FSOG 2: What happens in the playroom stays in the playroom

Minulla on runsaudenpula. Mielestäni Fifty Shades of Grey on hyvin rikasta tekstiä: mitä enemmän kaivaa, sitä enemmän löytää. Tämän seurauksena en mitenkään ennätä paneutua kaikkeen kiinnostavaan, en edes sivuta kaikkia niitä teemoja, joita kertomus mielestäni käsittelee.

Niinpä keskityn vain muutamaan mielestäni tärkeimpään, esimerkiksi jo mainittuun Anastasian sisäiseen muutokseen. Koska tämä muutos on kytköksissä herra Greyn persoonaan ja heidän suhteeseensa, Anastasian henkilöä muutoksineen on tarkasteltava myös näiden kautta. (Tarkoitan siis sanoa, että Anastasiaa käsitelläkseni joudun käsittelemään herra Greytä ja heidän suhdettaan.) Lisäksi haluan paneutua Greyn edustamaan problematiikkaan, joka on hyvä johdatus hänen henkilöönsä. Siitä on hyvä aloittaa.

 

* * *

 

Aloitetaanko jälleen kaukaa ihmiskunnan aamuhämäristä... Vaikka.

 

Kuten James Bond, myös Christian Grey on orpo.

Itse asiassa lukuisat tarinoiden suursankarit ovat orpoja – esimerkiksi Humisevan harjun Heathcliff. Fiktiossa orpo jää aina jollakin tavalla irralliseksi muusta maailmasta ja pysyvistä ihmissuhteista: hänestä voi tulla mitä tahansa tai ei yhtään mitään. Kaikki riippuu siitä, minne hänet istutetaan ja mitä hänelle tehdään. Orpo ei ole missään mutta kaikkialla, hän ei ole mitään mutta mitä tahansa. Orvossa onkin mainiota sankariainesta: juurettomana hän elää rajatilassa, kahden maailman tai todellisuuden välillä ja välittäjänä. Sankarin rooli välittäjänä on tuttu jo antiikin jumaltarustosta, jossa sankarit olivat ihmisten ja jumalten jälkeläisiä, ja sukkuloivat siten maallisen ja pyhän, luonnollisen ja yliluonnollisen, aineellisen ja henkisen (sekä lukuisten muiten dualistisuuksien) välillä. Liikkuminen eläimellisyyden ja ihmisyyden tai sivistyksen ja sivistymättömyyden välillä on myös tyypillistä.(Ajatellaanpa vaikka John Waynea tai Tarzania, jotka tasapainoilivat villinlännen/viidakon ja kaupunkisivistyksen välillä, silti kumpaankaan todella kuulumatta. Sama koskee myös Heathcliffiä: kaikki hänen tarinansa tuntevat tietävät, kuinka murjosta mustalaispojasta kasvoi fiini herrasmies.)

Orvon hahmossa on siis tarunhohtoista potentiaa ja liikkumatilaa. –  Ja vähintään 50 Shades!

Sekä James Bond että Christian Grey on lapsuudessa otettu rikkaiden hoteisiin - suoritettu siis jonkinlainen siirtymä "maallikoista" "jumalisten keskuuten" - ja kasvatettu heistä valioyksilöitä erityistehtäviin. James Bondin tehtävistä jo tiedämmekin, mutta mikä on Christian Greyn tehtävä ja kuinka hänet on siihen valmisteltu? Mikä herra Grey oikein on miehiään?

* * *

Christian Greyn luonne, elämäntapa ja synkät salaisuudet selitetään poikkeuksellisen traumaattisella lapsuudella. (Samoin tehdään esimerkiksi päähenkilölle tv –sarjassa Dexter, jolla niin ikään on pakkomielteinen suhde väkivaltaan.)

Greyn äiti oli prostituoitu ja narkomaani, jonka diileriparittaja lopulta tappoi. Pieni Christian hylättiin kahden äitinsä ruumiin kanssa asuntoon, jossa poika vähitellen nälkiintyi henkihieveriin ennen löytymistään. Tilanne oli ollut paha jo ennen tätä: samainen äitiä hyväksikäyttänyt diileri oli pahoinpidellyt myös pientä Christiania polttelemalla häneen savukkeenreikiä. Siitä ei kerrota, onko Christiania käytetty seksuaalisesti hyväksi, mutta mitä todennäköisimmin poika on kuitenkin nähnyt enemmän kuin hänen ikäisensä pitäisi.

(Minusta tämä tällainen on kioskiromantiikkaan melkoisen heviä kamaa. Ehkä Sahdes ei siis olekaan aivan niin kioskiromantiikkaa kuin markkinat antavat ymmärtää. On sääli, että kirjallisuutta arvioidaan enemmän sen kirjallisten ansioiden kuin varsinaisen sisällön perusteella.) 

Huostaan otettu ja traumatisoitunut pikku Christian ei puhu kenellekään. Vasta uudessa perheessä koettu sinnikäs lempeys ja kärsivällisyys houkuttavat Christiania vähitellen esiin. (Tässä mielessä herra Grey muistuttaa hieman Heathcliffiä.)

 

Kaikesta nyt kohtaamastaan hyvyydestä ja yltäkylläisyydestä huolimatta Christianiin on jäänyt musta möykky, joka vääntää Christiania vinoon. Möykky tekee Christianin aggressiiviseksi ja saa hänet purkamaan tarpeitaan vaaralliseen väkivaltaan. (Tässäkin mielessä herra Grey palautetaan kartanoromantiikan kiistattomaan esikuvaan, Heathcliffiin. Samalla herra Greyn vino luonne saa toki inhimillisen ja varsin ymmärrettävän selityksen.)

Niinpä kypsässä iässä oleva perhetuttu – hienostorouva, johon kertomuksessa viitataan Mrs. Robinsonina - ajattelee tekevänsä Christianille ja maailmalle suuren palveluksen tutustuttaessaan alaikäisen pojan sadomasokismin maailmaan. Tällä tavalla nuori Christian saa väylän aggressioidensa ja turhaumiensa purkamiseen. Lisäksi – ja ennen kaikkea – hän oppii kontrolloimaan voimakkaita yllykkeitään. Rouva Robinson siis kouluttaa Christianin kohtaamaan ja käsittelemään vaaralliset yllykkeensä hallitusti ja kontrolloidusti, jalostamaan niitä sublimoinnilla. Christianista kasvaakin tässä hyvin taitava. 27-vuotiaana hän on erittäin osaava ihmisissä piilevien voimavarojen käsittelijä ja äärimmäinen kontrollifriikki: dominantti, joka on riippuvainen sadomasokismista.

Mutta latvaan on edettävä tyvestä. Christian ei ole aina ollut herran osassa. Alussa Christian on itse alistuva osapuoli, ”orja”. Näin hän kertoo Anastasialle, ja tiedämme tämän myös kohtauksesta, jossa herra Grey joutuu vanhan alter egonsa (”orja”) valtaan. (Palaan tähän.) Taito kontrolloida itseään ja toisia on siis istutettu Christianiin omakohtaisen - ja ilmeisesti äärimmäisen - alistamisen kautta.

Tämä kokemus alistetuksi tulemisesta ei ole kadonnut herra Greystä mihinkään. Sen avulla hän tietää, kuinka toisia alistetaan. Aikuinen Christian on myös oman itsensä suurin ja pahin alistaja: kontrollifriikki, joka ei kuulemma osaa rakastaa itseään. Lisäksi Christianin kerrotaan potevan jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta: hän esimerkiksi kokee perheensä liian täydellisinä, eikä tästä syystä tunne täysin kuuluvansa joukkoon. Mitä ilmeisimmin hänen "koulutuksessaan" sisäistämänsä "dominantin ääni" siis yhä jatkaa kurinpitoaan, ja pitää sisäisen, "todellisemman" Christianin (varsinkin pikku Christianin) alistettuna ja kuritettuna. Tällaiseen viittaavat myös kohdat, joissa Christianin kerrotaan edelleen olevan sisimmältään - ja etenkin tunne-elämältään - kuin viisivuotias lapsi. Tämä antaa ymmärää, että Christianin "sisäisen lapsen" traumat ovat edelleen parantamatta. Niiden käsittelyä ja tarpeita varten on sen sijaan luotu alter ego, jolla on viisivuotiaan tunne-elämä - ja halu käskeä.

Saattaa siis olla, ettei Rouva Robinson tehnytkään Christianille aivan niin suurta palvelusta kuin mistä hän ottaa kiitoksen. Oliko Rouva Robinsonin apu kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ei mitään? (Olisiko Christianille ilmaantunut muita vaihtoehtoja?) Niin tai näin, Rouva Robinson on tuskin auttanut Christiania silkasta lähimmäisen rakkaudesta.

 

Mitä tulee Anastasiaan, Rouva Robinson - ja etenkin Christianin menneisyys tämän kanssa - on Anastasialle hyvin vaikea pala nieltäväksi. Lopulta siihen ei auta muu kuin Christianin välirikko Rouva Robinsonin kanssa. Tämän voi tulkita myös välirikkona entiseen elämään, maailmankatsomukseen ja "traumankäsittelymenetelmään". (Palaan tähän.) 

Jos psykoanalyytikoilta tai joogeilta kysytään, seksuaalisuus ulottuu ihmisen syvimpiin osiin. Kenties juuri tästä syystä Rouva Robinson ylettyi kasvuikäisessä Christianissa niin nopeasti sinne, minne hänen ilmeisen välittävät kasvattivanhempansa eivät ylettyneet tai ennättäneet ylettyä. Kun yhteys Christianin ”sisäisiin liikuttajiin” oli luotu, myös yhteys traumoihin tuli luoduksi ja suunta niiden käsittelyyn valituksi. Silloin ovi sulkeutui ulkopuolisilta tai toisilta tavoilta: Christianin oma huone alkoi hahmottua.

Elämänvaiheessaan, johon kuului Rouva Robinsonin suorittama koulutus, Christian on siis ilmeisesti oppinut ehdollistamaan vastenmielisyytensä (kipu, hylkääminen, inho) mielihyvään (seksuaalinen nautinto), minkä hän puolestaan on yhdistänyt trauman aiheuttaman ahdistuksen helpottamiseen: kun sadomasokistiset tarpeet tulevat tyydytetyiksi, ”varjomaailma” pysyy hallinnassa ja sen aiheuttamat tuskat purkautuvat, ja enemmänkin: tuska kääntyy nautinnoksi ja helpotukseksi.

’I’m a sadist, Ana. I like to whip little brown-haired girls like you because you all look like the crack whore – my birth mother. I’m sure you can easily guess why.’ He says it in a rush as if he’s had the sentence in his head for days and days and is desperate to be rid of it.

My world stops. Oh no.
This is not what I expected. This is bad. Really bad. I gaze at him, trying to understans the implication of what he’s just said. It does explain why we all [Christian’s submissives] look the same. [...]
 'You said you weren’t a sadist,” I whisper, desperately trying to understand...make some excuse for him.
‘No, I said I was a Dominant. If I lied to you, it was a lie of omission. I’m sorry.’ He looks breifly down at his manicured fingernails.
(Fifty Shades Darker, 329)

Noidankehä on valmis. – Paitsi ettei Christian (tai moni muukaan) pidä sitä noidankehänä. ”He shrugs. ’It’s the way I am’ ”(103). Seksuaalinen väkivalta yksinkertaisesti antaa Christianille tyydyttävän tavan käsitellä ihmissuhteisiin, emotionaalisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia ja tarpeita. Sadomasokismi on osa Christianin identiteettiä ja elämäntapaa.

* * *

Koska sadomasokistinen sukupuolielämä on pidettävä kätkettynä, sitä varten on luotava aivan oma salainen maailmansa, eräänlainen paralleelinen todellisuus. Tässä rinnakkaistodellisuudessaan Grey voi päästää varjonsa esiin ja ilmaista sitä identiteettiään, joka luonnollisesti poikkeaa hyvinkin paljon arkisemmasta ja suurelle yleisölle sekä lähipiirille tutusta Greystä.

 

Herra Grey on siis kehittänyt - tai voisi sanoa että hänen kouluttajansa on kehittänyt häneen - seksuaalisen alter egon. Sen valtaan hän joutuu kiihottuessaan, ja tämä kiihottuminen riippuu ilmeisesti "triggereistä". Sellaisia herra Grey käyttää myös "orjiinsa", kuten alla olevasta katkelmasta kohta näemme. (On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että Greyn halu ja kyky dominoida pysyy, vaikka hän ei ilmaisisikaan seksuaali-identiteettiään.) 

 

Alterin ilmaantuessa Greyn koko olemus muuttu: katse, ilme, eleet, hengitys. Anastasia laittaa merkille, että usein vaihtumista edeltää silmien sulkeminen. Kun ne seuraavan kerran avautuvat, Anstasiaa katselee joku toinen. On kuin Greyhyn astuisi toinen persoona.

 

Ilmeisimmillään Anastasia havainnoi tätä tilanteessa, jossa herra Grey kohtaa Leilan, entisen "orjansa" ("ex-sub"). Leilan mieli on "palvelussuhteen" jälkeen järkkynyt. Hän on kateellinen Anastasialle ja mustasukkainen herra Greystä. Myös Leilassa näyttää ilmaantuvan jonkinlainen alter ego.

 

"Right on cue the doors bursts open, and Christian is standing in the doorway. [...][H]is gaze darts to Leila and stills, focusing on her, not wavering in the slightest. He glares at her with an intensity I have not seen before, his eyes wild, wide, angry, and scared. [...] Leila's eyes widen, and for a moment, it seems her reason returns. [...] My world teeters precariously in the hands of this poor, fucked-up woman. Will she shoot? Both of us? Just Christian? The thought is crippling.

 But after an eternity, as time hangs suspended around us, her head dips slightly and she gazes up at him through her long lashes, her expression contrite. [...] [T]hey just continue to stare at each other. Christian's expression is raw, full of some unnamed emotion. It could be pity, fear, affection...or is it love? No, please, not love!

 His eyes bore into her, and agonizingly slowly, the atmosphere in the apartment changes. The tension is building so that I can sense their connection, their charge between them. [...] I'm an outsider - a voyeur, spying on a forbidden, intimate scene behind closed curtains.

 Christian's intense gaze burns brighter, and his bearing changes subtly. He looks taller, more angular somehow, colder, and more distant. I recognize this stance. I've seen him like this before - in his playroom. [...] This is Dominant Christian, and how at ease he looks. Whether he was born to or made for this role, I just don't know, but with a sinking heart and sickened stomach, I watch Leila responds, her lips parting, her breathing picking up as the first flush of color stains her cheeks. No! It's such an unwelcoming glimpse into his past, agonizing to witness.

 Finally, he mouths a word at her. I can't make out what it is, but the effect on Leila is immediate. She drops to the floor on her knees, her head bowed, and the gun falls and skitters uselessly across the wooden floor. Holy fuck! [...]

 'I need to be alone with Leila'. [...]

 I glance down at Leila and notice a very small smile cross her lips, but otherwise she remains truly impassive. A complete submissive. [...] My heart chills. This is what he needs. This is what he likes."

(Fifty Shades Darker, 312-314)

 

(Hmm, muistaakseni myös Dexterillä oli tasapainoltaan järkkynyt tyttöystävä, jonka nimi oli niin ikään Leila - tai siis Lila.)

 

”This what I cannot reconcile. Kind, caring Christian, who rescues me from inebriation and holds me gently while I’m throwing up into azaleas, and the monster who possesses whips and chains in a special room”(Fifty Shades of Grey, 102).

 

(Herra Greyn mahdolliseen alter egoon tai alter egoihin nähden on ymmärrettävää, että hän kärsii myös ajoittaisista, jyrkistä mielialan tai mielentilan vaihteluista. Kertomus ei koskaan nimeä näitä tapahtuma, mutta kuvailee ne hyvin ja selkeästi. Ilmeistä dissosiaatiota.)

Tätä paralleelia todellisuutta Greyn elämässä ja persoonassa edustaa huone, ”playroom”.  Se on huolellisesti sisustettu ja varustettu sekä oikealla tavalla valaistu huone, joka muistuttaa keskiaikaista kidutuskammiota. Siellä salaisista fantasioista tulee totta ja sadomasokistiset tarpeet tyydyttyvät Thomas Tallisin soidessa taustalla.

Tämä huone on Greyn alter egon pääasiallisin esiintymispaikka, ikään kuin sen ”koti”. Se, mitä huoneessa tapahtuu, tapahtuu myös Greyn psyykessä. Niinpä Greyn sisäisessä maailmassa tapahtuvat muutokset heijastuvat tähän huoneeseen, ja vastaavasti muutokset huoneessa ovat mahdottomia, ellei jokin ole ensin muuttunut Greyssä itsessään. Huone siis kuvaa Greyn sisintä. Huoneen tärkein tehtävä on suojella Greyn salaisuutta – aivan samoin kuin alter egon tehtävänä on pitää synkkä problematiikka ja sen omituiset tarpeet erossa muusta elämästä ja todellisuudesta, pois väärien ihmisten katseilta.  

 

Kuvaavaa on, että "leikkihuonetta" lukuun ottamatta Greyn asunto on steriili, kylmä ja tyylikkyydestään huolimatta persoonaton. Kun Anastasia ensimmäisen kerran viedään herra Greyn asuntoon, hän ei osaa kommentoida sitä Greylle muuten kuin toteamalla sen olevan iso. - Ja myös näkymät Seattlen ylle ovat kauniit.

Kaikki on siis herra Greyn elämässä hyvässä järjestyksessä. Niinpä Christian on ollut tyytyväinen – kunnes kohtaa Anastasian. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle.

 

 * * *

Järkyttävä hylätyksi tulemisen trauma ja varhain koettu lohduton avuttomuuden tunne on siis jättänyt Greyhyn parantumattomat jäljet. Ne ovat kuin diilerin savukkeen aiheuttamat arvet hänen ylävartalollaan: niihin ei saa koskea.

Itseään suojellakseen Grey on rakentanut läpäisemättömiä muureja. Ilmeisin niistä on intensiivinen ja tehokas yksityisyyden varjelu. (”I go a long way to protect my privacy”, 12.) Tämä varjelu kattaa myös hänen tunne-elämänsä, mistä seuraa, että Grey on emotionaalisesti etäinen ja kylmä, jopa kova. Toki Grey on kohtelias ja vastuuntuntoinen, mutta hän ei luo läheisiä ihmissuhteita, esimerkiksi parisuhteita. Hänellä ei ole edes tyttöystäviä. Hän ei myöskään rakastele (”I fuck - hard”.)

Grey ei ole epäinhimillinen: hänellä on kiintymyssuhde kasvattiperheensä jäseniin - mutta nämä eivät tiedä puoliakaan Greyn salaisuuksista. (Aidosti syvää yhteyttä ei siten ole.) Näihin ihmisiin Grey on suunnitellut rajoittavansa elämänsä kiintymyssuhteet. Luottamuksellisiakin suhteita hänellä on: niihin lukeutuvat suhde hänen psykiatriinsa sekä Rouva Robinsoniin. Luonnollisesti Grey edellyttää ehdotonta luotettavuutta myös palkollisiltaan. Jos luottamus on mennyt, se on mennyt.

Grey hyväksyy nämä elämäänsä leimaavat tosiasiat eikä edes yritä muuttaa niitä: hän ei yritä muuttaa itseään tai vaadi toisia hyväksymään häntä ”sellaisena kuin hän on”. Sen sijaan hän pyrkii muokkaamaan lähtökohdistaan parasta mahdollista: elämään niin tyydyttävää elämää kuin suinkin ja kätkemään omituisuutensa toisilta. Tukahduttamisen tielle Grey ei kuitenkaan lähde; hänelläkin on nimittäin tarpeensa.

Tästä syystä Grey tarvitsee rinnalleen palvelijan/orjan (”submissive”).

Tämä suhde aloitetaan kirjallisella sopimuksella (NDA), ja käytännössä se tarkoittaa naisen kokonaisvaltaista omistamista määräajan. Anastasia ihmettelee, suostuuko muka monikin nainen vapaaehtoisesti Greyn ehdotuksiin. ”You’d be amazed”, Grey vastaa (104).

Greyn naissuhteet muistuttavat monin tavoin työsuhdetta: nainen saa käyttöönsä puhelimen, kannettavan ja auton. (Samalla nämä ovat herra Greylle vain eräs tapa kontrolloida naisen liikkeitä ja muuta toimintaa.) Myös vaatevarasto ja majoitus kuuluvat työsuhde-etuihin, ja annettujen vaatteiden käyttö on jopa vaadittua (lukuisten muiden vaatimusten ohella). Korvaus maksetaan ylellisenä ylläpitona. Greyn naiset muistuttavatkin kurtisaaneja, minkä Anastasiakin laittaa merkille. Asia kiusaa häntä paljon - mutta Grey luonnollisesti osaa auttaa hänet tämänkin ongelman yli: kaikki riippuu näkökulmasta ja siitä, kuinka asiat määritellään...

* * *

 

Yksityisyyttään varjellakseen herra Grey ei harrasta seksiä ennen sopimuksen laatimista ja allekirjoittamista. Se on hänen periaatteensa. Niin "perverssi" kuin hän onkin, hallitsematon, huolimaton tai irrationaalinen hän ei ole; tunteet eivät vie häntä mennessään. Sopimus on hyvin yksityiskohtainen ja virallinen klausuuleineen kaikkineen.

 

Myös Anastasia allekirjoittaa salassapitosopimuksen ja pääsee lähemmäs sitä, mitä herra Grey on suunnitellut heidän varalleen. Varsinaista sopimusta "palvelussuhteesta" Anastasia ei kuitenkaan ennätä koko tarinan aikana allekirjoittaa ennen avioliittosopimusta. (Sen jälkeen sopimus "palvelussuhteesta" onkin jo yhdentekevä.)

 

Greyn leikkihuoneesta tulee myös Anastasian koulutuspaikka. Rituaalit ja oikean järjestyksen noudattaminen ovat erittäin tärkeitä: kaikki alkaa ensi hetkestä tarkoin määrätyllä tavalla. Anastasian on orjan asemassaan saavuttava huoneeseen ennen herra Greytä ollakseen vastaanottamassa herraansa. Hiukset on oltava sidottu, on istuttava oikeassa asennossa katse maahan luotuna, yllä ainoastaan alushousut. Missään olosuhteissa ei saa puhutella herraa ilman lupaa tai edes katsoa kohti. (Ainoa poikkeus tähän on turvasana.) Vaikka kaikki on leikkiä, se ei kuitenkaan ole: herra Grey suhtautuu tähän kaikkeen äärimmäisellä vakavuudella. Nauramisesta - tai jo pelkästä virnuilusta - voi saada rangaistuksen.

Kun seuraa Anastasian puheita sisäisestä jumalattarestaan ("inner goddess") ja kuvauksia niistä muutoksista, joita hänessä tapahtuu, voi hyvin olettaa, että myös Anastasiaan rakentuu jonkinlainen alter ego tai vähintään seksuaalinen mielentila. (Palaan tähän tarkemmin seuraavassa kirjoituksessani.)

 

Anastasialla ei kuitenkaan ole taustallaan niin vaikeita traumoja kuin herra Greyllä, joten Anastasian mahdollisuus kasvattaa itseensä alter egoa on rajallinen: mahdollinen alter ego tai altered state ei voi hakea juuriaan tai voimiaan kovin syvältä Anastasian psyykestä.

 

Kenties juuri tästä syystä Anastasia ei koskaan pääse kovin syvälle sadomasokismin tai kivun maailmaan: hänen ”systeemiään” ei yksinkertaisesti ole rakennettu sillä tavoin; Anastasia on sadomasokismiin liian eheä.

 

 

* * *

 

Mennäänpä nyt aikaisemmin mainitsemaani kohtaukseen, jossa herra Greyn ”sub-alter” (submissive alter) tulee esiin:

Tässä vaiheessa kertomusta Anastasia on kerran aikaisemmin - trilogian ensimmäisen osan lopussa - jättänyt herra Greyn. Koska he kuitenkin olivat ennättäneet luoda tunnepitoisemman suhteen kuin herra Greyllä on ollut tapana, hylätyksi tulemisen trauma muistuttaa olemassaolostaan: jätetyksi tuleminen koskee. (Grey on nähtävästi pelannut uhkapeliä laskelmoidessaan, että Anastasian voittaakseen on panostettava normaalia enemmän. Niinpä hän on päästänyt Anastasian hieman lähemmäs kuin naisiaan tavallisesti, ja jakanut tämän kanssa sellaisia intiimejä asioita, joita ei ole ennen jakanut kenenkään kanssa, esimerkiksi jäänyt vierekkäin nukkumaan.) Anastasian jätettyä hänet Grey oli vaipunut tunnelmiin, joita ei kuulemma koskaan enää halua joutua kokemaan. Koska Anastasia kuitenkin oli yhä voitettavissa takaisin, herra Grey on pääsi huokaisemaan helpotuksesta: peli (ja koulutusohjelma…) voivat jatkua. Hylätyksi tulemisen trauma on kuitenkin noussut liian tuoreeseen muistiin.

Niinpä tilanteessa, joka muistuttaa herra Greytä heidän erostaan, mies menettää kontrollin. (Anastasia on juonut ja hän saa mustasukkaisuuskohtauksen. Grey on nimittäin koko illan huolehtinut psykiatrista apua tarvitsevasta exästään, ja mikä pahinta, jättänyt exän vaarallisesta kohtaamisesta pelästyneen Anastasian yksin. Taustalla painaa myös tieto siitä, että herra Greyn ”seksuaalikouluttaja” on edelleen Greyn hyvä ystävä ja luotettu. Herra Greyn menneisyys tuntuu murskaavalta. Niinpä Anastasia haluaa kyseenalaistaa oman ainutlaatuisuutensa ja koko merkityksensä miehen elämässä. Melko tavallista parisuhdeskismaa siis. Mutta mistäpä Grey sen tietäisi; hän ei ole koskaan ollut parisuhteessa.)

Grey ei siis tiedä, mistä napista voisi painaa tai mistä narusta vetää saadakseen Anastasian kokemaan toisin. Asiat näyttävät kääntyvän pahaan suuntaan, ja herra Grey voi vain ennakoida mitä tuleman pitää. Äkkiä tuska on liiallista. Grey ei kykene käsittelemään tilanteen aiheuttamaa kauhua.

Tätä kontrollin menettämistä kuvaa hyvin kirjaimellisesti Greyssä asuvan ”alistujan” ilmaantuminen: yllättäen Grey siirtyy ”orjan” asemaan. Se on ainoa, mitä Grey enää osaa: jättäytyä, alistua ja kerjätä – luonnollisesti toivossa, että ”herra” (Anastasia) suostuisi hyväksymään hänet. (Tässä ilmennee myös vanhan ja tutun kaavan mukainen liiallisen tuskan käsittelytapa: ’rankaise minua fyysisellä kivulla, jotta olemassaoloni olisi siedettävämpää; mitä tahansa kipua, mutta ei syvää henkistä tuskaa’.)

”I shake my head. ’I’m no good for you.’

‘What?’ he breathes, his eyes widening in alarm. ‘Why do you think that? How can you possibly think that?’

‘I can’t be everything you need.’

‘You are everything I need.’

‘Just seeing you with her...’ My voice trails off.

‘Why do you do this to me? [...]’ He takes a sharp breath, running his hand through his hair again. [...] He reaches me, and I step back instinctively. He drops his hand, blinking at me. […] ‘You’re running?’ he whisperes as his eyes widen with fear.

I say nothing as I try to collect my scattered thoughts.

‘You can’t’, he pleads.

‘Christian...I...’ I struggle to collect my thoughts. What am I trying to say? I need time, time to process this. Give me time.

‘No. No!’ he says. [...] He looks wildly around the room. For inspiration? For divine intervention? I don’t know.

 ’You can’t go. Ana, I love you!’

 ’I love you too, Christian, it’s just –’

 ‘No...no!’ he says in desperation and puts both hands on his head. […] [H]e breaths, his eyes wide with panic, and suddenly he drops to his knees in front of me, head bowed, his hands spread out on his thighs. He takes a deep breath and doesn’t move.

 What! ’Chirstian, what are you doing?’

 He continues to stare down, not looking at me. [...]He doesn’t move.

‘Christian, look at me!’ I command in panic.

 His head sweeps up without hesitation, and he regards me passively with his cool grey gaze – he’s almost serene...expectant. [...]

Chirstian. The submissive.

Chirstian on his knees at my feet, holding me with his steady gray gaze, is the most chilling and
sobering sight I have ever seen [...]I inhale sharply with shock.[...]

‘Christian, please don’t do this. I don’t want this.’

 He continues regard me passively, not moving, saying nothing. [...] My heart squeezes and twists, What the hell have I don to him? Tears pick my eyes.

 ‘Why are you doing this? Talk to me,’ I whisper.

 He blinks once.

 ‘What would you like me to say?’ he says softly, blandly, and for a moment I’m relieved he’s talking, but not like this – no. No. [...] The image of a powerful man who’s really still a little boy, who was horrifically abused and neglected, who feels unworthy of love from his perfect family and his much-less-than-perfect girlfriend... my lost boy... it’s heartbreaking. [...] I’m going to have to figjht to bring him back, to bring back my Fifty.

 The thought of me dominating anyone is appallling. The thought of dominating Christian is nauseating. It would make me like her – the woman who did this to him. [...] I sink to my knees in front of him. […] Like this, we are equals. We’re on a level. This is the only way I’m going to retrieve him.

 His eyes widen fractionally as I stare up at him, but beyond that his expression and stance don’t change.

 ‘Christian, you don’t have to do this,’ I plead. ‘I’m not going to run. I’ve told you and told you and told you, I won’t run.[...] I just need some time to think...some time to myself. Why do you always assume the worst?’ [...] He regards me intently and I think he’s listening. […]My voice is a whisper as I express my darkest fears. [...]

‘Are you going to kneel here all night? Because I’ll do it, too’ […] I think his expression softens – maybe he looks vaguely amused. But it’s hard to tell. [...] His intense gaze darkens suddenly and he blinks.

’I was so scared’, he whispers. […]’Oh, Ana,’ he breathes, and he twists and pulls me down on to the floor so that I am underneath him. I bring my hands up to cup his beautiful face, and in that moment, I feel his tears.

 He’s crying...no. No!

 ‘Christian, please don’t cry. I meant it when I said I’d never leave you. I did. If I gave you another impression, I’m so sorry... please, please forgive me. I love you. I will always love you.’”

(Fifty Shades Darker, 320-328)

Tapahtuma järkyttää Anastasiaa. Hän kohtaa Greyn, jollaista ei ole koskaan ennen tavannut. Hetken Anastasia pelkää rikkoneensa tai menettäneensä "oikean Greyn".

Tilanne kuitenkin alkaa laueta Anastasian huomatessa, että Greyn kasvoilla häivähtää huvittuneisuus.
Vaikka Grey vaikuttaakin aivan aidosti kauhistuneelta - niin kauhistuneelta että jopa alter ego tulee esiin -  tämä huvittuneisuus jättää lukijan pohtimaan, onko Grey - ainakin osittain - pyrkinyt vain manipuloimaan Anastasiaa. Voi tietysti olla, että huvittuneisuus ilmaisee ainoastaan sen, että alistuva alter ego painuu takaisin ja tutumpi Grey palaa pintaan.

Joka tapauksessa Grey haluaa saada tahtonsa läpi. – Ja onnistuu.

On hyvä pitää mielessä, että Grey, ihmisluonnon ekspertti, on samalla myös manipuloinnin asiantuntija: hän tietää, kuinka kukin toimii ja mistä syistä nämä niin tekevät. (Niinpä hän varmasti tietää, mikä vaikutus hänen reagoinneillaan ja toimillaan on Anastasiaan.) Varmasti Grey siis tietää myös sen, että kaikkea tavoiteltua ei voi saavuttaa pakottamalla, ja ettei pakottaminen edes ole kovin tehokas vaikutuskeino: palkitsevinta on hallita huomattavasti hienosyisempi manipulointi. Lisäksi Grey on äärimmäisen päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen, mies, jolle ei sanota ’ei’. Miksipä hän ei käyttäisi kaikkia käytettävissään olevia keinoja tavoitellessaan päämääriään? Ja sitä intensiivisempiä keinoja hän käyttää, mitä hyödyttömämmiksi vähäisemmät keinot osoittautuvat.

Herra Greyn reagointeja ei silti pidä sekoittaa näyttelemiseen: Grey laittaa itsensä peliin; reaktiot lienevät hyvinkin aitoja. Kyse on lähinnä siitä, millaisia asioita hän sallii kenenkin seurassa tapahtua; Greyn kaltainen kontrollifriikki osaa kyllä ennakoida asiat hyvin, hyvin pitkälle. Tällöin edes yllätykset tai sattumat eivät voi liukua jo ennalta määrätyn liikkumatilan ulkopuolelle tai ainakaan yli marginaalin.

Niinpä voi hyvin ajatella, ettei Anastasia nähnyt herra Greystä mitään sellaista puolta, mitä tämä ei ollut valmis hänelle näyttämään, mikäli tositilanne sellaista vaatisi. Grey on huolella asettanut pelin säännöt ja korkeat panokset – ja kerää voittoja toisensa perään.

 

Tapauksen jälkeen myös herra Grey alkaa vaatia Anastasialta suurempaa sijoitusta, ja alkaa ehdotella aviolittoa. (Kenties herra Grey on huomannut, että Anastasian tasoista Stepford-vaimo -ehdokasta on vaikea löytää...)

 

 

* * *

 

Mitä vielä tulee herra Greyn peliin:

Vastaavasti mietityttää, olisiko herra Grey todellakin päästänyt Anastasian noin vain poistumaan elämästään: Grey ei ole mies, joka antaa helposti periksi, joten miksi hän olisi aloittanut Anastasian kohdalla? Kun otetaan huomioon, millaisen pakkomielteen herra Grey on Anastasiasta itselleen tehnyt, periksiantaminen tässä kohden kuulostaa melko epäuskottavalta ja epäjohdonmukaislta.

 

Epäilenkin, että pariskunnan ero ja Greyn suru oli hetkellistä vetäytymistä, jonka aikana herra Grey laati uusia suunnitelmia ja kokoili itseään (sillä varmasti hän tunsi olonsa kolhaistuksi ja kurjaksi. Sellaisen kokemuksen jo pelkkä torjutuksi tuleminen voinee synnyttää Greyn kaltaiselle miehelle). Jotakin tällaista antaa ymmärtää myös se, mitä herra Grey eron aikana puuhasteli. Hän mm. kokosi Anstasialta lahjaksi saamansa pienoismallin ja kehysti sen, ja antoi Anastasian tietää tästä arvostuksen osoituksestaan lähettämällä kuvan koko komeudesta. Lisäksi hän tallensi Anastasialle soittimellisen omaa mielimusiikkiaan, jonka lahjoitti tälle yhdessä ”työsuhdetietokoneen” ja ”-puhelimen” palautuksen yhteydessä. (Grey perusteli tavaroiden palautusta sillä, että ne olivat Anastasialle omaksi lahjoitettuja. Esimerkiksi autonsa Anastasia sai valmistujaislahjaksi.) Mutta yhtä kaikki: mikä ikinä onkaan palautuksen todellinen syy, samalla tavarat muistuttavat herra Greystä ja viestittävät työsuhteesta ja sen jatkumisesta. Lisäksi Anastasia ei vielä tässä vaiheessa - muistaakseni - ole tietoinen siitä, etteivät puhelin, tietokone ja auto olekaan erityislaatuisia lahjoja rakastetulle, vaan tavaroita, joita Grey on antanut jokaiselle orjalleen.

Niinpä pidän herra Greyn tarjoamaa tilaa näennäisenä, eleenä, jonka on tarkoitus tehdä tehtävänsä. Herra Grey osaa kalastaa antamalla pitkää siimaa ja ennakoida asioita hyvin kauas.

Lopulta ero kestääkin vain alle viikon. (Myös lukijoidenkin kannalta tällä erolla - ensimmäisen osan päätöksellä - lienee tehtävänsä. Palaan siihen myöhemmin.) Koska Anastasia palaa herra Greyn luokse, emme saa koskaan tietää, mitä tämä olisi tehnyt, jos Anastasia olisi pysytellyt miehestä erossa. Siihen Anastasia ei yksinkertaisesti enää kykene.

Takaisin peliin:

 

Jo tarinan alkuvaiheilla Anastasia on ihmetellyt, miksi hemmetissä mies lähettelee hänelle kalliita lahjojaan, vaikka on ilmoittanut, ettei haluaisi heidän enää olevan keskenään tekemisissä:

 

Anastasia on hiljattain ollut Greyn kanssa ensitreffeillä ja toivonut kovasti miehen suutelevan häntä. Sitä mies ei kuitenkaan tee - vaikka pitelee huuliaan kiihottavan lähellä - ja nolaa Anastasian. Lisäksi Grey kuvailee, ettei ole oikea mies hänelle. Anastasia poistuu loukattuna ja sydänsuruissaan. Kestää aikansa toipua.

 

Juuri kun se on tapahtumaisillaan, herra Grey ottaa jälleen yhteyttä. Mies kuulemma vain haluaa onnitella Anastasiaa… Ilmiselvästikään lahja ei ole pelkkä onnittelu: ohessa on kortti, jossa on sitaatti Tessin tarinasta. "Why didn't you tell me there was danger? Why didn't you warn me? Ladies know what to guard against, because they read novels that tell them of these tricks..." (You don't say...) Lahjana ovat tuon tarinan ensipainokset. Lahja on siten syötti – ja samalla ”vastuuvapauslauseke”: ’hyvä on, tehdään kuten toivot, mutta sinua on sitten varoitettu’. (Luonnollisesti herra Grey perustelee kirjavalintaansa sillä, että on tiennyt Anastasian pitävän Thomas Hardysta. Mutta totta kai Tessin tarina tarkoittaa paljon enemmän - etenkin herra Greyn lahjoittamana.)

 

* * *

 

Mutta edes herra Grey ei ymmärrä kaikkea tai osaa varautua mihin tahansa. Anastasialla on nimittäin ominaisuuksia ja vaikutus, jotka yllättävät Greyn.

Ensinnäkin Grey yllättyy Anastasian luonteen lujuudesta: Anastasia uskaltaa uhmata herra Greytä. Grey yllättyy myös tajutessaan, että hän – tai osa hänestä – pitää siitä. (Suhde onkin jatkuvaa tasapainoilua herra Greyn Anastasian uhmakkuutta kohtaan osoittamien asennoitumisten välillä: toisaalta uhma raivostuttaa herra Greytä, toisaalta viehättää häntä.) Anastasian onneksi nainen ei myöskään vaikuta olevan perso ylelliselle elämäntavalle. Mutta mikä tärkeintä, Anastasia ei ole niin epävarma, että kokisi ajatuksen suhteen lopettamisesta ylitsepääsemättömänä. Lisäksi Anastasia on riittävän ehyt osatakseen rakastaa.

Nämä kaikki asiat yhdessä liikauttavat herra Greyn maailman perustaa juuri sen verran, että jotakin oleellista muuttuu: hyvin vähän, mutta hyvin merkittävää.

”’I had envisioned a very different realtionship between us,’ he murmurs. I can tell by his gaze that he’s terrified.

 Then it hits me like a wrecking ball. If he’s a sadist, he really needs all that whipping and caning shit. Oh, fuck. I put my head in my hands.

 ‘So it’s true,’ I whisper, glancing up at him. ’I can’t give you what you need.’ This is it – this really does mean we are incompatible.

 The world starts falling away at my feet, collapsing around me as panic grips my throat. This is it. We can’t do this.

 He frowns. ’No no no. Ana, no. You can. You do give me what I need.’ He clenches his fist. ‘Please believe me,’ he murmurs, his words an impassioned plea.

 ‘I do not know what to believe, Christian. This is so fucked-up,’ I whisper, my throat hoarse and aching as it closes in, choking me with unshed tears.

 His eyes are wide and luminous when he looks down at me again.

 ‘Ana, believe me. After I punished you and you left me, my worldview changed. I wasn’t joking when I said I would avoid ever feeling like that again.’ He gazes me with pained entreaty. ‘When you said you love me, it was a revelation. No one’s ever said it to me before, and it was as if I’d laid something to rest – or maybe you’d laid it to rest, I don’t know. Dr. Flynn [Greys psychiatrist] and I are still in deep descussion about it.’”

(Fifty Shades Darker, 320-330)

Grey siis tajuaa, että on jotakin, mitä hän tarvitsee vielä enemmän kuin kipua tai dominointia: rakkautta. Lisäksi Grey huomaa, ettei hän haluakaan tuottaa Anastasialle kärsimystä: Grey ei halua satuttaa häntä. (Ei ainkaan kovin ankarasti). Tätä muutosta herra Greyssä ja heidän suhteessaan kuvaa se, että "leikkihuoneesta" poistetaan ankarimmat "leikkivälineet"; Anastasia on muuttanut herra Greytä, ja häntä muuttaessaan vaikuttanut myös "leikkihuoneen" sisustukseen ja sisältöön.

Toisaalta voidaan ajatella, että tässä kohden tarinaa esiintyy rakkausromaanille tuttu ja pakollinen juoni: Love conquers all, ja tuhahtaa: ”Niin varmaan…”

Toisaalta voidaan myös ajatella, että Grey pelaa peliään; että tämä on jälleen eräs manipuloinnin muoto.

Mutta kaikesta huolimatta ajatus siitä, että rakastetuksi tulemisen kokemus voisi eheyttää sellaisia traumoja, joiden käsittelyyn on kehitetty mitä erilaisimpia sublimointeja, on minusta uskottava.

Mahdollinen epäuskottavuus tai sudenkuoppa liittyy

1) kysymykseen siitä, kuinka Anastasia ja herra Grey ovat tarkemmin ottaen muka onnistuneet luomaan niin läheisen ja luottamuksellisen suhteen, että ”rakkaus pääsee sisään”, niin sanotusti? Tässä kohdassa, jos jossakin, on turvauduttu rakkausromaanille tyypilliseen fantasiointiin. Ainakin minun on hyvin vaikeaa kuvitella herrra Greyn kaltaisen ihmisen päästävän Anastasian kaltaista ihmistä niin lähelle itseään. Jos niin tapahtuu, kyse lienee ihmeestä.

 

2) kysymykseen siitä, kuka meistä itse on niin ehyt, että kykenee rakastamaan eheytymisen edellyttämällä ehdottomuudella, täyteydellä ja kärsivällisyydellä? Tällainen rakkaus on likipitäen jo pyhää ja jumalista (ja voi olla, että vain usko Jumalan rakkauteen voi saada aikaan sellaisen kokemuksen). Ilman tällaista rakastetuksitulemisen kokemusta traumatisoitunut jää riippuvaiseksi toiseksi parhaista vaihtoehdoistaan, kuten ammattiavusta ja sublimoivasta toiminnasta.

Mikäli seuraamme tarinan psykologista uskottavuutta, kertomus on tässä kohtaa kuitenkin siinä mielessä realistinen, ettei herra Grey sentään totalisoi kokemustaan: hän kertoo asian olevan kuvailemallaan tavalla juuri nyt; juuri nyt hän ei tunne tarvetta sadismiin (330). Sadistinen alter ego ei siis ole kuin taikaiskusta kadonnut minnekään, vaan sitä on työstettävä vähitellen. Kertomuksen aikana se tekee vielä monta come-backia (varmaankin monen lukijan iloksi...) Mutta hyvällä tahdolla ja rakkausromaanin hengessä voimme ajatella, että jossakin syvällä jotakin tärkeää on muuttunut…

Vaikka voidaankin kysyä, kuinka hyvä perusta suhteelle on se, että Grey vain 'haluaa välttää tuntemasta oloaan kammottavaksi', tässä ainakin tulee osoitetuksi, että Greyn motivaatio tavoilleen järjestellä sukupuolielämänsä ja ihmissuhteensa on ahdistuksen välttely. (Entä kuinka hyvä syy avioliitolle on hylätyksitulemisen pelko? Toki se kuulostaa kauniilta, jos joku kertoo, ettei voi elää ilman meitä, mutta syvemmin asiaa tarkasteltuna -.)

 

* * *

 

Herra Greyn arvista tulee suhteen läheisyyden indikaattori: mitä enemmän Greyn ja Anastasian suhde lähenee, sitä lähempää Grey antaa Anastasian koskettaa arpiaan. Lopulta Anastasia saa koskettaa miestä suoraan arpiin. Tätä ennen Anastasian on kuitenkin saavutettava suuri luottamus. Herra Greyn kohdalla tämän voi saavuttaa vain luovuttamalla hänelle riittävästi hallintavaltaa...

 

 

 

 

FSOG 1: Grey Enterprises Holdings

50 Shades of Grey

E L JAMES: Fifty Shades Trilogy: Fifty Shades of Grey (Vintage Books, 2011),  Fifty Shades Darker (Vintage Books, 2011), Fifty Shades Freed (Vintage Books 2011)

Fifty Shades –trilogia (Otava 2013): Fifty Shades Sidottu (1. pianos: Otava 2012, suomentanut Riie Heikkilä), Fifty Shades Satutettu (1. painos: Otava 2012, suomentanut Riie Heikkilä), Fifty Shades Vapautettu (1. painos: Otava 2012, suomentanut Johanna Rossi).

* * *

Aloitetaanpa jälleen muinaisista roomalaisista. (Jos et pidä antiikista, voit siirtyä suoraan seuraavaan jaksoon. Seuraa asterixia… ei kun asteriskeja.)

Ystäväni tutustutti minut aikoinaan mainioon käsitteeseen: kotirouvien pehmoporno. Minusta käsite oli ihastuttava: niin hauska, niin osuva! - Kenties syystä, etten itse ollut kotirouvien iässä. Tyylilaji oli kuitenkin tullut minulle hiljattain tutuksi. (Krhm.) Kotirouvien pehmopornoa kutsutaan myös kioskiromantiikaksi, syystä, että pehmopornoa on pitkin perintein myyty kioskien pokkaritelineissä. (Se, että kirjallisuus on pehmeäkantista ja kioskista ostettavaa, on nähty kirjallisuuden arvoa alentavana.) Kioskiromantiikaksi kutsuttu erotetaan myös varsinaisesta ja arvostetusta romantiikan tyylilajista, joka kuuluu osaksi kirjallisuuden arvostettua historiaa.

Väitän, että kotirouvien pehmoporno on aikuista jatkoa romanttiselle tyttökirjallisuudelle. Juonirakenne ja sankarittarien päämäärät pysyttelevät samankaltaisina, ja - mikä tärkeintä - lukijan tunteita provosoidaan hyvinkin samanlaisilla menetelmillä. Tarkoitus on virittää lukijan tunteet romanttiseen suuntaan. (Romanttisiin tunteisiin vetoaminen on molemmille lajikkeille hyvin tärkeää.) Niinpä näillä molemmilla lajikkeilla on emotionaalisesti täsmälleen sama vaikutus. Latauksen vain tuntee, ja tämä lataus on kerronnassa käytetyn psykologisen rakentelun vaikutusta – mikäli se on tehty taidolla. (Klassikkoaineksessa näin on.)

”Naiskirjallisuudessa” juuri psykologinen rakentelu on oleellista: naislukija haluaa, että hänen tunteitaan kosketellaan ja että hän tulee vietellyksi. Pitkittynyt kosiskelu onkin siksi lajityypille tunnusomaista. Ajatellaanpa vaikka Vihervaaran Annaa ja Gilbertiä taikka suomalaista Anni Polvan Tiinaa Juhansa kanssa. Ns. kotirouvien pehmopornossa tämä lataus vain on seksuaalisesi kypsempää tai ainakin ilmeisempää, teoista puhumattakaan. Kosiskelukin muistuttaa enemmän metsästystä. Yhtä kaikki: näissä tarinoissa ”kaikkien tavoittelema” komistus iskee silmänsä melko tavalliseen tyttöön, joka kuitenkin on erityinen ja haluttava juuri oikealla tavalla. Tarinoiden päämääränä on löytää kumppani ja asettua aloille, yleensä perustamalla perhe.

Jos mikään ulkoinen tai ilmeinen seikka ei erota sankaritarta muista naisista, varsinkaan edukseen, on oleellista, että sankarin silmissä sankaritar on erityinen. (Sitä erityisemmäksi hän tulee, mitä vähemmän erityinen hän on ollut kenellekään toiselle; yleensä vasta sankarin osoittama kiinnostus saa sankarittaren puhkeamaan kukkaan, niin sanotusti.) Tällainen erityisyyden korostaminen on lukijan romanttisen tunnelman virittämisen kannalta a ja o. – Mutta tätä tietenkin edellyttää, että lukija voi ensin samaistua sankarittareen. Juuri tästä syystä sankarittaren onkin pysyteltävä melko tavallisena tyttönä.

Jos sankaritar on liian täydellinen tai vieras, hän jää etäiseksi. Etäiseksi jäävään sankarittareen on hankalaa samaistua. Silloin pehmoporno ei pääse tekemään tehtäväänsä. Sankarittarien välillä vallitsevien näennäisten eroavuuksien ei silti pidä antaa hämätä. Koska lukijoita on moneen lähtöön, samaa perustarinaa ja stereotyyppistä tyttöstä tarjoillaan hieman eri tavoin muunnelluissa asetelmissa ja henkilögallerioissa.

Sankarittaren tavallisuus ei silti välttämättä ole lukijan samaistumiskyvylle välttämätöntä. Riittää, että sankaritar vastaa lukijan ihanneminää. Niinpä suuri osa pehmopornon sankarittarista hipookin täydellisyyttä (tai siis täydellistä haluttavuutta sillä tavalla, kuin nainen kuvittelee miehen hänet haluavan: fyysisesti erittäin puoleensavetävänä, henkilöltään lumoavana, seksuaalisesti ihanana – mutta hieman hankalana, jotta naisen omanarvontunto tulee osoitetuksi ja miehen metsästysvietti tyydytetyksi.) Ihannesankarittaressa on se etu, että sankari voi nyt uskottavammin tavoitella häntä, "omaa tasoaan". Samalla sankarittaren tarina kuitenkin liukuu kauemmas lukijan arkitodellisuudesta ja siihen liittyvästä haaveilusta.

Fantasiointiin kuuluu, että lukija voi ja haluaa kuvitella itsensä täydellisemmäksi tai toisenlaiseksi kuin todellisuudessa on. Tällaisella on oma psyykkinen merkityksensä, vähän kuten unennäöllä: symbolisesti mielekäs merkitys. (Monenlaiset psyykkiset sisällöt tulevat tällöin työstetyiksi.) Toinen fantasioinnin funktio on tuoda emotionaalista liennytystä arjen ahdistuksiin. Tämä edistää henkistä hyvinvointia – mutta voi tietysti johdattaa myös syvemmälle eskapismiin. (Kaikkeen liittyy riskinsä.)

Jos sankaritar ei kuitenkaan vastaa edes lukijan ihanneminää, tilanteesta tulee toivoton ja kirja lentää kaaressa olan yli. Yhtymäkohtaa on löydyttävä.

Samaistumisen intensiteetin kannalta on kuitenkin tärkeää, että sankaritar on lähellä lukijan omaa arkielämää tai arkiminää. Silloin myös kertomuksen emotionaalinen ja arvomaailmaan liittyvä sisältö välittyy (siirtyy) tehokkaammn: kun voi samaistua sankarittareen ja kuvitella itsensä hänen sijaansa, silloin se, mikä tapahtuu sankarittarelle, tapahtuu jollain tasolla ja tavalla myös lukijalle.

Juuri tähän tarinoiden vaikutus pohjimmiltaan perustuu. Jos tarina ei siirrä lukijaansa yhtään mitään, tarina on tehoton.

Niinpä valpastunkin aina huomatessani, että fantasiatarinaan on sijoitettu melko tavallinen nainen. (Vähemmän valpastuttavaa on, jos fantasiatarinassa seikkailee fantasianainen. Mutta että tavallinen nainen fantasiatarinassa? Hmm...) Tälloin lukijaa nimittäin kutsutaan samaistumaan sankarittareen pelkkää mielikuvittelua intensiivisemmin, siis kokemaan hänet todellisemmaksi. Tämä johtaa siihen, että lukukokemus alkaa - enemmän tai vähemmän vaivihkaa - jäsennellä lukijan omaa minää, tunne-elämää ja arkitodellisuutta - mikä lopulta voi johtaa siihen, että lukija alkaa jäljitellä sankaritarta, hänen käyttäytymistään. Riippuen siitä, millaisia tarinan varsinaiset fantasia-ainekset ovat, tämä voi olla myönteistä tai kielteistä. (Varomattomilla voivat mennä tosi ja fantasia hieman sekaisin – mistä vaikkapa kioskiromanttiseen kirjallisuuteen perustuvat miesihanteet tai rakkauskäsitykset ovat hyvä osoitus.)

Samaistumisen intensiteetti liittyy siis luetun vaikutukseen lukijassa. Mitä intensiivisempää on samaistuminen, sitä tehokkaampaa on kerronnan emotionaalisesti manipuloiva vaikutus. Tämä avaa oven, niin sanotusti. Toistan vielä: jos lukija voi samaistua sankarittareen, hän voi helpommin samaistua tarinassa myös kaikkeen muuhun, kuten siihen, mitä sankarittarelle ja sankarittaressa tapahtuu. Jollain tasolla nuo sankarittaressa tapahtuneet asiat tapahtuvat siten myös lukijassa.

Tarinoiden ja kerronnan emotionaalinen ”vaikutusulottuvuus” on vaikeasti havainnoitava taso, voisi jopa sanoa, että subliminaali taso. Siksi sen kautta pääsee helposti sujahtamaan sellaistakin, mitä emme helposti myönnä tai edes tiedosta. Toisin sanoen kerronta "triggeröi" meitä huomaamattamme. Yleensä käsittelemme luettua älyllisellä (l. käsitteellisellä) tasolla, emmekä pidä emotionaalisia häivähdyksiämme juurikaan tarkastelun arvoisina, etenkään, jos emme liitä - tai osaa liittää - niitä suoraan lukemaamme tekstiin: 'kuka voi sanoa, että koettu reaktio olisi juuri tekstin aikaansaamaa, ja jos onkin, syy on vain itsessäni....'  

Eroottinen kirjallisuus on tällaisesta hyvä esimerkki. Ajatellaanpa vaikka viktoriaania (tai puritaania) lukemassa eroottista tekstiä (vahingossa, tottakai). Tunnustaisiko – tai edes tunnistaisiko – viktoriaani sitä, mitä tuo teksti ja sen lukeminen hänessä tunnetasolla aiheuttaa? Oletettavasti ei. Tästä huolimatta "samaistumisyhteyden" virittänyt kerronta, jos se on sellaisen onnistunut luomaan, puhuu myös viktoriaanin viettielämälle (alitajunnalle) ja siirtää sinne latauksensa – sitä tehokkaammin, mitä ankarammin luetun herättämät tuntemukset tietoisesti torjutaan. (Paheksunta onkin joskus hyvä merkki siitä, että jotain on todellakin tapahtunut, siis tunnetasolla.)

Kaikki naiset eivät kehtaa myöntää - eivät edes itselleen - tykkäävänsä pornahtavasta erotiikasta, mikäli pitävät itseään älyllisesti, moraalisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti sellaisen "yläpuolella". ”Minä en ole sellainen.” Tällöin sen myöntäminen, että "saatanpa sittenkin vähän olla", voisi tarkoittaa, ettei olekaan niin ”jalostunut” ja ”älyllinen” kuin on kuvitellut olevansa. (Mutta eihän se sitä ole, siis älyn tai jalouden puutetta, vaan sitä, ettei ole tutustunut oman mielensä "tulkintakompetenssiin" ja sen triggereihin: 'jokin minussa reagoi tuohon, tästä syystä'.) (En tässä väitä, että kaikki naiset pitäisivät pornahtavasta erotiikasta, vaan viittaan naisiin, jotka edes salaa haluaisivat tehdä niin jos kehtaisivat, siis pitää lajityypistä.)

(Torjunnasta puheen ollen: Olen tällä hetkellä siinä käsityksessä, että jos ihminen suhtautuu viettielämäänsä tavalla tai toisella halveksuen, inhoten, hän yleensä kiihottuu ”itsensä alentamisesta” (tai toisten alentamisesta): hän voi sallia itselleen seksuaalisen nautinnon vain hyväksyessään ajatuksen siitä, että seksuaalisuus on alhaista ja hän itsekin on seksuaalisena alhainen. Niinpä hän voi seksiaktin ajan hyväksyä tällaisen ”alennustilan”, minkä jälkeen palaa ”normaalitilaansa”. Tällöin seksuaali-identiteetistä tai seksuaalisista mieltymyksistä voi kasvaa eräänlainen alter ego. Avoimesti seksuaaliset naiset harvemmin kätkevät itseensä tällaisia salaisuuksia.)

Takaisin pehmopornoon ja samaistumiseen:

Tiedetään, että ihmiset käyttävät fiktiota eräänlaisena "tunnekatalogina" taikka reagointitapojen ”ohjekirjana”: kertomuksista opimme, miltä jokin tuntuu tai miltä sen pitäisi tuntua, ja kuinka menetellä tämän suhteen. (Ajatellaanpa vaikka käsityksiä romanttisesta rakkaudesta.) En tarkoita, että kopioisimme robotteina kaiken mitä heille näytetään tai kerrotaan. Sen sijaan totean, että tarinateollisuus ohjeistaa meitä tunteiden skaalasta, tuntemisen tavoissa, tunteiden ilmaisuissa ja toiminnassa. (On hyvä pitää mielessä, että tämä tarinateollisuus ulottuu myytteihin asti, ja että "myytit ajattelevat meissä"; kukaan ei ole turvassa tarinateollisuuden vaikutukselta. Tarinat eivät ole "vain tarinoita".) Pahimmillaan tämä tapahtuu ilman, että ihminen edes tiedostaa sitä. Jostakin ne reaktiot sitten vain ponnahtavat; jokin vain vaikuttaa tunteidemme, valintojemme ja toimintamme taustalla. Tarinateollisuus on yksi syy.

Kertomukset - tarinateollisuus - muokkaavat todellisuuttamme, vähintään kokemustamme siitä. Ei siis ole yhdentekevää, mitä kioskikirjallisuutemme - tuo monellakin tapaa sokea piste - pitää sisällään. (Lisäksi, mikään sellainen ”hömppä”, jossa pyörivät suuret rahat, ei ole pelkkää hömppää. Tämän lisäksi suuria rahoja pyörittävä ”hömppä” on myös kaikkea muuta kuin vähä-älyistä, vaikka ulkokuori pettäisikin.)

Mitä vielä tulee "hömppämäisyyteen": On merkillepantavaa, että siinä missä romanttisten tyttökirjojen tiedetään - ja aivan avoimesti tunnustetaan - välittävän tietynlaisia arvoja ja ihanteita, tämä tietämys kuitenkin sivuutetaan kioskiromantiikan kohdalla. Tässä ilmeisesti ajatellaan, että "roska on roskaa" ja sen merkitys on viihdearvon ulkopuolella nolla. Tästä huolimatta myös kioskiromantiikalla on aivan sama arvojen ja ihanteiden välittämiskyky kuin millä tahansa kirjallisuudella – suurempikin, sillä myös menekki on huomattavasti suurempaa ja lukijakunta laaja. 

Let’s get this straight: pidän romanttisesta kioskikirjallisuudesta, etenkin kartanoromantiikasta. Pidän siitä niin paljon, että yritän pitää siitä silloinkin kun se on huonosti kirjoitettua. Jo pelkät stereotyyppiset henkilöt ja kliseiset kuvastot onnistuvat kannattelemaan tarinoita jotenkuten. Tämä saattaa johtua muutamasta erittäin onnistuneesta lajityypin edustajasta, jotka aikoinaan luin ja jotka tekivät vaikutuksen. Ne latasivat mielikuvissani koko genreen voiman, joka triggeröityy tutuista vihjeistä. Mutta uusi voima on aina uutta voimaa. Niinpä minä yhä etsin noille aikoinaan vaikutuksen tehneille tarinoille pärjääviä toisintoja, ja samalla nuo mainiot versiot mielessäni onnistun yleensä loihtimaan lukemiini versioihin sellaista, mitä niissä ei todellisuudessa ole (kuten sankarien ja sankarittarien henkisiä attribuutteja). Niinpä useimmat lajityypin edustajista ovat kaikesta huolimatta pettymys, pelkkää vanhoilla lukukokemuksilla ratsastamista.

Useimmat lajityypin edustajista eivät siis onnistu niin sanotusti viettelemään. Eroottisen latauksen rakentelu vaatii taitoa, ja yllättävän harvoilla menestyneistäkään kertojista on sitä. (Voi toki olla, että olen liian hidas ja vaativainen: ehkä liian moni kertoja etenee liian nopeasti ja suoraviivaisesti enkä ehdi mukaan. Niinpä minä katselen tarinoita kaukaa ja ihmettelen, miksi ne suukottelevat jo nyt! Silloin ajattelen, ettei kirjoittaja ole onnistunut siirtämään kerrontaansa sitä, mitä hänen omissa mielikuvissaan ja tunteissaan tapahtuu – tai sitten hänen ”systeeminsä” vain ”toimii toisella tavalla”.)

Mutta mennäänpä sitten asiaan (tai ainakin lähemmille kierroksille puurokulhoa).

* * *

Fifty Shades of Grey (johon jatkossa viittaan lyhennetysti Shades) on trilogiaksi kirjoitettu eroottinen rakkauskertomus, jossa seurataan parikymppisen opiskelijaneidon ja häntä muutamaa vuotta vanhemman bisnesmiehen kohtaamista ja suhteen kehittymistä. Anastasia Steele ja Christian Grey eivät päästä toisiaan helpolla.

Otan tämän kertomuksen tarkasteluun hieman toisenlaisen näkökulman. Millaisen, se selviää tuota pikaa.

Anastasia on 21–vuotias kirjallisuuden opiskelija, jolla on keskiluokkainen tausta. Hän tulee avioeroperheestä, mutta hänellä on hyvät suhteet molempiin vanhempiinsa. Anastasia kuvataan järkeväksi, luotettavaksi, tasapainoiseksi ja vastuuntuntoiseksi nuoreksi aikuiseksi, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan, kuten toimeentulostaan, fyysisestä kunnostaan ja sosiaalisesta elämästään. Hänellä on pieni mutta läheinen ystäväpiiri. Kämppäkaverina hänellä on vanha bestis. (Bestis on Anastasiaa varakkaampi, kauniimpi, sosiaalisempi ja menestyvämpi – ja silti herra Grey kiinnostuu juuri Anastasiasta.) Pari ihailijaakin löytyy, joten aivan huomaamaton hiirulainen tai seinäkukkanen Anastasia ei vaatimattomuudestaan huolimatta ole. Anastasia kuvataan kuitenkin naiseksi, joka on viehätysvoimastaan melko tietämätön, ja ennen kaikkea: Anastasia on vielä neitsyt.

Christian Grey puolestaan on fantasiamittaluokan alfa. Hänellä on luonnetta (kukaan ei pomottele häntä vastoin hänen tahtoaan), hänellä on valtaa (hän saa tahtonsa toteutumaan sormiaan napsauttamalla) ja hänellä on vaurautta (raha ei ole koskaan este, eikä häneltä puutu asuntoja tai vempaimia. Oma helikopterikin löytyy, ja tietysti oma laskeutumiskenttä kodin yhteydessä. Mutta hänpä tienaakin 24 000 dollaria tunnissa.) Luonnollisesti herra Grey on niin komea, että nainen kuin nainen punastelee hänen seurassaan ja mahdolliset kilpailijat menettävät heti toivonsa. Poikkeuksellisen älykäs ja lahjakaskin herra Grey on. Hänen ainoat vikansa esitellään kutakuinkin meriitteinä: vaikea menneisyys, emotionaalinen etäisyys ja korostunut yksityisyydentarve sekä synkkä psyyken problematiikka kieroine tarpeineen tekevät hänet mystiseksi ja provosoivat uteliaisuutta tai empatiaa…

Kaikin puolin ylivertaisessa asemassa oleva dominoiva alfauros on tuttu jo perinteisestä kotirouvien pehmopornosta. Nämä sankarit ovat tyyppejä, joilla on useita narsisteihin liitettyjä ominaisuuksia, etenkin mustasukkaisuutta ja aggressiivista omistushalua. (Tämä johtuu pehmopornon kartanoromanttisesta taustasta, joka puolestaan pohjaa viktoriaanisen ajan lukuromaaneihin. Sen ajan miesihanne – ja jo arkinenkin miestyyppi – oli nykyisen mittapuun mukaan melkoinen tyranni ja sovinisti. Sellaisia olivat siten myös lukuromaanien sankarit, vieläpä korostetusti. Mutta kun perusta on valettu, se on valettu. Humisevan harjun Heathcliff on edelleen kartanoromaaneissa esiintyvän sankarin kiistaton esikuva.)

Tässä mielessä tarinassa tai sen asetelmissa ei ole mitään uutta.

Erikoiseksi Anastasian ja herra Greyn tarinan tekee miehen seksuaalisten mieltymysten poikkeavuus: He likes it rough – literally. And therein lies the new twist. Pehmoporno ei ehkä olekaan enää niin pehmoa...

* * *

Olin jostain syystä onnistunut välttymään tietämästä kirjasta ja sen tarinasta mitään, aina tämän vuoden alkuun asti. (Tai noh, ehkä minä olin jollakin sivukorvallani kuullut kirjasta, mutta mikään siitä koskevasta puheesta ei ollut havahduttanut minua: en tiennyt, mistä oli kyse, tai että mistään edes oli kyse. Voihan toki olla, että myyräntyö tapahtui salassa; vaivihkaa tuli minuunkin kylvetyksi myöhempään ostopäätökseen vaikuttavia triggereitä…) Vasta kun kuulin Kate Mossin lukevan kirjasta katkelman, höristin korviani: Mikä ihmeen 50 Shades? Sen täytyy olla kova juttu, jos itse Moss on laitettu sitä lukemaan…

Shades on lajityypissään sensaatio, joka on nopeasti saanut ympärilleen fanikunnan ja peräänsä lukuisia kirjallisia jäljittelijöitä. Google-haulla Shadesista pamahtaa 127 miljoonaa osumaa. Miksi ihmeessä? ajattelin. Teoksesta on kuulemma tekeillä elokuvakin, innolla odotettu tottakai.

Kyllä minä uskon, että pehmoporno on lajityyppinä vetävää, mutta että joku teos muka kiilaisi kirkkaasti muiden ohi? Mistä ihmeestä oikein on kyse? Halusin ottaa siitä selvää. Tällä motiivilla perustelin itselleni sarjan hankkimisen. (Krhm.)

(Sitäkin on, muuten, jännää seurata, kuinka tämän kirjan hankkineiden ja lukeneiden on yleensä perusteltava tekonsa jotenkin. Brittiläisessä dokumentissa eräskin korkeasti koulutettu nainen oli kuulemma vain halunnut tarkastella kirjassa kuvattuja sukupuolirooleja… Selitys olisi muuten mennyt läpi, mutta nainen oli leikannut kirjansa kannet pois, jotta kukaan ei tietäisi hänen lukevan Shadesia. Mitä hävettävää on sukupuoliroolien tarkastelussa? Ja ne naiset, jotka eivät keksi mitään älykästä syytä, eivät kuulemma itsekään ymmärrä, miksi ovat oman kappaleensa ”tuollaista karmeaa roskaa” hankkineet… Niinpä niinpä.)

Mutta ihan oikeasti: ajattelin, ettei Shadesissa voi olla mitään sellaista, mitä ei löytyisi lähes mistä tahansa kioskikirjasta. Itse asiassa yritin oikaista mutkat ja edetä suoraan romaaniin, joka kuulemma vastasi tarpeeseen mitä-lukea-50Shadesin-jälkeen. Tämä kirja oli kuitenkin hyvin latteaa luettavaa, sellaista, jota ei jaksa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle hyvän mahdollisuuden sille annettuaan, ja ehdottomasti kirja, joka ei mitenkään erotu parempana muiden lajityyppinsä edustajien joukosta.

Niinpä palasin takaisin lähtöruutuun. Heitin Shadesille haasteen ja tungin sen ostoskoriini. Kas niin, kerropas minulle, mistä sinussa on kysymys; viettele minut jos osaat.

Ja katso: tapahtui sellaista, mitä tapahtuu vain harvojen kirjojen kohdalla. Tunsin olevani vietelty! (On kuin kirjalla olisi aivan oma henkensä, joka riivaa lukijan…) Lukiessa minussa tapahtui jotakin – sen lisäksi että vaivuin puolitranssiin...

Jos koen tällaista, haluan tietää mistä se johtuu. Halusin tutkia tarkemmin sitä, ”kuinka teksti liikuttelee lukijaansa”: mistä ja miten kerronta on rakennettua; kuinka ihmeessä sellaisen lukukokemuksen saa synnytettyä! Tulin vakuuttuneeksi siitä, että kirja on taidolla kirjoitettu.

Toinen kiinnostava havaintoni oli, että vaikka teos sisältää runsaasti graafista seksielämän kuvailua, sen lukeminen ei jätä jälkeensä ”likaista oloa”. Jostain syystä seksuaalisuus, niin poikkeavana kuin sen ilmaisu tarinassa esitetäänkin, onnistutaan välittämään erittäin hyväksyttävänä ja inhimillisenä, jopa kauniina.

Luulen, että tämä johtuu tavasta, jolla lukijan tunteet ja älylliset tarpeet otetaan huomioon. (Tiedän, että Shades ja "älyllisen tarpeen huomioiminen" kuulostaa naurettavalta yhdistelmältä, mutta kerronnassa ihan oikeasti tiedetään, mikä kutkuttaa ja ketä.) Asioihin edetään vähitellen, houkutellen, kannustaen ja ovelasti tilaa jättäen. Dynamiikan rakentelu on keskeistä. Tavalliseen pehmopornoon nähden Shades myös problematisoi paljon enemmän ja perustelee huolellisemmin – myös käytännön seksielämää. (Saamme esimerkiksi tietää, että virtsanpidätys voimistaa orgasmia ja että anaaliseksi on hyvä aloittaa hyvin pienin venytyksin.) Mutta ennen kaikkea tiedämme, mitä Anastasiassa tapahtuu – myös muualla kuin jalkojen välissä.

Valmistelu on siis huolellista ja ennen kaikkea kärsivällistä. Lukijaa ei pidetä helppona: häntä maltetaan kutsua psykologisesti mukaan, hitaasti ja hartaasti - jännitteestä kuitenkaan tinkimättä:

Monet kirjailijat eksyvät kauas muihin juoniin ja sivuhenkilöihin rakentaessaan "odotuksen" tunnelmaa: he vain unohtavat hetkeksi päähenkilönsä tai erottavat heidät toistensa seurasta. Tällainen on yleensä pelkästään turhauttavaa. Shades ei sorru tähän. Pidin kerronnassa hyvin viehättävänä juuri sitä, että sen täyttävät lähes kokonaan pariskunnan kohtaamiset; kerronta osaa pysyä itse asiassa! Kotirouvien pornon ei kannata keskittää kunnianhimoaan muualle. Viehättävää oli huomata myös se, että juuri kun luulee nähneensä jo kaikki temput, niitä keksitään jatkuvasti lisää. Kun lataus on lauennut eikä enää osaa odottaa parempaa tai edes yhtä hyvää - here we go again!  Kerronta on siis jännitteen rakentelussa taiturimainen, pakko sanoa. (En osaa äkkiseltään edes kuvitella kaikkea sitä energian määrää, joka kerrontaan on täytynyt purkaa... Mistä sellainen on oikein löytynyt!)

Pitkäjänteisyyttä on kerronnassa muutenkin. Yksi ainoa seksikohtaus saattaa kestää sivukaupalla. Kuinka moni kirjoittaja kykenee kannattelemaan yhteen ainoaan seksiaktiin liittyvää kerrontaa ja sen vaatimaa tunnelatausta niin pitkään? Harva.

Monet lukijat pitävät tätä - kerrrontaa kauttaaltaan leimaavaa pitkäjänteisyyttä - puutteena. Heidän mielestään kerrontaa tulisi tiivistää, sillä "jaarittelu" tekee tekstistä heidän silmissään kömpelöä, jollakin tapaa harrastelijamaista. Sellaisena tekstin tyyliä pidetään ylipäätään. "Paremminkin olisi voinut kirjoittaa!"

Olen toista mieltä. (Toki jos Shadesin tarkoitus olisi edustaa korkeakulttuuria, tilanne olisi toinen. Mutta Shadesin tarkoitukset lienevät muualla. Kuka väittää, että ne "muut tarkoitukset" olisivat vähemmän tärkeitä, vähemmän vakavastiotettavia?)

On totta, ettei kerronta ole viimeisen päälle hiottua, mutta minusta tätä voi pitää jopa laskelmoituna ”huolimattomuutena” (vähän kuten ”huolimatonta” kampausta tai pukeutumista silloin kun tiedetään, että juuri tuo ”huolittelemattomuus” kerää tyylipisteet ja on vetovoimaista). "Huolimattomasti" kirjoitettuun ei suhtauduta turhan vakavasti...

Tätäkin oleellisempaa on kuitenkin pitkällisen kerronnan vaikutus lukijaan: kerrontaan samaistuvalle se on yksinkertaisesti hypnotisoivaa. – Ja silloin on luonnollisesti alttiimpi esimerkiksi suggestioille. (Ajatelkaapa mikä vaikutus luetulla voi olla, jos taustalla soi myös kertomuksen soundtrack… Joskus peruskouluaikoina englannin opettajamme valmisti meitä sanakokeisiin juuri siten. Hän soitti klassista musiikkia samalla, kun hänen monotoninen, rauhallinen äänensä luki sanoja.)

Emotionaalinen manipulointi on siis taitavaa. Jos se lisäksi tapahtuu tekstissä, joka ei pelota "terävyydellään", lukija voi huoletta rentoutua: "Perheenäiti siinä vain kirjoittelee."

Niinpä Shadesin sijoittaminen hömppäviihteeksi on pettävää. Teos on nimittäin mainettaan huomattavasti fiksumpi. En tarkoita tällä kirjan korkeakirjallista asemaa (Forget it!), vaan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu: hämmästyttävällä psykologisen rakentelun taidolla. Juuri tätä rakentelun taitoa tarkoitan, kun puhun kirjan ilmaisemasta hyvästä ihmistuntemuksesta. Samalla tämä hyvä ihmistuntemus pidetään jollakin tapaa kätkettynä. (Vähän kuten mainoksissa.)

En voinut keskeyttää lukemistani. En edes muista, milloin viimeksi olisin lukenut niin suoraa soittoa yhtään mitään. Sellainen on minulle hyvin harvinaista, sillä olen hidas, maisteleva lukija.

Tässä vaiheessa lukukokemustani - huomattuani mikä vaikutus luetulla minuun on - kiinnostuin tarkemmin kerronnassa käytetystä sanastosta. Jo suomenkielinen versio oli hätkähdyttävä, mutta englanninkielinen versio löi lusikan pohjaan.

Kun herra Grey esimerkiksi liikauttaa päätään, viljellään sanaa ”cock”. ”He cocks his head.” Cock, cock ja cock. Ja vielä kerran cock. (Illalla sängyssä sitä sitten ihmettelee, mistä se cock tulee niin vahvasti mieleen...) There's more:  ”blow”, ”I swallow”, ”hard”, ”penetrate”, ”heat up”, ”trying to suppress”. Uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Tässähän alkoi tulla jo mainonnan subliminaali viestintä mieleen!

Koska kertomus tutustuttaa lukijan sadomasokismiin, on asenteiden välittämisen kannalta johdonmukaista, että myös ns. väkivaltadiskurssin sanasto on tehokkaassa käytössä. "Hit", "blow-by-blow", "hold", "dominate", "stuck", "struggle" - ja siis yhteyksissä, jotka eivät suoraan ja ilmeisesti liity minkäänlaisiin "sessioihin."

On siis sangen mielenkiintoista kiinnittää erityistä huomiota kerronnan sanavalintoihin ja sanontoihin, vaikka ne näennäisesti (eli asiayhteyden ja käyttöyhteyden perusteella) saavat aivan eri merkityksen.

Kiinnostavaa on seurata myös rentoutumiseen ja vastaanottavaisuuteen liittyviä suggestiota: lukija lienee jo valmiiksi hyvissä tunnelmissa eroottisen latauksen tihentymisestä ja pitkällisen kerronnan vaikutuksesta, kun hän etenee kuvauksiin sankarittaressa tapahtuvista toisenlaisista muutoksista: "My mind is suddenly paralyzed"...."his soft, warm voice"... "out of my head"..."sliding into a new position".... "I feel like I've come up for air"...Tämän jälkeen tulevat varsinaiset "käskyt": "Obey his command"... 8)

(Ei ihme, että Anastasiassa puhuu pian myös "sisäinen jumalatar" - joka on kovasti herra Greyn miellyttämisen perään, tottakai.)

Tämän aiheen käsittely – sanojen diskursiivinen seulominen – on erittäin kiehtovaa ja antoisaa, mutta veisi hyvin paljon aikaa ja tilaa. Niinpä jätän tämän nyt tähän. Sanonpa vain, ettei valitun sanaston käyttelyä yhdessä ”hypnotisoivan” kerronnan kanssa tule vähätellä.

Toki: tarina ja kerronta ovat avoimesti eroottisia. Tässä mielessä erotiikka ei ole mikään "piiloagenda". Mutta tehokeinot on totisesti otettu käyttöön! Lukijaa kosiskellaan ihan tosissaan.

Manipuloivaa vaikutusta ajatellen on myös kuvaavaa, että tarina haluaa kosketella lukijassaan kaikkia aisteja: meille kerrotaan, miltä jokin tuoksuu, maistuu, näyttää, kuulostaa ja etenkin tuntuu. (Mielikuvaharjoittelussa tällainen on erittäin tärkeää. Mielikuvaharjoitteluhan on toimintaa, joka edeltää varsinaista tekemistä.) Jopa kuudetta aistia viritellään: Anastasia on kuulemma vakuuttunut siitä, että herra Grey osaa lukea ajatuksia. Lisäksi Anastasia kuvailee toisinaan kokevansa "haamumaisia" kosketuksia kehollaan ja mielessään. Chakratietoisuuttakin Anastasialla tuntuu olevan, sillä vähän väliä hän kuvailee tunnelmiaan alavatsansa reagointien kautta.

En yhtään ihmettele, että tällainen kerronta tehoaa etenkin naislukijoihin – joista osa varmaankin alkaa kuin taikaiskusta tuntea outoa viehtymystä ”rajojensa kokeiluun”...

Kun avaa Shadesin, avaa Pandoran lippaan. Sen aarteita - tai varjoja - on vaikeaa pyydystää huoneen nurkista enää takaisin omaan rasiaansa ja sulkea kantta. Fifty Shades Freed. No kidding.

Takakannessa lukijalle luvataankin seuraavaa:

”Fifty Shades Trilogy is a tale that will obsess you, possess you, and stay with you forever.”

* * *

Shades on kulttikamaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että tämä on ollut tarkoitus jo ennakolta. Kerronnassa vilahtelee esimerkiksi jatkuvaa tuotesijoittelua, ja onkin todettu, että Shades kaupittelee kokonaista elämäntapaa.

Mielikuvat ja mielikuvitus ovat voimakkaita välineitä, mutta konkretiaa (tai konkretisoitumista) lisäävät myös tarjottu "tuoteluettelo" ja esimerkiksi ruokalistat. Tavaroiden kannalta on kuvaavaa, että suurin osa mainituista tavaroista on tavallisen keskiluokkaisen saatavilla. Kertomuksen maailman konkretisoitumisen kannalta tämä on tähdellistä. (Muutoin se on hieman merkillistä: äijä on ökyrikas, joten jos fantasian tielle on lähdetty, miksi emme saa kuvitella, että jokainen saisi oman helikopterin... ) Tällainen antaa ymmärtää, että tarinan haluataankin tulevan myös todellisessa elämässä jollakin tavalla eletyksi. Halutessaan voi pukeutuakin kuten Anastasia Steele tai Christian Grey. (Kuinkahan paljon tarina lisää myös erään - kertomuksessa tavan takaa toistellun - automerkin menekkiä…)

Merkittävää on myös musiikin osallisuus: läpi kirjasarjan meille kerrotaan, millaisia lauluja tarinassa kuunnellaan, jopa se, millainen musiikki soi merkittävissä seksikohtauksissa. (Kun lukija seuraavan kerran kuulee samaa musiikkia, ajatteleeko - tunteeko - hän tarinan seksikohtausta? Vai haluaako hän jopa kopida tarinassa nimeltä mainittua musiikkia omiin "helliin hetkiinsä"...?) Kiinnostavaa on sekin, että mukaan on mahdutettu myös 1990-luvun hittielokuvan, Sliver (1993), tunnnusbiisi: Principles of Lust (by Enigma). Toisin sanoen tarina punoo verkkoonsa myös Sliveriin liittyviä latauksia. Tämä itsessään ei ole tietenkään mitenkään ihmeellistä. Totta on nimittäin sekin, että intertekstuaaliset viittaukset kuuluvat postmoderniin kirjoittamiseen. Joka tapauksessa, innokkaimmat fanit ovat koostaneet tästä musiikista YouTubeen soundtrackeja.

(Ai, katsos vaan! Kirjalle – tai tulevalle elokuvalle – on jo julkaistu myös virallinen soundtrack, klassinen albumi: Fifty Shades of Grey: The Classical Album. Music selectd by author E L James. Jaa että julkaistu yhdestoista syyskuuta? Kiinnostava valinta julkaisupäiväksi, etenkin englanninkielisellä alueella.)

Vaikuttaa siis siltä, että kokonainen oheistuotteiden maailma on jo alkumetreillä valjastettu elävoittämään kertomukseen sukeltamista ja laajentamaan sen maailmaa lukijan todellisuudessa (tai jopa luomaan kertomukselle oman paralleelitodellisuutensa lukijan arkielämään).

Tähän tehtävään on valjastettu myös jo olemassa oleva - ja juuri mainitsemani - intertekstuaalisten viittausten verkosto, kuten vaikkapa epäsuora viittaus elokuvaan Sliver – puhumattakaan suorista viittauksista esimerkiksi Tessin tarinaan (Tess of the D’Urbervilles). Palaan tähän!

Myös Stephanie Meyerin luoma Twilight-saaga kuuluu kuvioon. Fanit osaavat kertoa, että Shades on jonkinlainen Twilightin oheisilmiö; Shadesin tarina kuulemma alkoi ns. fan fictiona Twilight -fanien sivustolla.

Itse en ole lukenut Twilight-sarjaa (korjaan tämän tilanteen jossain vaiheessa...), mutta kylläkin useita esityksiä yhtäläisyyksistä, joita Shadesin ja Twilightin välillä nähdään. (Näitä ovat mm. sankarittaren tavallisuus, sankarin ylivertaisuus ja epätavalliset ominaisuudet, tarinan luonne ja juoni: sankari on sekä vaarallinen että kiehtova, ja hänen viehtymyksensä sankarittareen on pakkomielle. Tarinan päämääränä on yhteen liittyminen avion ja perheen perustamisen kautta.)

On todettava, että jokainen listatusta yhtäläisyydestä sopisi lukuisiin lajityypin - sekä romanttisen tyttökirjallisuuden että kotirouvien pehmopornon - edustajiin. "Löydökset" eivät siis osoita mitään sellaisia yhtäläisyyksiä, jotka rinnastaisivat juuri nämä kaksi tarinaa toisiinsa ja sulkisivat muut ulkopuolelle. Niinpä uskonkin tässä asiassa enemmän Meyeriä, jonka näkemyksen mukaan Shades poikkeaa oleellisesti hänen omasta saagastaan; hän ei näe Shadesin olevan Twilightin seksikkäämpi veriso. Fanien löydöksissä tulee kuitenkin osoitetuksi, että kotirouvien pehmoporno todella on jatkoa romanttiselle tyttökirjallisuudelle: Meyerin Twilight -saaga edustaa viimeksi mainittua, Shades puolestaan ensin mainittua.

(Hypoteesina tai ajatuskokeena: sille voi olla syynsä, että Shades on synnytetty juuri Twilightin kyljessä: eikö olekin mahtavaa saada valmis - ja runsas - lukijaryhmä omalle tarinalleen? Jos Shades on harkittu, eli jossain määrin ennakolta suunniteltu tuote omine agendoineen, tällainen synnytyspaikka on likipitäen täydellinen. Melko täydellinen olisi nimittäin myös kertomuksen syntytarina viattomana fanikirjallisuutena: kertomuksena, jossa perheenäiti vain halusi jakaa oman fantasiansa... Ja kuinkas sitten kävinkään niin, että juuri Shades sai alleen valtavan tuotantokoneiston. Kappas vaan! Voisi sitä kait kömpelömminkin valmistaa tilaustuotteita.)

Kaikki tämä tällainen on lukijan ”haltuunottoa” ajatellen tehokasta, mikä luonnollisesti lisää lukijan samaistumisen intensiteettiä.

Huomautan, ettei Shades suinkaan ole poikkeus. Se on vain yllättävän tehokas (ja tarkkaavaisemmalle lukijalle myös ilmeinen). Shades on Tuote, jonka tehtävä on ”tuotteistaa” myös lukijakuntaansa - siinä missä lähes minkä tahansa muunkin massaviihdetuotteen tehtävänä on vaikuttaa kuluttajakuntaan.

Ei ole uusi totuus, että identiteetit ja elämäntavat ovat myynnissä.

* * *

Palataanpa vielä samaistuttavuuteen.

Sanokaa mitä sanotte, mutta parikymppinen neitsyt ei ole sellainen harvinaisuus kuin viihdeteollisuus antaa ymmärtää. Kertomus osoittaa kaikkineen niin hyvää ihmistuntemusta, että uskon myös tarinan kirjoittajien tietävän tämän. (Sisällytän tarinan työstäjiin siis koko tuotantotiimin.)

(Mitä tulee mainitsemaani hyvään ihmistuntemukseen, toistan vielä:

Kun puhun kerronnan ilmaisemasta hyvästä ihmistuntemuksesta, tarkoitan sitä merkityksessä 'tietää mistä napista painaa'. En siis tarkoita, että tarina olisi syvällinen tutkielma ihmisestä ja ihmisyydestä.... Hyvä ihmistuntemus pidetään siis jollakin tapaa kätkettynä, kuten todettua - vähän kuten mainoksissa.)

Niinpä ajattelen, että tarinan varsinainen tai tärkein kohderyhmä ovatkin juuri Anastasian kaltaiset naiset: viattomat (nuoret) naiset, sellaiset älykkäät, järkevät ja tasapainoiset, jotka ”eivät yleensä” lue tällaista tai ”tulisi edes ajatelleeksi” sadomasokismia osana omaa seksielämäänsä. Tällaisia anastasioita voisi pitää viihdeteollisuuden suorittaman ja yliseksualisoimaan pyrkivän ”aivopesun” kannalta vielä valloittamattomana linnakkeena, jonka markkinateollisuus haluaisi valjastaa käyttöönsä. Väitän siis, että Shadesin eräs tärkeä funktio on puhutella juuri tällaista kohderyhmää ja herätellä tai ohjailla heidän seksuaalisia mieltymyksiään, myös miesihanteen asettamisen kautta. (Seksuaalisuus ylipäätään on tärkeä alku-/taustavoima missä tahansa asennemaailman, tunne-elämän, arvojen, normien, ihanteiden tai toiminnan muokkaamisessa ja ohjailussa. Jokainen mainospsykologi tietää tämän.)

Sadomasokismin suosio onkin kuulemma noussut, ainakin hetkellisesti, Shadesin kaltaisen kirjallisuuden myötävaikutuksella: kokeilunhalu lisääntyy ja rajat madaltuvat. Mistä tällaisesssa pyrkimyksessä on kyse? Kuka tästä kaikesta hyötyy? Kokeilunhaluinen ihminen itsekö, tutustuessaan laajempaan seksuaalisen ilmaisun skaalaan tai omiin ”pimeisiin puoliinsa”? Noh, ainakin muutama seksivälinekauppias saanee muutamalle vempeleelle tai asusteelle paremman menekin.

Mutta ehkä myös herra Greyn kaltaiset ihmiset löytävät sitä helpommin sukupuolikumppanin, mitä useampi ”tavis” on valmis laajentamaan repertuaariaan. Ja kaikki tämä tällainen pian ilman, että poikkeavuuksia on enää tarvetta piilotella. (Kirjassa herra Greyn ”leikkihuone” on toistaiseksi suuri salaisuus, josta varsinkaan hänen läheisensä eivät tiedä mitään.)

Kaikkia tällainen skenaario ei miellytä. Ehkä tässä on problematiikkansa kannalta kyse hieman saman tyyppisestä aiheesta kuin flirttailussa pedofilian kanssa, ajatellaanpa vaikka Lolita –tarinoita taikka muotia, joka seksualisoi pikkutyttöjä (puhumattakaan monista härskeistä, lapsille suunnatuista leluista tai makeisista). Onko tämä jotakin yleistä ”seksuaalisuuden vapautusrintamaa”, vai mistä on kyse? Että kullekin makunsa ja tarpeidensa mukaan, ihmisoikeuksiin, yksilönvapauksiin ja postmodernismiin vedoten?

Mutta nyt lähemmäs kertomuksen henkilöitä:

Herra Grey ei ole neitsyyden perään. (Itse asiassa se on hänelle aluksi pettymys, ennen kuin hän tajuaa kokemattomuuteen liittyvät loistavat mahdollisuudet ja ”ainoan omistajan” oikeudet.) Sen sijaan hän näkee Anastasiassa potentiaalisesti kelvollisen alamaisen: naisen, jonka voisi kouluttaa alistumaan oikeaoppisesti ja täyttämään herra Greyn salaiset tarpeet.

Anastasia itse pohtii luonnettaan näin:

Am I submissive? Maybe I come across that way. Maybe I misled him in the interview. I’m shy, yes… but submissive? I let Kate bully me – is that the same? And those soft limits, jeez. My mind boggles, but I’m reassured that they are up for discussion. (Fifty Shades of Grey, 176)

Anastasia on siis muokkailtavissa.

”We run an excellent internship program here”, [Mr. Grey] says quietly. I raise my eyebrows in surprise. Is he offering me a job? (Fifty Shades of Grey, 15)

Herra Grey lienee hyvä kouluttaja:

“I’m very good at judging people. I know how they tick, what makes them flourish, what doesn’t, what inspires them, and how to incentivize them. I employ en exceptional team, and I reward them well.” (Fifty Shades of Grey, 10)

Lukijana nyökkään. Herra Greylla on todellakin juuri oikeat sanat, juuri oikeat teot ja juuri oikealla tavalla häiritsevät perustelut ja kysymykset. Hänen hienotunteisuutensa ja röyhkeytensä on sekoitettu tismalleen oikeaan suhteeseen, ja huumori sohii vakavuuden seassa tappavan tehokkaasti.

Pitäkää kiinni hatuistanne ja asettakaa jalkanne tukevalle kalliolle, mikäli haluatte selviytyä herra Greyn käsittelystä kellahtamatta!

Herrra Grey jatkaa:

“My belief is to achieve success in any scheme one has to make oneself master of that scheme, know it inside and out, know every detail. I work hard, very hard to do that. I make decisions based on logic and facts. […] I don’t subscribe to luck or chance, Miss Steele. The harder I work the more luck I seem to have. It really is all about having the right people on your team and directing their energies accordincly. I think it was Harvey Firestone who said: ‘The growth and development of people is the highest calling of a leadership. […] I exercse control in all things, Miss Steele”, he says without a trace of humor in his simle. I look at him, and he holds my gaze steadily, impassive. […] “Besides, immense power is acquired by assuring yourself in your secret reveries that you were born to control things”, he continues, his voice soft.” (Fifty Shades of Grey, 10)

”Born to control things”? Herra Greyn valta-asema kuvataan sangen kiintoisaksi.

(Tässä yhteydessä on mielenkiintoista muistaa, että tarinan alkuperäinen nimi oli kuulemma "Masters of the Universe"...)

Kaiken lisäksi herra Greyn kuvataan toistuvasti hymyilevän ”sisäpiirin hymyään” (”he smiles a wicked, knowing smile”; ”he smirks his private-joke smile”, 489). Kiinnostava myös tuo viittaus ”sisäpiiriin”. Mikä ihmeen ”sisäpiiri”? Ja mikä perhana se sisäpiirin juttu oikein on? Sitä meille ei kerrota; koskaan ei paljastu, mistä tässä hymyilyssä on kyse. (Ilmeisesti syystä, ettemme kuulu ”sisäpiiriin”.) Voimme vain käyttää mielikuvitustamme tai sivuuttaa koko jutun.

Lukiessa tulee paikoitellen mieleeni penkkaripäivä, jolloin olin lukion ensimmäisellä. Abiturientit saivat luvan kanssa kiusata meitä ekaluokkalaisia. Niinpä kesken erään tunnin sisään ryntäsikin muutaman abin joukko: Se jakaa jokaisen eteen lomakkeen, eräänlaisen testin, joka tulee ratkaista parhaan kykynsä mukaan. Kahlattuamme lomakkeen kysymykset läpi paperit kerätään talteen. Sitten meille kerrotaan, että vaivannäkömme on ollut turha, ja että jos olisimme olleet hiukankaan fiksumpia ja tarkkaavaisempia, olisimme tajunneet sen. Lomakkeessa on kuulemma selkeästi kerrottu, ettei kysymyksiin tarvitse vastata, koska koko testi on pelkkä vitsi ja huijausta. – Mutta tämä toteamus on piilotettu muun tekstin sekaan sillä tavalla, ettei kenellekään ole tullut mieleenkään ottaa väitettä todesta: mikään siinä kontekstissa, johon ”totuuslauseke” on upotettu, ei vihjaa lauseen ”todellisesta” merkityksestä tai siitä, että kyseessä olisi muuta tekstiä ”todempaa” tekstiä, jonka nojalla tehtävän voisi keskeyttää. Päinvastoin: asiayhteyden perusteella lause kuulostaa täysin perustellulta osalta muuta tekstiä. Mutta vain tekijät tiesivät tämän; hidden in the open. Juuri tähän se vitsi sitten perustuikin. Hee hee.

Tämä muisto ja herra Greyn virnistys mielessäni Shadesin lukemisesta tulee huomattavasti jännittävämpää ja monitulkintaisempaa:

”The BDSM is a distraction from the real issue” (Fifty Shades of Grey, 472).

Ilman tätäkin lausahdusta olen valmis väittämään, että tarina käsittelee kinkyseksiä huomattavasti syvällisempää ja laaja-alaisempaa alistamisen ja alistumisen tematiikkaa: Minä olen sinun herrasi, kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla – ja sinä pidät siitä, ja sinä haluat miellyttää minua. Sinä olet orja joka rakastaa orjuuttaan.

Seuraava  katkelma, jonka olen repäissyt perustelemaan yllä olevaa väitettäni, tulee vähän äkkiseltään; tapahtumaan saattaa olla vaikea hypätä kylmiltään mukaan. Tosiasiassa sitä on edeltänyt huolellinen ja suostutteleva, pitkäjänteinen rakentelu, joka saisi paremmin ymmärtämään sen, miksi sankaritar suhtautuu kuten suhtautuu. (Otteen alleviivaus oma.)

 ”Are you a sadist?”

”I’m a Dominant”. His eyes are a scorching grey, intense.
“What does that mean?” I whisper.
“It means I want you to willingly surrender yourself to me, in all things.”
 I frown at him as I try to assimilate this idea.
“Why would I do that?”
“To please me”, he whispers and cocks his head to one side, and I see a ghost of a smile.
 Please him! He wants me to please him! I think my mouth drops open. Please Christian Grey. And I realize, in that moment, that yes, that’s exactly what I want to do. I want him to be damned delighted with me. It’s a revelation.
“In very simple terms, I want you to want to please me,” he says softly. His voice is hypnotic.
 “How do I do that?” My mouth is dry, and I wish I had more wine. Okay, I understand the pleasing bit, but I am puzzled by the soft-boudoir Elizabethan-torture setup. Do I want to know the answer?
 ”I have rules, and I want you to comply with them. They are for your benefit and for my pleasure. If you follow these rules to my satisfaction, I shall reward you. If you don’t, I shall punish you, and you will learn,” he whispers. (Fifty Shades of Grey, 100)

Tarina siis kylvää halua alistua; nautinnon ja merkityksen saamista siitä, että alistuu oikeanlaiselle auktoriteetille. (Huom: ei siis kenelle tahansa; alistuminen itsessään ei ole se juttu – vaan alistuminen valitulle auktoriteetille.)

Kertomuksen toistama jako ”herroihin” ja ”orjiin” myös seksiaktien ulkopuolella on niin ilmeinen, että eräät feministit kokevatkin kirjan tekevän vahinkoa tasa-arvolle ja palauttavan miehen ja naisen rooleja vuosikymmeniä taaksepäin.

Niin. Toisaalta voisi ihmetellä sitäkin, miksi kukaan feministi ajattelee, että ”harmiton hömppä” voisi uhata vuosikymmeniä rakennettuja instituutioita taikka muuntaa suuren yleisön arvo- ja asennemaailmaa.

Mutta kyllähän se voi. Katsokaa volyymia, katsokaa vaikutusta.

Itse näenkin kirjan mainitun teeman edeltävääkin laajemmassa yhteydessä. Mielestäni kirjan asetelman voi tulkita viestittävän kokonaista väestön jakamista ”herraluokkaan” ja ”orjaluokkaan” - etenkin, koska herra Grey ei kuulu "tavalliseen kansanosaan".

Tässä tulkinnassani ei siis ole tärkeää yhden yksittäisen miehen ja yksittäisen naisen tarina, vaan se, mitä sankari (herra) ja sankaritar (orja) edustavat. Se, että ”orjaluokkaa” edustaa tässä nainen, voidaan ymmärtää pelkkänä alistuvuuden tehosteena: feminiininen puoli on passiivinen, alistuva osapuoli; alistumishalu on feminiininen ominaisuus huolimatta siitä, kumpi sukupuoli sitä harjoittaa.

Tällainen alistuminen – alistumaan saaminen alistuvan osapuolen omasta halusta – on tehokkaampaa alistamista kuin pakolla ja voimalla alistaminen. Niinpä voimakkain tai taitavin herra saa orjansa haluamaan alamaisuuttaan.

Noh, järjestystä ja johtajia sinällään tarvitaan, eipä siinä mitään, mutta -.

Toisin sanoen tällaiset tarinat, silloin kun niiden vaikutuksella todella on volyymia, osallistuvat jopa yhteiskuntarakenteiden muokkaukseen. Yhteiskuntia on ennenkin rakennettu ja muokkailtu kirjallisuuden avulla. Tarinoiden ja kerronnan voimia ei tule vähätellä.

”The only man I’ve been attracted to, and he comes with a bloody contract”…(Fifty Shades of Grey, 176)

A bloody contract? Nyt tämä alkaa kuulostaa jo sopimukselta paholaisen kanssa. 8)

Entäs tämä; tässä Anastasia saa varoituksen:

”How dare you judge our lifestyle? You know nothing, and you have no idea what you’re getting yourself into” (Fifty Shades Darker, 521 )

(“Our” lifestyle?)

Mutta Anastasian reaktion voi summata tähän:

”Desire pools dark and deadly in my groin.” (Fifty Shades of Grey, 15)

Dark? Deadly? Noh, ehkä tässä vain ratsastetaan goottiromantiikalla.

* * *

Kuvaavaa on, että suuren – sanoisinko valtavan suuren – osan tarinasta saa kuvaus Anastasian sisäisen maailman muutoksesta, siitä, kuinka hänen asennemaailmansa ja tunne-elämänsä vähitellen muokkautuvat. Kirja kuvailee hyvin yksityiskohtaisesti, millaisen prosessin Anastasia käy läpi ennen kuin hän on valmis hyväksymään sadomasokistisen seksin osaksi omaa sukupuolielämäänsä. Lisäksi kirja kuvailee seikkaperäisesti, mitä kaikkea herra Grey Anastasialle tekee – fyysisesti ja psyykkisesti – päästäkseen päämääräänsä, suorittaakseen koulutuksena loppuun ja tehdäkseen Anastasiasta äärimmäisen alistujan, joka on valmis mihin tahansa ”herransa” puolesta. Kirjan lopussa tämä alistuminen ja omistussuhde ovat täydelliset.

Paitsi että Anastasia on luovuttanut herra Greylle sydämensä ja kietonut tunne-elämänsä ja elämäntarkoituksensa miehen ympärille, he ovat myös solmineet juridisen liiton, avioliiton. Herra Greylle avioliitto tarkoittaa nimenomaan omistussuhdetta. (Tästä syystä hän onkin jatkuvasti pelännyt menettävänsä Anastasian: ellei hänellä ole lainvoimaista ”omistajuutta” naiseen, hänellä ei ole "todellista" vaikuttamiskykyä.) Tärkeintä herra Greylle ei siis ole suhteen henkinen puoli, kuten ”sydämen antaminen” tai edes papin aamen, vaan se, että nimet ovat paperissa.

Grey kuvailee, että kaikki mikä kuuluu hänelle, kuuluu myös Anastasialle. Mutta jos Anastasia ei enää omista edes itseään, kuinka hän voisi omistaa mitään miehen omaisuudestakaan, edes hänelle nimenomaisesti lahjoitettua? Anastasiasta itsestään on tullut miehen omaisuutta muun omaisuuden joukossa. - Arvokkaampaa omaisuuta toki kuin pelkät tavarat, mutta omaisuutta yhtä kaikki; lintu kultaisessa häkissään. Vielä trilogian lopussakin Anastasia nauttii vankeudestaan. Hänet on voitettu ja valloitettu kokonaan. Hallinta on täydellistä.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa muistaa myös Anastasian viittaukset Stepfordin vaimoihin tarinan alussa, silloin, kun hän ei vielä ollut tustunut herra Greyhin vaan tarkkaili kaikkea ulkopuolisena.

Kuinkas herra Greyn sen tarinan alkumetreillä sanoikaan:

“We run an excellent internship program here” (Fifty Shades of Grey, 15).

You don’t say! (Wait a minute… “Here”… as in… as in the story...for the readers? The story is the program!?)

Olipa tästä tulkinnasta mitä mieltä hyvänsä, kirja sisältää joka tapauksessa omanlaisensa koulutusohjelman. Sille on varmasti syynsä, miksi sadomasokistista sukupuolielämää kuvataan niin huolellisesti, hartaasti, havainnoiden ja asiallisesti.

* * *

Seuraavaksi aion tarkastella lähemmin muutosta, joka Anastasiassa tapahtuu, sekä herra Greyn henkilöä.

To be continued.

Kuvaavaa 8

Ostin viikonlopuksi makeispussin. Hedelmäkarkkini ovat suomeksi ”hyytelöpapuja”. (Nam! Ei yhtä hyvää kuin suklaa, mutta kuitenkin nam.) Pussissa on papuja kolmeentoista lähtöön: ananas, omena, mustaherukka, purukumi, kola, vadelma, kirsikka, lime, passionhedelmä, persikka, mansikkajuustokakku, vanilja ja sitruuna.

Kolmetoista makua! Kolmetoista!

Epäilen vahvasti, että tällaiset pavut valmistetaan neuroottisiin tarpeisiin:

Aivan ensimmäiseksi haluaa kaivaa pussista näytteen kustakin eri mausta, ja asetella nämä eriväriset pavut jonoon pöydälle. Tämä on vaikeaa, sillä esimerkiksi vaaleankeltaiset ananas ja sitruuna muistuttavat sävyiltään toisiaan, ja vaaleanpunaiset maut – vadelma, purukumi ja mansikkajuustokakku – menevät nekin helposti sekaisin. Myös passionhedelmän ja persikan erottaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Joidenkin makujen erottamiseksi on turvauduttava värisilmän sijasta maistamiseen.

Tämän jälkeen haluaa erotella pussin kaikki pavut omiin väri- ja makuryhmiinsä. On nimittäin tärkeää saada maistella kutakin makua puhtaana ja mahdollisimman runsaana makuelämyksenä. Tämä on kuitenkin petollista, sillä nämä suhteellisen pieniltä vaikuttavat eriväriset papanakasat houkuttavat napostelemaan pinon toisensa jälkeen. Neljänneskiloa voi hurahtaa alas huomaamatta! Varovaisuutta on hyvä noudattaa.

Suurin riski liittyy kuitenkin yhdistelemiseen. Makuyhdistelmien määrä tuntuu loputtomalta. Testivaiheessa ei vielä voi olla täysin varma makujen yhteensoveltuvuudesta, ja lisäksi pavut ovat pieniä, jolloin makukin jää pieneksi. (Tämä voi olla ratkaisevaa, sillä vahva maku voi syödä pienemmän, jolloin herkullisen esanssin pikantti ominaisuus voi jäädä oivaltamatta.) Ihanteellisessa tapauksessa makuyhdistelmään kuuluukin vähintään kaksi papua kustakin makuryhmästä, ainakin alussa. (Suhdelukua voi optimoida myöhemmin.) Sekin on ratkaistava, haluaako yhdistellä ainoastaan kahta makua vai heittäytyä haasteellisemmaksi kolmen, jopa neljän eri maun yhdistelmissä.

Luonnollisesti tämä vaihe vähentää papujen kokonaismäärää, ja siten myös edessä häämöttävän optimoidun nautinnon maksimaalisuutta, eli mahdollisuutta saada mahdollisimman paljon mahdollisimman täydellistä:

Entä, jos papuja onkin jäljellä enää viisi, kun lopulta tietää, mikä yhdistelmä on paras, ja osa tarvittavista pavuista on loppunut? Viisas varautuukin toisella pussilla. Ensimmäinen on testipussi, seuraavaa käytetään tositarkoitukseen. (Vieläkin viisaampi ennakoi tämän eikä hanki toista pussia: hampaat säästyvät eikä turhia kaloreita kerry. Jo karkkihyllyn edessä on osattava ratkaista, haluaako olla viisas vai todella viisas. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Siksi karkkihyllyn edessä on aina hankalaa.)

Runsas maistelu on makunautinnon kannalta muutenkin riskaabelia. Maistelu nimittäin aiheuttaa kylläisyydentunnetta. Silloin hyväkään maku ei enää maistu niin hyvältä kuin se voisi maistua tai todellisuudessa maistuu. Toinen sudenkuoppa on alkava sokerihumala, joka sekin voi vaikuttaa arvostelukykyyn. Silloin maistelu ei enää ole niin tarkkaa: pääasiaksi nousee pelkkä mässyttäminen silmät puoliummessa.

Saattaakin olla, että optimaalisessa karkkituokiossa – ainakin tilanteessa, jossa karamelleihin vasta tutustutaan – hypätään makujen yhdistelyvaiheen yli. Jotta kuitenkin osaisi arvostaa puhtaita makuja, on hyvä napsia suuhunsa muutama papana satunnaisotantana eri makuryhmistä. Tämä on myös karkkinälän kannalta rauhoittavaa: silloin löytyy enemmän kärsivällisyyttä järjestelyyn.

Jos ei ole niitä ihmisiä, jotka syövät kaiken kerralla, papanat on jossain vaiheessa pyyhkäistävät takaisin pussiin. Eihän niitä voi pöydällekään jättää: vievät siinä tilaa ja ovat turhana houkutuksena taikka toiminnankorvikkeena.

Seuraavalla kerralla järjestely alkaa alusta, mutta ainakin maut ovat jo tuttuja.

Lempimakujani ovat kirsikka, persikka ja vadelma, passionhedelmä kulkee peesissä. Purukumin makuisia juttuja on omituista niellä. Mustaherukasta en tykkää kovin. Kola ja vanilja ovat ihan jees, samoin omena ja sitruuna, tosin eri tavalla (raikkaankirpsakoita). Ananas ja lime ovat arkisia, turvallisia, pehmeitä. Mansikkajuustokakku oli miellyttävä tuttavuus, mutta se äitelöityy makunystyröissä nopeasti. Hieman ihmetyttää, ettei skaalaan kuulunut banaani, suklaa taikka toffee.

* * *

Kuvaavaa on myös sarjanumero: 8. (Katso otsikko.) Kun kahdeksikon laittaa pötkölleen ja venyttää sitä hieman, saadaan äärettömän symbolinen tunnus. Se sopii hyvin myös hyytelöpapujen tunnusmerkiksi.

(Syön myös suklaapatukkani kuulemma "analyyttisesti": kerros kerrokselta, täyte täytteeltä. Ensin aloitetaan tietenkin kuoresta. Mutta se on jo toinen tarina.)

Kerron sinulle kaiken (version 2.0)

Kerron sinulle kaiken 

Ohjaus: Simo Halinen (2013)

Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén ja Ria Kataja

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

Sami (Franzén) ja Julia (Kataja) ovat opettajapariskunta. Heillä ei mene kovin hyvin: tunne läheisyydestä on kärsinyt. Julia käy puhumassa suhteen ongelmista terapeutille ja toivosi Saminkin tekevän niin. 

Julian terapeutti on siivousfirman asiakas. Niinpä terapeutin luona käy säännöllisesti myös siivooja, Maarit (Klemola). Myös Maarit on käynyt terapiassa - tosin muualla - ja saanut sen hiljattain päätökseen. (Elokuvassa kuljeskellaan siis niin kutsutun terapiasukupolven keskuudessa.)

Eräänä kohtalokkaana päivänä Maarit on jälleen siivoamassa terapeutin vastaanottotiloja. Terapeutti on poissa, ja hetken mielijohteesta Maarit pukeutuu hänen vaatteisiinsa, huulipunaansa ja parfyymiinsa, jopa rannekelloonsa. (Miksi kummassa myös rannekelloon?) Juuri silloin ovelle tulee Sami. Maarit esittäytyy terapeutin kollegaksi ja tarjoutuu auttamaan Samia tämän akuutissa psykologisen avun tarpeessa.

Sami saa vielä saman tapaamisen aikana kuulla, että Maarit on transsukupuolinen eli transnainen. Tämä on häkellyttävä totuus, ja on radikaalia, että Maarit kertoo sen ongelmitta. Sitä hän ei kuitenkaan kerro, että hän vain teeskentelee terapeuttia.

Sami poistuu, ja pian paikalle saapuu hänen vaimonsa Julia. Maarit ei vielä tiedä, että Julia on Samin vaimo, eikä Julia tiedä, että Sami on ollut paikalla. Maarit tarjoaa terapeuttista apuaan myös Julialle.

Kotona Sami kertoo Julialle löytäneensä Maarit nimisen terapeutin. Julia on hyvillään. Hän ei kuitenkaan tiedä, että juuri se Maarit, jonka Julia löysi terapeuttinsa vastaanotolta, on Samin uusi terapeutti.

Tämän asetelman varaan elokuva rakentuu. 

Maarit, elokuvan päähenkilö, on ihminen, jolle tunteet ovat tärkeitä. Hän kertoo, ettei ole koskaan halunnut parantua tunteistaan, ja että kaikki, mitä hän parisuhteelta odottaa, on, että hänen tunteitaan kunnioitettaisiin. Vielä hän ei ole löytänyt sopivaa ymmärtäjää ammattiavun ulkopuolelta. Niinpä Sami tupsahtaa hänen elämäänsä kuin tilauksesta! Maarit arvostaa omia tunteitaan ja tarpeitaan niin paljon, että aloittaa suhteen Samin kanssa.

Maaritin mielestä hänen tarpeensa ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia: hän haluaisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää tunteilleen. Tämähän on kuitenkin vaikeinta maailmassa: ymmärtää syvästi toisen ihmisen tunteita ja hyväksyä ne aidosti ja kunnioituksella. Tätä Maarit kuitenkin vaatii, se on hänen ehtonsa.

Niinpä Maaritin tarve saa hänet käyttäytymään dramaattisesti ja taipumattomasti. Kun mieskandidaatti, Sami, loukkaa Maaritin tunteita heidän ensimmäisellä yhteisellä matkallaan – Sami 'ei kunnioita Maaritin tunteita' kokiessaan hetkellistä epävarmuutta, kun tajuaa olevansa useamman transnaisen seurassa  – suhde loppuu siihen paikkaan. Maarit pakkaa tavaransa ja häipyy.

Tästä alkaa Maaritin alamäki.

Jonkin ajan kuluttua Samin vaimo, Julia, huomaa Maaritin siivousfirman autossa. Silloin Julia tajuaa, että Maarit on teeskennellyt. Julia menee kysymään Maaritilta, miksi tämä on leikkinyt terapeuttia. Maarit, rehellisyyden puuskassaan ja kunnon kansalaisena, tunnustaa samalla myös suhteensa Samiin. Katharttista! (Tähän kohtaukseenko elokuvan nimi viittaa...)

Julia loukkaantuu verisesti, ja uuteen orastukseen lähtenyt parisuhde Samin kanssa murskautuu. Enää Julia ei välitä, hän lakkaa ponnistelemasta. Hän heittää Samin pihalle ja harrastaa seksiä Samin oppilaan kanssa.

Sami suuttuu Maaritille ja käy hänen luonaan. Sami haluaa pyyhkiä Maarit -nimisen luvun elämästään ja haluaa, että Maarit tuhoaisi kaikki kuvat heistä kahdesta, välittömästi. Samin katkeruus johtaa tilanteen myös väkivaltaan.

Maaritille ottaa ohraleipä. Paitsi että hän saa nyrkistä, hän saa myös potkut töistään.

Kuva junia tuijottavasta hiljaisesta Maaritista tuuli hiuksissaan kerjää sympatiaa. ’Elämä on niin vaikeaa ja niin kaunista ja niin epäreilua.’

Elämä ei juuri hymyile Maaritille muutenkaan. Jo tarinan alussa on kuvattu, kuinka vaikeaa Maaritin on löytää töitä omalta alaltaan. Jopa poliisi on Maaritin kimpussa ja vihjaa, että Maaritin taannoinen kohtaaminen alaikäisen pojan kanssa olisi ollut luonteeltaan sopimaton. Nyt poika on tehnyt itsemurhan, ja todistajana kuultu toinen poika on kertonut oman tulkintansa Maaritin käyttäytymisestä. Transsukupuoliseen kohdistuu paljon ennakkoluuloja, joista vähäisimmät eivät liity käsityksiin henkisen tasapainon tilasta (ja sen mahdollisesta "tartuttamisesta").

Maarit on niin epätoivoinen, että on vähällä ryhtyä prostituoiduksi. Hän ei kuitenkaan kykene siihen.

Kieltäytyminen palkitaan. Pian Maarit saa kuulla, että hänen työhaastattelunsa on tuottanut tulosta: lopultakin työpaikka omalta alalta! Tadaa! 

Elokuvan loppuratkaisuja katsellessa tulee tunne, että juuri työnmetsästys on ollut elokuvan keskeisin juoni. 

Tämä on toisaalta huvittavaa, toisaalta ymmärrettävää. Työyhteiskunnassa - jollainen Suomi siis on - juuri työelämän kautta voidaan esitellä laajemmassa merkityksessä yhteiskuntaan sijoittumista, elämän tarkoitusta ja sisältöä, yhteisöelämän rajoja ja normeja sekä oman paikkansa löytämistä ja hyväksynnän kokemista. Niinpä elokuvassa se, kuinka transnaista kohdellaan työhaastettelutilanteissa ja työyhteisöissä, kertoo omaa kieltään transnaisen asemasta ja merkityksestä muulle yhteiskunnalle. 

Elokuvan mukaan transsukupuolinen siis joutuu sopeutumaan, nöyrtymään ja sukkuloimaan paljon, käyttämään kekskeliäisyyttään ja rohkeuttaan löytääkseen paikkansa ja merkityksensä. Osan merkityksestään transsukupuolinen joutuu rakentamaan hyvinkin epävirallisia - jopa epätoivoisia - väyliä pitkin, mistä terapeutin teeskenteleminen ja prostituutio elokuvassa kertovat. Toisaalta terapeutin teeskentely vihjaa myös siitä, että transsukupuolisella voi olla enemmän elämänymmärrystä ja ihmistuntemusta jaettavanaan kuin mistä hän saa tunnustusta.

Kun ajatellaan työyhteisön keskeisyyttä yksilön aseman ja elämäntarkoituksen määrittelijänä, siihen nähden ei ole ihme, että Maarit kertoo kaiken myös - ellei erityisesti - työnanatajilleen, nykyisille ja potentiaalisille.

(Mitä tulee elokuvan muihin juonikuljetuksiin ja henkilöihin: Julia puolestaan tajuaa haluavansa erota Samista. "Ei tämä helppoa ole, mutta ainakaan meidän ei enää tarvitse teeskennellä olevamme onnellisia", Julia kuvailee...)

Loppu hyvin kaikki hyvin...


* * *

Elokuva ärsytti minua. 

Ärsyttävää elokuvassa on kypsymättömän käytöksen intellektualisointi. (Epäkypsyyden problematisointi tai inhimillistävä hyväksyminen olisi eria asia, ihan hyvä asia. Mutta että intellektualisointi... Sellainen tuntuu viestivän, että "oikeasti syvälliset" ja "aidot" ja "viisaat" ihmiset elävät rikkinäistä elämäänsä sydän vereslihalla - ja kaikki muut ovat typeryksiä tai teeskentelijöitä.) 

Palaan tähän. Aluksi käsittelen muutaman muun häiritsevän epäkohdan pois alta.

* * *

Miksi Maarit, joka avoimesti kertoo olevansa transsukupuolinen, ei kuitenkaan voi kertoa olevansa pelkkä siivoja? Tällainen on mielestäni ristiriitaista toimintaa naiselta, joka kuvataan hyvin rohkeana ja rehellisenä.

Voin vain arvailla:

Ehkä myös tämän totuuden rehellinen tunnustaminen vaatisi terapeutin avun? Ehkä kukin totuus - potentiaalisen hylkäämiskokemuksen aiheuttava totuus - on niin vaarallinen, ettei sitä uskalla kohdata yksin.

Ehkä totuus tilanteesta ei silti ole näin syvällinen tai kummallinen: ehkä Maaritia vain hävettää tunnustaa, että hän on pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin ilman lupaa? Että hän tuntee alemmuutta omana itsenään ja siksi teeskentelee? Tämä olisi yksinkertaisin ja ymmärrettävin selitys. – Ja samalla epäjohdonmukainen: Maarit ei osoita tällaista epävarmuutta missään muussa toiminnassaan. 

Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää olettaa, että Maarit valehtelee siksi, että hän haluaa tehdä niin. Ehkä sellainen on jännittävää tai muulla tavoin palkitsevaa. 

Ja ehkä jonkin nimeäminen "valheeksi" on pelkkä tulkinta sosiaalisista konstruktioista, tilanteista ja tapahtumista, eikä pääsyä absoluuttisiin faktoihin edes ole. Kenties ihmisyys on hänelle ”sattumanvaraista” ja ”epäjohdonmukaista”: tila (eksistenssi), jossa ”piilevät voimat”, kuten äkillinen häpeäntunne, voivat ilmaantua ”odottamattomissa yhteyksissä”... Kun tunne on aito, ollaan totuuden äärellä.

Tai ehkä koko elämä on teeskentelyä tai peliä, ja Maarit leikkii paitsi terapeuttia myös naista, itselleenkin. Siinä tapauksessa totta on juuri se mihin kukin haluaa uskoa - aina tilanteen mukaan. Kuinka postmodernia!

Sekin on mahdollista, että Maarit on rehellinen ”oleellisilla tavoilla”. Tähän ”oleelliseen” eivät kuulu ”näennäiset” asiat (kuten kehollisuus jonka syntymässä saamme) tai ”muodolliset” seikat (kuten terapeutin koulutus ja lisenssi). Minä halusin ihan oikeasti ja todella auttaa sinua, Maarit myöhemmin perustelee käytöstään paljastaessaan Samille totuuden.

Työnantajansa Maarit kohtaa sekoilunsa jälkeen selkä suorassa ja silmiin katsoen. Maarit kuuntelee moitteet, ei kiellä eikä selittele. Hän vastaa ainoastaan Anteeksi. 

 Tälläkö kaikki on kuitattu? Näinkö suuri arvo on pelkällä rehellisyydellä? Tämän elokuvan mukaan kyllä. Toki Maarit saa potkut, mutta muita suoria seurauksia tai omantunnontuskia teolla ei näytä olevan. (- Ellei sellaisiin lueta Samin ja Julian avioeroa, johon Maarit on ollut osallisena, vähintään katalyyttina. Avioeron annetaan kuitenkin ymmärtää olevan lopulta vain hyvä asia. Tämän vuoksi eroa ei oikeastaan voi pitää sellaisena Maaritin toiminnasta aiheutuneena kielteisenä seurauksena, jonka voisi katsoa tuomitsevan Maaritin käyttäytymisen.)

Jos Maarit osaakin olla rehellinen - ainakin valikoivasti -, missä ovat Maaritin johdonmukaisuus ja suhteellisuudentaju? Kuinka Maarit voi esimerkiksi vaatia Samilta tunteidensa ymmärtämistä ja kunnioittamista, jos Sami puolestaan ei saa vaatia samaa häneltä, ja hämmentyä omien tunteidensa kanssa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa?

Noh, ehkä Maaritin satunnainen johdonmukaisuuden ja kohtuullisuuden puute johtuvat siitä, että hän on kovin tunteellinen. Tämä tekee hänet inhimilliseksi, mutta samalla se paljastaa hänen kypsymättömyytensä. 

(Tunne-elämähän ilmaisee itseään omalle kehitysasteelleen johdonmukaisella tavalla. Esimerkiksi narsistit ovat jääneet kiinni lapsuutensa narsistiseen kehitysvaiheeseen niillä tunne-elämän alueilla, joilla narsismiaan ilmaisevat. Kaikki ovat jonkin verran takertuneita omaan narsistiseen vaiheeseensa. Jos jonkun kohdalla ei näin ole, kyse on oikeasti kypsästä valioyksilöstä. Jeesus lieni sellainen.)

Maarit on itsekäs. Useimmiten häntä motivoivat henkilökohtaiset intressit - myös silloin, kun hän paljastaa totuuksia. (Kenties Maaritin rehellisyys on juuri tästä syystä valikoivaa.) 

Onko Maaritin itsekkyys laadultaan hyvää vai huonoa? Tämä lienee arvo- ja näkökulmakysymys.

Elokuvassa Maaritia ei syyllistetä. Päinvastoin esitetään, että Maaritin kaltaiset joutuvat liiankin helposti syntipukeiksi. Alaikäiset pyöriskelevät identiteettikriisissään joka tapauksessa, ja onnettomat liitotkin hajoavat omalla painollaan. Jos jotakin, Maarit on tehnyt palveluksen sekä hämmentäessään sukupuolisuudellaan että osoittaessaan Samin ja Julian liiton teennäisyyden.

Tunnetotuudet ovat tämän elokuvan maailmassa tärkeintä todellisuutta. Niinpä Maaritin rehellisyys on ennen kaikkea rehellisyyttä omille tunteilleen, ei  konreettiselle tai fyysiselle todellisuudelle. 

Mutta entä, jos tunteet ailahtelevat, ovat pinnallisia tai hataralla pohjalla: koskeeko sama häilyvyys, pinnallisuus tai hauraus silloin myös todellisuutta, kokemusta siitä? Tai kokemusta omasta itsestä? Tai rakkaudesta? Kyllä. Elämää, minuutta tai rakkautta ei voi rakentaa pelkkien tunteiden varaan.

Toinen ongelma koskee tunteita itsessään:

Jos tunteiden aitoutta ja rehellisyyttä mitataan onnellisuudella - kuten elokuvassa tehdään - mennään metsään. Joskus onnellisuus ja sen tavoittelu ovat pelkkää todellisuuspakoa. Joskus käsittelemättömät kurjat tunteet ovat esteenä sille aidolle onnelle, joka muutoin valtaisi tunnetodellisuuden. Silloin epämiellyttävän tunteen välttely voi johtaa oikean onnen - ja samalla totuuden ja todellisuuden - väistelyyn. Niinpä onnellisuuden tavoittelu voi olla suurinta epärehellisyyttä johon ihminen syyllistyy.

Elokuvan hahmot ovatkin ”rehellisiä” tunteilleen tavalla, joka johtaa konflikteihin muun maailman kanssa. Tämä lienee kaukana onnesta ja harmoniasta. 

Mistä tällaiset - elokuvankin esittämät - yhteentörmäykset pohjimmiltaan johtuvat? Kenties siitä, että oletukset tunteiden "rehellisyydestä" ja "aitoudesta" haetaan ihanteista, ei oikeasta todellisuudesta; käsitykset aidoista tunteista sotkeutuvat mielikuviin ihannetunteista: ’miltä minusta pitäisi tuntua?’ tai ’mitä minä haluaisin tuntea?’ Tämä tällainen on idealismia. Kun takertuu siihen, menettää yhteytensä oikeisiin, todellisiin tunteisiin. Tällaisesta seuraa paljon hämmennystä ja draamaa - mikä on elokuvaan oivasti taltioitu.

Kun tällainen käsitys onnellisuudesta tai rehellisyydestä on elämän ja ihmissuhteiden mittarina, tuloksena ei voi olla muuta kuin pettymyksiä. Tästä elokuva kertoo mielestäni mainiosti.

* * *

Elokuvaa katsellessa tulee tunne: ”Tämä on niin nähty.”

Ehkä totean näin vain siksi, että minua ärsyttää. (Kun minua ärsyttää, näen ärsytystä herättävät asiat kyynisesti.) Jonakin toisena päivänä saattaisin painottaa toisenlaisia näkemyksiä - vaikkapa elokuvan merkitystä seksuaaliprobelmatiikan, postmodernin identiteetin tai tunnetodellisuuden avaajana. But not today.

Ärsyttävintä on kerrontaa kannatteleva teema: ’Elämä on niin problemaattista ja siksi niin intellektuaalia!’

No juu, voihan elämä silloin olla hieman "problemaattista", kun mies on juuri pettänyt vaimoaan terapeuttia teeskentelevän transnaisen kanssa, ja vaimo puolestaan on harrastanut seksiä miehensä oppilaan kanssa. Silloin tuntuu varmaankin "syvälliseltä” istua sohvalla hölmistynyt, vielä erosta itkuinen ilme naamallaan ja miettiä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi – ja kokea, että tämä tällainen saa elämän tuntumaan ”intellektuaalilta!” On ihanaa, kun asiat – kuten sukupuolet tai seksuaalisuus tai ihmissuhteet – eivät ole mustavalkoisia! 

 Elokuvassa ihmiset ovat ”salaperäisten", "syvällisten" ja "monimutkaisten" viettiensä ja tarpeidensa orjia, koska ”ihmisyys on pohjimmiltaan suuri mysteeri” (ja niin pitkään kuin se säilytetään mysteerinä, on lupa pysytellä ulalla ja toimia sen mukaisesti...)

Tässä elokuvassa draama syntyy henkilöiden ns. kipupisteistä ja siitä, etteivät he kykene nimeämään ja kohtaamaan omia tai toistensa tarpeita. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, etteivät he myöskään onnistu niitä juuri ymmärtämään saatikka sovittamaan yhteen. 

Minusta tämä on kypsymätöntä. 

Monien muiden mielestä se on siis ilmeisesti intellektuaalia. 

Näin on kenties syystä, että silloin, kun elämä on tarpeeksi takussa, on mahdollisuus probelmatisoida ja spekuloida, mikä on epäilemättä älyllinen ponnistus.

Tarkoittaako intellektuaalisuus todellakin sitä, että on oltava jokin henkinen ristiriita tai tuskatila jota työstää? Ja jos sellaista ei ole, elämä on käynyt liian yksinkertaiseksi tai tylsäksi tai helpoksi tai mustavalkoiseksi?

Miksi siihen ei paneuduta, kuinka dorkaa puuhaa on sotkea elämänsä takkuun? Mitä älykästä on elämänsä sotkemisessa tai ahdistustiloissa kieriskelyssä? Niistä selviytyminen ja/tai - better yet - niiden muodostumisen estäminen tai välttäminen ovat huomattavasti älykkäämpää puuhaa. Ihmisyyteen voi tutustua tekemättä kaikkea kantapään kautta - varsinkaan toistuvasti.

On varmasti totta, että kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä. Mutta minusta keskeneräisyys on eri asia kuin lapsellisuus.  Aivan tällaista kipupisteiden käsittelyä en siis enää tässä kehitysvaiheessa jaksaisi katsoa: sellaisella ei ole mitään uutta annettavaa, eikä kertomus esitä uusia huomiota olemassaolosta tai tee yllättäviä kysymyksiä elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Tulee tunne, että ’’Heidän hämmennyksensä ei ole minun hämmennystäni."

Jos tämä tällainen on ”ajatuksia herättävä” elokuva, tekee mieli kysyä, kuinka kummassa on onnistunut kiertämään itseään ja ihmisyyteensä liittyviä kysymyksiä niin kaukaa, että tällainen elokuva onnistuu koskettelemaan erityisen älyllisellä tavalla? (Emotionaalisesti merkittävän vaikutuksen ymmärtäisin paremmin, vaikkapa samastumisen ulkopuolisuuden tunteisiin, joita Maaritin hahmo henkilöllistää hienosti.)  

Noh, onhan se hyvä, että ihminen ajattelee. Tiedostaminen on kaunis asia.

Ihmisyytensä kanssa vähääkään työskennellyttä ei kuitenkaan yllätä elokuvassa muu kuin sen psykodynamiikan lapsellisuus. Todellisuuden kuvaajana elokuva on silti varmasti hyvin rehellinen ajankuva. Valitettavasti.

Normaalisti tuntisin halua ymmärtää, säteillä hyväksyvää energiaa tai jotain. Mutta nyt ei irtoa. Jos katselisin tällaisia usein, minusta saattaisi tulla kyyninen.