Kerron sinulle kaiken (version 2.0)

Kerron sinulle kaiken 

Ohjaus: Simo Halinen (2013)

Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén ja Ria Kataja

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

Sami (Franzén) ja Julia (Kataja) ovat opettajapariskunta. Heillä ei mene kovin hyvin: tunne läheisyydestä on kärsinyt. Julia käy puhumassa suhteen ongelmista terapeutille ja toivosi Saminkin tekevän niin. 

Julian terapeutti on siivousfirman asiakas. Niinpä terapeutin luona käy säännöllisesti myös siivooja, Maarit (Klemola). Myös Maarit on käynyt terapiassa - tosin muualla - ja saanut sen hiljattain päätökseen. (Elokuvassa kuljeskellaan siis niin kutsutun terapiasukupolven keskuudessa.)

Eräänä kohtalokkaana päivänä Maarit on jälleen siivoamassa terapeutin vastaanottotiloja. Terapeutti on poissa, ja hetken mielijohteesta Maarit pukeutuu hänen vaatteisiinsa, huulipunaansa ja parfyymiinsa, jopa rannekelloonsa. (Miksi kummassa myös rannekelloon?) Juuri silloin ovelle tulee Sami. Maarit esittäytyy terapeutin kollegaksi ja tarjoutuu auttamaan Samia tämän akuutissa psykologisen avun tarpeessa.

Sami saa vielä saman tapaamisen aikana kuulla, että Maarit on transsukupuolinen eli transnainen. Tämä on häkellyttävä totuus, ja on radikaalia, että Maarit kertoo sen ongelmitta. Sitä hän ei kuitenkaan kerro, että hän vain teeskentelee terapeuttia.

Sami poistuu, ja pian paikalle saapuu hänen vaimonsa Julia. Maarit ei vielä tiedä, että Julia on Samin vaimo, eikä Julia tiedä, että Sami on ollut paikalla. Maarit tarjoaa terapeuttista apuaan myös Julialle.

Kotona Sami kertoo Julialle löytäneensä Maarit nimisen terapeutin. Julia on hyvillään. Hän ei kuitenkaan tiedä, että juuri se Maarit, jonka Julia löysi terapeuttinsa vastaanotolta, on Samin uusi terapeutti.

Tämän asetelman varaan elokuva rakentuu. 

Maarit, elokuvan päähenkilö, on ihminen, jolle tunteet ovat tärkeitä. Hän kertoo, ettei ole koskaan halunnut parantua tunteistaan, ja että kaikki, mitä hän parisuhteelta odottaa, on, että hänen tunteitaan kunnioitettaisiin. Vielä hän ei ole löytänyt sopivaa ymmärtäjää ammattiavun ulkopuolelta. Niinpä Sami tupsahtaa hänen elämäänsä kuin tilauksesta! Maarit arvostaa omia tunteitaan ja tarpeitaan niin paljon, että aloittaa suhteen Samin kanssa.

Maaritin mielestä hänen tarpeensa ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia: hän haluaisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää tunteilleen. Tämähän on kuitenkin vaikeinta maailmassa: ymmärtää syvästi toisen ihmisen tunteita ja hyväksyä ne aidosti ja kunnioituksella. Tätä Maarit kuitenkin vaatii, se on hänen ehtonsa.

Niinpä Maaritin tarve saa hänet käyttäytymään dramaattisesti ja taipumattomasti. Kun mieskandidaatti, Sami, loukkaa Maaritin tunteita heidän ensimmäisellä yhteisellä matkallaan – Sami 'ei kunnioita Maaritin tunteita' kokiessaan hetkellistä epävarmuutta, kun tajuaa olevansa useamman transnaisen seurassa  – suhde loppuu siihen paikkaan. Maarit pakkaa tavaransa ja häipyy.

Tästä alkaa Maaritin alamäki.

Jonkin ajan kuluttua Samin vaimo, Julia, huomaa Maaritin siivousfirman autossa. Silloin Julia tajuaa, että Maarit on teeskennellyt. Julia menee kysymään Maaritilta, miksi tämä on leikkinyt terapeuttia. Maarit, rehellisyyden puuskassaan ja kunnon kansalaisena, tunnustaa samalla myös suhteensa Samiin. Katharttista! (Tähän kohtaukseenko elokuvan nimi viittaa...)

Julia loukkaantuu verisesti, ja uuteen orastukseen lähtenyt parisuhde Samin kanssa murskautuu. Enää Julia ei välitä, hän lakkaa ponnistelemasta. Hän heittää Samin pihalle ja harrastaa seksiä Samin oppilaan kanssa.

Sami suuttuu Maaritille ja käy hänen luonaan. Sami haluaa pyyhkiä Maarit -nimisen luvun elämästään ja haluaa, että Maarit tuhoaisi kaikki kuvat heistä kahdesta, välittömästi. Samin katkeruus johtaa tilanteen myös väkivaltaan.

Maaritille ottaa ohraleipä. Paitsi että hän saa nyrkistä, hän saa myös potkut töistään.

Kuva junia tuijottavasta hiljaisesta Maaritista tuuli hiuksissaan kerjää sympatiaa. ’Elämä on niin vaikeaa ja niin kaunista ja niin epäreilua.’

Elämä ei juuri hymyile Maaritille muutenkaan. Jo tarinan alussa on kuvattu, kuinka vaikeaa Maaritin on löytää töitä omalta alaltaan. Jopa poliisi on Maaritin kimpussa ja vihjaa, että Maaritin taannoinen kohtaaminen alaikäisen pojan kanssa olisi ollut luonteeltaan sopimaton. Nyt poika on tehnyt itsemurhan, ja todistajana kuultu toinen poika on kertonut oman tulkintansa Maaritin käyttäytymisestä. Transsukupuoliseen kohdistuu paljon ennakkoluuloja, joista vähäisimmät eivät liity käsityksiin henkisen tasapainon tilasta (ja sen mahdollisesta "tartuttamisesta").

Maarit on niin epätoivoinen, että on vähällä ryhtyä prostituoiduksi. Hän ei kuitenkaan kykene siihen.

Kieltäytyminen palkitaan. Pian Maarit saa kuulla, että hänen työhaastattelunsa on tuottanut tulosta: lopultakin työpaikka omalta alalta! Tadaa! 

Elokuvan loppuratkaisuja katsellessa tulee tunne, että juuri työnmetsästys on ollut elokuvan keskeisin juoni. 

Tämä on toisaalta huvittavaa, toisaalta ymmärrettävää. Työyhteiskunnassa - jollainen Suomi siis on - juuri työelämän kautta voidaan esitellä laajemmassa merkityksessä yhteiskuntaan sijoittumista, elämän tarkoitusta ja sisältöä, yhteisöelämän rajoja ja normeja sekä oman paikkansa löytämistä ja hyväksynnän kokemista. Niinpä elokuvassa se, kuinka transnaista kohdellaan työhaastettelutilanteissa ja työyhteisöissä, kertoo omaa kieltään transnaisen asemasta ja merkityksestä muulle yhteiskunnalle. 

Elokuvan mukaan transsukupuolinen siis joutuu sopeutumaan, nöyrtymään ja sukkuloimaan paljon, käyttämään kekskeliäisyyttään ja rohkeuttaan löytääkseen paikkansa ja merkityksensä. Osan merkityksestään transsukupuolinen joutuu rakentamaan hyvinkin epävirallisia - jopa epätoivoisia - väyliä pitkin, mistä terapeutin teeskenteleminen ja prostituutio elokuvassa kertovat. Toisaalta terapeutin teeskentely vihjaa myös siitä, että transsukupuolisella voi olla enemmän elämänymmärrystä ja ihmistuntemusta jaettavanaan kuin mistä hän saa tunnustusta.

Kun ajatellaan työyhteisön keskeisyyttä yksilön aseman ja elämäntarkoituksen määrittelijänä, siihen nähden ei ole ihme, että Maarit kertoo kaiken myös - ellei erityisesti - työnanatajilleen, nykyisille ja potentiaalisille.

(Mitä tulee elokuvan muihin juonikuljetuksiin ja henkilöihin: Julia puolestaan tajuaa haluavansa erota Samista. "Ei tämä helppoa ole, mutta ainakaan meidän ei enää tarvitse teeskennellä olevamme onnellisia", Julia kuvailee...)

Loppu hyvin kaikki hyvin...


* * *

Elokuva ärsytti minua. 

Ärsyttävää elokuvassa on kypsymättömän käytöksen intellektualisointi. (Epäkypsyyden problematisointi tai inhimillistävä hyväksyminen olisi eria asia, ihan hyvä asia. Mutta että intellektualisointi... Sellainen tuntuu viestivän, että "oikeasti syvälliset" ja "aidot" ja "viisaat" ihmiset elävät rikkinäistä elämäänsä sydän vereslihalla - ja kaikki muut ovat typeryksiä tai teeskentelijöitä.) 

Palaan tähän. Aluksi käsittelen muutaman muun häiritsevän epäkohdan pois alta.

* * *

Miksi Maarit, joka avoimesti kertoo olevansa transsukupuolinen, ei kuitenkaan voi kertoa olevansa pelkkä siivoja? Tällainen on mielestäni ristiriitaista toimintaa naiselta, joka kuvataan hyvin rohkeana ja rehellisenä.

Voin vain arvailla:

Ehkä myös tämän totuuden rehellinen tunnustaminen vaatisi terapeutin avun? Ehkä kukin totuus - potentiaalisen hylkäämiskokemuksen aiheuttava totuus - on niin vaarallinen, ettei sitä uskalla kohdata yksin.

Ehkä totuus tilanteesta ei silti ole näin syvällinen tai kummallinen: ehkä Maaritia vain hävettää tunnustaa, että hän on pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin ilman lupaa? Että hän tuntee alemmuutta omana itsenään ja siksi teeskentelee? Tämä olisi yksinkertaisin ja ymmärrettävin selitys. – Ja samalla epäjohdonmukainen: Maarit ei osoita tällaista epävarmuutta missään muussa toiminnassaan. 

Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää olettaa, että Maarit valehtelee siksi, että hän haluaa tehdä niin. Ehkä sellainen on jännittävää tai muulla tavoin palkitsevaa. 

Ja ehkä jonkin nimeäminen "valheeksi" on pelkkä tulkinta sosiaalisista konstruktioista, tilanteista ja tapahtumista, eikä pääsyä absoluuttisiin faktoihin edes ole. Kenties ihmisyys on hänelle ”sattumanvaraista” ja ”epäjohdonmukaista”: tila (eksistenssi), jossa ”piilevät voimat”, kuten äkillinen häpeäntunne, voivat ilmaantua ”odottamattomissa yhteyksissä”... Kun tunne on aito, ollaan totuuden äärellä.

Tai ehkä koko elämä on teeskentelyä tai peliä, ja Maarit leikkii paitsi terapeuttia myös naista, itselleenkin. Siinä tapauksessa totta on juuri se mihin kukin haluaa uskoa - aina tilanteen mukaan. Kuinka postmodernia!

Sekin on mahdollista, että Maarit on rehellinen ”oleellisilla tavoilla”. Tähän ”oleelliseen” eivät kuulu ”näennäiset” asiat (kuten kehollisuus jonka syntymässä saamme) tai ”muodolliset” seikat (kuten terapeutin koulutus ja lisenssi). Minä halusin ihan oikeasti ja todella auttaa sinua, Maarit myöhemmin perustelee käytöstään paljastaessaan Samille totuuden.

Työnantajansa Maarit kohtaa sekoilunsa jälkeen selkä suorassa ja silmiin katsoen. Maarit kuuntelee moitteet, ei kiellä eikä selittele. Hän vastaa ainoastaan Anteeksi. 

 Tälläkö kaikki on kuitattu? Näinkö suuri arvo on pelkällä rehellisyydellä? Tämän elokuvan mukaan kyllä. Toki Maarit saa potkut, mutta muita suoria seurauksia tai omantunnontuskia teolla ei näytä olevan. (- Ellei sellaisiin lueta Samin ja Julian avioeroa, johon Maarit on ollut osallisena, vähintään katalyyttina. Avioeron annetaan kuitenkin ymmärtää olevan lopulta vain hyvä asia. Tämän vuoksi eroa ei oikeastaan voi pitää sellaisena Maaritin toiminnasta aiheutuneena kielteisenä seurauksena, jonka voisi katsoa tuomitsevan Maaritin käyttäytymisen.)

Jos Maarit osaakin olla rehellinen - ainakin valikoivasti -, missä ovat Maaritin johdonmukaisuus ja suhteellisuudentaju? Kuinka Maarit voi esimerkiksi vaatia Samilta tunteidensa ymmärtämistä ja kunnioittamista, jos Sami puolestaan ei saa vaatia samaa häneltä, ja hämmentyä omien tunteidensa kanssa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa?

Noh, ehkä Maaritin satunnainen johdonmukaisuuden ja kohtuullisuuden puute johtuvat siitä, että hän on kovin tunteellinen. Tämä tekee hänet inhimilliseksi, mutta samalla se paljastaa hänen kypsymättömyytensä. 

(Tunne-elämähän ilmaisee itseään omalle kehitysasteelleen johdonmukaisella tavalla. Esimerkiksi narsistit ovat jääneet kiinni lapsuutensa narsistiseen kehitysvaiheeseen niillä tunne-elämän alueilla, joilla narsismiaan ilmaisevat. Kaikki ovat jonkin verran takertuneita omaan narsistiseen vaiheeseensa. Jos jonkun kohdalla ei näin ole, kyse on oikeasti kypsästä valioyksilöstä. Jeesus lieni sellainen.)

Maarit on itsekäs. Useimmiten häntä motivoivat henkilökohtaiset intressit - myös silloin, kun hän paljastaa totuuksia. (Kenties Maaritin rehellisyys on juuri tästä syystä valikoivaa.) 

Onko Maaritin itsekkyys laadultaan hyvää vai huonoa? Tämä lienee arvo- ja näkökulmakysymys.

Elokuvassa Maaritia ei syyllistetä. Päinvastoin esitetään, että Maaritin kaltaiset joutuvat liiankin helposti syntipukeiksi. Alaikäiset pyöriskelevät identiteettikriisissään joka tapauksessa, ja onnettomat liitotkin hajoavat omalla painollaan. Jos jotakin, Maarit on tehnyt palveluksen sekä hämmentäessään sukupuolisuudellaan että osoittaessaan Samin ja Julian liiton teennäisyyden.

Tunnetotuudet ovat tämän elokuvan maailmassa tärkeintä todellisuutta. Niinpä Maaritin rehellisyys on ennen kaikkea rehellisyyttä omille tunteilleen, ei  konreettiselle tai fyysiselle todellisuudelle. 

Mutta entä, jos tunteet ailahtelevat, ovat pinnallisia tai hataralla pohjalla: koskeeko sama häilyvyys, pinnallisuus tai hauraus silloin myös todellisuutta, kokemusta siitä? Tai kokemusta omasta itsestä? Tai rakkaudesta? Kyllä. Elämää, minuutta tai rakkautta ei voi rakentaa pelkkien tunteiden varaan.

Toinen ongelma koskee tunteita itsessään:

Jos tunteiden aitoutta ja rehellisyyttä mitataan onnellisuudella - kuten elokuvassa tehdään - mennään metsään. Joskus onnellisuus ja sen tavoittelu ovat pelkkää todellisuuspakoa. Joskus käsittelemättömät kurjat tunteet ovat esteenä sille aidolle onnelle, joka muutoin valtaisi tunnetodellisuuden. Silloin epämiellyttävän tunteen välttely voi johtaa oikean onnen - ja samalla totuuden ja todellisuuden - väistelyyn. Niinpä onnellisuuden tavoittelu voi olla suurinta epärehellisyyttä johon ihminen syyllistyy.

Elokuvan hahmot ovatkin ”rehellisiä” tunteilleen tavalla, joka johtaa konflikteihin muun maailman kanssa. Tämä lienee kaukana onnesta ja harmoniasta. 

Mistä tällaiset - elokuvankin esittämät - yhteentörmäykset pohjimmiltaan johtuvat? Kenties siitä, että oletukset tunteiden "rehellisyydestä" ja "aitoudesta" haetaan ihanteista, ei oikeasta todellisuudesta; käsitykset aidoista tunteista sotkeutuvat mielikuviin ihannetunteista: ’miltä minusta pitäisi tuntua?’ tai ’mitä minä haluaisin tuntea?’ Tämä tällainen on idealismia. Kun takertuu siihen, menettää yhteytensä oikeisiin, todellisiin tunteisiin. Tällaisesta seuraa paljon hämmennystä ja draamaa - mikä on elokuvaan oivasti taltioitu.

Kun tällainen käsitys onnellisuudesta tai rehellisyydestä on elämän ja ihmissuhteiden mittarina, tuloksena ei voi olla muuta kuin pettymyksiä. Tästä elokuva kertoo mielestäni mainiosti.

* * *

Elokuvaa katsellessa tulee tunne: ”Tämä on niin nähty.”

Ehkä totean näin vain siksi, että minua ärsyttää. (Kun minua ärsyttää, näen ärsytystä herättävät asiat kyynisesti.) Jonakin toisena päivänä saattaisin painottaa toisenlaisia näkemyksiä - vaikkapa elokuvan merkitystä seksuaaliprobelmatiikan, postmodernin identiteetin tai tunnetodellisuuden avaajana. But not today.

Ärsyttävintä on kerrontaa kannatteleva teema: ’Elämä on niin problemaattista ja siksi niin intellektuaalia!’

No juu, voihan elämä silloin olla hieman "problemaattista", kun mies on juuri pettänyt vaimoaan terapeuttia teeskentelevän transnaisen kanssa, ja vaimo puolestaan on harrastanut seksiä miehensä oppilaan kanssa. Silloin tuntuu varmaankin "syvälliseltä” istua sohvalla hölmistynyt, vielä erosta itkuinen ilme naamallaan ja miettiä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi – ja kokea, että tämä tällainen saa elämän tuntumaan ”intellektuaalilta!” On ihanaa, kun asiat – kuten sukupuolet tai seksuaalisuus tai ihmissuhteet – eivät ole mustavalkoisia! 

 Elokuvassa ihmiset ovat ”salaperäisten", "syvällisten" ja "monimutkaisten" viettiensä ja tarpeidensa orjia, koska ”ihmisyys on pohjimmiltaan suuri mysteeri” (ja niin pitkään kuin se säilytetään mysteerinä, on lupa pysytellä ulalla ja toimia sen mukaisesti...)

Tässä elokuvassa draama syntyy henkilöiden ns. kipupisteistä ja siitä, etteivät he kykene nimeämään ja kohtaamaan omia tai toistensa tarpeita. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, etteivät he myöskään onnistu niitä juuri ymmärtämään saatikka sovittamaan yhteen. 

Minusta tämä on kypsymätöntä. 

Monien muiden mielestä se on siis ilmeisesti intellektuaalia. 

Näin on kenties syystä, että silloin, kun elämä on tarpeeksi takussa, on mahdollisuus probelmatisoida ja spekuloida, mikä on epäilemättä älyllinen ponnistus.

Tarkoittaako intellektuaalisuus todellakin sitä, että on oltava jokin henkinen ristiriita tai tuskatila jota työstää? Ja jos sellaista ei ole, elämä on käynyt liian yksinkertaiseksi tai tylsäksi tai helpoksi tai mustavalkoiseksi?

Miksi siihen ei paneuduta, kuinka dorkaa puuhaa on sotkea elämänsä takkuun? Mitä älykästä on elämänsä sotkemisessa tai ahdistustiloissa kieriskelyssä? Niistä selviytyminen ja/tai - better yet - niiden muodostumisen estäminen tai välttäminen ovat huomattavasti älykkäämpää puuhaa. Ihmisyyteen voi tutustua tekemättä kaikkea kantapään kautta - varsinkaan toistuvasti.

On varmasti totta, että kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä. Mutta minusta keskeneräisyys on eri asia kuin lapsellisuus.  Aivan tällaista kipupisteiden käsittelyä en siis enää tässä kehitysvaiheessa jaksaisi katsoa: sellaisella ei ole mitään uutta annettavaa, eikä kertomus esitä uusia huomiota olemassaolosta tai tee yllättäviä kysymyksiä elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Tulee tunne, että ’’Heidän hämmennyksensä ei ole minun hämmennystäni."

Jos tämä tällainen on ”ajatuksia herättävä” elokuva, tekee mieli kysyä, kuinka kummassa on onnistunut kiertämään itseään ja ihmisyyteensä liittyviä kysymyksiä niin kaukaa, että tällainen elokuva onnistuu koskettelemaan erityisen älyllisellä tavalla? (Emotionaalisesti merkittävän vaikutuksen ymmärtäisin paremmin, vaikkapa samastumisen ulkopuolisuuden tunteisiin, joita Maaritin hahmo henkilöllistää hienosti.)  

Noh, onhan se hyvä, että ihminen ajattelee. Tiedostaminen on kaunis asia.

Ihmisyytensä kanssa vähääkään työskennellyttä ei kuitenkaan yllätä elokuvassa muu kuin sen psykodynamiikan lapsellisuus. Todellisuuden kuvaajana elokuva on silti varmasti hyvin rehellinen ajankuva. Valitettavasti.

Normaalisti tuntisin halua ymmärtää, säteillä hyväksyvää energiaa tai jotain. Mutta nyt ei irtoa. Jos katselisin tällaisia usein, minusta saattaisi tulla kyyninen.

*PIIP* (= äänimerkki)

Siis täh?! Onko siitä jo muka yhdeksän kuukautta, kun viimeksi piipahdin heittämässä äänimerkkiä? Yhdeksän kuukautta! Siinä ajassahan olisi ennättänyt pyöräyttää vaikka lapsen! Mutta miksipä minä tällaista päivittelen.

On se jännä juttu. Samalla tavoin, kuin blogikirjoittelussaan jää helposti mielihyväkoukkuun (”nää on mun juttujani, joilla mä konstruoin ja konfirmoin mun ikiomia sisäisiä tilojani ja näpertelen identiteettini kanssa”), on vaarassa jäädä myös syyllisyyskoukkuun (”pitäisi kirjoittaa, ja pitäisi tehdä sitä enemmän ja paremmin”). Aloittaessani bloggailun halusin välttyä vaanivilta koukuilta. Ensin mainittu syö ajan, jälkimmäinen energian. Haluaisin tehdä pakottomuudesta tottumuksen, ja haluan yhä. Täällä sitä harjoittelen. Ankarasti. Koulutan itseäni virtuaalivapaudessa, ravistelen harteiltani jokaisen pitäisi-sanan. Joten toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun selittelen yhtään mitään...

En siis lupaa mitään, kun kerron aikomuksestani: tänä kesänä yritän taas kunnostautua tänne kirjoittelussa tullee kirjoiteltua tänne ahkerammin useammin! On sellainen fiilis, huvikirjoittelufiilis, ja kaiken lisäksi näyttää siltä, että aikaakin siunaantuu. Parin kirjan käsittelykin on näköjään jäänyt kesken. (Heh! Sen siitä saa, kun haukkaa pullaa liian suuren kimpaleen.) Vieläköhän niihin on mielekästä palata... Miksipä ei, mussuttelu on mukavaa. Katsotaan, mitä kaikkea tuleman pitää!

* * *

Tällä hetkellä luen Natascha Kampushin muistelmia kidnappauskokemuksestaan. (Kampusch, Natascha: 3096 päivää. Otava 2012, nidotun laitoksen ensimmäinen painos.)

Tarina on ennen kaikkea selviytymiskertomus, menestystarina. Nuori, kekseliäs, ilmeisen voimakastahtoinen ja älykäs tyttö onnistuu tulemaan kahdeksan vuotta kidnappaajansa kanssa toimeen. - Mutta ennen kaikkea: hän onnistuu tulemaan toimeen itsensä kanssa, onnistuu käsittelemään omat tuntemuksensa ja kokemuksensa hyvinkin tasapainoisella tavalla äärimmäisissä olosuhteissa. "Niinkuin on päiväsi, niin on myös voimasi" pitää Kampuschin kohdalla erittäin hyvin paikkansa. Eikä tämä minua ihmetytä: kyllä minä uskon, että niinkuin on päivämme, niin on myös voimamme. Tämä on ilmiö - joka itsessään on toki ihmeellinen. Ihmisessä on paljon tutkimatonta ja käsittämättömiä voimavaroja.

On siis todettava, että minua ei niinkään ihmetytä Kampuschin selviytyminen rankasta koettelemuksestaan, kuin se kohtelu, jota hän paettuaan sai osakseen. (Noh, kyllä hänen selviytymisensä pikkuisen ihmetyttää siltä osin, ettei kidnappaaja riistänyt hänen henkeään.) Kampuschin kidnappaustarinan voisi kirjoittaa kahdeksi volyymiksi, joista jälkimmäisen nimi olisi Saksalainen vastaanotto. Se alkoi heti hänen paettuaan. "Miksi te minun luokseni tulitte", ihmettelee ensimmäinen ihminen, jolle Kampusch onnistuu välittämään avunpyyntönsä. (Ensimmäiset vastaantulijat, kolmen hengen ryhmä, on kiertänyt Kampuschin kaukaa ja kieltäytynyt lainaamasta kännykkäänsä. Epäilyttävistä ihmisistä - siis poikkeavasti käyttäytyvistä tyypeistä - on pysyttävä erossa!) "Älkää astuko nurmikolle", nainen komentaa. 'Älä astu nurmikolle'? Nurmikolle! Tämän käskyn noudattamisen lisäksi Kampuschin olisi pysyteltävä kiltisti tontin rajalla aidan luona, ja aivan siitä huolimatta, että kidnappaaja on ehkä par'aikaa hänen perässään ja vaarassa löytää hänet. Jotain suhteellisuudentajua, hyvät ihmiset!! Onneksi Kampuschin "auttaja" suostuu kuitenkin soittamaan paikalle poliisit. (Vähän tulee mieleen, että poliisille olisi pian soitettu joka tapauksessa... ajamaan omituinen tunkeilija tiehensä...)

Kun virkavalta viimein saapuu paikalle ihmettelemään, mistä on kysymys, he käskevät Kampuschia nostamaan kätensä ylös. Häntä kohdellaan kuin rikollista. Tottakai tapaus Natascha Kampusch muistetaan vielä, mutta todennäköisempänä pidetään mahdollisuutta, että Kampusch on vain joku häiriintynyt nuori nainen. "Minä en ollut häiriintynyt nuori nainen", Kampusch toistaa. "Minusta oli kiusallista, että sellaista mahdollisuutta edes harkittiin." Uskon.

Poliisiasemalla, virkavallan hoteissa, kenelläkään ei näytä olevan mitään käsitystä siitä, kuinka traumaattisen kokemuksen läpikäynyttä tulisi kohdella. Utelias henkilökunta piirittää heti Kampuschin ja esittää tungettelevia, vaikeita kysymyksiään. Kampusch ei saa rauhallista, turvallista ympäristöä, eikä hänelle jätetä tilaa hengittää ja koota itseään. Hänet viedään heti kuulusteltavaksi. Lisäksi nälkiintyneelle naiselle tarjotaan ruokaa, jota hänen vatsansa ei kestäisi. Kampsuch joutuu itse ottamaan hyvinvointiaan koskevat ohjat käsiinsä, ja jopa jakelemaan toimintaohjeita siitä, kuinka hänen suhteensa tulisi menetellä. (Tietenkään häntä ei oteta vakavasti - joten käy juuri kuten Kampusch on ennustanut: mediamyllytys riistäytyy käsistä hetkessä. Eikä siinä muuten mitään, mutta "[K]aikki se, minkä olin pystynyt salaamaan sieppaajalta, vedettiin nyt julkisuuteen, joka kyhäsi oman versionsa totuudesta." Että se siitä palautumisesta ja toipumisesta, omien ajatustensa kokoamisesta kaikessa rauhassa, pyrkimyksessä ymmärtää ensin itse, mitä on tapahtunut.)

Tähän nähden onkin irvokasta, että Kampusch halutaan nähdä avuttomana uhrina, jonka tulisi asettua holhottavan uhrin asemaansa. Muut ihmiset - "asiantuntijat" - tietävät paremmin hänen puolestaan, sen, mitä hän on käynyt läpi, ja kuinka se on häneen vaikuttanut. Idioottimaisuuden huippuna Kampuschia pyydetään vaihtamaan identiteettinsä - se ainoa asia, jonka voimin Kampsuch on jaksanut sinnitellä kiinni elämässä ja pysytellä selväjärkisenä! "Nyt vapauduttuani en ikinä lopuisi tärkeimmästä omaisuudestani: identiteetistäni."

"[E]n halua, että minut asetetaan avuttoman, murtuneen tytön rooliin. En sopeutunut siihen rooliin vankeudessa enkä halua siihen tulevaisuudessakaan. Olin uhmannut Wolfgang Priklopilin psykologista saastaa ja sairaita fantasioita enkä antanut niiden murtaa itseäni. Nyt olin palannut maailmaan, joka halusi nähdä minut juuri sellaisena: murtuneena ihmisenä, joka on aina toisten avun varassa."

Kampusch rikkoo tarinallaan monta psykologiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa teesiä modernista ihmisestä. Tämä on mielestäni hänen tarinansa suurin anti.

Huolimatta siitä, millä intensiteetillä psykologista ihmiskäsitystä normalisoidaan - kuvaavaa on, että 'psykologiasta' on tullut 'psyyken' tai 'tunne-elämän' synonyymi, ja että puhutaan jopa ihmisen "psykologisesta puolesta" - psykologia on logia, oppijärjestelmä, ja ideologinen siinä missä muutkin oppijärjestelmät. Niinpä järjestelmä ärähtää soraäänistä. "[K]un kieltäydyin kantamasta Kainin merkkiä koko loppuikäni, [empaattiset] asenteet muuttuivat." Ymmärrystä ei heru, jos et pelaa annetuilla säännöillä. Mutta ei se mitään. Elämän on aina oltava historiallista, tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittynyttä, oman aikansa ja sen hengen tuotetta. Psykologiaa on vain yritettävä ymmärtää. Keskiajalla piti yrittää ymmärtää katolisen kirkon oppeja. Kukin aikakausi dogmatisoi tyylillään, ja vaatii kuuliaisuutta omalle papistolleen ja normistolleen.

(Viittaukset ja sitaatit kirjan sivuilta 205-221.)

Kampuschin kokemuksista hänen pakonsa jälkeen tulevat mieleeni Alice Millerin viisaat ajatukset - teoriat! - psykologian ja kasvatusjärjestelmän murskaavista ja manipuloivista vaikutuksista. Ihmisestä tulee niin mekaanisesti, annettuihin dogmeihin nähden orjallisesti ajatteleva, ja omasta, henkilökohtaisesta kokemusmaailmastaan vieraantunut, että menettää arvostelukykynsä ja välittömyytensä spontaanien tilanteiden ja olosuhteiden kohdalla. Muulla en osaa mainittua idioottimaisuutta selittää. (Palaan tähän ehkä myöhemmin.)

Sanonnan mukaan jokaisella pilvellä on kultareunansa. Kampuschin kokemuksen kultareuna on oman itsensä kohtaaminen, löytäminen ja omistaminen. En usko, että kukaan kykenee riistämään Kampuschilta hänen itsetuntoaan; se on kaukaa haettu ja hitaasti kypsytettyä, lujaa tekoa. Se, että hän selviytyi kahdeksan vuotta tyrmässä, on vahva todiste tästä - ei siitä, että hänestä olisi tullut jollakin tapaa häiriintynyt.

"Olen vapaa", Kampusch toteaa tarinansa viimeisiksi sanoiksi. Uskon, että se kattaa hänen kohdallaan myös itsemäärittelyoikeuden. Sen kautta voi omistaa itsensä, omat kokemuksensa ja tarinansa.

Kuvaavaa 7

Kuvaavia ovat tällä kertaa pitkät merkintävälit.

Kyllä on ihmisen aika rajallista - ja yksiulotteista; kaikkeen ei voi paneutua eikä varsinkaan yhtä aikaa.

Mutta onneksi voin kuvitella, että virtuaalitodellisuus on ajaton. Niinpä silloin, kun seuraavaksi julkaisen jonkin pitkän kirjoituksen, voin mielessäni huoletta häivyttää ne kuukaudet, jotka reaalitodellisuus on lykännyt kirjoitusteni väliin.

Kauniinhaikeaa syystunnelmaa puolestaan kuvaa (on kuvannut jo vuosien ajan)
Howard Shore - The Yards Soundtrack.

Pitäkää kätenne lämpiminä.

hiljaista täällä

Mikä alkuvuosi! Mahdollisuus linnoittautua taas vähäksi aikaa ullakkokamariin on haave. Toistaiseksi.

Sillä välin täällä voi vaikkapa tanssia, esimerkiksi näitä, ihan vaan lähestyvän kevään kunniaksi tai läpällä.

"Kendi - Don´t look now" (YouTube)
"Kendi: Connected" (YouTube)

Joranen biisit on kans ihanii, ja sellasi herkempii, vaik tavallaan ne onki paljo rajumpii, mut siis niinku joka tapaukses vastapainoo noille edellisille. (Tai oikeestaan noi edelliset on vastapainoo Joranelle.)

Kokeilkaa vaik näitä
"Film III" de Jorane (YouTube) (- jos mä oisin joku biisi ni mä haluisin olla tää)
"Ineffable" de Jorane (YouTube)
"Dit-elle" de Jorane (YouTube)

Ett jos vaik istahtas tänne ullakkokamarin lattialle - please do, my pleasure! - ja tähystelis kahvimuki kädessään haaveellisesti ulos pienestä ruutuikkunasta, vähä niinku kohti kesää. Eikä sit mitään kiirettä minnekään! Täällä on nyt niin rauhallistaki, hiljasta ja ihanaa.

Niin että paljon ei sanoja nyt liikene. Mutta terveisiä kuitenkin ja kaunis hymy, jos joku tätä lukee. *=)*

Listat

Aloin näpertää päivityksiä profiiliini mielimusiikki-sarakkeeseen.

Kuinka vaikeaa! Listat kun aina riippuvat siitä mistä roikkuvat ja ne voivat roikkua mistä tai missä tahansa. Lempiasioiden kohdalla kaikki riippuu fiiliksestä: vallitsevasta tunnetilasta ja muistoista. Ja tunteita ja muistojahan riittää. (Mikään ei talleta muistoja paremmin kuin musiikkikappale tai tuoksu. Levyhyllyn selaaminen tai tuoksukokoelman haistelemainen on kuin kaitafilmien katselu - mutta parempaa. Tästä tuleekin mieleeni mainita: kun elätte elämässänne jotakin onnellista vaihetta, haistelkaa ihmeessä jotakin uutta tuoksua! - ja sitten sinetöikää se ajalla; palatkaa siihen kuukausien, ehkä vasta vuosienkin kuluttua.)

Vaikka kuuntelenkin tiheästi kappaleita joihin tykästyn, (monen kuukauden aikana, helposti!) päädyin listallani jonkinlaiseen kestoratkaisuun: vuosien aikaisia lemppareita monivuotiselta lempiartistiltani. (Kutakin kappaletta lienen kuunnellut yhteensä tuntikausia, eivätkä kappaleet ole menettäneet vielä mitään vaikutusvoimastaan.) Tarttuvia biisejä on maailma tulvillaan, ne tulevat ja menevät, ovat hetken parempia kuin muut, mutta kestosuosikit nousevat aina lopulta niiden yläpuolelle (sikäli että ovat alunperinkään jääneet varjoon). Toisekseen en pidä päivitysvelvollisuuksista vapaa-ajallani, ja nopeammin vaihtuvia suosikkeja olisi päiviteltävä useammin. =) Että siitäkin syystä.

Listojen laatiminen vie helposti mennessään. Se on vähän kuin valokuvaamista: halua järjestellä (maailmaansa) ja tallentaa, jähmettää tunnelmakokonaisuuksia ja kaikkea nopeasti (muistista) katoavaa.

(Oikeastaan on melko kamalaa kokea ja hahmottaa asiat kameran läpi: silloin uhraa meneillään olevan hetken tulevan muiston hyväksi. Eikä kamera silti koskaan tallenna sitä meneillään olevaa kokonaisvaltaisuutta ja ulotteisuutta, jonka voisi paljon täydemmin tallentaa mieleensä tai jonnekin olemuksensa ytimiin keskittymällä hetkeen.)

No joo, olin sanomassa että. Innostuin esimerkiksi ajatuksesta laatia lista parhaimmista koskaan tunnelmoimistani kappaleista, sellaisista, joita olen kuunnellut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja joista on tullut melkeinpä osa oman elämäni ääniraitaa. (Tai ehkä osa vain tietyn elämänvaiheen ääniraitaa; voisi esimerkiksi laatia teinixlistan, tai siis teinixvaiheen ääniraidan.) Ja kokonaisista albumeista samaten, sellaisista albumeista, jotka osaa ulkoa ja jotka ovat niin täynnä hyvää, ettei niistä halua irrotella erillistä palasta (eikä sellaista välttämättä joukosta edes erottuisi). Ja innostuin myös ajatuksesta koota lista parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Tässä vaiheessa siirryin pois profiilisivulta. Tarkoitus olisi tehdä tänään jotain muutakin.

Huomasin siis, kuinka pitkään ja kauas ja moniin paikkoihin on mielessään kuljeskeltava sellaiset listat kartoittaakseen. Se vie aikaa! Niin että jätin vaiheeseen. Mutustelen rauhassa. Kiire on harhaa. Tärkeimmän ennättää aina.

Juuri nyt ihquja ovat Kaija Koon Irti-albumin trackit 1, 2, 3, 4, 7 ja 8. Mutta jos olisi aikaa kuunella vain kaksi kappaletta, ne olisivat 2 ja 3.

T1: Oodi sille mikä Totta on

Muutama päivä sitten viimeistelin Riikka Pulkkisen uusimman romaanin Totta (Otava 2010). Ahmin sen kahdelta istumalta (ja yhdeltä makuuasennolta).

Ah.
(Ööö, onko tästä voihkimisesta tulossa tapa…? Täytyy tarkkailla tilannetta.)

Olen vasta fiilistelyvaiheessa; humalan on hiukan laannuttava ennen kuin sanottava alkaa jäsentyä. Mutta sitä ennen voin kertoa tunnelmista.

Normaalisti en tekisi tätä (fiilistely on yksityistä, salaista), mutta silmiini osui eräällä kommenttipalstalla maininta Riikka Pulkkisen tavasta kirjoittaa, hänen romaaninsa kielestä. Ei sillä niin väliä, millä palstalla tai kenen kommentti. Voin hämmästellä väitettä sellaisenaan, (lähde)yhteydestäänkin irrotettuna.

Väitteen mukaan kieli, jota Pulkkinen kirjoittaa, on tylsää ja köyhää, toisteista, ja vertauksetkin kuulemma ontuvia.

Siis mitäh?! Maa ei pyöri radallaan eivätkä kaikki palaset ole paikoilleen loksahtaneita, jos tuollainen väite olisi totta!

”Tylsää”?
”Köyhää”?
Kuinka kukaan voi olla niin koskettamisen tavoittamattomissa tai kyvytön antautumaan? Ei kai vakavissaan. Eihän?? (En halua menettää uskoani ihmisiin!) Olisi kamalaa elää niin irrallaan kokemisen kiehtovuudesta, aistien maailmoista. (Juuri niissä ihminen asuu, juuri niistä hän totuutensa ja viisautensa löytää. Ja tämä tulee sitten ymmärtää metafyysisesti!)

Oma lukukokemukseni oli jotain aivan muuta. En ole koskaan kokenut mitään tällaista yhdenkään toisen tekstin kanssa. En uskonut tällaisen rakkauden olevan mahdollinen, en edes Pulkkisen esikoisromaania lukiessani.

Pulkkisen kerronnassa juuri toisto tekee kielestä laulun, antaa kerronnalle rytmin ja keinuvan sävelen, sellaisen ihanan ja melankolisen, jota kuunnellessaan ajattelee käsitteitä kuten kauneus, uni, musiikki.

En muista lukeneeni ketään toista kirjailijaa - Kira Poutasen lisäksi - jonka häkellyttävän rikkaat ja oivalluksien (viisauksien!) painavuudesta notkuvat lauseiden hedelmät olisivat saaneet minut nojaamaan tuolissani taaksepäin ja vain maistelemaan kaiken sanotun mestarillisuutta. Mikä juovuttava nautinto.

Pulkkisen kerronta on loputonta estetiikan ilotulitusta, kaikilla mahdollisilla kerronnan tasoilla rakenteesta sisällön symboliikkaan - ja vieläpä hekumallisen aistillista. Jos – ja anteeksi hieman brutaali vertaus - kirjallinen (tai pikemmin kirjallisuudellinen)orgasmi on mahdollinen, Pulkkisen teksti aiheuttaa sellaisen; kerros avautuu kerroksen perään, samalla kertaa syvemmälle ja korkeammalle, ja jatkan hengästyneenä yhä uusien ja uusien taidonnäytteiden edessä kun vanhatkin vielä läikehtivät tainnuttavissa jälkimauissaan. Lukemisen hetkellä osaa vain vuoroin hengittää syvään tai kiihtyneemmin, vuoroin pidättää hengitystään ääneti.

Olen lumoutunut.

En löytänyt yhtäkään sivua, jolta en kelpuuttaisi vähintään kahta toteamaa aforismikokoelmaan. Pulkkisen kieli näyttää jalostavan jokaisen koskettelemansa ajatuksen ja tunteen, asian ja ilmiön – ja synnyttää kokonaan uusia ilmiöitä omassa taikamaailmassaan. Ihan sama mistä hän kirjoittaa.

Jos maailma loppuisi ja saisin yhden ainoan kirjan mukaani taivaaseen, se olisi tämä romaani. Totta.

Joten ei: en luota yhdenkään sellaisen ihmisen kirjalliseen makuun, joka väittää, ettei Pulkkisen kieli olisi vähintään tyylikästä ja rikasta.

Sitä, että teksti on sulavaa, helppolukuista, ei tule pitää merkkinä muusta helppoudesta, kuten kielen tyhmästä yksinkertaisuudesta. Eikä sitä, että teksti sulaa mieleen kuin taitavin käsityösuklaa kielelle, tule pitää merkkinä älyllisestä painottomuudesta. Aivan päinvastoin! Pulkkisen tekstiä voi lukea yhtä sulavasti kuin kuljettaa kättään veden päällä tai sormiaan hiotuilla kivillä. Mutta tämä ei tee Pulkkisen kielestä eikä kerronnasta siloteltua pintaa, ei todellakaan, ei yhtään vähennä moniulotteisuutta eikä syvyyksiä. Itseäni häkeltää se taito, jolla Pulkkinen puhuu syvistä, vaikeista, kipeistä, suurista ja monimutkaisista asioista näennäisen helposti. (Alan jo toistaa itseäni...)

(Voin toki kuvitella, että suurella vaivalla merkityksistään avatun, vaikeaselkoisen tai byrokraattisen, tekstin lukeminen herättää sitä hyvänolon tunnetta, jota ponnistelu aina herättää, jos tarjolla on mitään palkintoa, kuten syvällisen ja monimutkaisen asian ymmärtäminen. Mutta parhaat kertojat synnyttävät illuusion helppoudesta, tiivistävät kokonaisia maailmoja sekä moniin ulottuvuuksiin avautuvia todellisuuksia muutamiin valittuihin sanoihin. Totta kai sellaiset asiat voi sanoa paljon monimutkaisemminkin, hitaammin, työläämmin, vähemmän keskitetysti, mutta sellainen ei tee sanotusta älykkäämpää.)

Jos Pulkkisen romaani ei muka pistä ajattelemaan, se johtuu siitä, että kieli on niin hiottua ja ajatukset jo niin kauaksi ja taitavasti ajateltuja, että moitteita tai vastaväitteitä on vaikeaa keksiä. Mutta tätäkään ei tule pitää merkkinä tekstin puutteista: ei merkkinä kyvyttömyydestä herättää ajatuksia tai haastaa lukijaansa, eikä merkkinä valmiiksi pureskeltujen ajatuksien tarjoilusta. Pulkkisen tekstin haaste lukijalle on antautuminen, toisinaan pelkkään vaistonvaraiseen.

Siinä missä monien kikkailevampien tekstien kohdalla joutuu huoneeseen, jonka mittasuhteet on hahmotettava itse, jonka ovet ja ikkunat on löydettävä itse, Pulkkinen ei kiusaa: hän avaa ovet ja ikkunat, tekee hengittämisen helpoksi. Ja silloin – silloin! – voi tapahtua se, mihin kaunokirjallisuus on tarkoitettu: voi kokea ja ymmärtää sen erityisen, mitä juuri tämä tietty kirjoittaja haluaa näyttää, sukellella niihin maailmoihin, väitteisiin ja kokemuksiin, joita hän eteen vyöryttää.
Pulkkinen vyöryttää romaaninsa tunnelmat ja tapahtumat herkästi ja luontevasti, silti häkellyttävinä ja valtavina kuin pilvimassat taivaalla.

Tämä on sitä, se tapa, jolla kirjallisuuden tulisi ihmisiä kosketella, jolla tarjota näkökulmia ja tyylejä olemassaolon jäsentelyyn ja kokemiseen, mahdollistaa toisenlainen tekemällä näkyväksi muita mahdollisia maailmoja.

Jokainen sana ja lause tuntuu yhtä huolitellulta kuin rakastetultakin; inspiraatio ja rakkaus kirjoittamiseen huokuvat hyväntuoksuisina lukijalle asti. (Niin monista teksteistä kuultaa tunkkaisena läpi se, että ne on kirjoitettu ennemmin aikataulun ja sivumääräkiintiön pakottamana tai teknistä taituruutta tavoitellen, kuin sisäisen äänen kutsusta ja kiihkeydestä sanoihin. Kauniin tekstin luominen on alkemiaa.)

Voi olla, että ajan kanssa tämä rakastumiseni tasaantuu maltillisemmaksi (ja kenties entistä syvemmäksi) rakastamiseksi. Mutta juuri nyt ajattelen, että noin kaunista kieltä kirjoittavalle olennolle haluaisi antaa jonkin aivan toisen, hänen ylimaallisia kykyjään paremmin kuvaavan nimen. Jonkin sellaisen, jossa kohtaavat mielikuvat maan neljästä elementistä ja vuodenajasta, magiasta ja kauniista puutarhasta jossa taruolennot iltaisin käyskentelevät.

*hih*

*jatkaa humalaansa, nojaa jälleen tuolillaan taakse päin*


Jälkikirjoitus, eli vielä pieneksi kuriositeetiksi:
Lukiessaan piirroksesta, jonka romaanihenkilö on päiväkirjansa väliin työntänyt, tai maalauksen alle kätketystä toisesta maalauksesta, tulee tunne: Tästäkö romaanin yksi mahdollinen alku olisi lähtenyt: siitä, kun joku löytää kuvan tuntemattomasta, salaperäisestä naisesta? Salaperäisen naisen tarina alkaa joka tapauksessa vihjeestä: vaaleasta mekosta, jonka nuori nainen isoäitinsä kaapista löytää.

Kuvaavaa 6

Kuvaavaa tällä kertaa on – katso profiilikuvaa: tadaa! *=)*

Kuvaavaa on, että minäkin lopulta sellaiseen lankesin. Ensimmäinen kuvani netissä koskaan! (Ainakaan itseni laittama.) Täytyy varoa ettei mene pikkusormea enempää. (Sitä se näpräily - tällä kertaa kännykällä - ennen pitkää teettää.)

Kuvaavaa ovat suu ja sormet.
Nyt voitte ajatella: ”juuri tuo suu täällä puhuu, juuri nuo sormet luettavan naputtelevat”. Kuvaavat ne ovat toisellakin tavalla.
(*hih* Pieni viaton komiikka piristää ullakkokamarin öitä mukavasti.)

Kuvaavaa on au naturelle. (Ainakin omassa kamarissa. Ulkona hiippaillessa suuni ei koskaan ole noin paljas kuin täällä, vaan kevyeen kosmetiikkaan puettu. Sekin on kuvaavaa.)