The Grinch -movement (eli Grinch -liikahdus)

Näyttää siltä, että kirjoitusaiheeni on vallannut uusi teema: vanhat päiväkirjamerkinnät.

[Aikaisemmat teemat ovat yhä voimissaan, mutta tauolla, odottamassa parempaa hetkeä… (Tällainen ajattelutapa on toiveikasta ja venyttää aikaa: kun sijoitan aikomuksia hamaan tulevaan, vakuutan itseni kaiken jatkuvuudesta, eikä mikään lopu tai pysähdy... [Olisiko tässä eräs selitys keskeneräisyydelle? On pelottavaa saada valmiiksi, tulla valmiiksi. Where do we go from there?]) Noh, arkisemmin sanottuna odotan niiden suhteen inspiraatiota sekä sitä aikaa ja tilaa, jota suurien palikoiden pyörittely vaatii, samoin ymmärrettävään ja luettavaan muotoon jäsentely.)]

Tämän kirjoituksen (alla) olen naputellut muutama vuosi sitten. Käsittelen siinä kaukaisten päiväkirjamerkintöjeni herättämiä muistoja ja sitä, miltä se kaikki näyttää nyt vuosikausien päästä, silloisella kirjoitushetkellä. Tämä on siis päiväkirjamerkintä päiväkirjamerkinnöistä. (Nyt ollaan refelktoimisen äärellä...) 

 Olen kirjoittanut vain itselleni, joten sisältö on hyvin henkilökohtainen. Mutta henkilökohtaisuus on illuusio. Pidän siitä yleisinhimillisyydestä jota teksti kuvastelee (mutta jota ei halua tai voi todeta yleisinhimilliseksi kuin etäisyyden päästä, niin yksityiseltä ja kipeältä koettu tuntuu). Tässä kuvastuksessa on monia sellaisia asioita, joista voisin haluta muutenkin kirjoittaa (tosin eri tavoin muotoiltuna, eri yhteyksiin sijoitettuina).

Ja eräs joulumuistelmakin tässä on – tosin hieman Grinch -henkinen. Mutta sopii sesonkiin yhtä kaikki.

Siksi siis.

*alkaa*

Selailin eilen todella vanhoja päiväkirjojani. (En viitsi kirjoittaa tähän pohdiskelmaa niiden ääreen päätymisen ketjusta. Se alkoi keveästä mieleenjohtumasta koskien viininpunakantista kirjaa, jonka sivuilta halusin lukea ”äklöeuforisesta”, hieman omituisesta tunteesta päässäni.)

Selailin. Lähes neuroottista, ahdistunutta tilitystä. Tylsää ja työlästä luettavaa, mutta silloiselle minälleni ilmeisen tärkeää purkautumista. Nykyisyydessäni näen tekstin tietyllä tapaa teennäisenä: vimmaisena pyrkimyksenä olla ”oikeanlainen”, ja rehellisyyden ja totuuden katoaminen sen vimmaisuuden alle. Erehdyin pitämään vimmaisuuttani ”totuudellisuutena”, ja vasta vuosien edetessä sielu ja aitous alkavat työntyä päiväkirjan sivuilta esiin. Ajatella: olin teennäinen ja vieroksuin totuutta edes tajuamatta, mitä tein, mitä tapahtui ja miksi. Minä niin luulin kuvittelin oletin olevani ”rehellinen”. Väänsin itseäni ”jumalan sanan” muottiin, häivytin itseäni.

Löysin merkintöjä alakuloisista tunnoistani. Luettu oli jonkinlaista ruoppaamista. Pohjamutia on kosketettu, ja jokin niissä yhä vyöräytti jonkin hitaasti kieppuvan polähdyksen. Suuressa osassa on silti ”rauhaan saatetun” tuntu, käsitellyksi tulleen tuntu. Niihin ei liity kipeitä, yhä aktiivisia tuntemuksia.

(Parasta on lukea silloisista tunnelmista, hetkistä, jotka yhä valtaavat mielen – kokemusmaailman – elävänä ja raikkaana. Sellainen on kuin pieni aikamatka. Tai kulkeminen jossain sisällään huoneeseen, joka on ollut sijoillaan sisäisyyden perustamisesta asti, ja jossa kaikki on juuri kuten ennen, koskemattomana)

Toisaalta nykyisyys tuo silloisuuteen aina perspektiivinsä. Enää ei ole hämmennystä siitä, mistä on kyse, ja miten kaikki etenee ja minne kaikki johtaa.

* * *

Kaksi merkintää ylitse muiden: kirjeenvaihtoilmoitukseen vastaaminen ja joulunpyhät loma-asuntolassa. Ensin kirjeasia.

Pysähdyin keskelle erästä päiväkirjamerkintää, jossa kuvaan mielipahaani ja alakuloani, pettymystäni siitä, kuinka mies ei kirjoittanutkaan takaisin. Merkinnän kirjoittamishetkellä odotan vielä vastausta: pidän sitä mahdollisena, ainakin haaleasti, ja järkeilen syitä, miksi hän ei ole vielä vastannut.

Olen kirjoittanut hänelle kaksi kertaa: vastauksen hänen kirjeenvaihtoilmoitukseensa ja vastineen hänen vastaukseensa. Hän on ehdottanut tapaamista, kahvilla käyntiä, ja ajatus siitä, että mies – joku mies, kukaan mies – ostaisi minulle kahvin (ostaisi minulle kahvin; ostaisi minulle kahvin; kuluttaisi hankkimiaan rahoja minun vuokseni) ja tapaisi minut naisena, pelottaa ja innostaa minua. Vapisen ajatuksesta, sen vyöryttämistä tunteista. Vastausta odottaessani minulla on aikaa vaipua unelmiin. Haaveilen monta päivää, koko viikonlopun. Olen valmis ihastumaan, rakastumaan, aloittamaan jotakin. Se, että tällainen asia - tapaaminen miehen kanssa - on nyt näin mahdollinen, näin todellinen, ravisuttaa minua.

 Mutta mies ei koskaan kirjoita minulle takaisin.

Niin korkealle kuin olen lennähtänyt - ja silloisen elämäni ankeudessa pääsen lennähtämään hyvin korkealle; niin suuren kontrastin kaikki ihana luo koetulle kärsimykselle -, niin korkealta tömähdän takaisin. Kirjoitan runon ”sydäneverestä”, joka kaadetaan maahan ”likavetenä”.

 Katkeruus häivähtelee minussa. (Se ei ole, tietenkään, tämän tapauksen synnyttämä mutta näkyvämmäksi tekemä.) Se on sekoitus surua, hiljaista epätoivoa, turhautumista, alistumista ja tuntemattomia aggressioita. Se alkaa asettaa jonkinlaista muotoaan minuun tai antaa muotoaan minulle. Kirjoitan halusta saada tulla ihailluksi – ja hymyillen torjua ihailijat.

Löydän hänen kirjeensä yhä päiväkirjani välistä. Luen hänen koko nimensä. Googlaan. Tiedot löytyvät helposti - hänestä ja hänen vaimostaan. Mies on nykyään [tässä virassa]. Hänellä on lapsia. Hänen vaimonsa on [tässä virassa]. Kuvan perusteella hän on kaunis, latinohenkisesti.

En olisi koskaan voinut täyttää sellaisia mittasuhteita. Olin vääränvärinenkin: vaalea. Kunnianhimoni ja vireystasoni eivät ikinä olisi riittäneet [heidän virkojensa edellyttämään] työhön, tai niin monen lapsen pyöräyttämiseen. Tavallaan tuntuu kurjalta: mielipaha ailahtaa. ’He ovat saavuttaneet noin paljon. Ja mitä minulla on? Konkreettisin ja aineellisin mittarein verrattuna olen heihin nähden luuseri.’

 Mutta toisaalta ei käy yhtään kateeksi. Minä en olisi kyennyt elämään sellaista elämää. Sellainen elämä olisi tappanut minut, singonnut täydellisen väärille raiteille. Syvemmälle harhaan ja dogmaattiseen, kauaksi omasta itsestäni.

 Minulla on sen sijaan vapaus ja kauneus.

Ja sitä paitsi: mies ei koskaan kirjoittanut minulle takaisin. Hän ei koskaan ostanut minulle kahvia. Hän ei koskaan valinnut minua, millään tavalla tai tasolla. Meillä ei koskaan ollut mitään. Hän ei koskaan ollut minulle kukaan. Minä en ”menettänyt” miestä. Minä menetin ainoastaan sen haaveen, jota hän minulle edusti – enkä edes sitä: myöhemmin haave kiinnittyisi muihin kohteisiin. (Ja haaveessa oli joka tapauksessa kyse vain minusta itsestäni.)

Muistan epämääräisesti miehen kuvan erään lehden sivulla, jonka näin pian sen jälkeen kun hän oli vastannut minulle. Muistan paremmin kuvan näkemiseen liittyvän tunteen kuin konkreettisen kuvan. Miehellä on [kuvaus kasvonpiirteistä]. Jokin siinä häiritsee. Mutta hänellä on tyylikkäät hiukset. Pidän niistä, ja etsin kaikkea, mikä auttaisi minua kiinnittämään haaveeni häneen, näkemään haaveeni hänessä. Hän ei ole täydellinen mutta parasta mitä voisin edes kuvitella saavani: melkein liigassa, johon en ylety. Mies kertoo lehtikirjoituksessa tapahtumasta, johon osallistuisi myös [eräs hyvin kaunis nainen]. Pelkään, että mies on jo valmiiksi kiinnostuneempi hänestä kuin minusta, ja olen pikkuisen kateellinen.

Onko miehellä yhä kirjeeni? Niin liikkuvainen mies; tuskin, edes muistona omasta elämäntarinastaan ja kiinnostuksestaan tai arvostuksestaan ihmisiä kohtaan yleensä. 

Kirjoitin toisen kirjeeni hänelle, sen viimeiseksi jääneen, vaivalla. Askartelin kauniin kuoren, käytin vesivärejä ja taisin piirtää käteni ääriviivat. Halusin osoittaa arvostusta, tuoda esiin persoonallisuuteni: minä olen arvoinen; minä voisin olla löytö.

 Toisin sanoen ylisuoritin tavalla, josta tehdään komiikkaa. 

 Ehkä se sai miehen varuilleen. Ehkä hän ajatteli, että olen herkkä, nuori nainen, joka toivoo liikaa, eikä hän niissä odotuksissa voisi ottaa kevyesti ja vain käydä mukavasti kahvilla – eikä hänellä ollut muuhun niillä edellytyksillä valmiuksia. (Humaanit ihmiset eivät näissä asioissa ajattele ainoastaan sitä mitä heiltä odotetaan, vaan myös sitä mitä toinen tarjoaa ja sitä, kykeneekö itse arvostamaan sitä mitä tarjotaan, siis sen tarjotun [’koko sydämeni’] ja tarjoajan [’herkkä runotyttö’] edellyttämällä tavalla: hän joka tarjoaa, ei välttämättä odota vastinetta [koska on niin pyyteettömän ihastumisen, jopa rakastumisen tilassa, jossa toisen osapuolen pelkkä olemassaolokin tuntuu luojan lahjalta ja odottamattomalta siunaukselta], mutta humaanista ihmisestä tuntuu pahalta katsoa tarjottua ja torjua se olemalla tarjoamatta vastinetta. Sellainen tekee oman olon kurjaksi, saa tuntumaan hieman hyväksikäyttäjältä, päällesylkijältä. Joten mieluummin ei.)

 Ehkä hän siis oli kunnollisempi kuin joku toinen olisi ollut. Ehkä joku toinen olisi halunnut käyttää tavalla tai toisella hyväkseen: huvittaa itseään ilmeisellä ihailulla, boostata egoaan.

 Tai sitten en vain ollut oikealla tavalla viehättävä. 

* * *

Toinen merkintä toisesta kirjasta, lähes vuosikymmen myöhemmin, käsittelee joulunpyhiä lomakodissa.

Kaikki kuulosti esitteessä ja puheissa todella hyvältä, ja kaikkeen kuulostukseen halusi sinnikkäästi uskoa, jopa vielä paikan päällä, joulutunnelman nimissä. Mutta tosiasia on, että paikka oli pettymys ja sen luoma tunnelma latistava.

Päällimmäisinä muistuvat mieleeni emännän omat vieraat ja ”retki” uimahalliin. Aloitetaan the vieraista.

Kaikesta saattoi päätellä, että emäntä arvosti vieraitaan suuresti. Hän tiedotti heistä koko maksaneelle asiakaskunnalleen: että sellaista väkeä on sitten tulossa, silloin ja silloin. Hän järjesteli - mielestäni melko suurieleisesti - koko lomapaikan asioita omien vieraidensa kannalta, askaroiden etenkin ajan ja tilan käytöllä. Sellainen myös viestitti, että mikään lomailu ei oikeastaan ollut vielä alkanutkaan, vaan alkaisi vasta kun the vieraat saapuisivat. Asiakkaat viettivät siis loman alkunsa valmistuatumisen ja hääräilyn timmellyksessä, eivät juhla-aikaan jo perille päässeinä.

 Näiden vieraiden tuloon liittyi myös jotakin muusta rytmistä poikkeavaa: oliko niin, että heidän takiaan tulisi mekkalaa yöllä, vai niin, että heidän takiaan pitäisi olla hiljempaa jotta saisivat nukutuksi. Tai molempia: ehkä he tulivat yöllä, ja heidän piti antaa rauhassa nukkua aamupäivällä…Minusta se logiikka meni jotenkin niin, että he metelöitsisivät eikä siitä pitäisi häiriintyä, mutta heitä ei saisi häiritä metelillä, kun he vielä nukkuisivat muiden jo heräiltyä. Kun ovat niin kaukaa ja vaivalla saapuneet (toisin kuin maksaneet asiakkaat).

Ennen kaikkea muistan, kuinka ruokasalin paras ja tilavin ruokailupaikka oli varattu emännän omille vieraille, ja se oli eristetty muulta väeltä. Siellä ei saanut edes käydä sillä välin, kun vieraat eivät vielä olleet saapuneet (eikä tietysti silloinkaan, koska vieraat nyt itse täyttivät tilan). Kun kunniavieraat lopulta saapuivat sinne ruokailemaan, passaus ja seuranpito keskittyi heihin. Maksavat asiakkaat saivat ruokaillessaan ja joulua viettäessään katsella ja seurata, kuinka emännän arvon vieraita passattiin korokkeellaan.

Tuli tunne, että olisi jotenkin heidän joulunviettonsa tiellä, tai vähintään b-luokan vierailija – sellainen pakollinen, jollaisia piti kutsua, jotta saisi kerättyä rahat paikan pyörittämiseen, toimeentuloonsa ja vieraiden kestitsemiseen.

(Nämä vieraat olivat emännän ennakkopuheiden mukaan oikein [vierasta kieltä] puhuvia ulkomaalaisia. Taisivat olla [maasta] kotoisin. Eli joku sukulainen oli ilmeisesti mennyt [muunmaalaisen] kanssa naimisiin, ja siitä oltiin NIIIIIIIN ylpeitä.

Tässä kaikessa tulee huonolla tavalla esiin vanhempien sukupolvien mielenlaatu suhteessa omaan kansaan tai väkeen ja sen arvostukseen, ja turha kumartelu "vieraan ja hienomman" edessä.)

Minusta tuollainen oli huonoa käytöstä, etenkin täältä käsin, näiden vuosien päästä katsoen. Tajuan sen jättäneen minuun ihmetystä, pettymystä, mielipahaa ja ärtymystä - ja sanon "tajuan" syystä, että on helpottavaa sanoa ääneen se mikä totta on, se mitä omassa tunnetodellisuudessa oikeasti tapahtui, vaikka tekisi sen vasta vuosien viiveellä. (Silloin, tapahtuma-aikana, sellaiselle ei halunnut antaa kovasti painoarvoa. Mutta villaisilla painellessaan jättää helposti myöntämättä monia totuuksia, niitä, joita arvostelukykyinen havaintomaailman tarvitse elääkseen) 

 Niitä - mainittuja tuntemuksia - tapahtunut jätti jälkeensä syystä, että touhu sai oloni tuntumaan vähemmän tärkeältä vieraalta, ja siksi että tiedän, että minä olin vain yksi monista maksaneista asiakkaista - vierailijoista - ja kokemuksessani tuskin yksin: ihmiset tulivat sinne joulunviettoon, he maksoivat siitä kokemuksesta, että saivat kokea yhteisyyttä ja juhlantunnetta - esimerkiksi sitä ihanaa kodikkuutta, jota paikka mainosti huokuvansa - ja tulevansa edes maksavina asiakkaina arvostetuiksi. (Moni paikalle tullut oli yksineläjä.) Ja nyt he saivat katsella eristettyinä parempaa väkeä. (Tämä on sitä tavallisen elämän julmuutta, jota meidät on opetettu olemaan näkemättä ja kokematta.)

 Emännän olisi pitänyt vastaanottaa erityisvieraansa vähin äänin, ei tehdä heistä Numeroa. Ennen kaikkea hänen olisi pitänyt muistaa oman asiakaskuntansa ensisijaisuus: että omien vieraiden ylläpito ei tapahdu asiakkaiden kustannuksella eikä heidän vieraanvaraisuuden kokemuksestaan rokottaen.

Muistan epämääräisesti hämmästelleeni asiaa äitini kanssa – mutta asia ei ollut niin suuri eikä henkilökohtainen, että olisi päätynyt päiväkirjani sivuille (muutoin kuin toteamuksena siitä, että olisin ollut tyytyväisempi omassa kodissa, minkä olin kertonut äidille, ja äiti puolestaan oli ottanut toteamukseni henkilökohtaisesti eikä paikan aikaansaamana pettymyksenä. Toisessa kohdin merkintää sallin itseni tuntea inhoa vanhojen mummojen virrenveisuusta, vai mitä lie lauluja lauloivat, kun kuuntelin ulkopuolisena ulkopuolella: aulassa ruokalasta kantautuvia ääntelyitä.)  

 Muutoin olen tallentanut päiväkirjani väliin pelkän esitteen kyseisestä lomanviettopaikasta, ja siitä nämä muistelut nyt viriävät.

 Äiti taisi sentään jo paikan päällä tuumia, että vierailu jää viimeiseksi kerraksi. Mutta hän ei halunnut pilata omaa ”järjestelyään” moittimalla paikkaa.

Paikan emäntä on mitä ilmeisimmin pelkkä markkinamies, suoranainen oman alansa helppoheikki, joka on ajatellut, että ihmisille on vaivatonta uskotella kaikenlaista: että kun kovasti hokee kuinka on ihanaa ja erikoista, ihmiset alkavat uskoa, että todella on ihanaa ja erikoista. – Ja että vanhat ja vaatimattomat ihmiset muutenkin viihdyttävät itse itseään, koska kaikki kuitenkin olisi parempaa kuin yksinäinen joulu. Riittää siis, kunhan tuo näytille nuoren pianoa pimputtavan tytön, pyöräyttää yhteislaulua käyntiin, tarjoaa ruoan voissa paistettuna (tästä on huomautus päiväkirjamerkinnöissäni) ja järjestää jotain ”perinteistä” kuten ”rekiajelun” (joka oli, kuulemma, joku typerä kierros siinä pihalla ikkunoiden alla. Olisivat nyt tehneet jonkin pienen reitin pellon poikki ja metsän halki. Lääniä riitti.) Kaikista tapahtumista paistoi räikein kirjaimin: muodon vuoksi, jotta voimme suureen ääneen puhua tällaista tehneemme.

 Mutta mikä pahinta, emäntä varmasti pitää itseään ”sydämellisenä majatalon emäntänä”, lämpimän ihmisyyden ja sydämellisyyden perikuvana.

Ja entäs ”retki” uimahalliin, jossa piti voida paitsi uida, saada vaihtoehtoisesti viettää aikaansa kodikkaan takkatulen ääressä.

Noh, ”takan ääressä” – ”kodikkaasti ja mukavasti” – merkitsi sijoittumista uimahallin nurkkaan, puolimärille kaakeille kapean kakluunin lähettyville (jonka luukku oli niin korkealla ja paksu, että tuskin olisi nähnyt sisälle vaikka olisi yrittänyt). Epämukavuutta lisäsi kosteassa ilmassa oleskelu omilla päällysvaatteilla (mikä yleisesti on uimahallien käytännössä kiellettyä, jo hygieniasyistä, ja nytkin oli koko ajan kiusallinen tunne siitä, ettei toimi oikein, odotusten ja suositusten mukaan. Todella ”rentouttavaa” istuskelua siis.) – Yksityisyyden puutteesta puhumattakaan: meitä oli vain pari kolme istuskelijaa ja meitä töllötettiin. Vähemmästäkin. Ja tuolit taisivat olla epämukavia ja kovia muovituoleja sijoitettuna melko kapealle kaistaleelle altaan ja seinän väliin. Että aika kaposasti sai oleskella. Ja muutenkin varovasti.

Mutta minä istuin, sinnikkäästi, sillä minulla oli mielikuvani, ja aggressio oikeudesta saada toteuttaa sitä. Joten sillä mentiin.

(Muistan vieläkin, kuinka saavuttuamme uimahalliin odottelemme aulatilassa, täysin suljetun ja hiljaisen oloisessa. Tuolitkin taisivat olla nostettuina pöydälle. Mikään ei julistanut, että meitä olisi odotettu, että olisimme saapuneet ”perille”, sinne missä on elämää ja tapahtuu. Päinvastoin. ’Kaikki ovat jossain muualla; kaikki kiva tapahtuu jossain muualla.’ Tuumin siinä, että minneköhän meidät siitä johdatetaan viettämään aikaa kotoisan takan äärelle, ja tapahtuukohan se pian. Että kuinka tämä kaikki tästä vielä muuttuu eloksi ja iloksi; kuinka pääsemme taikaiskusta Narniaan. Katselin ympärilleni, että olisiko se mainittu paikka jossakin siinä lähellä (”Ihmeellistä!”), ja koetin jo asennoitua ja valmistella itseni viihtymään – tai vähintään tyytymään (jos nyt kävisikin niin, että ne puitteet järjestettäisiin juuri siihen sijaintiin jossa sillä hetkellä olimme). Mutta ei, kaikki tulisi olemaan vieläkin flopimmin.)

Emäntä kuitenkin muisti keskittyä mahtavaan pilven kultareunaan ja mainostaa, että uimala oli varta vasten hänen vierailleen (siis asiakkailleen) lämmitetty. (Ei sellaisia pidä mainostaa, ainakaan tuollaisissa olosuhteissa. Sitä kokee olevansa entistä enemmän vaivaksi.)

Entäpä varsinainen majoitus.

Huone oli ankea. Sentään sain aivan oman ja yksityisen. Siellä oli juuri sen verran ihanuutta kuin itse sinne toi. - Mikä oli sitä helpompaa, mitä vähemmän ympärillä ja välittömässä läheisyydessäni oli muita ihmisiä; ihmisten seura on mukavaa ja hyvää tekevää ainoastaan silloin, kun heillä on hyvä (tai edes neutraali) energia.

 Enkä minä tarvinnut muuta kuin omaa rauhaa ja paikan lukea, kuunnella musiikkia, katsella kuviani (ei omakuvia vaan minulle tärkeitä kuvia) ja juoda kaffea. Joten olin tyytyväinen.

 Mutta huone henki sitä samaa kolkkoa sairaalatunnelmaa, jota se oli mitä ilmeisimmin henkinyt paikan vielä toimiessa vanhainkotina (tai mahdollisesti pahempaankin, koska kukaan ei ollut asettuneena ja kotiutuneena huoneeseen, siis varsinaisena vakioasukkaana).

 Olikohan ikkunalla kynttelikkö…En ole aivan varma, mutta voisin uskoa ja hämärästi muistaa, jos joku niin väittäisi. Olin itse vienyt mukanani halvan kahvinkeittimen, suodatinpussit ja mitan. Ja varmaan myös mukin. Sekä tietysti kahvin. Aina kannattaa varautua ottamaan vastuu omasta tyytyväisyydestään. Muistan lukeneeni Torey Haydeniä.

Kuvaavaa paikan tunnelmasta on, etten jaksanut kiinnostua edes joulupukin vierailusta tai rekiajelusta. Tai edes livenä pianolla soitetusta joulumusiikista! (Yleensä nämä asiat kannattelevat itse itseään ja minua mukanaan, jo konseptinsa vuoksi.)

(Nuori soittamaan tullut tyttö oli kuulemma koko ajan vilkuillut kännykästään aikaa, ilmeisesti jäljellä olevaa siitä sovitusta ajasta, jonka hän oli suostunut soittamaan.

Mitä tulee joulupukkiin, käynti oli kuulemma ollut pikainen, ja eräs joulunpyhien viettoon tullut nainen oli hieman kiroillut huomattuaan, ettei ollut ennättänyt viedä omaa pakettiaan kuusen alle itselleen jaettavaksi. (Kunnollinen lomapaikka olisi tarjonnut jokaiselle asiakkaalleen pienet lahjayllätykset talon puolesta – sen lisäksi siis, että halukkaat saisivat jaetuttaa myös omat lahjansa pukin säkistä. Meidän väkemme jakoi lahjansa keskenään huoneessa, samalla kun vähän pelailimme.)

Myöhemmin kyllä saimme postissa ”lahjat”: ne samat ilmaiskirjat, joita jo [eräässä kesätyöpaikassani] jaettiin ”valituille asiakkaille” tiskin alta, mutta jotka siis olivat emännälle täysin veloituksettomat, mainostajien kustantamat kirjaset, pehmeäkantiset.

(Ehkäpä taktinen veto, tyyliin: Antaa ajan hieman kulua ja kullata muistoja, ja sitten muistutamme itsestämme kuten kunnon mainostaja tekee. Ja jos kenellekään on jäänyt mitään pettymyksiä, eiköhän tällainen huomaavainen ja äärimmäisen välittävä ele lepyttele. Muut se suorastaan ihastuttaa.)

Googletin nyt, vuosien päästä, paikan nimen ja tarkan sijainnin. Melko alatasoista ja huonolaatuista meininkiä. (Näyttää siltä, että huoneet pidetään päähänpinttymän voimalla ankeina, vaikka ne voisi sisustaa halvalla näteiksi; asiakkaita ei tässäkään ajatella. - Kun kerran voi ’päästä halvalla ja edullisesti, ja pienistä puroista ne säästöt kertyvät, ja vanhustenkodilta on jäänyt paljon käyttökelpoista tavaraa.’)

 Sivuston kuvaus mahdollisuudesta vuokrata tiloja juhlatilaisuuksiin on erittäin sekava ja huonosti jäsennelty. Ja kuinka nuo huonemaksutkin voi saada noin epäselkeästi kuvattua.

 Ja erittäin huono ratkaisu laittaa sivulle myös blogi, jossa ei ole lainkaan huomioitu sen vaikutusta majapaikan imagoon. Kirjoitusten on varmaan tarkoitus kuvata paikan arkea ja siihen liittyvää aherrusta ja kotoisuutta, mutta lopputulos on pelkkää valitusta, joka näyttää ponnistavan silkan asenteen pohjalta (eli asioista, joista ei tarvitsisi valittaa, kuten sateisesta säästä). He siis päätyvät liittämään nämä mielleyhtymät majataloonsa ja sen toimintaan: inhottavuutta, ankean tunnelman ja pessimistisen asenteen. Puhumattakaan käsitteestä ”cheap” – mutta sangen rehellistä ja kuvaavaa, toki.

 Lisäksi blogin funktiota ei ole loppuun asti mietitty. Puhutaan esimerkiksi ihmisistä, joita kukaan ei tunne ja jotka eivät kiinnosta muita kuin asianosaisia. Toisessa kohdin puolestaan kuvataan tilanne, jossa asiakas on käännytetty yöllä ovelta takaisin, jotta ”nukkuvia asiakkaita ei häiritä”. Tämän kuvauksen piti kenties todistaa siitä, kuinka paljon asiakkaista välitetään, mutta päin vastoin se herättää hieman tylyjä mielleyhtymiä asiakaspalvelusta ja vieraanvaraisuudesta. – Eikä ole missään loogisessa suhteessa omaan joulunajan vierailuuni, jolloin suuri joukko ihmisiä saapui häiritsemään joulurauhaa viettämään tullutta asiakaskuntaa sen yöllä nukkuessa.

 Ja ne kirjoitusvirheet… ja tankeroenglanti. Ja entäs maininta siitä, että 'ennen saapumistaan on hyvä tarkistaa onko henkilökunta paikalla'. Ei ehkä pitäisi antaa epämääräistä ja epäluotettavaa kuvaa omasta toiminnastaan käyttelemällä sanoja kuten ”usually”: ehkä olemme auki, ehkä emme – ja ehkä pääset asiakkaaksemme, ehkä et (vrt poiskäännytetty asiakas).  

Ihme, että pulju on vielä pystyssä. Ei taatusti ole kovin suosittu paikka, ja pyörii todennäköisesti niiden ihmisten varassa, jotka eivät ennen ole siellä vierailleet, ja houkuttimena on alhainen hintataso.

Kovalla asenteella ja kätketyillä varjoilla mennään. Ei jaksaisi.

Kyllä saa arvostella, kun on tuon tason meiningistä kyse.

(Tulee ihan mieleeni se työmatkalla aina näkemäni ”Tervetuloa kysymään vapaita aikoja”- plakaatti. V*ttu. Eikö järki yhtään tolkuta päässä? Tuollainenhan viestii, että palveluntarjoaja on kiinnostuneempi siitä, mikä sopii hänelle, kuin siitä, mikä sopii asiakkaalle; että asiakas palvelee palveluntarjoajaa. Ja että asiakkaan pitää tulla kyselemään, palveluntarjoaja ei tule tarjoamaan. Ja että tuskin onnistuu asiakkaan ensisijainen ajankohtatoive, koska pitää pohtia useita ”vapaita aikoja”.

 Pitäisi olla: ”Tervetuloa varaamaan sopiva aika.” Tämä sisältää implisiittisesti viestin siitä, että aikavarauksessa on huomioitava myös palveluntarjoajan sitoumukset ja tarpeet, mutta että palveluhalu on olemassa, ja asiakas on ensisijalla – ja että ajan on sovittava ennen kaikkea asiakkaalle ja hänen tarpeisiinsa.

En ihmettele, jos asiakkaita ei kuhise. Toisaalta voi olla paljon ihmisiä, jotka tukahduttavat their first initial feeling, tottumuksesta, ja menevät tekemään sitä mitä on käsketty: kysyvät vapaita aikoja. Puhutteleehan [liiketoiminta] myös BDSM –henkisiä jo nimensä puolesta.

Kuuluuko masokismi suomalaiseen mentaliteettiin? Että saa oikein mielihyvää itsensä alentamisesta ja hyväksikäytettäväksi asettumisesta? Ja kaikki pelkkää laihaa kiitosta tai myötämielistä asennoitumista vastaan, sitä kokemusta vastaan, että saa edes jollakin tavoin "kuulua joukkoon". - Tai ihan vaan sitä tunnetta vastaan, että saa kokea olevansa "hyvä ihminen". Kun antaa kaiken - enemmän - mitä on, hyväksyy vastaan sanomatta ja kääntää toisenkin poskensa. Ja kiittää lopuksi. Tai pyytää anteeksi. Että sellaisia henkisiä opetuksia suomalaisissa perinteissä. Kasvun varaa olisi. Henkinen kasvu lähtee omien rajojensa tunnistamisesta ja asettamisesta, ja tämän jälkeen sen arvostamisesta, mitä näiden rajojen - muotojen - sisällä on, ja sen autoritaarisesta hallinnasta.)

*loppuu*

Kuuntelin joskus, vuosia sitten, radio-ohjelmaa, jossa Sibeliuksen tyttär (vai oliko se jo tyttärentytär) kertoi päiväkirjan kirjoittamisesta. (Ei kun hetkinen...Se olikin joku keskusteluohjelma. Radio-ohjelma puolestaan kertoi Sibeliuksen omista päiväkirjamerkinnöistä. Niissä hän vuodatti pakahtuneisuuttaan siitä, kuinka kauniita keväällä saapuvat joutsenet ovat. "Herrajumala.") No kuitenkin, Sibeliuksen tytär (tai tyttärentytär) totesi, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa vain ollessaan onneton. Miten totta! muistan ajatelleeni. 

 Väite on looginen sikäli, että päiväkirjan kirjottaminen on yleensä omien tuntojen ja ajatusten jäsentelyä, ja sellainen tarve on useimmiten silloin, kun kaikki ei ole kuten strömsössä. (Sitä tilaa varten on Instragram.) - Mutta kyllä minä ainakin olen viime vuosina kirjoittanut myös suuren tyytyväisyyden tilassa. (Ehkä tällainen "tyytyväisenä kirjoittaminen" koskee ihmisiä, joilla on tarve säilöä ja taltioida sekä tarkastella ilmiöitä ja trimmata käsitemaailmaa - ei siis ihmisiä, jotka vain perkaavat ja harjaavat sieluaan, onhan päiväkirjailussa nimittäin oma vaivansa, jonka tulee olla hyvin perusteltu, jotta puuhaa jaksaisi harjoittaa.)

 Taiteen tekemisestä on sanottu samaa. Siis että tarvitaan tuskaa ja kärsimystä. Pitänee siltä osin paikkansa, että hyvin onnellisena on vaikeaa olla aktiivisesti luova: onnellisena kaikkea on sulateltava, aistittava, tunnelmoitava. - Mutta tavallaan se on osa prosessia. Ensin on kerättävä aistit täyteen ja kelluttava sfääreissä. Vasta sitten tarkastellaan löydöksiä ja koettua lähemmin.

[Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että länsimainen taidekäsitys - tai käsitys taiteen luomisen henkisistä edellytyksistä - eroaa oleellisesti itäisistä. Esimerkiksi kiinalaisessa taidekäsityksessä oikea taide voi syntyä vain harmonisessa (tyytyväisessä tai onnellisessa) mielentilassa, ja tätä taiteen on myös kuvastettava. (Ehkä käsitys estetiikasta liittyy käsityksiin ihmisyydestä ja maailmasta. Itämaisessa perinteessä ihmiskäsitys ja maailmankuva ovat pitkin perintein olleet henkisemmät kuin länsimaissa. Ehkä harmonisuutta edellyttävässä taidekäsityksessä siis ajatellaan, että "taiteen heijastelema henki" muokkaa katsojaa, eikä "räyhätaiteen" kokeminen tee kenellekään hyvää (paitsi räyhän itsestään oksentaneelle).] 

Myös rakastumisesta - valmiudesta siihen - sanotaan samaa: että ihminen voi rakastua vain ollessaan onneton ja halutessaan muutosta. Niin, tietysti ihminen on perso euforialle kärsiessään, ja harva on kokenut rakastumista suurempaa euforiaa. Mutta että vain ollessaan onneton...? Saattaa pitää tietyin reunaehdoin paikkansa, mutta implikoi samalla kypsymätöntä tunne-elämää ja sitä, että vastuu omasta sisäisestä muutostarpeesta sälytetään toiselle osapuolelle: 'ole sinä minun uusi maailmani'. Rakastuminen on silloin eskapismin muoto. 

 Mutta ei se koko totuus rakastumisesta ole (sillä kypsätkin ihmiset rakastuvat).

No, siinä kaikki kärsimyksestä tällä kertaa. (En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon edellä olevan, siis päiväkirjasitaatin jälkeisen tekstin. Se vain tuli siihen, lisämerkintänä. Joskus sitä vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Se on eräänlainen höpötyksen muoto.)

Ai niin, musiikki!

Normaalisti alan kuunnella valtaisaa joulumusiikkivarantoani jo marraskuussa, mutta muutamana viime vuonna en kerta kaikkiaan ole ennättänyt, en henkisesti enkä ajallisesti. Jouluun pitäisi saada valmistautua hitaasti liikahdellen: tilavuutta vaaditaan ajalta ja tunnelmoinnilta, ja kullekin joulunlähestymisvaiheelle on oma teemansa. Jotta joulu rakentuu oikein, vaiheet on käytävä rauhassa läpi. Kaikkea pitäisi saada viritellä vähitellen ja arvokkaan innoittuneesti. Silloin kun näin ei tee, joulu tulee nurkan takaa ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. En tykkää. Joulussa on kaikkein kivointa odotus eli tunnelmassa kelluminen ennen juhlapäivää. Jouluun pitää päästä mukaan. Olen jouluihminen (en fanaattisesti vaan lapsenmielisesti).

Musiikkivarantoni vyöryttämisen sijaan pidän jouluradion keittiössä yötä päivää soimassa. (Se ei onneksi kantaudu keittiön ulkopuolelle, joten melusaasteesta ei ole kyse. Mutta kun saavun keittiöön, minut toivottaa tervetulleeksi lämmin joulutunnelma äänineen ja hempeine kynttelikön valoineen. Se on toiseksi parasta, mitä joulumusiikkiteemalta voi toivoa, kotiolosuhteissa. Kaikkein ihaninta on tietysti konsertissa – jos siis on ensin saanut liikahdella hitaasti joulun sisälle. Muutoin konserttikin saattaa mennä ”ohi”. Virittyminen on tärkeää.)

Muustakin musiikista. Tänä vuonna olen löytänyt paljon uusia lempibiisejä (ainakin hetkellisiä). Olen vuosikaudet pyöritellyt vanhoja suosikkejani, koska sen parempaahan musiikki ei voi olla, joten miksi tuhlata aikaa kokeiluun kun takuuvarmaa hyvääkin on tarjolla. (Kuuntelen musiikkia lähes aina keskittyneesti ja meditatiivisesti, enkä silloin viitsi käyttää aikaani uuden etsintään.) Mutta tänä vuonna olen ollut seikkailuhenkisempi ja lähtenyt tarkoituksella löytöretkille. Musiikkimakuni tuskin on muuttunut, mutta olen kartuttanut lisää edustajia tuttuihin laareihin.

Tässä pimenevien iltojen laarista, imelän ihanaa poppia:

Hypnotic – Zella Day

Shadowshow – iamamiwhoami

Marble Machine – Wintergatan

Marble Machine – Piano Version

Name on a Matchbook – Springtime Carnivore

Kiss Me In Slow Motion – Ängie (muutenkin kauhean kivoja kappaleita, muistuttaa artistia Lana Del Rey. En aivan tiedä, miksi tällainen vetoaa, mutta se todella vetoaa, siis äänimaisemallisesti)

Girl of the Year – Allie X

Jenny – Studio Killers

Forgiveness – Alice Glass

Am I A Girl? - Poppy

Not Human – ionnalee

My Secret Friend - IAMX

Ja tämä myös. (Tätä minä kuuntelin erään joulunodotuksen ajan ilta toisensa jälkeen.)

Sir Edward Elgar: Concerto for Cello and Orchestra in E minor, Op.85, I. Adagio. Moderato

Phrasing

Kas niin. Pitkästä aikaa. (Olen odottanut inspiraatiota. Nyt se on koittanut.)

Something old, something new

Something borrowed, something blue

Kirjoitukseni runkona olkoot tällä kertaa morsiamen hääpukeutumisneuvoista tuttu fraasi (vaikka kirjoituksellani ei ole kerrassaan mitään tekemistä hääjuhlien tai -pukeutumisen kanssa).

Something old. 

Löysin erään tietokoneeni uumenista hauskan kirjoituksen. (Vanhojen koneideni uumenet ovat täynnään hauskoja kirjoituksia. Niiden asemat ovat täyttyneet aikana, jolloin ajatusmaailmani vielä etsi ääriään ja muotojaan, ja harjoitin niitä kuin kansallisbalettiin kiinnityksen saanut tanssija, toisinaan akrobaattisiin suorituksiin intoutuen.)

Koska minulla on tunne siitä, että löytämäni kirjoitus tulee lopulta katoamaan vanhan romun mukana hiljaa ja jälkiä jättämättä, päätin tallentaa sen tänne – en siksi, että juuri tämä kirjoitus olisi erityisen ”balettipitoinen”, vaan siksi, että se on niin minun näköiseni (silloisen minuuteni, toistakymmentä vuotta sitten). Se on vähän kuin sanallinen valokuva, käsittein valotettu otos mieleni maisemasta.

Tässä ”käsitevalokuvassa” vastailen netistä löytämiini, blogeissa kierrelleisiin kysymyksiin – tosin vain salaa ja itselleni, eräänlaisena päiväkirjamerkintänä. (Olen aina pitänyt kysymyksistä, niiden tekemisestä ja niihin vastaamisesta. Esimerkiksi tällaiset kysymykset ovat minulle ristikon täyttelyyn verrattavaa ajanvietettä.)

Alkaa.

* * *

Ensimmäinen lävistys/tatuointi: 6-vuotiaana sain korvakorut. Muita lävistyksiä ei ole eikä tatuointeja lainkaan, eikä kiinnostustakaan niihin. En ole lapsuuteni jälkeen hyödyntänyt edes näitä ensimmäisiä lävistyksiäni. Henkiset lävistykset ja tatuoinnit ovatkin asia erikseen.

Ensimmäinen luottokortti: Suomalaisen kirjakaupan luottokortti, jonka maksut menevät yhä äidille. Asiaa yritettiin pari vuotta sitten korjata lomakkeella, mutta jonkin oikun takia täysin tuloksetta. Haluaisin lisää luottokortteja. Mutta haluaisin myös selviytyä niiden maksuista. Nykyinen elämäntilanteeni edellyttää lainalla ja luotolla elämistä.

Ensimmäinen vihollinen: En tiedä. Äitini? (Näinhän psykoanalyysissä ajatellaan.) Ei kai kukaan voi olla puhtaasti vihollinen. Ja aina ei voi tietää, kuka on vihollinen tai milloin vihamieliset voimat yllättävät. Mutta ensimmäiset ihmiset, joiden pahantahtoisuuden olen aistinut ja joiden olen ymmärtänyt toimivan paitsi puolestani myös minua vastaan, ovat varmaankin olleet leikkitovereitani tai muita kasvuikäisiä, jotka ovat kiusanneet, suorastaan kiduttaneet minua, aiheuttaneet pelkoa ja ahdistusta. Kaikkien heidän nimiään en tiedä, mutta eräs on [xxx]. Myöhemmin isäni naisystävä tai katkera vanhapiika hevostalleilta, tai muutama turhautunut ja julma opettaja, kuten [xxx] tai [xxx].  [Henkilöä xxx] voi pitää yhtenä pahimmista vihollisinani. Hän hyökkäsi pahemmin minua vastaan kuin kukaan muu ikinä.

Ajatus vihollisuudesta liittyy me-ne -asetelmaan. En usko sellaiseen, en enää.

Ensimmäinen konsertti: Varmaan jokin lapsiperheille suunnattu näytös tai joulukonsertti. Ensimmäinen Konsertti isolla Koolla oli [rock-bändin] konsertti vuonna [xxx] Hartwall areenalla. Se oli heidän nousukauttaan ja minun uudestisyntymääni.

Ensimmäinen artisti jota muistat kuulleesi kodissasi: Ehkä Elvis tai Paul Anka. Isäni suosikkeja. Meillä kuunneltiin kevyttä viihdemusiikkia, koska ”klassiseen musiikkiin tarvitsee keskittyä” – eikä sellaista ”keskittymisaikaa” koskaan järjestetty. Niinpä sain itse löytää klassisen musiikin taikamaailman teini-iässä. 

 Muistan erityisesti myös Abban kappaleen Money, money, money, koska sen äänimaailma oli minusta synkkä, lähes ahdistava. Tunnelma on jäänyt vahvasti mieleeni. Siinä oli jotain kammottavaa ja kylmää.

 Itse pidin rytmikkäästä ja tanssittavasta, melodisesta musiikista (kuten useimmat pienet lapset pitävät, olen huomannut). Muistan erityisesti Carola Häggkvistin Tommy tycker om mig. Se oli tosi cooli.

Viimeisin suudelma: Minulla on yhä se tunne, ettei minua ole oikeastaan koskaan suudeltu. Elämässäni olen suudellut tasan kahta ihmistä, ja ensimmäisen suudelmani sain vasta 20-vuotiaana. Etsin edelleen Suudelmaa, suudelluksi tulemista. Kokeiluja on, harjoitteluja, mutta en edes muista, milloin viimeksi suutelin.

Viimeisin lukemasi kirjaston kirja: Kokonaan lukemani? Vapaaksi henkien vallasta, muistaakseni. Tällä hetkellä luen Brian Weissin kirjaa Many masters, many lives. Tutkimus- ja parapsykologinen kirjallisuus on pitkään ollut ainoaa lajia, jota kirjastosta lainaan. Muun ostan omaksi. Kirjat ovat nykyään hävyttömän halpoja, etenkin kirpputoreilla ja kirjaston poistolajitelmissa. Minulle on kertynyt melkoinen kokoelma, kokonainen oma kirjasto. Sieltä minulla on lukuisia kirjoja kesken. Luen fiiliksen mukaan, palaan kertomukseen, jonka tunnelmiin kulloinkin haluan hakeutua. Lisäksi minusta on kiinnostavaa tarkastella kirjoitustyyliä. Viimeksi jatkamiani kirjoja ovat olleet Itkosen Kohti, Härkösen teokset (Häräntappoase ja Avoimien ovien päivä) sekä Blood and Chocolate. Donna Tartt ja Anne Rice ovat kultteja, heihin palaan usein. Myös Torey Haydenin uusin odottaa.

Viimeisin nähty elokuva: Pianonopettaja ja The Ghosts of Waverly Hall Sanctuary.

Viimeisin puhelu: [en kerro]

Viimeisin soitettu CD: Kokonaan soitettu? Muistaakseni kirjastosta lainattu cd, joku ranskalainen ja Jewelin uusin. Ne soivat itsekseen olohuoneessa, joten en kuullut saatikka kuunnellut niitä paljonkaan. Tällä hetkellä kuuntelen levyjä kirpputorimyyntiä varten. Suurin osa kuuntelemastani musiikista on tietokoneellani. Eniten kuuntelen yksittäisiä kappaleita, en kokonaisia albumeja. Haluan keskittyä kuunteluun.

Viimeisin ärsytys: Ajatus [henkilöstä xxx], siitä, mitä hän minusta ajattelee ja kuinka minuun suhtautuu. Myös epäsiisteys ärsyttää.

Viimeisin juotu juoma: Kahvi ja vesi.

Viimeisin nalkutus: Varmaan jotakin siisteydestä.

Viimeisin vierailtu nettisivu: [Henkilön xxx] blogi.

Olen: syvällinen.

Haluan: elää ohikiitävien hetkien nautinnollisuuden ja kauneuden ja osata kirjoittaa niistä. Ja haluan ymmärtää henkimaailmaa.

Minulla on: Paljon kirjoja, paljon sanoja ja ajatuksia. Ja kyky rauhoittua tunnelmaan.

Toivon: [en kerro]

Vihaan: Huomauttelua, saarnaamista, moittimista, hoputtamista ja pakottamista. Velvollisuuksia ja vaatimuksia, jotka kaventavat oman tilani tai ahdistavat, sekä odotuksia ja oletuksia, jotka luokittelevat minua kielteisesti tai tavalla, josta en tunnista itseäni. Kaikkea, mikä saa oloni tuntumaan kurjalta ja riittämättömältä, huonolta ja surulliselta, epäonnistuneelta, omituiselta ja hyljeksityltä. Vihaan tunnetta siitä, etten saa tehtyä mitä haluaisin enkä tavalla, joka tyydyttää.

Kuulen: Tietokoneen huminan ja pörinän, näppäimistön naputtelun. Ajatukseni.

Pohdin: Sitä kuinka aika kuluu ja pelkään sen valuvan käsistä. Pohdin tätä paikoilleen jokseenkin surullisesti ja ahdistavasti jämähtänyttä tilannettani, arkeani. Velvollisuuksia, joita pitäisi tehdä, mutta jotka tuntuvat hyvin vastenmielisiltä. Ja kirjoittamisen ihanuutta ja ahdistavaa vaikeutta.

Rakastan: Vietteleviä tunnelmia ja kaikuja, joista tarinat syntyvät. Kahvia ja suklaata. Sitä, että on joku joka tuntee minut ja ymmärtää minua, ja jonka läheisyys, halaus ja huolettomuus lohduttavat. Rakastan sitä, kun voi tuntea läheisyyttä ja lohdutusta sisällään, niin, ettei se ole riippuvaista kenestäkään fyysisestä ihmisestä. Rakastan elämänhallinnan tunnetta, innostusta ja virkeänä heräämistä.

Minuun koskee: Ajatus surullisista vainajista, sieluista, jotka vaeltavat maan päällä. Ajatus menneestä ajasta; ajatus ajoista ja hetkistä, jotka ovat olleet täynnä elämää, mutta joiden aika on jo mennyt.

Minä aina: Ajattelen, tunnelmoin. Toivon hyvää ja pelkään. Keitän kahvit. Luen. Halittelen.

Minä en ole: Kuollut. Enkä ole niin tasapainossa ja menestynyt kuin haluaisin.

Tanssin: Jos huvittaa ja kehtaan.

Laulan: Jos laulattaa. Kauniilla, miellyttävällä äänellä, tai raakkumalla ja pilaillen.

En ole aina: Vastaanottavainen, hyväntuulinen, mukavaa seuraa, innostunut, järjestelmällinen.

Kirjoitan: Päiväkirjamerkintöjä, proosaa.

Voitan: Helposti toisten luottamuksen. Harvoin arpajaisissa, mutta usein itseni.

Häviän: Jos annan periksi väärällä tavalla. Joskus on silti hyvä hävitä. Kaikkea ja aina ei voi voittaa, mutta itselleen tärkeimmät asiat jossain vaiheessa kyllä.

Hämmennyn: Jos joku epäilee minua.

Tarvitsen: Henkistä ja fyysistä lämpöä ja ravintoa. Kohtuutta ja uskallusta, hiukan ihailuakin, rakastamista ja rakastumista. Sitä, että joku on puolellani. Tarvitsen raitista ilmaa, unelmia ja musiikkia. Kauniita kuvia ja hetkiä. Tarvitsen omaa aikaa ja oman paikan, hyväksyntää, arvostusta ja tunnustusta. Akuutisti tarvitsen toimeentulon lähteen, päivittäin kahvia ja hyvät yöunet.

Minun pitäisi: Etsiä työpaikkaa ja tiskata, käydä kävelyllä ja laittaa kirpputoritavaroita.

Pidätkö päiväkirjaa? Kyllä.

Onko ruuanlaitto sinusta hauskaa? Harvoin. Hyvässä tunnelmassa, seurassa tai kovassa 

nälässä.

Onko sinulla salaisuus, jota et ole kertonut kenellekään? Luulisin. Mutta sen on oltava jokin hyvin abstrakti asia. Ei mikään elämäni tapahtuma tai konkreettinen teko. Niistä olen tehnyt hyvinkin yksityiskohtaisia tunnustuksia. Kaikki eivät tiedä kaikkea, mutta joku aina jonkin osan. Ehkä syvimmät salaisuuteni ovat salaisuuksia myös itselleni. Ehkä ne ovat pelkoja tai pimeyttä, jota en ole uskaltanut kohdata.

Pidätkö valokuvattavana olemisesta? Jos pidän itsestäni.

Oletko kiivennyt puuhun viimeisen puolen vuoden sisällä? En muistaakseni.

Oletko koskaan hengittänyt heliumia ilmapallosta, että saisit puhua hassulla äänellä? En ole uskaltanut.

Oletko ihastunut? Ihastuminen on mielentila, joka ei vaadi todellisia tai ainakaan fyysisiä kohteita. Olen aina ihastunut johonkin.

Haluatko mennä naimisiin? Henkisesti kyllä, juridisesti se ei ole elintärkeää.

Kärsitkö matkapahoinvoinnista? En tietääkseni, en tähän asti.

Oletko terveysintoilija? Osittain.

Tuletko toimeen vanhempiesi kanssa? Tulen toimeen. Joskus paremmin, joskus heikommin - mutta aina en kerro tätä heille.

Pidätkö ukkosmyrskyistä? Pidän. Ne ovat kauhuromanttisia.

Tämänhetkinen hiustesi väri? Luonnollinen.

Syntymäpaikka? Tellus, Eurooppa, Suomi, [kunta], [kaupunki], Aluesairaala, synnytysosasto, nykyisin kait jo suljettu. (Mitä paikan määreitä on ennen Tellusta? Onko aurinkokunnallamme nimi?)

Lempi…

..numero: En tiedosta tuntevani erityistä vetoa mitään numeroa tai numerosarjaa kohtaan. Jos ne tarkoittavat jotakin, kuten syntymäpäivää tai puhelinnumeroa tai sivunumeroa tai vuosilukua tai arpalipun tai istumapaikan numeroa, niissä on kyse jostakin muusta kuin numeroista. Esimerkiksi muisto tai tunne ei palaudu minulla numeroon eikä pelkisty numeroksi. Numero on persoonaton.

…väri: Tummanvihreä, tummansininen. Ruskeakin on nätti väri oikeissa paikoissa.

…päivä: Torstai, perjantai ja lauantai. Niihin liittyy toiveita ja lupauksia.

…kuukausi: Huhtikuu, Lokakuu, Joulukuu. Odotuksen kuukaudet. On kesäkuukin kaunis ja miellyttävä, ja luminen tammikuu.

…vuodenaika: Kevät, syksy. Siirtymajat, hetket vähää ennen.

…juoma: Kahvi, vesi, jokin humalluttava.

…puu: Ehkä tammi. Jokin romanttisen vanha ja jalo. Luminen kuusikin on kaunis.

Söpöily vai vehtaus: Mitä niillä tarkoitetaan? Ehkä sekä että.

Kylmä vai kuuma kaakao: Kuuma.

Maito-, tumma-, vai valkoinen suklaa: Ensimmäinen.

Vanilja vai suklaa: Riippuu yhteydestä ja siitä, haluaako vaihtelua. Yleensä suklaa, jäätelössä aina.

Mansikka vai vadelma: Vadelma.

Peruna, riisi vai pasta: Riisi.

Auringonlasku vai -nousu: Nousu.

Tähdet vai kuu: Tähdet.

Viimeisen päivän aikana, oletko...

...itkenyt? En.

...auttanut jotakuta? Mitä auttamisella tarkoitetaan? En kai.

...ostanut jotain? En, ihme kyllä. Ei ole varaa. Ostaminen ahdistaa.

...ollut sairas? En, ainakaan fyysisesti, ja jos olen henkisesti sairas, me kaikki olemme.

...käynyt elokuvissa? En ole käynyt elokuvissa kuluneen päivän aikana.

...käynyt ulkona syömässä? En ole käynyt myöskään ulkona syömässä, tänään.

...sanonut "minä rakastan sinua"? En kirjaimellisesti. Eleillä toki, ajatuksin ja tuntein.

...kirjoittanut oikean kirjeen? Tekeekö kirjeen oikeaksi sen fyysisyys? En ole kirjoittanut kirjettä paperille.

...puhunut entiselle tyttö-/poikaystävälle? Silloin olisin puhunut mielikuvitusystävälle. Minulla ei ole entisiä.

...ikävöinyt entistä tyttö-/poikaystävää? En tiedä, onko ajatuksessa entisestä poikaystävästä mitään kiehtovaa, eli voinko edes kuvitella sellaista ikävää. Sen tiedän, että ajatus nykyisen poikaystäväni muuttumisesta entiseksi olisi on sietämätön.

...kirjoittanut päiväkirjaan? En ole.

...puhunut vakavia? Puhun joka päivä paljon vakavia asioita.

...ikävöinyt jotakuta? Luulen, että olen.

...halannut jotakuta? Olen.
...riidellyt ystävän kanssa? Onneksi en.

Voisitko koskaan...

...suudella samaa sukupuolta olevaa? Ehkä. Riippuu olosuhteista ja tilanteesta. Ja ehdokkaasta.

...syödä hyönteistä? En normaalioloissa enkä tarkoituksella.

...hypätä benji-hyppyä? Vaikeaa kuvitella. Sanotaan, että en.

...hypätä laskuvarjohyppyä lentokoneesta? Sama vastaus kuin edelliseen.

...kävellä tulisilla hiilillä? Jos olisi aivan pakko, tai palkkio olisi mahtava ja seuraukset eivät tuhoisia.

...olla kasvissyöjä? Jos se olisi ainoa vaihtoehto, niin kyllä. Normaalioloissa: jos olisi todella taitava kokki, tarjolla maukkaita ruokia enkä joutuisi kärsimään nälkää, ja jos voisin korvata jollakin muulla sen tyydytyksen, jota nykyisin saan herkullisena pitämästäni syötävästä, ja jos talouteni kestäisi tämän kaiken mainiosti enkä joutuisi luopumaan mistään oleellisesta kasvissyönnin takia - muista kuin vanhoista ruokailutottumuksista -, niin ehkä. Omavaraisesti minulla ei kuitenkaan riittäisi mielenkiinto, kurinalaisuus eikä kärsivällisyys.

...laulaa karaokea? Yksin jopa mielelläni, tai muutaman hyvän tutun seurassa.

...vetää ympärikännejä? Mitä se tarkoittaa? Voisin olla humalassa, mutta en sammumispisteessä, en mielellään edes oksennuspisteessä. Hiprakka on suloisinta.

...olla myymälävaras? Pakottavat tai vahvasti yllyttävät olosuhteet ja tilaisuus voisivat mahdollistaa sen. Mutta en voisi elää asian kanssa ilman erittäin hyvää syytä. Pyrkisin korvaaman tekoni tai selittämään sen moraalisesti oikeaksi.

...katsoa pornoa? Ehkä voisin, mutta en voisi tehdä siitä tapaa.

...värjätä hiuksiasi sinisiksi? En.

...osallistua Suureen Seikkailuun? En.

...olla meikattuna julkisesti? Kyllä.

...olla ilman meikkiä julkisesti? Riippuu julkisuudesta. Voisin, mutta en varmaan mielelläni. Jos meikittömyys aiheuttaisi häpeää tai alemmuudentunteita, en voisi. En ilman pakkoa.

...huijata kokeessa? Mikä on huijaamista? Lunttaaminen? Pidän testeistä ja siitä, mitä ne kertovat omasta osaamisestani. En haluaisi huijata. Mutta voisin jälleen kuvitella ne äärimmäiset olosuhteet, joissa voisin niin tehdä. Kyseessä pitäisi olla vakavat asiat, ei huvitus tai yritys päästä helpolla. Pelkäisin huijaamista, se olisi ylimääräinen stressitekijä, varmaankin.

...laittaa jonkun itkemään? Olenko minä laittanut jonkun itkemään, jos joku itkee minun tai tekoni takia?

...valvoa koko yön? Helposti.

* * *

Something new. 

Olen kyllästynyt valtavirtamedian harjoittamaan ideologiseen painostukseen. Noh, ainahan valtavirtamedia on painostanut ideologisesti - ei se muuten olisi valtavirtaa -, mutta touhusta on muodostunut vastenmielistä tuputusta. (Pelkkä vaihtoehtojen tarjoilu ja niiden älykäs tarkastelu voisi vielä olla raikasta.) 

 Tämä tuputuksen tunne saattaa johtua siitä, että agendana on yhä näkyvämmin luoda ”uusi normaali”. Sellainen painostaa muuttamaan sen mitä on tottunut pitämään todellisena ja oikeana - kuten oikeustajun tai kansallistunteen, käsityksen siitä keitä "me" olemme ja mihin "minä" kuulun. 

Uusi asia, ”something new”, on siis kyllästyminen, kyllästyminen vastenmieliseen tuputukseen. Se on kyllästyttävää samalla tavalla kuin joutua kuuntelemaan raastavaan äänensävyyn suoritettua aiheetonta valitusta samalla, kun on tietoinen aikansa ja energiansa haaskatuksi tulemisesta. "Taas nämä samat kuorosaarnat ja kuvastot, minä kun halusin nähdä jotakin puhuttelevaa ja virkistävää tai keskustella henkeviä."

Kenties kyllästyttävintä tässä tuputuksessa on se, että se vaikuttaa kykyyn tuntea olonsa kotoisaksi, siis yhteyksissä joissa sitä normaalisti odottaisi. Edes mainosteollisuus ei välttämättä enää puhuttele minua, koska en kykene samaistumaan. (Kuvaavaa on, kuinka eräässäkin vaatemainoksessa vain yksi nainen neljän ryhmässä oli vaaleaihoinen, ja hänetkin oli sijoitettu kuvan vasempaan reunaan, valmiina katoamaan menneeksi aikamuodoksi. Vaaleaihoinen tyttö on jätetty taka-alalle myös kouluikäisille suunnatussa mainonnassa. - Ja tällaisia kuvastoja levitellään yhteiskunnassa, jonka valtaenemmistönä valkoihoiset yhä ovat. Marginaaliryhmistä on tullut kuvastoissamme yliedustettuja. Mielikuvien tasolla vyörytetään siis suurta muutosta, jotta konkreettinen muutos olisi helpompi hyväksyä. Elokuvien rakastavaisetkin saavat edustaa täysin eri rotuja ilman pienintäkään mainintaa aiheesta saati sen problematisointia; he ovat vain "yksilöitä", aivan kuin heidän rotujaan ei olisi olemassakaan. Ja entä se pieni siivu, joka omalle tutulle kulttuurille vielä on jätetty: kun menen kuuntelemaan Kauneimpia joululauluja, minut laitetaan ajattelemaan Afrikkaa, josta kertovia kuvia laululehtinen on täynnään. 

 Toisin sanoen, kulttuurista kotiani vandalisoidaan. Sellainen voi tehdä kokonaisista kollektiiveista henkisesti kodittomia - jos ei halua samaistua vaikkapa afrikkalaiseen kulttuuriin. Minä en halua, en nyt enkä koskaan. Afrikkalaiset saavat vaalia omaa kulttuuriaan, ja eurooppalaisten tulisi saada vaalia omaansa, ja pohjoismaalaisten vieläkin tarkemmin omia kulttuurisia eritysipiirteitään. (Suuressa mittakaavassa, maailmanlaajuisessa, esimerkiksi pohjoismaisen väen tulisi kulttuureineen olla se suojelun kohde, jonka kansanperintöä erityisvaalitaan, sen sijaan, että heidät asetetaan "suojelemaan ja vaalimaan" maailman laajimmille levinneitä väestöjä kulttuureineen, oman perintönsä kustannuksella. Duh.)

Tässä ”uudessa normaalissa” ihmisen arvomaailmaan ei saa rakentua keskiötä: ei saa olla mitään mittaa, suhdetta tai muotoa, jonka mukaan asioita voitaisiin yleispätevästi arvioida ja järjestellä yhteisymmärryksessä ja yhteiseen ymmärrykseen luottaen. Sen sijaan kaikesta on tullut ”subjektiivista” ja sellaisenaan ”loukkaamatonta” – ellei kyse ole pyrkimyksistä kiinteään ja jaettuun arvomaailmaan: siinä tapauksessa saa loukata rikkonaiseksi ja käyttökelvottomaksi.

[Tämä ilmiö on kuin fabula Baabelin tornista, sillä erotuksella, että hajottaminen ja sekoittaminen tapahtuvat nyt astetta korkeammalla abstraktiotasolla: kielisysteemien sijasta käsitesysteemeissä. Eri kielillä voidaan puhua lähes samoista käsitteistä ja käsityksistä, tai ainakin tehdä niitä muille ymmärrettäviksi, mutta kun käsitepohja murennetaan, koko merkityshorisontti katoaa. Silloin kollektiivinen yhteyden tunne ja yhteistyö muuttuvat utopiaksi.]

Tällainen agenda "uudesta normaalista" tekee arvostelun mahdottomaksi ja logiikan turhaksi. Niinpä tämä ilmiö on tietysti älyllisesti kestämätön ja tulee jossain vaiheessa tiensä päähän - ehkä siinä vaiheessa, kun on aika siirtyä hajottamisesta hallitsemiseen (eikä kenelläkään enää ole välineitä estää sellaista hallitsemista, koska arvostelukyvystä luovuttiin aikoja sitten). Ordo Ab Chao.

Otetaan esimerkki "uudesta normaalista". Eräs kuuma ideologisen painostuksen teema on kysymys – tai ajatus – rodusta, toinen sukupuolesta. Tarkastellaan tässä ajatusta sukupuolesta. Ensin tarjoilen oman näkemykseni.

Hyväksyn todellisuutena sen, että ihmisen sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen orientaatio saattavat olla mitä hyvänsä hän kokee. Identiteetti on konstruktio ja orientaatio ehdollistuma. No problemos.

Mutta sukupuoli itsessään on asiantila - sekä fyysinen että metafyysinen asiantila - jolla on psykofyysinen vastineensa. (As above, so below.) Toisin sanoen, sukupuoli ei ole pelkkä biologinen ”käärepaperi”, vaan ulottuu psykodynamiikkaan ja koko energiakehoon.

[Materialistille on kuitenkin helppo väittää muuta. Materialisti on kirjaimellisesti pinnallinen: hän ei näe tai halua nähdä pinnan alaisia - eli fyysisen todellisuuden ulkopuolisia - syyseuraussuhteita ja asioiden välisiä yhteyksiä. Materialistille ne ovat olemassa korkeintaan kuvitelmina, jotka voidaan kuvitella myös toisin. 

 Sille on syynsä, miksi juuri luonnontieteellinen filosofia (positivismi) on valittu valtavirtatieteen arvostetuimmaksi kulmakiveksi. Ilman tätä emme voisi jättää metafyysisiä ulottuvuuksia huomiotta. (Toinen vahva kulmakivi ovat tietysti postmodernit konstruktionistiset suuntaukset. Niiden tärkeänä funktiona on taistella oppositiossa luonnontieteellistä filosofiaa vastaan, sillä dualistinen vastakkainasettelu on default, ja tarjoaa hallitun ja näennäisen ”vastarinnan” ja ”vaihtoehdon”. (Tämä asetus löytyy kaikkialta yhteiskunnasta, uskonnosta, politiikasta, tieteestä ja taiteesta.) Tieteellisen konsensuksen kannalta on paradoksaalista, että juuri luonnontiede, "kova tiede", mahdollistaa konstruktionismin jättäessään ottamatta kantaa "henkimaailman asioihin".)]

Koska ajattelen, että sukupuoli on metafyysinen asiantila, ajattelen myös, että miehen kehoon syntynyt ei koskaan voi olla nainen, eikä naisen kehoon syntynyt voi ikinä olla mies. (Sielulla – sikäli että tarkoitamme sillä energiakehoa – on sukupuoli, eikä se hienosyisten energioidensa takia voi valita sille soveltumatonta, "väärää" kehoa.)

 Toki mies voi samaistua olemuksensa feminiinisiin puoliin ja nainen maskuliinisiin puoliinsa. (Jokaisessa naisessa on sisäinen mies ja miehessä sisäinen nainen.) Mutta tämä ei muuta sukupuolta per se. Miehen tunne-elämä tulee aina olemaan toisenlainen kuin naisen, eivätkä naisen henkiset tarpeet voi koskaan olla samanlaiset kuin miehellä. Miehen funktio tulee aina olemaan pohjimmiltaan toinen kuin naisen. 

 Omassa käsitemaailmassani tämä roolijako on yksinkertaisesti osa ”jumalista harmoniaa” (eivätkä alistussuhteet tai hierarkiat - uskonnoista puhumattakaan - liity tähän millään tavalla).

Nämä mieheyden ja naiseuden perusprinsiipit - siis metafyysisinä tosiasioina - on kuitenkin haluttu kiistää, ja niitä sekoitellaan ja murennetaan, ainakin "tavallisten ihmisten" kanssa (sillä illuminoidut itse ymmärtävät totuuden ja vaalivat sitä).

Hyvä esimerkki tästä sekoituspyrkimyksestä on symbolikielen käyttö. Ajatellaan hyvin yksinkertaista esimerkkiä:

Kyljellään seisova kolmio symboloi maskuliinisuutta. Kärjellään seisova kolmio symboloi feminiinisyyttä. Tästä huolimatta löydämme maskuliinisen kolmion naistenhuoneen ovesta ja feminiinisen kolmion miestenhuoneen ovesta. (Kolmioille on hämäykseksi - tai lähinnä lapsellisesti - piirretty pää, kädet ja jalat, jolloin niistä tulee sukupuolittuneita ihmisen karikatyyrejä, mikä auttaa katsomaan ohi kolmioiden todellisen symbolisen merkityksen.)

Tietoinen mieli ei ymmärrä tätä viestiä, mutta alitajuinen mielemme koodaa sen helposti. Ja tätä viestiä toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Sitä toistetaan kunnes looginen ja luonnollinen seuraus on viestin aiheuttama alitajuinen ristiriita ja hämmennys.

 Tämä symbolikielellä puhuttelu ja sillä manipulointi on vain eräs niistä lukuisista muuttujista, joiden avulla kyseenalaistetaan se sukupuolirooli, johon biologisen sukupuolemme perusteella samaistumme.

Tämä tällainen harmittaa minua, todella paljon. Ihmisen helppo manipuloiduksi tuleminen harmittaa minua. Haluaisin jokaisen ihmisen seisovan tukevasti omilla jaloillaan, käyttävän omaa arvostelukykyään ja auktoriteettiaan. Haluaisin jokaisen ihmisen arvostavan itseään ja pitävän huolta itsestään - siis tavalla, jossa arvostetaan ihmisyyttä, omaa ja muiden.

Max Spires puhui haastatteluissaan miesten feminisoimisesta (”effeminating”) osana sodankäyntiä ihmiskuntaa vastaan. Kun miehet kollektiivisesti unohtavat jumalisen miehen luontonsa, eivätkä enää ymmärrä tärkeää tehtäväänsä miehinä, he eivät enää kykene vaalimaan ja puolustamaan jumalista naista – ja silloin vihollisella on suora pääsy jumalisen naisen vuoteeseen (vertauskuvallisesti puhuakseni). Tästä vuoteudesta puolestaan ponnistaa laaja-alainen ihmiskunnan orjuutus.

* * * 

Something borrowed.

Onko olemassa mitään sellaista, mitä ei olisi lainattu tai jaettu? Samat alkuaineet, samat aakkoset, sama auringonvalo, sama värien spektri, sama geometria, jaetut symbolit ja logiikka, sama jaettu alitajunta. - Ja samat lainatut skeemat, joiden avulla tätä kaikkea jäsentelemme ja järjestelemme.

No, jos jotain erityistä on tässä nimettävä ja pidettävä lainattuna, niin sanotaan, että tämä alusta jolla kirjoitan, on lainattu.

Ja lainataan tähän myös yhden virkkeen sitaatti, summan mutikassa kirjasta Martel, Jacques: The Complete Dictionary of Ailments and Diseases from A to Z. 

"I must stand by my words and gestures, but that sometimes requires some effort" [kohdasta "Knee ailments"]. (Hmm...)

* * *

Something blue.

Krzysztof Kieslowskin albumi Bleu.

Yhä tärkeä albumi. Täynnään erään nuoruuskevään tuntoja ja tunnelmia, ei kuitenkaan arkisten asioiden soundtrackina, vaan aivan omassa omituisessa paralleelissaan, eräänlaiseen mystiseen luontokokemukseen rakentuneessa, jonne "vetäydyin" potemaan. 

 Muistan huhtikuisen valon ja ohueksi venytetyn sieluni, kaikille ärsykkeille herkistyneen. Liian vähän unta, liian paljon kahvia ja velvollisuuksia. Tuuli on kostea ja viileä, lehtipuut hiirenkorvilla. Teen pitkiä kävelylenkkejä kuten tapani on. Teiden sora on vielä lakaisematta, peltojen laidoilla kellastunut heinä. Taivas nousee huimaavan korkealle ja ylimaallisen kirkkaana - en ole koskaan ennen havahtunut taivaan kerrostumiin ja tunnelmiin, tai ehkä edes sen koko olemassaoloon. Mutta nyt minä näen sen, kuin valtavan huoneen ylleni levittyneenä.

 Ja se musiikki, se pakahduttava melankolinen kauneus. 

 Siinä kaikessa on jotakin ylimaalllista ja... hohtavaa. Olen astunut vanhojen äärieni ohi ja löytänyt uusia tapoja olla olemassa. Oloni on aristava ja kuvottava niin monin tavoin (vähän kuin eksistentiaalinen ahdistus tuntuisi luissa asti; sielun kasvukivut kun tukirangan on kasvettava. Sellaista kipua on vaikea kuvailla eikä sitä pääse pakoon.) Mutta silti osaan rakastaa kauneutta kuin en koskaan ennen. 

 Ja se, kun kaikkien myrskyjen jälkeen on niin tyyni. Niin suloinen, ennen kokematon, syvä tyyneys. Sellaista tyyneyttä on vaikea horjuttaa, tulen myöhemmin huomaamaan. Jokin minussa juurtuu paljon syvemmälle kuin monissa muissa koskaan. Uskallan olla ihminen. Kokonainen ihminen.

Sellainen tunnekerrostuma on hieno kokemus - minkä tosin ymmärtää vasta paljon myöhemmin. Ja tunnelmien muistelu on hienoa aikamatkustelua.

Lisäksi, A Game of Badminton (albumilta Jane Eyre by Dario Marianelli).

Olenko jo listannut kappaleen Gnossienne for piano No.1 ? Se myös, se.

La Lettre du Hussard

Olen kirjoittanut elämässäni valtavasti kirjeitä. Käsin. Aloin kirjoittaa niitä jo leikki-ikäisenä, silloin, kun osasin juuri ja juuri kirjoittaa vasta oman nimeni. (Piirrokset ja leikekuvat avustivat viestini välittämisessä.)

 Koululaisena ylläpidin lukuisia kirjekaverisuhteita, ulkomaita myöten. En ole koskaan ennen pohtinut niin syvästi kotimaatani ja etnisyyttäni kuin kirjoittaessani suomalaisena toiseen maahan, toisen kansan jäsenelle. Sellainen tekee hyvää identiteetille ja omien juurien tunnustelulle, kielitaidon hiomisesta puhumattakaan. (Jo ennen kuin tunsin käsitettä ”toiseus”, opin tuntemaan toiseuden ilmiönä: sain kokea, kuinka minuus voimistuu toiseutta vasten oman muotoni piirtyessä selkeämpänä näkyviin.)

Kirjoitin ahkerasti myös isäni kanssa, koska näin häntä melko harvoin. Myös hyvät ystäväni ovat asuneet satojen kilometrien päässä, joten kirjepapereilla kauniine kuorineen oli aina tärkeä paikka pöydälläni. Siihen aikaan kirjoiteltiin myös luokkatovereiden ja lähellä asuvien ystävien kanssa. Voisi sanoa, että kyse oli kokonaisesta kirjemaailmasta. Innokkaana kirjepostin ystävänä kävin myös lukuisia kirjekursseja - noin kymmenvuotiaana - ja ihmettelin, miksi niiden suorittamisesta jaeltiin kunniakirjoja. (Ne tuntuivat jotenkin ansaitsemattomilta, koska kirjekurssien käyminen oli helppoa. Kuka tahansa osasi lukea opiskelumateriaalia ja vastailla sen pohjalta lomakkeiden kysymyksiin – siis ”luntata” vastauksensa. Mitä oppimista tai edes muistamista se sellainen vaati?)

Teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa kirjoittelin paljon myös miehille. Kirjeet olivat viehättävä tapa lähestyä heitä. Kirjeitse saattoi tutustua etäältä ja hitaasti ilman velvoitteita. Vastasin kirjeenvaihtoilmoitukseen välittämättä annetusta ikähaarukasta, sillä olin oppinut, ettei yhtäkään miestä koskaan haitannut lainkaan se, etten yltänyt ilmoituksessa kerrottuun alaikärajaan. Sain aina vastauksen kirjeisiini, ja kokea, että kirjeilläni oli väliä. Niistä sai kuulemma voimaa, ja ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu, on: Olet palauttanut uskoni ihmisiin. Kirjeitäni säilytettiin – kuulemma – housujen takataskussa, tyynyn alla, takin taskussa tai pelikassissa, ja samaa kirjettä luettiin uudelleen ja uudelleen. (Minut on siis kirjeenkirjoittajana pilalle hemmoteltu.)

Oli mukavaa laittaa kirje matkaan ja mietiskellä, miltä kirjeeni lukeminen vastaanottajasta ehkä tuntui. Yleensä tein kirjeestäni kopion myös itselleni - usein se oli kirjeen raakaversio, jonka lopputulokseen en ollut syystä tai toisesta tyytyväinen -, ja saatoin lueskella sitä pohdintani aikana – ja melkein vannoa, että sanoihin alkoi tarttua vastaanottajan ajatuksia tai tunteita niistä… Se oli jännittävä ilmiö, johon spontaanisti havahduin, ja usein vaikutelmani oli ollut oikea, vaikka pysyin ”ilmiöstä” täysin vaiti. (Ei sellaisesta voi puhua.)

Ja oli ihanaa vastaanottaa kirje odotettuaan sitä. Nykypäivän nuori ei voi tietää, miltä tuntuu odottaa kirjettä tai valokuvien kehittymistä, tai etsiä tietoa ilman verkkolähteitä ja raahata kymmeniä kiloja kirjaston kirjoja kotiinsa. (Nykypäivän nuori ei saa koskaan tietää, millainen ylellisyys tämän päivän salamannopeus on ihmiselle, joka on aina joutunut odottamaan kaikkea kauan.) Olen iloinen, että ennätin kokea kirjeiden kirjoittamisen ajan, ajan ennen maailman digitalisoitumista.

Käsin kirjoittaminen on siis ollut minulle läheistä läpi elämäni. Yhä kirjoittelen muistikirjojani käsin, ja vanhoja, niin ikään käsinkirjoitettuja päiväkirjojani on suuri pahvilaatikollinen. Niiden esiin kaivaminen on kuin henkinen inventaario. Niin paljon muistoja, mielikuvia, tunnelmia. Kuin tulisi mielessään siirretyksi eri aikoihin ja paikkoihin, tilanteisiin ja olosuhteisiin. Olo jää hieman…pöyhityksi. Päivien, ehkä viikkojenkin ajan mielen kerroksissa tulvii ja lainehtii katkelmia eletystä elämästä. Ja kaiken sen on vain annettava lainehtia. (Tämä näyttää tapahtuvan jonkinlaisissa jaksoissa: on kuin olisi väistämättä, silloin tällöin, pöyhittävä mennyttä, jotta se jalostuisi paremmin muistin työvälineeksi, ja ”siistityt tiedostot” vapauttaisivat lisää henkistä toimintatilaa.)

* * *

Näissä ”lainehtimistunnelmissa” haluan kirjoittaa tänne yhden katkelman eräästä muistikirjastani, sen aivan ensimmäisen merkinnän. Se kuuluu, hakasulkeineen kaikkineen, juuri näin:

*alkaa*

[Revitty sivu. Kuinka tyypillistä. En pidä tästä – sivujen, ajatusten sotkemisesta ja sitten niiden repimisestä – mutta sallin sen. Olkoon repeämä se epätäydellisyys, jonka minä hyväksyn hyväksyessäni itseni, omat ajatukseni, tunteeni, ilmaisuni, esitykseni, tekoni. (Hmm…’Hyväksyn ajatukseni ja ilmaisen tämän hyväksymällä revityn sivun jolle ajatus on kirjoitettu’… Kuinka ristiriitaista. Tai ei, ei ristiriitaista – vaan paradoksaalista. No, elämä on. Ja sitähän se hyväksyminen pohjimmiltaan on: ’hyväksyn niin täydesti, että hyväksyn myös sen, että minun on vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä’…)]

Ensimmäinen sivu on pyhä. Aloitus on pyhä; alku on pyhä. En vielä tiedä, mistä kaikki alkaa. On niin monia mahdollisuuksia. Siksi ensimmäinen sivu on tyhjä. Vielä.

Mutta minulla oli ajatus alusta, eräänlainen aloitusajatus, alkuajatus. Olkoon se tämän kirjan alkumuna, josta maailma synnytetään. (Tosin en ole varma, pidänkö siitä pesästä, jonka olen alkumunalleni pehmustanut. Toisaalta on pelkästään sopivaa, johdonmukaista, että alkumuna syntyy hämmennyksen, kaaoksen, keskelle. Siitä se maailmankaikkeuden sijoilleen asettuminen alkaa…)

Aloitus on runo, katkelma elokuvasta Before Sunrise [Rikhard Linklater 1995]. Elokuva on monelle kulttielokuva. Se on minulle kulttielokuva, tahattomasti ja vaivihkaa. Uskon, että moni on rakentanut maailmaansa ja itseään siihen juuri tämän runon kautta. – En kuitenkaan minä, sillä minä en ollut vielä niin nokkela tai tiedostava, tai uskaltanut liittää itseäni ”kulttikamaan”. (Vaatimaton, lähes näkymätön minä.)

Näin Before Sunrisen elokuvajulisteen eräässä pääkaupungin elokuvateatterissa. (En muista missä. Paikka oli suuri, sokkeloinen ja ihmeellinen tytölle, joka oli tottunut pikkukaupungin yhteen ainoaan elokuvateatteriin ja sen kahteen saliin.) Vaikka olin menossa katsomaan toista elokuvaa, jossakin tunteiden ja mielikuvien tasolla minulle jäi vaistomainen muisto, tuntu siitä, että kohtasin Before Sunrisen kanssa elokuvateatterissa, popcornin tuoksussa vieraiden ihmisten keskellä. (Ympärillä olevien ihmisten vieraus lisää läheisyyttä ja intimiteettiä elokuvan kanssa; se on ainoa, jonka puoleen kääntyä, ainoa, jolta hakea lohtua.)

Oikeasti näin elokuvan eräällä pääsiäislomallani tuttavien tuttavien olohuoneen sohvalla. Eivät pitäneet elokuvasta kovin, ja minä pidin oman tykkäämiseni salaisuutena. Onneksi kaikki katsoivat elokuvaa hiljaisuudessa ja keskittyneesti, kunnioittivat hetkeä. Silloin minä saatoin rauhassa luoda suhteeni ja siteeni elokuvaan.

Vielä myöhemminkin, vuokrattuani elokuvan ja katseltuani sen kotona, imettyäni tarinan eetteriä omassa yksityisyydessäni, tunsin lähes sydäntä särkevää haikeutta kaiken hetkellisyydestä, irtipäästämisestä; siitä nautinnosta, jonka hetkelle antautuminen ja siitä sitten luopuminen mahdollistavat.

Elokuvassa on kaupunki yössä täynnä haaveita, tunnelmia ja elämää, kun aamuun on vielä aikaa ja seikkailu vasta alkanut. Ja sitten – kaupunki varhaisen aamun valossa, kun yö on paennut ja sen hetket pysähtyneet. Väsyneet, junan ikkunasta tuijottavat silmät säilyttävät tuokiokuvia vielä hetken mielen perukoilla, viipyilevinä ja elävinä, juuri koettuina, ennen kuin uni laskeutuu niiden päälle ja tekee niistä pelkkiä muistoja. Hetki on mennyt, nuoruus jatkuu vielä, mutta kaikki on lopulta hetkellistä ja katoavaa. Pian kaikki on menneisyyttä, jokainen hetki toisensa jälkeen mennyttä.

Tämä hetkellisyyden teema oli elokuvassa minulle sekä ”pinnallisempi” ensituoksu, joka pian haihtuisi sydäntuoksun tieltä, että vaistonvaraisesti tunnistettava jälkituoksu, kun varsinaisen sydäntuoksun huuma on mennyt. Sydäntuoksu, se elokuvan jälkeensä jättämä, oli minulle sittenkin nuoruuden ylistys: Hetkeen Tarttumisen, Maailman (etenkin henkilökohtaisen, henkilökohtaisesti koetun) Tutkimisen ja Valloittamisen tuoksu. Se on katkeransuloinen aromi, joka muistutti minua kaikesta ihanasta ja pelottavasta, omille siivilleen heittäytymisen oikeudesta ja välttämättömyydestä, elämän kannatteleviin voimiin tutustumisesta.

(Ennen elokuvaa Before Sunrise oli elokuva Reality Bites [Ben Stiller 1994] ja – muistaakseni – etenkin Ethan Hawke.)

[Toinen, vastaavaan kulttivaikutukseen yltänyt nuoruuden ylistys oli Donna Tartt, Jumalat juhlivat öisin (The Secret History). Ehkä myös Anne Ricen kertomukset. Niissä oli kapinaa, kaunista vapaudentuntua, sivistynyttä röyhkeyttä, ihmistä tai ainakin elämää suurempien asioiden koskettelua.

Mmm….jatkan tätä tunnelmointia vielä vähän pidemmälle. Mitä tulee mieleen…

Tarttin tekstit: kesän syvyys, sateet, ilman ylimaalliset värit; paralleelisuus ja ”ulotteisuus”. (Kuten vuosia myöhemmin luin Eckhart Tollen mainion toteaman: luonto – esimerkiksi puu – ei ole ”kolmiulotteinen”; sen voi kokea oikealla tavalla, nähdä sen lähemmin ’sellaisena kuin se on’ vain läsnäololla. Mikään valokuva ei kerro tuosta kokemuksesta yhtään mitään, ei ainakaan voi välittää eikä synnyttää sitä - kenties olla vain haalea muistiinpano. (Vietin teini-ikäni tällaisten ajatusten ja kokemusten – havaintojen ja oivallusten – äärellä, sisällä, huumaamina. Se laajensi kokemustani todellisuudesta!))

 Malja nuoruudelle, kattaus lammen rannalle, musiikki…

(”Kauneus, uni, musiikki.” Miten joku onkin osannut liittää tuollaiset käsitteet toisiinsa ja synnyttää melkein magiaa, joka aukeaa niiden ”koodista”… Siitä runoudessa on kysymys! Vain runoilija voi tajuta, kuinka kauniisti ne asettuvat yhteen, millaisen verkoston ne loihtivat, latauksen luovat, ja millaista mielikuvien sinfoniaa soittavat. [Käytän sanaa ’sinfonia’ siitä huolimatta, että se on kulutettu eltaantuneeksi ja naurettavaksi. – Ja vaikka en itsekään enää kykene kokemaan sitä näistä taakoistaan puhtaana kuten teinit vielä voivat.])

Ricen tekstit: kirkkaat ja levolliset, yksityiset aamut; kahvia, linnunlaulua, kirjoitushetket; uninen tajunta, joka on nostanut minut jonnekin toiseen paikkaan, silti lähelle kaikkea tuttua työssä valvotun yön jälkeen. Häkellys tarinankerronnan syvyydestä, mytologiasta, voimista joita sanat, ajatukset, tarinan hahmot ja paikat liikuttelevat.

Ennen Ricen kirjoja oli kuitenkin elokuva, Interview With The Vampire [Neil Jordan 1994]. (Sitä ennen oli Tom C. ja Far and Away [Ron Howard 1992]. Mitä oli sitä ennen, en tiedä. (Ehkä kuulostelen joskus ’sisäisiä arkistojani’.)

Ehkä vain vanhat sielut voivat tajuta – muistaa – olevansa nuoria, jälleen nuoria. ”Pelkästään nuorelle” nuoruudessa ei ole mitään nostalgista. [Kas, tässä tarjosin selityksen paradoksaalille tapahtumalle, ’nostaa malja nuoruudelle’; aivan kuin nuori ihminen yleensä voisi tajuta, mistä nuoruudessa on kysymys tai miksi se muka on niin hienoa ja ainutlaatuista aikaa. Toki, osa jubileeraamisesta tullee ”kollektiivisesta tietoisuudesta”, jo nuoruuden ihailun tähden.]]

Kannatti repiä sivuja. Muuten olisi jäänyt muutamakin ajatus tässä seuraamatta ja ilmaisematta. (Syntymättä ne eivät kuitenkaan olisi jääneet, sillä nämä ajatukseni kulkevat aina mukanani – joskin ovat puettavissa eri asuihin. [Tämä on ajatus, josta pedanttinen semiootikko ei pidä, sillä hänelle ajatukset eivät ole irrallaan ”käärepapereista” joihin ne kiedotaan (koska muoto määrää sisältöä ja päinvastoin). No, en minä tätä ajatusta vastaan ole, ja sen hyvin ymmärrän. Mutta tarkoitan, että minun ajatusmaailmani – tai yleensäkin sellaiset ajatukset joihin nyt viittaan – on kuin mytologia, jonka tarina, juonet ja hahmot voidaan kertoa lukuisin eri variaatioin. Tähän semiootikkokin, tai ainakin konstruktionisti, yhtyisi.]

Kun on kyse aloitusrunosta, muistettavista runoista tulee mieleeni myös Adrian Lynen Unfaithful -elokuvan kohtaukset, joissa Constance tutustuu runoon, jonka Paul on hänen elämäänsä tuonut:

Constanse on löytänyt Paulin ohjaamana – ”Second shelve from the top, third book from the left. Open the paige 23.” – runokirjan. Constance avaa sivun ja lukee runon siinä hyllyn edessä. Hän häkeltyy mutta ei päästä runoa sisäänsä – tai ei tiedä päästäneensä sitä lähelleen. Hän poistuu, mutta suostuu ottamaan kirjan mukaansa, ”souvenir”.

Joitakin päiviä myöhemmin Constance löytää hyllyyn työntämänsä kirjan. On se hetki päivästä, jolloin koti on tyhjillään ja hän on yksin askareidensa keskellä. Kirja alkaa kiinnostaa häntä, ihan vain äkkiseltään, melkein kuin päähänpistona hänen kulkiessaan hyllyn ohi ja laitettuaan vaatteita kaappiin paikoilleen. Hän poimii kirjan käsiinsä ja muistaa tuulisen päivän kaupungilla, avuliaan ja charmikkaan nuoren miehen. Silloin kirjan välistä putoaa Paulin käyntikortti – yhteystiedot – ja Constance muistaa miehensä ajatuksen kiitosviinistä.

Siitä alkaa runon ja Constancen intiimi seikkailu, minkä merkiksi C. sujauttaa kirjan laukkuunsa ja lueskelee sitä junamatkoillaan, jossakin kodin ja kaupungin välillä (mikä toimii hienona vertauskuvana jonkinlaiselle välitilalle, ’being somewhere in no-man’s-land' (or even in never-never –land)).

[Meta-narratiivista: ennen Unfaithful -elokuvaa oli Le Hussard sur le Toit -elokuva (ja tarina itsessään jo ennen elokuvaa, sillä luin kirjan ennen filmiä, joka sittemmin syrjätti kirjan, niin mahtava elokuva se oli, vaikka kirja yhä jäi "talismaanikseni") ja Olivier Martinez. En tiedä, kumpi lopulta enemmän - hänen hahmonsa vai husaarin tarina - mutta Martinez ensin*. (Alussa - siis tarinalla Unfaithful -elokuvan alusta - oli siis kuva ja musiikki. Sitä ennen oli toinen kuva ja toinen musiikki. Sen taustalla puolestaan joulunaika, rakastuminen ja intiaaninäyttely: ehkä aloin käsitellä niihin liittyviä latauksia tarinan avulla... Tällaisessa "narratiivisessa kerrostumisessa" on kuin kukin kuva tai tilanne olisi tausta, johon uusi kuva upotetaan, kunnes kollaasista tulisi täysi – tai ainakin edeltävää kokonaisempi, moniulotteisempi.

[Ehkä elämän on tarkoitus merkityksellistyä kuva kuvalta... Tai jännittävämmin sanottuna: ehkä elämän salaisuuden kuuluu aueta kerros kerrokselta. ("Narratiivi" on tässä oiva apukäsite.)

Ja ehkä on lopulta vain yksi kuva, jonkinlainen alkuidea, joka elää ja muuttaa muotoaan, liikkuu kuvasta toiseen ja kertoo itsensä usean eri kuvan ja kerrostuman kautta, koska yksi kuva tai kerrostuma ei siihen riitä. (Ehkä se kuva on aluksi pelkkä kuva alkumunasta, joka ei vielä  ole kuoriutunut...haha.)]

Molemmat elokuvista olivat minulle kultteja jo ennen niiden näkemistä. Myös Uunfaithfulista oli siis ”alkukuva". Se oli kaunis ja lämmin.]

Matka elokuvaan oli Hetki ja seikkailu, odotettu ja odotukset lunastava. Elokuva rakensi minulle tilaa, hengitin yhdessä sen kanssa - en niinkään elokuvan juonen kuin elokuvan maailman kanssa. En tiedä miksi se oli niin ihana, mutta se oli. Vene oman pihalammen laiturilla, tuuli kolistelemassa ikkunaa, lempeä vaikka pilvinen arkipäivä, asema ja suurkaupungin rytmi jonka kanssa opetella tanssimaan, hetket jotka kannattelevat, jännittävä kirjakauppa ja ystävällisiä ihmisiä, perheaterioita, tapaamisia ja kahviloita, hillityt värit ja ripaus boheemia runoutta... ja kaiken yllä leijuu haikean kaunis pianomusiikki. (Elokuvassa tai kirjassa ihaninta on sen atmosfääri, joka luo paralleeleja kuulijansa elämään jokaisesta löytämästään liittymäkohdasta. Kuin oman elämän ääniraita kerrostuisi, ja jossakin kaukana kertojan ääni syventää tarinaa...)
 Minä jollakin tapaa kudoin maailmaani tarinaan ja tarina puolestaan minuun, se kannatteli minua. Tätä on vaikea selittää, ja kaikki kuvaukset kuulostavat typeriltä koska paatosta ei voi välttää: selitys on kuin se valokuva puusta, joka ei voi kertoa mitään oleellista valokuvatun puun todellisesta ulotteisuudesta. (Ja niin: omassa maailmassani elokuvan tarina päättyi jo kauan ennen elokuvan varsinaista loppua – sellainen sotku ei kuulu omaan maailmaani).

Elokuva oli ensimmäinen elokuvissakäynti uudessa kotikaupungissani, yksin. – Mutta kuitenkaan en ollut lainkaan yksin enkä yksinäinen! Elin ihmeellisessä, onnellisessa vapaudessa ja voimantunteessa, jossa millään harmaan arjen muodolla ei ollut kykyä tai oikeutta koskea minuun. (Grey days were simply gone.) Elokuvan jälkeen istuin hampurilaisravintolan yläkerrassa täynnä syvää tyytyväisyyttä ja läsnäoloa. Koskettelin onnea, se virtasi minuun ja lävitseni eikä kadonnut minnekään. Se kesti painoni, oli virittynyt paksuksi, huomisiin, lukemattomiin huomisiin asti.

Kun elokuva julkaistiin kotiin kannettavassa muodossa, kaikki oli kuin minua varten suunniteltu. (Tällaista ajattelua voi harjoittaa silloin, kun haluaa olla itselleen hyvä ja suhtautua elämään henkilökohtaisena lahjana. Ja lopulta, kaikki ihmisen omassa elämässä on häntä varten: kaikki on ihmiselle olemassa vain hänen oman kokemisensa kautta, ja ihminen on väistämättä itse oman kokemisensa keskushenkilö. Näin ollen jokainen asia ihmisen elämässä on olemassa vain tultuaan tai tullakseen koetuksi, sillä ainoastaan kokemispiiriin sisältyvät asiat ovat ihmiselle olemassa. ["Kokemus" tai "kokeminen" on ymmärrettävä tässä laajasti: myös ajatus tai tunne on "kokemus" ja "kokemista" - ja tarkemmin ajateltuna kaiken kokemisen lähtökohta ja ydin, olkoot kyse kuinka konkreettisesta ja fyysisestä kokemuksesta tahansa. (Edes sitä ei ole "olemassa" ilman kokemusta siitä.)] Tästä seuraa, että jokaisella asialla ihmisen kokemispiirissä on jotain kerrottavaa ihmisestä ja hänen elämästään: se, mitä ja miten ihminen kokee ja miksi hän niin tekee, kertoo siitä, mikä on hänelle olemassa ja siten myös merkityksellistä. Kaikki kokemismaailmaan ilmaantuneet tekijät muokkaavat ihmistä, ovat seurausta edeltäneen kokemismaailman tilasta ja johtavat toiseen. [Elämässä on valtavasti myös potentiaalisesti koettavia asioita, siis asioita jotka odottavat mahdollisuutta tullakseen koetuiksi. Myös nämä potentiat, toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet, kertovat ihmisestä, sillä mahdollisuuksien rajat ovat henkilökohtaiset, ja perustuvat kokemismaailman tilaan. Jos koettavien asioiden mahdollisuuteen halutaan vaikuttaa, on ensin vaikutettava siihen tilaan joka kokemispiirissä vallistee. On selvää, että inhimillisessä todellisuudessa (eli aika-tila -jatkumoon sidotussa todellisuuskokemuksessa) kaikki potentiaalinen ei aktivoidu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, sillä kokeminen keskittyy aina johonkin valintaan, tietoiseen tai tiedostamattomaan (yleensä tiedostamattomaan), ja jokainen valinta etääntyy valinta valinnalta kauemmas muista potentiaalisista valinnoista ja lähenee toisia.
 Mutta yhtä kaikki: tällä tavalla ymmärrettynä kaikki ihmisen maailmassa on siellä vain kertoakseen hänestä, hänelle itselleen. Kaikki perustuu suunnitelmaan - tai mielen sisäsiseen skeemaan - "tarinasta" (kuten maailmasta, elämästä ja identiteetistä) ja sen kerronnasta.]
 Tämä ei ole egosentrisyyttä vaan väistämätön perspektiivioppi ja itsetutkiskelun lähtökohta. Asioiden olemassaolo sinällään ja niiden olemassaolo minulle ovat kaksi eri asiaa, ja oman perspektiivini reunaehdot määrittelevät, missä määrin ja minkä laatuista todellisuutta maailmaani virtaa.
 Kun siis sanotaan, että jokin "on kuin minulle suunnittelu", kerrotaan ihmisen omasta vastaanottotavasta, siitä, kuinka ihmisen oma tila määrittelee sitä, mistä aineksista ja millä tavoin hänen elämänkokemistaan kerrotaan.)

Lähdin siis syntymäpäiväni kunniaksi pyöräilemään kaupungille, kioskille, noutaakseni juuri ilmestyneen elokuvan. (Olin kait nähnyt lehdessä mainoksen. Siitä tiesin, milloin ja mistä.) Ilta oli hiljainen ja tumma, talvinen ja jäinen. Lumet olivat sulaneet ja painuneet kuultavaksi, jähmettyneeksi, rahisevaksi massaksi, kuten ne satamakaupungissa tekevät: päivällä sulaa, illalla kohmeista. Kioskilta löytyi myös suuri rasia suklaarusinoita turkoosinvärisessä rasiassaan, jota taisin säilyttää vielä pitkään sen jälkeen, kun ilta oli mennyt ja rusinat loppuneet, muistoksi Hetkestä ja sen tunnelmasta.

(Nykyään ajattelen, että sellainen takertuminen – suklaarusinarasioiden säilyttely – on tahmeaa ja tunkkaista, jättää sielun näkymättömin siimoin kiinni menneeseen, kunnes sielu hidastuu tai pysähtyy kokonaan, tulee vedetyksi takaisin menneisiin päiviin, joita on mahdotonta kokea sellaisinaan uudelleen – ja sitä mahdottomampaa kokea lainkaan, edes muistoissaan, mitä hanakammin niistä pitää kiinni. Niille on annettava vapaus virrata omien lakiensa mukaan. Sellaisia ne muistot ja tunnelmat ovat.)

*Se, mitä jokin Olivier Martinezissa minulle edusti, kulki Angelo Pardin kautta Paul Marteliin, arkipäiväistyi ja modernisoitui – tai muuttui kokonaan ajattomaksi. Meditoin tuntikausia kuvani äärellä ja kokosin musiikkikollaasejani. (Angelo Pardi on hahmo, jonka koin edustavan omaa itseäni, maskuliinista puoltani tai jopa animusta – vaikka animukseksi Angelo taitaa olla liian hallittu. Noh, löysin kirjallisuudesta myös hänen "kääntöpuolensa". En kerro kenet.)

Mutta nyt, enough said. On aika.

Runo elokuvasta Before Sunrise: Milkshake

Daydream delusion

Limousine eyelash

 oh baby with your

  pretty face

Drop a tear

 in my wine glass

Look at those big eyes

See what you mean to me

 Sweet cakes and milkshakes

I’m a delusion angel

I’m a fantasy parade

I want you to know what I think

 don’t want you to guess

  anymore

You have no idea

 where I come from

We have no idea

 where we’re going

Lodged in life

 like branches in a river

  flowing downstream

   caught in the current

I’ll carry you

You’ll carry me

That’s how it could be

Don’t you know me?

Don’r you know me by now?

-         Before Sunrise, Rikhard Linklater

(Olin 16-17-vuotias. Mikä ihana, täydellinen ikä kokea tämä elokuva.)

…Ja runo elokuvasta Unifaithful.

Drink wine

This is life eternal

This is all

 that youth

  will give to you

Is is the season

 for wine, roses

  and drunken friends

Be happy

 for this moment

This moment

 is your life.

 - Omar Khayyam

*loppuu*

Katsotaan vielä seuraavaa merkintää. Se on eräänlainen "disclaimer".


*alkaa*

Niin, elokuva voi olla rakentelun ja kannattelun kyvyssään ihana.

Silti; samalla kertaa on surullista tietää ja tajuta, että ihmiset yrittävät saada sitä samaa mitä ovat elokuvassa nähneet, kopioivat ja eksyvät kopioihinsa, ja jopa pitävät elämäänsä samassa suhteessa ”aitona”, ”todellisena” tai ”onnistuneena” kuin ovat onnistuneet seuraamaan kuviaan ja jäljittelemään ihannettaan. Kaiken tämän keskellä he tulevat itselleen, omalle elämälleen ja maailmalleen vieraiksi, kadottavan sen tai välittömän yhteytensä siihen. He eivät löydä omaa olemassa oloaan ja aitoa kokemustaan, koska kuvat häiritsevät heitä, ovat heidän ja todellisuuden välissä, sapluunoina. He eivät löydä ja kirjoita omia tarinoitaan, koska eivät osaa antaa niiden tapahtua.

Tietysti kuvat voivat auttaa myös tunnistamaan ja hahmottamaan. Ehkä kuvat ovat kuin viini: paitsi että ne paranevat vanhetessaan, ne on nautittava viisaudessa.

*loppuu*

Mikäpä voisi sopia tähän nyt paremmin musiikiksi kuin elokuvasoundtrackit.

Jean-Claude Petit: Le Hussard sur le Toit

(Tämä albumi on minulle kuin koti: sen huoneita, esineitä ja elementtejä ei osaa arvioida esteettisesti, koska niillä on huomattavasti syvempi ja tärkeämpi merkityksensä. Ne ovat niin elimellinen, tuttu ja tärkeä osa omaa elämää ja mielenmaisemaa, ettei ole mielekästä etääntyä ”objektiivisuuteen” niiden kanssa. Niinpä tämän albumin musiikki ei ole minulle vain kaunista musiikkia, vaan monimutkaisin tunnesitein henkilökohtaiseen sielunmaisemaani rakentunut punos.)

Le voyage d’Angelo (track 2)

Roland furieux (track 4)

La lettere du hussard (track 7)

“C’est bien mon colonel?” (track 12)

Sekä tietysti nimikkobiisi ja Générique fin

(Jotenkin tähän sopii myös Bachin sellosonaatit ja José Carrerasin ylväs, mahtipontisesti esitetty Tristesse [Chopinin tuttu melodia].)

Jan Kaczmaerkin sävellykset Unfaithful –elokuvan albumilta:

At Home

Farewell

sekä tietysti nimikkobiisi, myös pianovariaationa

Ja jos muistakin ”kulttielokuvista” poimitaan kappale, olkoot ne nämä:

Before Sunrise – Come here

Reality Bites – (se U2:n biisi)

Interview With the Vampire – Libera me, ehdottomasti

Far and Away – Book of Days

PS: Näin jälkikäteen ajateltuna: "pretty face" ja "milkshake"? "Drop a tear"? "Delusion...fantasy...Caught in the current"? "We have no idea where we're going...flowing downstream..." Loistavaa rakennusmateriaalia nuoren ihmisen elämälle. - Tai ehkä se on tunnustus, pelkkä tilannekuvaus? (Ja, by the way, "Milkshake" -runon oikea nimi on Delusion Angel, jonka on kirjoittanut David Jewell.)

(Ja entäpä Constancen lempinimi Connie. Was Connie the con-artist of her own life?)

PS of PS: Luovun otsikon etumerkinnästä "P". Se on tässä vaiheessa pelkästään häiritsevä tai hämmentävä merkintä, sillä kirjoitukseni ovat aikoja sitten lakanneet asettumasta teoksen Kivun kauneus "taukotilaan". (Mitä sille tekisin tai kuinka siihen palaisin - palaanko? - sekä kysymyksiä muista punaisista  langanpätkistä mietin joskus, kun tulee sen aika. Ehkä jossain vaiheessa siivoilen ja jäsentelen blogini uudelleen?)

Bingo!

Jotakin lyhyttä jälleen, vain täydennys vuosittaiseen joululaulujen listaan. (Tämä alkaa olla jo perinne.)

Tänä vuonna laulujen joukosta nousi esiin yksi ylitse muiden. Giulio Caccinin Ave Maria. Voi miten kaunis. Miksi en ollut koskaan aikaisemmin "kuullut" sitä? Nyt se erottui muiden joukosta kuin kirkas helmi. (Pidän tästä tavasta "löytää" musiikkia: äkkiä jokin laulu vain erottuu muiden joukosta huumaavan ihanana, ja on kuin ei koskaan ennen olisi sitä kuullut.) Kuoroversio on paras.

P: scratch

Unien aikainen itsetutkiskeluni on vaikeutunut. Eräänä yönä unessani, tässä aivan hiljattain, olin työhuoneessani. Huone oli samanlainen kuin reaalitodellisuuden työhuoneeni. Menin kaapin luokse avatakseni sen ja nähdäkseni itseni oven sisäpuolen peilistä - mutta peili oli viety pois. Olin asiasta hämmentynyt ja tyrmistynyt. Tyrmistys oli läpitunkevaa. Ehkä juuri siksi muistan unen kohtauksen. Muuta en siitä muistakaan.

Tästäpä on viime aikoina tullut varsinainen unipäiväkirja. Mutta unista on helppo ja hauska kirjoittaa.

(Jatkan myöhemmin, kun tekniikka pelittää paremmin.)


Siihen asti Tiffanyn veikeä I Think We're Alone Now.

Ja myös Sandran In the Heat of the Night. 
Jostain syystä se on alkanut kuulostaa hyvältä vuosikymmenen jälkeen. En tiedä miksi, mutta '80-luvussa on ylettömästi nuorisonostalgiaa. (Toinen nostalgiapaikka on '60-luku. Be my baby.) Nämä ajat - paikat - tulvivat tarinoita, siis mielikuvitukselle.
Around My Heart