulostaa. Niin se tekee osin juuri sen vuoksi, että paljon jätetään kertomatta, eikä lukija siksikään osaa aina suhteuttaa oikein. Nooralle itselleen monet sellaiset asiat, jotka lukijasta saattavat vaikuttaa synkiltä, ovat synkkiä vain sen vuoksi, kuinka muut niihin suhtautuvat. Nooraa ei esimerkiksi häiritse kulkea ostoksilla pitkässä talvitakissa, jonka alta vilkkuvat paljaat sääret ja nuhjuiset tossut. Mutta häntä häiritsee tapa, jolla häntä katsotaan (194).

Paikoitellen tavasta, jolla Noora kertoo lukijalle asioistaan, tuleekin mieleeni hänen vierailunsa sosiaalitoimistossa; Noora osaa käyttää hyväkseen sitä myötätuntoa, jota tietää elämäntapansa aiheuttavan (106). Ja miksi ei käyttäisi; hänellä on mielestään oikeus ottaa mitä haluaa eli kaikki mitä pystyy. ”Ääneni oli viritetty sopivan alakuloiseksi keräämään sympatiaa. Ehkä mun pitäisi siirtyä huijausalalle” (101). Ajatellessaan oikeuksiaan Noora ei myöskään vierasta ajatusta kiristämisestä (105). Mutta joskus (tai paremminkin yleensä), saatuaan mitä haluaa, hän nauraa niille, jotka häntä säälivät ja tietää itse paremmin: ei hän ole sen huonompi, ei sen pahempi, ei sairaampi, ei tyhmempi eikä säälittävämpi kuin muutkaan. – Ja hän osaa olla yhtä ylemmyydentuntoinen kuin kuka tahansa. Kyllähän me kaikki tiedämme, mikä huoran tai työttömän hierarkkinen asema on. Noorakin toteaa sen itseinhon ja kelvottomuudentunteen vallassa, monta kertaan. Mutta vaikka hän ei pidä hierarkkisesta asemastaan (Nooraa esimerkiksi inhottaa tulla samastetuksi nuhjuiseen väkeen sosiaalitoimistossa ja sukupuolitautiklinikalla), se ei estä häntä pitämästä tekemisistään, itse asioista (kuten sosiaalitoimiston ilmaisesta rahasta ja siitä vapaudesta, jota se edustaa). Ainakin työttömyydestä sinällään Noora pitää.

Olipa huoran hierarkkinen asema mikä hyvänsä, monissa tilanteissa Noora on silti se, joka sylkee muiden päälle. Hän halveksii, ivaa, hyväksikäyttää, pahoinpitelee, varastaa, nimittelee ja tuomitsee, asettuu yläpuolelle ja pitää muita tyhminä ja tietämättöminä, naurettavina orjapelleinä, tekopyhinä p*sk**na, säälittävinä ja suorastaan v*tt*maisina k*s*päinä. Pitäisikö tällainenkin laittaa projisoinnin piikkiin? Ajatella, että Noorasta itsestään tuntuu sellaiselta, tai että hän tuntee muiden pitävän häntä sellaisena? (Jostain syystä tuollaista listaa lukiessaan voi myös kuvitella, että se sanotaan itkuisin silmin tai vähintään hampaita kiristellen, syvästi loukattuna.)

Mutta kun ymmärtää Nooraa, ymmärtääkö hän muita, tilanteiden muita osapuolia? Kuka ymmärtäisi esimerkiksi asiakkaita? Ehkä Noora itse. Lähes viimeisiksi sanoikseen hän toteaa: ”[E]i kai ollut myöhäistä yrittää hyvittää tekojaan läheisilleen”, (288). Toisaalta epäilen, että hän pitäisi asiakkaitaan tai muita tuntemattomia läheisinään.