Kerron sinulle kaiken (version 2.0)

Kerron sinulle kaiken 

Ohjaus: Simo Halinen (2013)

Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén ja Ria Kataja

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

Sami (Franzén) ja Julia (Kataja) ovat opettajapariskunta. Heillä ei mene kovin hyvin: tunne läheisyydestä on kärsinyt. Julia käy puhumassa suhteen ongelmista terapeutille ja toivosi Saminkin tekevän niin. 

Julian terapeutti on siivousfirman asiakas. Niinpä terapeutin luona käy säännöllisesti myös siivooja, Maarit (Klemola). Myös Maarit on käynyt terapiassa - tosin muualla - ja saanut sen hiljattain päätökseen. (Elokuvassa kuljeskellaan siis niin kutsutun terapiasukupolven keskuudessa.)

Eräänä kohtalokkaana päivänä Maarit on jälleen siivoamassa terapeutin vastaanottotiloja. Terapeutti on poissa, ja hetken mielijohteesta Maarit pukeutuu hänen vaatteisiinsa, huulipunaansa ja parfyymiinsa, jopa rannekelloonsa. (Miksi kummassa myös rannekelloon?) Juuri silloin ovelle tulee Sami. Maarit esittäytyy terapeutin kollegaksi ja tarjoutuu auttamaan Samia tämän akuutissa psykologisen avun tarpeessa.

Sami saa vielä saman tapaamisen aikana kuulla, että Maarit on transsukupuolinen eli transnainen. Tämä on häkellyttävä totuus, ja on radikaalia, että Maarit kertoo sen ongelmitta. Sitä hän ei kuitenkaan kerro, että hän vain teeskentelee terapeuttia.

Sami poistuu, ja pian paikalle saapuu hänen vaimonsa Julia. Maarit ei vielä tiedä, että Julia on Samin vaimo, eikä Julia tiedä, että Sami on ollut paikalla. Maarit tarjoaa terapeuttista apuaan myös Julialle.

Kotona Sami kertoo Julialle löytäneensä Maarit nimisen terapeutin. Julia on hyvillään. Hän ei kuitenkaan tiedä, että juuri se Maarit, jonka Julia löysi terapeuttinsa vastaanotolta, on Samin uusi terapeutti.

Tämän asetelman varaan elokuva rakentuu. 

Maarit, elokuvan päähenkilö, on ihminen, jolle tunteet ovat tärkeitä. Hän kertoo, ettei ole koskaan halunnut parantua tunteistaan, ja että kaikki, mitä hän parisuhteelta odottaa, on, että hänen tunteitaan kunnioitettaisiin. Vielä hän ei ole löytänyt sopivaa ymmärtäjää ammattiavun ulkopuolelta. Niinpä Sami tupsahtaa hänen elämäänsä kuin tilauksesta! Maarit arvostaa omia tunteitaan ja tarpeitaan niin paljon, että aloittaa suhteen Samin kanssa.

Maaritin mielestä hänen tarpeensa ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia: hän haluaisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää tunteilleen. Tämähän on kuitenkin vaikeinta maailmassa: ymmärtää syvästi toisen ihmisen tunteita ja hyväksyä ne aidosti ja kunnioituksella. Tätä Maarit kuitenkin vaatii, se on hänen ehtonsa.

Niinpä Maaritin tarve saa hänet käyttäytymään dramaattisesti ja taipumattomasti. Kun mieskandidaatti, Sami, loukkaa Maaritin tunteita heidän ensimmäisellä yhteisellä matkallaan – Sami 'ei kunnioita Maaritin tunteita' kokiessaan hetkellistä epävarmuutta, kun tajuaa olevansa useamman transnaisen seurassa  – suhde loppuu siihen paikkaan. Maarit pakkaa tavaransa ja häipyy.

Tästä alkaa Maaritin alamäki.

Jonkin ajan kuluttua Samin vaimo, Julia, huomaa Maaritin siivousfirman autossa. Silloin Julia tajuaa, että Maarit on teeskennellyt. Julia menee kysymään Maaritilta, miksi tämä on leikkinyt terapeuttia. Maarit, rehellisyyden puuskassaan ja kunnon kansalaisena, tunnustaa samalla myös suhteensa Samiin. Katharttista! (Tähän kohtaukseenko elokuvan nimi viittaa...)

Julia loukkaantuu verisesti, ja uuteen orastukseen lähtenyt parisuhde Samin kanssa murskautuu. Enää Julia ei välitä, hän lakkaa ponnistelemasta. Hän heittää Samin pihalle ja harrastaa seksiä Samin oppilaan kanssa.

Sami suuttuu Maaritille ja käy hänen luonaan. Sami haluaa pyyhkiä Maarit -nimisen luvun elämästään ja haluaa, että Maarit tuhoaisi kaikki kuvat heistä kahdesta, välittömästi. Samin katkeruus johtaa tilanteen myös väkivaltaan.

Maaritille ottaa ohraleipä. Paitsi että hän saa nyrkistä, hän saa myös potkut töistään.

Kuva junia tuijottavasta hiljaisesta Maaritista tuuli hiuksissaan kerjää sympatiaa. ’Elämä on niin vaikeaa ja niin kaunista ja niin epäreilua.’

Elämä ei juuri hymyile Maaritille muutenkaan. Jo tarinan alussa on kuvattu, kuinka vaikeaa Maaritin on löytää töitä omalta alaltaan. Jopa poliisi on Maaritin kimpussa ja vihjaa, että Maaritin taannoinen kohtaaminen alaikäisen pojan kanssa olisi ollut luonteeltaan sopimaton. Nyt poika on tehnyt itsemurhan, ja todistajana kuultu toinen poika on kertonut oman tulkintansa Maaritin käyttäytymisestä. Transsukupuoliseen kohdistuu paljon ennakkoluuloja, joista vähäisimmät eivät liity käsityksiin henkisen tasapainon tilasta (ja sen mahdollisesta "tartuttamisesta").

Maarit on niin epätoivoinen, että on vähällä ryhtyä prostituoiduksi. Hän ei kuitenkaan kykene siihen.

Kieltäytyminen palkitaan. Pian Maarit saa kuulla, että hänen työhaastattelunsa on tuottanut tulosta: lopultakin työpaikka omalta alalta! Tadaa! 

Elokuvan loppuratkaisuja katsellessa tulee tunne, että juuri työnmetsästys on ollut elokuvan keskeisin juoni. 

Tämä on toisaalta huvittavaa, toisaalta ymmärrettävää. Työyhteiskunnassa - jollainen Suomi siis on - juuri työelämän kautta voidaan esitellä laajemmassa merkityksessä yhteiskuntaan sijoittumista, elämän tarkoitusta ja sisältöä, yhteisöelämän rajoja ja normeja sekä oman paikkansa löytämistä ja hyväksynnän kokemista. Niinpä elokuvassa se, kuinka transnaista kohdellaan työhaastettelutilanteissa ja työyhteisöissä, kertoo omaa kieltään transnaisen asemasta ja merkityksestä muulle yhteiskunnalle. 

Elokuvan mukaan transsukupuolinen siis joutuu sopeutumaan, nöyrtymään ja sukkuloimaan paljon, käyttämään kekskeliäisyyttään ja rohkeuttaan löytääkseen paikkansa ja merkityksensä. Osan merkityksestään transsukupuolinen joutuu rakentamaan hyvinkin epävirallisia - jopa epätoivoisia - väyliä pitkin, mistä terapeutin teeskenteleminen ja prostituutio elokuvassa kertovat. Toisaalta terapeutin teeskentely vihjaa myös siitä, että transsukupuolisella voi olla enemmän elämänymmärrystä ja ihmistuntemusta jaettavanaan kuin mistä hän saa tunnustusta.

Kun ajatellaan työyhteisön keskeisyyttä yksilön aseman ja elämäntarkoituksen määrittelijänä, siihen nähden ei ole ihme, että Maarit kertoo kaiken myös - ellei erityisesti - työnanatajilleen, nykyisille ja potentiaalisille.

(Mitä tulee elokuvan muihin juonikuljetuksiin ja henkilöihin: Julia puolestaan tajuaa haluavansa erota Samista. "Ei tämä helppoa ole, mutta ainakaan meidän ei enää tarvitse teeskennellä olevamme onnellisia", Julia kuvailee...)

Loppu hyvin kaikki hyvin...


* * *

Elokuva ärsytti minua. 

Ärsyttävää elokuvassa on kypsymättömän käytöksen intellektualisointi. (Epäkypsyyden problematisointi tai inhimillistävä hyväksyminen olisi eria asia, ihan hyvä asia. Mutta että intellektualisointi... Sellainen tuntuu viestivän, että "oikeasti syvälliset" ja "aidot" ja "viisaat" ihmiset elävät rikkinäistä elämäänsä sydän vereslihalla - ja kaikki muut ovat typeryksiä tai teeskentelijöitä.) 

Palaan tähän. Aluksi käsittelen muutaman muun häiritsevän epäkohdan pois alta.

* * *

Miksi Maarit, joka avoimesti kertoo olevansa transsukupuolinen, ei kuitenkaan voi kertoa olevansa pelkkä siivoja? Tällainen on mielestäni ristiriitaista toimintaa naiselta, joka kuvataan hyvin rohkeana ja rehellisenä.

Voin vain arvailla:

Ehkä myös tämän totuuden rehellinen tunnustaminen vaatisi terapeutin avun? Ehkä kukin totuus - potentiaalisen hylkäämiskokemuksen aiheuttava totuus - on niin vaarallinen, ettei sitä uskalla kohdata yksin.

Ehkä totuus tilanteesta ei silti ole näin syvällinen tai kummallinen: ehkä Maaritia vain hävettää tunnustaa, että hän on pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin ilman lupaa? Että hän tuntee alemmuutta omana itsenään ja siksi teeskentelee? Tämä olisi yksinkertaisin ja ymmärrettävin selitys. – Ja samalla epäjohdonmukainen: Maarit ei osoita tällaista epävarmuutta missään muussa toiminnassaan. 

Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää olettaa, että Maarit valehtelee siksi, että hän haluaa tehdä niin. Ehkä sellainen on jännittävää tai muulla tavoin palkitsevaa. 

Ja ehkä jonkin nimeäminen "valheeksi" on pelkkä tulkinta sosiaalisista konstruktioista, tilanteista ja tapahtumista, eikä pääsyä absoluuttisiin faktoihin edes ole. Kenties ihmisyys on hänelle ”sattumanvaraista” ja ”epäjohdonmukaista”: tila (eksistenssi), jossa ”piilevät voimat”, kuten äkillinen häpeäntunne, voivat ilmaantua ”odottamattomissa yhteyksissä”... Kun tunne on aito, ollaan totuuden äärellä.

Tai ehkä koko elämä on teeskentelyä tai peliä, ja Maarit leikkii paitsi terapeuttia myös naista, itselleenkin. Siinä tapauksessa totta on juuri se mihin kukin haluaa uskoa - aina tilanteen mukaan. Kuinka postmodernia!

Sekin on mahdollista, että Maarit on rehellinen ”oleellisilla tavoilla”. Tähän ”oleelliseen” eivät kuulu ”näennäiset” asiat (kuten kehollisuus jonka syntymässä saamme) tai ”muodolliset” seikat (kuten terapeutin koulutus ja lisenssi). Minä halusin ihan oikeasti ja todella auttaa sinua, Maarit myöhemmin perustelee käytöstään paljastaessaan Samille totuuden.

Työnantajansa Maarit kohtaa sekoilunsa jälkeen selkä suorassa ja silmiin katsoen. Maarit kuuntelee moitteet, ei kiellä eikä selittele. Hän vastaa ainoastaan Anteeksi. 

 Tälläkö kaikki on kuitattu? Näinkö suuri arvo on pelkällä rehellisyydellä? Tämän elokuvan mukaan kyllä. Toki Maarit saa potkut, mutta muita suoria seurauksia tai omantunnontuskia teolla ei näytä olevan. (- Ellei sellaisiin lueta Samin ja Julian avioeroa, johon Maarit on ollut osallisena, vähintään katalyyttina. Avioeron annetaan kuitenkin ymmärtää olevan lopulta vain hyvä asia. Tämän vuoksi eroa ei oikeastaan voi pitää sellaisena Maaritin toiminnasta aiheutuneena kielteisenä seurauksena, jonka voisi katsoa tuomitsevan Maaritin käyttäytymisen.)

Jos Maarit osaakin olla rehellinen - ainakin valikoivasti -, missä ovat Maaritin johdonmukaisuus ja suhteellisuudentaju? Kuinka Maarit voi esimerkiksi vaatia Samilta tunteidensa ymmärtämistä ja kunnioittamista, jos Sami puolestaan ei saa vaatia samaa häneltä, ja hämmentyä omien tunteidensa kanssa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa?

Noh, ehkä Maaritin satunnainen johdonmukaisuuden ja kohtuullisuuden puute johtuvat siitä, että hän on kovin tunteellinen. Tämä tekee hänet inhimilliseksi, mutta samalla se paljastaa hänen kypsymättömyytensä. 

(Tunne-elämähän ilmaisee itseään omalle kehitysasteelleen johdonmukaisella tavalla. Esimerkiksi narsistit ovat jääneet kiinni lapsuutensa narsistiseen kehitysvaiheeseen niillä tunne-elämän alueilla, joilla narsismiaan ilmaisevat. Kaikki ovat jonkin verran takertuneita omaan narsistiseen vaiheeseensa. Jos jonkun kohdalla ei näin ole, kyse on oikeasti kypsästä valioyksilöstä. Jeesus lieni sellainen.)

Maarit on itsekäs. Useimmiten häntä motivoivat henkilökohtaiset intressit - myös silloin, kun hän paljastaa totuuksia. (Kenties Maaritin rehellisyys on juuri tästä syystä valikoivaa.) 

Onko Maaritin itsekkyys laadultaan hyvää vai huonoa? Tämä lienee arvo- ja näkökulmakysymys.

Elokuvassa Maaritia ei syyllistetä. Päinvastoin esitetään, että Maaritin kaltaiset joutuvat liiankin helposti syntipukeiksi. Alaikäiset pyöriskelevät identiteettikriisissään joka tapauksessa, ja onnettomat liitotkin hajoavat omalla painollaan. Jos jotakin, Maarit on tehnyt palveluksen sekä hämmentäessään sukupuolisuudellaan että osoittaessaan Samin ja Julian liiton teennäisyyden.

Tunnetotuudet ovat tämän elokuvan maailmassa tärkeintä todellisuutta. Niinpä Maaritin rehellisyys on ennen kaikkea rehellisyyttä omille tunteilleen, ei  konreettiselle tai fyysiselle todellisuudelle. 

Mutta entä, jos tunteet ailahtelevat, ovat pinnallisia tai hataralla pohjalla: koskeeko sama häilyvyys, pinnallisuus tai hauraus silloin myös todellisuutta, kokemusta siitä? Tai kokemusta omasta itsestä? Tai rakkaudesta? Kyllä. Elämää, minuutta tai rakkautta ei voi rakentaa pelkkien tunteiden varaan.

Toinen ongelma koskee tunteita itsessään:

Jos tunteiden aitoutta ja rehellisyyttä mitataan onnellisuudella - kuten elokuvassa tehdään - mennään metsään. Joskus onnellisuus ja sen tavoittelu ovat pelkkää todellisuuspakoa. Joskus käsittelemättömät kurjat tunteet ovat esteenä sille aidolle onnelle, joka muutoin valtaisi tunnetodellisuuden. Silloin epämiellyttävän tunteen välttely voi johtaa oikean onnen - ja samalla totuuden ja todellisuuden - väistelyyn. Niinpä onnellisuuden tavoittelu voi olla suurinta epärehellisyyttä johon ihminen syyllistyy.

Elokuvan hahmot ovatkin ”rehellisiä” tunteilleen tavalla, joka johtaa konflikteihin muun maailman kanssa. Tämä lienee kaukana onnesta ja harmoniasta. 

Mistä tällaiset - elokuvankin esittämät - yhteentörmäykset pohjimmiltaan johtuvat? Kenties siitä, että oletukset tunteiden "rehellisyydestä" ja "aitoudesta" haetaan ihanteista, ei oikeasta todellisuudesta; käsitykset aidoista tunteista sotkeutuvat mielikuviin ihannetunteista: ’miltä minusta pitäisi tuntua?’ tai ’mitä minä haluaisin tuntea?’ Tämä tällainen on idealismia. Kun takertuu siihen, menettää yhteytensä oikeisiin, todellisiin tunteisiin. Tällaisesta seuraa paljon hämmennystä ja draamaa - mikä on elokuvaan oivasti taltioitu.

Kun tällainen käsitys onnellisuudesta tai rehellisyydestä on elämän ja ihmissuhteiden mittarina, tuloksena ei voi olla muuta kuin pettymyksiä. Tästä elokuva kertoo mielestäni mainiosti.

* * *

Elokuvaa katsellessa tulee tunne: ”Tämä on niin nähty.”

Ehkä totean näin vain siksi, että minua ärsyttää. (Kun minua ärsyttää, näen ärsytystä herättävät asiat kyynisesti.) Jonakin toisena päivänä saattaisin painottaa toisenlaisia näkemyksiä - vaikkapa elokuvan merkitystä seksuaaliprobelmatiikan, postmodernin identiteetin tai tunnetodellisuuden avaajana. But not today.

Ärsyttävintä on kerrontaa kannatteleva teema: ’Elämä on niin problemaattista ja siksi niin intellektuaalia!’

No juu, voihan elämä silloin olla hieman "problemaattista", kun mies on juuri pettänyt vaimoaan terapeuttia teeskentelevän transnaisen kanssa, ja vaimo puolestaan on harrastanut seksiä miehensä oppilaan kanssa. Silloin tuntuu varmaankin "syvälliseltä” istua sohvalla hölmistynyt, vielä erosta itkuinen ilme naamallaan ja miettiä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi – ja kokea, että tämä tällainen saa elämän tuntumaan ”intellektuaalilta!” On ihanaa, kun asiat – kuten sukupuolet tai seksuaalisuus tai ihmissuhteet – eivät ole mustavalkoisia! 

 Elokuvassa ihmiset ovat ”salaperäisten", "syvällisten" ja "monimutkaisten" viettiensä ja tarpeidensa orjia, koska ”ihmisyys on pohjimmiltaan suuri mysteeri” (ja niin pitkään kuin se säilytetään mysteerinä, on lupa pysytellä ulalla ja toimia sen mukaisesti...)

Tässä elokuvassa draama syntyy henkilöiden ns. kipupisteistä ja siitä, etteivät he kykene nimeämään ja kohtaamaan omia tai toistensa tarpeita. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, etteivät he myöskään onnistu niitä juuri ymmärtämään saatikka sovittamaan yhteen. 

Minusta tämä on kypsymätöntä. 

Monien muiden mielestä se on siis ilmeisesti intellektuaalia. 

Näin on kenties syystä, että silloin, kun elämä on tarpeeksi takussa, on mahdollisuus probelmatisoida ja spekuloida, mikä on epäilemättä älyllinen ponnistus.

Tarkoittaako intellektuaalisuus todellakin sitä, että on oltava jokin henkinen ristiriita tai tuskatila jota työstää? Ja jos sellaista ei ole, elämä on käynyt liian yksinkertaiseksi tai tylsäksi tai helpoksi tai mustavalkoiseksi?

Miksi siihen ei paneuduta, kuinka dorkaa puuhaa on sotkea elämänsä takkuun? Mitä älykästä on elämänsä sotkemisessa tai ahdistustiloissa kieriskelyssä? Niistä selviytyminen ja/tai - better yet - niiden muodostumisen estäminen tai välttäminen ovat huomattavasti älykkäämpää puuhaa. Ihmisyyteen voi tutustua tekemättä kaikkea kantapään kautta - varsinkaan toistuvasti.

On varmasti totta, että kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä. Mutta minusta keskeneräisyys on eri asia kuin lapsellisuus.  Aivan tällaista kipupisteiden käsittelyä en siis enää tässä kehitysvaiheessa jaksaisi katsoa: sellaisella ei ole mitään uutta annettavaa, eikä kertomus esitä uusia huomiota olemassaolosta tai tee yllättäviä kysymyksiä elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Tulee tunne, että ’’Heidän hämmennyksensä ei ole minun hämmennystäni."

Jos tämä tällainen on ”ajatuksia herättävä” elokuva, tekee mieli kysyä, kuinka kummassa on onnistunut kiertämään itseään ja ihmisyyteensä liittyviä kysymyksiä niin kaukaa, että tällainen elokuva onnistuu koskettelemaan erityisen älyllisellä tavalla? (Emotionaalisesti merkittävän vaikutuksen ymmärtäisin paremmin, vaikkapa samastumisen ulkopuolisuuden tunteisiin, joita Maaritin hahmo henkilöllistää hienosti.)  

Noh, onhan se hyvä, että ihminen ajattelee. Tiedostaminen on kaunis asia.

Ihmisyytensä kanssa vähääkään työskennellyttä ei kuitenkaan yllätä elokuvassa muu kuin sen psykodynamiikan lapsellisuus. Todellisuuden kuvaajana elokuva on silti varmasti hyvin rehellinen ajankuva. Valitettavasti.

Normaalisti tuntisin halua ymmärtää, säteillä hyväksyvää energiaa tai jotain. Mutta nyt ei irtoa. Jos katselisin tällaisia usein, minusta saattaisi tulla kyyninen.