The Dark Matter (2/2)

Aluksi muutamia mielessä pidettäviä suuntaviivoja. En nimittäin halua karauttaa sellaiseen ”ymmärryksen matalikkoon”, johon tämä ”liikkuva prosessini” voisi jumittua kiinni siten, etten enää pääse etenemään aiheen käsittelyssäni mielekkäästi.

 

Eräs sellainen matalikko on aina ja perinteisesti ollut aiheen kaunistelu. BDSM -tematiikan kohdalla tällaista on esimerkiksi suuntauksen liiallinen ”henkevöittäminen” tai - mikä pahinta - sadismin perimmäisen luonteen unohtaminen kaikessa hyvää tarkoittavassa ymmärtämisen halussa.

 

Joten ihan vain suunnan tarkistamiseksi:

 

(Jos kuitenkin haluaa jatkaa siitä mihin jäin ja edetä seuraavan elokuvan tarkasteluun, asteriskit ohjaavat, jälleen.)

 

So, let’s make no mistakes;

 

YKSI:

 

Sadisti on henkilö, joka nauttii aiheuttamastaan kärsimyksestä - ei siitä nautinnosta, jota hänen aiheuttamansa kärsimys toiselle mahdollisesti tuottaa. Osa sadistin henkilöstä eittämättä nauttii myös siitä, mutta varsinaisia sadistisia tarpeita se ei tyydytä.

 

(Koska voin helposti uskoa, että sadisti nauttii - tai kykenee nauttimaan - myös tuottamastaan mielihyvästä, kieltäydyn siis ajattelemasta, että kukaan voisi olla puhtaasti sadisti. Jo psyyken olemus tekee sen mahdottomaksi. Ihminen ei koskaan, ei ikinä ole pelkästään yhtä asiaa. Ei sadisti, ei narsisti, ei mitään pahaa. – Mutta ei puhtaasti mitään hyvääkään. Sellainen olisi epäinhimillistä ja kaiken kukkuraksi stereotyypittelyä. [”Inhimillisyys” tarkoittaa tässä siis kaikkea ihmisyyttä koskevaa, mitä tahansa ihmisyyteen kuuluvaa ja ihmiselle luonteenomaista - ei ainoastaan sitä humaaniutta, jota, humanismin perinteen mukaan, inhimillisyydellä yleensä tarkoitetaan.])

 

Tästä syystä - siis siitä syystä, että sadisti nauttii aiheuttamastaan kärsimyksestä - sadisti haluaa, että alistuva osapuoli vastaanottaisi myös sellaisen kärsimyksen, josta tämä ei nauti. Itse asiassa sadisti reagoi kiihkeimmin juuri tällaiseen: toisen aitoon kärsimykseen. Jos sadistilta anelee armoa, ei suinkaan herätä hänen myötätuntoaan vaan kiihottaa häntä. Vastaavasti alistetun osapuolen reagoimattomuus turhauttaa sadistia; kärsimys on merkki sadistin vaikutuksesta, voimasta ja vallasta.

 

Pohjimmiltaan tässä - siis tarpeessa aiheuttaa henkistä tai fyysistä kärsimystä - on tietenkin kyse vallasta, sen käytöstä: kun hallitsee toisen osapuolen kokeman kärsimyksen toteutumista, intensiteettiä ja kestoa, hallitsee koko toista ihmistä. (Tuskin mikään keskittää ihmisen huomion kipua tehokkaammin – ellei kipu sitten lähetä kivun kokijaa dissosiatiivisiin mielentiloihin, mikä tuskin vähentää sadistin kokemaa voiman tunnetta, päinvastoin.) Lisäksi ihminen, joka haluaa vapautua kokemastaan ankarasta kärsimyksestä, antautuu ehdoitta hänelle, jolla on valta lievittää tai poistaa kärsimys – jos sellainen taho vain löytyy. Ja sellainen löytyy takuuvarmasti silloin, jos kärsimyksen lievittäjä on sama taho, joka myös aiheuttaa kärsimyksen.

 

Tämän vuoksi sadisti kokee tärkeäksi osoittaa myös hellyyttä. Hän haluaa muistuttaa, että hänellä on valta poistaa kärsimys tai lievittää sitä. Juuri tämän seikan takia alistettu voi kiintyä paitsi alistajaansa myös kärsimykseen – ja muotoutua masokistiksi; oikeanlainen kipu itsessään tuo masokistille monistakin syistä nautintoa, mutta sitä tuo varmasti myös kivun lakkaaminen. ”On ihanaa, kun kipu vähitellen lakkaa”, todettiin jo aikoinaan vitsissä, jossa miekkoselta kysyttiin, miksi tämä hakkaa päätään seinään. Niin. Kivun lakkaaminen on ihanaa; se tekee kivuttomuuden näkyväksi, suorastaan ihanuudeksi, ja herkistää kaikelle sille hellyydelle, joka seuraa tai lomittaa kipua. (Jos kykenee nauttimaan kivuttomuudesta, voi tuntea melkein onnellisuutta. Tällaiseen tyytyväisyyteen masokisti kuitenkin tarvitsee kipua: kipu on silloin väline, tie tunteisiin ja koko olemassaoloon. [Toki kipu voi  olla väline - "tapa varmistua olemassaolostaan" - myös toisin: joskus kuulee kerrottavan, että silloin kun ei enää kykene tuntemaan muuta, voi tuntea edes kipua. (Kipuhan muutoinkin, jo minuuden kehittymisen alkuvaiheissa, osoittaa fyysisen olemassaolomme reunat ja ehdot. Ei siis ihme, että juuri kivun tunne voi assosioitua keskeisesti kokemukseen olemassaolosta ja minuudesta: kivusta tulee oman minuuden muodon ja omaa olemassaoloa koskevien ehtojen "varmistus". Tämä ilmiö tai periaate kehittyy henkilön mukana. Niinpä tällaisella "kiputunnistuksella" on myös "henkistyneempi", abstraktimpi versionsa, jossa "kivun problematiikka" on luikerrellut tunne-elämään ja moraalikoodeihin - ajatellaanpa vaikka "synnintuntoa" tai syyllisyyttä ylipäätään. [Ei ihme, että sadisti pitää näiden tunteiden koskettelusta, taivuttelusta niiden avulla.]) Tällaisessa - siis siinä että kipu on ainoa elävöittävä tunne - kuitenkin lienee kyse hieman toisenlaisesta problematiikasta (joka sekin voi toki sekoittua edellä kuvatun kaltaiseen masokismiin, joka sinällään kuvaan masokismin mekaniikkaa yleensä, ei pelkästään seksualisoitunutta. Niinpä kuvailtu mekaniikka on mainiosti esillä myös, esimerkiksi, perinteisessä kasvatuksessa, myös instituutioiden tasolla, ajatellaanpa vaikka kirkkolaitosta tai koulua ennen vanhaan, miksei myös armeijaa, kasvatuslaitoksia ylipäätään. Kärsimystä vastaanottamalla saa nautintoa ja hyväksyntää... Silloin esimerkiksi "jalostuu" tai "kasvaa" ja "oppii kunnioitusta" ja "oman asemansa", ja osoittaa olevansa "arvoinen". (Eikös "miehuuskin" ole melko keskeisesti sidottu kivunsietoon? Kyllä on.) Tarkoitan sanoa, että kivun problematiikka koskee jokaista, tavalla tai toisella: meidät kaikki väännetään kivulla vinoon, ja siitä rakennetaan huomaamattomia normeja, suorastaan dogmeja. Kivun problematiikka sisäistetään meihin.])

 

[Jatkaakseni vielä edeltävää ja jotta ilmiön laajempi yhteys tulisi näkyväksi:

Pohjimmiltaan esimerkiksi koko länsimainen kulttuuri perustuu tällaiseen dynamiikkaan (sillä länsimainen kulttuuri perustuu kristinuskoon, joka puolestaan perustuu siihen ajatukseen, että ”Jumalan Poika” poisottaa kärsimyksen. Toisin sanoen tarvitsemme aina jonkun muun rakastamaan (tai rankaisemaan) meitä, ja tuo ”joku muu” on aina sellainen, joka edellyttää kunnioitustamme, suoranaista antautumistamme. En tässä tarkoita ottaa mitään uskonnollista kantaa vaan osoittaa, että kärsimys on tärkeä ”dogmatiikan väline”: omistamisen, alistamisen ja ohjailun väline. (Onko olemassa ainuttakaan uskontoa tai ideologiaa, joka ei pyrkisi kärsimyksen poistamiseen? Tai ainuttakaan kasvatuslaitosta, joka ei pyrkisi kasvattamaan kivun avulla? Ja eikö suurimpana palkintona luvata aina Täydellistä Kivuttomuutta (Taivasta)...?)

 

Oleellista tässä on, että kärsimys poistetaan ”Mestarin ohjauksessa”, hänen ehdoillaan ja säännöillään. Kärsimyksen poistaminen edellyttää toisin sanoen sääntöjen noudattamista ja oikeanlaisia rituaaleja. Tämä voi toteutua vain, jos ”Mestari” hallitsee myös kärsimyksen synnyttämistä. Koko ajatus kärsimyksen poistamisesta edellyttää siis ensin taustalleen kärsimyksen (tai ajatuksen, kokemuksen, uskomuksen kärsimyksestä). Ihmisparka on siis laitettava kärsimään.

 

Perinteisesti tämä on esimerkiksi kristinuskossa tehty istuttamalla ihmiseen hermoja raastava synnintunto. (Tosiuskovainenhan ei voi elää ilman synnintuntoaan. Juuri synnintunto tekee hänet ”otolliseksi jumalalleen”, koska se kertoo siitä, että hän muistaa asemansa jumalansa edessä ja on siten ”pelastuksen tilassa”. Synnintunnosta poikkeaminen olisi siten monin verroin ahdistavampaa ja sietämättömämpää kuin synnintunto itsessään. ’Jos ei ole synnintuntoa, on syytä huolestua’; ’jos ei tunne kipua, on lakannut merkityksellisen olemassaolonsa.’) Vielä nykyäänkin jopa kaikkein ”maallisin” ihminen tunnistanee itsessään jonkinlaisen syyllisyyskompleksin, vähintään ”puutteellisen itsetunnon” – vaikka se ilmenisi ”vain” kyvyttömyytenä ”rakastaa itseään”, eikä varsinaisesti tuntuisi juuri miltään, eli jonkinlaisena ”itsensä (emotionaalisena) hylkäämisenä” siis.

 

Samaa periaatetta toteutetaan kaikkialla autoritaarisia hierarkioita suosivissa instituutioissa (kirkko, koulu, armeija); myös kasvatus - ihmisen ”sosiaalistaminen” - toimii aivan samalla periaatteella kuin sadomasokismi. Meidät on otettu haltuun. (Vapaus on illuusio.)

 

Tällä menetelmällä on siis pitkät perinteet, ja se ulottuu seksualisoitua sadomasokismia huomattavasti laajemmalle.

 

(”Abstrakti kärsimys”, ”eksistentiaalinen tuska”, ”syyllisyyskompleksi”… metafysiikka! Kuulostaa vaikealta. Pitääkö tästä päätellä, että sadomasokismi on syvällisten - ja siksi pohjimmiltaan myös sensitiivien - ihmisten seksuaalinen suuntaus… Vai pitäisikö ajatella, että minä itse ajattelen tästä kaikesta ”liian vaikeasti”. [Tosin, kuinka se edes olisi mahdollista… Ei ihminen osaa ”ajatella vaikeasti”! Epäselvästi ehkä, mutta ei vaikeasti.]

 

Niin tai näin, kaikki BDSM –suuntauksen pariin ajautuneet eivät kuitenkaan ole siellä syystä, että heissä itsessään olisi mitään erityistä sadomasokistista psykodynamiikkaa. (Paino sanalla ”erityistä”, sillä ajattelen, että meissä kaikissa on jonkinlainen sadomasokistinen dynamiikka jo pelkästään siksi, että elämme keskenämme, ja ihmiset ovat aina keskeneräisiä ja haavoilla, ja keskeneräiset ja haavoilla olevat ihmiset kohtelevat toisiaan enemmän tai vähemmän julmasti – vaikka totta kai myös hellästi. Enemmän tai vähemmän vinoksihan siinä kasvaa.) Palaan tähänkin tuonnempana. Nyt koskettelen jälleen liian montaa asiaa samaan aikaan.)]

Masokistin kannalta tässä konkreettisen kivun – fyysisen ja/tai psyykkisen kivun – tarpeessa voidaan nähdä myös eräänlaista ritualistista tai symbolista maailmantuskan haltuunottoa: abstrakti kärsimys, kuten eksistentiaalinen tuska, on muodoton ja vaikea hallittava, ja saattaa siksi olla myös sietämätön. Mutta jos tällaisen kärsimyksen voi konkretisoida, silloin siihen saa otteen ja voi käsitellä sitä, lievittää sitä, tulla sen kanssa toimeen. (Sadistin kannalta tässä ”kärsimysnäytelmässä” voi puolestaan nähdä oman kärsimyksen projisointia.) Tällähän usein perustellaan sadomasokismin mielekkyyttä; sadomasokismi on ”outlet” jollekin sellaiselle, mitä muutoin on vaikeaa tai mahdoton käsitellä. Jos sadomasokismissa halutaan nähdä periaatteellista vastuullisuutta, se perustuu juurikin tähän: vaikean tai vaarallisen asian hallittuun käsittelyyn. (Samaa alleviivataan myös Shadesissa.) Näin ollen sadomasokismi onkin eräs harvoista ”sallitun väkivallan” käyttömuodoista. Palaan tähän myöhemmin.

Voi siis sanoa, että sadomasokistisen kärsimyksen tarkoitus on piirtää esiin valta ja sen käyttäjä.

Toisin sanoen, tämä valtajuttu on kärsimysjutun takana. Siksi valtajuttu on myös tärkeämpi, oleellisempi asia. Kärsimyksellä on siten ”pelkkä” funktionaalinen merkitys, ja tämä merkitys palvelee varsinaista asiaa: valtasuhdetta.

(Ehkä Shadesissakin viitattiin juuri tähän siinä kohdassa, jossa todettiin, melkoisen mystisesti, että BDSM is a distraction from the real issues. Uskon, että myös seksuaalivietillä tai ”seksuaalienergialla” on tässä oma tärkeä funktionsa - onhan kyse seksuaalisesta suuntautumisesta (eli ”seksuaalienergian kanavoimisesta”, seksualiteetin saamasta muodosta) - mikä tekisi myös ”seksuaalienergiasta” lähinnä funktionaalista. Pohdin tätä tarkemmin jossakin myöhemmässä kirjoituksessani.)

KAKSI:

Kuten jo edeltävästä voi päätellä, sadomasokismissa on ensisijaisesti kyse psykodynamiikasta, siitä psyykkisestä ja emotionaalisesta varauksesta tai jännitteestä, joka perustuu alistamiseen tai alistumiseen ja herättää seksuaalisia tuntemuksia tai haluja. Ilman tätä kokemusta, siis kokemusta alistamisesta tai alistumisesta, seksuaalista halua ei välttämättä synny lainkaan.

[Tästä kaikesta voi päätellä myös sen, että sadomasokistisen jännitteen/halun kokeminen edellyttää taustalleen jo ennakolta tietyllä tavalla kehittyneen psykodynamiikan. Toisin sanoen sadomasokistinen psykodynamiikka ei synny tyhjästä tai itsestään, vaan edellyttää seksuaalisuuden ja nautinnontunteiden ”piuhoittumista” – ehdollistumista – tietyllä tavalla.

Mikäli tämä ehdollistuminen ei ole ”geneettistä” - enkä ajattele että se olisi -, siinä tapauksessa kenestä tahansa voidaan periaatteessa tehdä jonkinlainen sadisti tai masokisti tai sadomasokisti.

(Jos esimerkiksi viihdeteollisuutta liikuttelevat tahot eivät ajattelisi näin, miksi pyörittää sellaisella volyymilla ja sellaisilla rahoilla BDSM –suuntauksen lanseeraamista, jopa lobbaamista? Tämähän olisi ristiriitaista jo siihen ajatukseen nähden, että sadomasokistit ovat ”vähemmistö”; miksi suuren yleisön pitäisi yhä enenevässä määrin nähdä asiat ”sadomasokistin silmin”, jos tämän ei ajatella vaikuttavan suuren yleisön omaan seksualiteettiin? Palaan tähän kysymykseen.)

Siitä, kuinka tämä ”piuhoittuminen” tapahtuu, on olemassa useampiakin teorioita, jotka eivät välttämättä sulje toisiaan pois. Osaa olen jo käsitellyt, osaan palaan myöhemmin.]

Niinpä oleellisinta eivät ole välineet tai teot itsessään. Oleellisinta on sadomasokistisen dynamiikan läsnäolo, sen tunnistaminen ja siihen reagoiminen, ”triggeröityminen”. (Tässä on siis jotakin samaa kuin pedofiliassa – anteeksi vain rinnastus.) Tästä syystä sadomasokismi ei myöskään välttämättä tarvitse mitään tiettyjä välineitä tai tekoja toteutuakseen (joskin välineitä ja tekoja – eräänlaisia rituaaleja – on tarvittu silloin, kun sadomasokistista dynamiikkaa on rakenneltu).

Vastaavasti - ja tämä on kenties kaikkein kiinnostavin sadomasokismin piirre - sadomasokistinen kokemus tai nautinto ei välttämättä edellytä mitään fyysistä konkretiaa. (Tästä on osoituksena esimerkiksi se, kuinka pelkkä oletettu ”uhkaavuus” - muille näkymätön - saa alistuvan osapuolen reagoimaan. Alistaja puolestaan reagoi aivan vastaavalla ”kätketyllä taajuudella”.) Ylipäätään sadomasokismi on hyvin paljon psyykkistä mittelyä ja henkisen sietokyvyn koettelua (myös silloin kun käytetään fyysistä kärsimystä). Tässä mielessä sadomasokismi on melkoisen ”henkistä” tai ”hengellistä”, jopa ”metafyysistä” luonteeltaan – minkä vuoksi sitä on lähes mahdotonta ymmärtää vain ”ulkoapäin katseltuna” eli menemättä pintaa syvemmälle.

Toki on olemassa ihmisiä, joita viehättää erityisesti ja ensisijaisesti sadomasokismin esteettinen puoli rekvisiittoineen ja rituaaleineen. Silloin saattaa kuitenkin olla ennemmin kyse fetisismistä kuin varsinaisesta sadomasokismista. Eittämättä myös sadomasokistinen juonne on silloinkin olemassa, mutta kärsimys itsessään – sen aiheuttaminen tai vastaanottaminen – ei välttämättä ole seksuaalisen tyydyttymisen ehto (mitä se on ”varsinaisilla” sadomasokisteilla).

(Joskus tuntuu, että osa BDSM –suuntauksen kannattamisesta on lähinnä erikoisuuden tavoittelua ja väline erottautua ”taviksista”, saada jonkinlaisia ”tyylipisteitä”. Varsinaiseen sadomasokistiseen dynamiikkaan ei kuitenkaan tunnu istuvan ajatus siitä, että ”piirien olisi pysyttävä pieninä.” Todellinen sadomasokisti haluaisi kaikkien olevan sadomasokismille avoimia, eikä vähiten syystä, että siinä tapauksessa sadomasokismi olisi täysin laillista, julkista, hyväksyttyä ja sallittua, suorastaan ”maailman tapa”, ja sadisti voisi kohdistaa sadistista vallanhaluaan kehen tahansa ilman arvostelua. Päättelen näin siitä, että jos katsomme vaikkapa populaarikulttuuria, sillä alkaa olla tilillään jo kokonainen historia ihmisten tutustuttamisessa sadomasokismiin – vaikkakin kätketysti. Erikoisuudentavoittelija ei ikinä peittelisi ”erilaisuuttaan” eikä pyrkisi ”normalisoimaan” sitä. Päinvastoin. Erikoisuudentavoittelun motiivin tunnistaa siitä, että sitä mukaa kun ilmiö yleistyy, kiinnostus lopahtaa. On vaikeaa kuvitella sadomasokistia, jonka kiinnostus sadomasokismiin olisi lopahtanut. Todellinen sadomasokisti on sitä tyytyväisempi, mitä useampi hakeutuu suuntauksen piiriin. Tästä huolimatta BDSM –suuntauksen esittely ”erikoisuutena” on silti ”tarkoituksenmukaista”: erikoisuudentavoittelijoita voidaan käyttää ilmiön pioneereina. Toki, niinhän se kait myös on, ettei ole ’yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea BDSM:ää, eikä mitään ainoaa oikeaa motiivia pitää siitä, tarvita sitä ja suosia sitä.’)

KOLME:

Sadistin todellinen valta on masokistin todellista valtaa suurempi; sadomasokistinen suhde perustuu vallanriistoon. Näkyvimmillään juuri sadisti käynnistää tapahtumat ja suorittaa ne. Tästä pitäisi seurata, että myös hänen vastuunsa on suurempi. Yleensä tätä ilmennetään intensiivisellä alistuvan osapuolen kontrolloinnilla. Voisi jopa sanoa, että jos kontrollointia ei ole, silloin ei myöskään ole sadomasokistista kiinnostusta. (Tosin myös harkittua välinpitämättömyyttä voidaan käyttää kontrollin ja hallinnan välineenä.)

Usein kuulee sanottavan, että alistuvalla osapuolella on todellinen valta (koska hän voi keskeyttää sessiot sovitusta merkistä). Tästä huolimatta on tosiasiassa niin, että viime kädessä sadisti päättää, noudattaako hän pyyntöä vai ei. Todellinen valta on nimittäin aina sillä taholla, joka kykenee käyttämään sitä. (Muunlainen valta on kuvitteellista ja abstraktia, ja perustuu sopimuksiin ja niistä kiinnipitämiseen, eli viime kädessä osapuolten yhteistyöhalukkuuteen. Jos se lakkaa, valta on luonnollisesti vahvimmalla.) Tässä kykenemisessä, ”vahvimman oikeudessa”, periaatteet tai sopimukset saattavat olla ”pelkkää paperia”. Masokisti voi nimittäin olla sellaisessa pinteessä, että hänen on vain luotettava sadistin yhteistyöhalukkuuteen. Sitähän se toisen armoilla oleminen on. Mitä konkreettisia mahdollisuuksia masokistilla silloin on pakottaa sadisti noudattamaan pyyntöään, käskeä häntä?

(Olen kuullut, että toisinaan keskeytysoikeus on saatettu viedä alistuvalta osapuolelta ja luovutettu ulkopuoliselle auktoriteetille – kuten lääketieteen asiantuntijalle – joka tarkkailee, onko alistujan terveys tai henki todella vaarassa, hänen mielestään. Toisin sanoen, pelkkä alistuvan osapuolen epämukavuus tai halu lopettaa eivät välttämättä takaa keskeyttämistä. Tätä voidaan, ilman muuta, pitää vastuuttomana ja ihmisarvoa kunnioittamattomana sadomasokismin harjoittamistapana. Mutta sadomasokismi ei perustukaan ensisijaisesti ihmisarvon kunnioittamiselle. Riski on siis olemassa.)

Valtaan ja sen käyttelyyn liittyvät tarpeet ovat niin keskeinen osa sadistin ajatusmaailmaa, sen dynamiikkaa, että voidaan puhua jonkinlaisesta valtasuhdekompleksista (tai tutummin sanottuna ”kontrollifriikkiydestä”). Tästä syystä sadismi edellyttää myös egosentrisyyttä (joka ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin narsismi). Sadistilla on iso ego, on pakko olla. (Masokistin ego puolestaan on häivytetty taustalle, pakotettu alistumaan – mutta voi sekin olla iso [tosin luonteeltaan aivan toisella tavalla]: on nimittäin mahdotonta kokea esimerkiksi tulleensa loukatuksi tai henkisesti satutetuksi - mikä on eräs kärsimyksen muoto, sellainen, johon sadisti myös pyrkii - ellei ole egosentrinen.)

[Tavasta, jolla käytän sanaa ”egosentrinen”, voi päätellä, etten käytä sitä moittivaan sävyyn. Sen sijaan ilmaisen, että egon avulla koetaan minä-tunteeseen liittyviä tarpeita, ja egosentrisellä nämä tarpeet ovat korostuneita, hyvinkin voimakkaita. Silloin omaa egoa ilmaistaan ja sen tarpeita tyydytetään yleensä toisen osapuolen egon kustannuksella (mikä tulee selkeästi esiin sadomasokistisessa suhteessa).

Egosentrisyys itsessään ei ole välttämättä huono asia: ego opettaa ihmiselle paljon hänestä itsestään. Egohan on ihmisyyden ja inhimillisyyden ”käyttöliittymä”, suoranainen ihmisyyteen perehtymisen väline… Kukaan ei ”kehity” tai ”jalostu” kohtaamatta ensin kaikkia mahdollisia egon asettamia haasteita. (Vain pyhimyksillä - tai erittäin kehittyneillä olennoilla kuten Kristuksella… - ei ole egoa, sillä he ”eivät ole tästä maailmasta” ja muutenkin ihmisyyden yläpuolella.) Ego tekee ihmisestä vajavaisen – ja myös jättää hänet vajavaiseksi. Mutta nytpä pysähdyin taas filosofoimaan…Eteenpäin!]

Tästä - myös tästä - seuraa, että sadistin halusta on tehty masokistin halua tärkeämpi.

Sadistin halu - ellei sen ilmentäminen ole hyvin hienovaraista, lähes huomaamatonta - on myös yleensä masokistin halua näkyvämpää. Aktiivisen osapuolen toimintahan on aina ilmeisempää kuin passiivisen, vaikka molemmat olisivat yhtä osallisia. Tämäkin, osaltaan, lisää sadistin suurempaa vastuuta tapahtumista.

Sadisti on siis etusijalla. Tästä seuraa sekin, että sadistin halu tyydytetään ensisijaisesti, masokistin halu vasta toissijaisesti. (Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että masokismi voi ylipäätään syntyä vain sadistisesta kohtelusta.) Näin ollen - huolimatta siitä, kuinka asiaa käännellään ja väännellään - masokisti on olemassa sadistia varten, ei päinvastoin. Jos sadisti on masokistia ”varten”, tämä on lähinnä ”oheisilmiö”.

[Mitä tulee masokistiin, hän yhtä kaikki kasvaa tarvitsemaan sadistia. Masokisti, joka ei löydä sadistia, turvautuu joko itsetuhoisuuteen tai sadismiin (mikä voidaan ymmärtää ”projektiivisena identifikaationa”). Ensin mainittu on feminiininen ja passiivinen tapa, jälkimmäinen puolestaan aktiivinen ja maskuliininen. Näin ollen riippuu myös ihmisen omasta luonteesta, johtaako sadistisen kohtelun vastaanottaminen hänet itsensä sadismiin. Sadistiksi kehittyminen on todennäköisempää sellaisen henkilön kohdalla, jonka psykodynamiikassa on enemmän maskuliinista kuin feminiinistä varausta, ”energiaa” - mistä syystä todennäköisin sadisti on mies, heteromies.]

Tällä - sadistisen halun näkyvyydellä ja ensisijaisuudella sekä sadistin suuremmalla vallalla - on, kaikesta päätellen, niin pitkät perinteet ”sadomasokistisessa kulttuurissa”, että masokismiin kuuluu, jopa elimellisesti, masokistisen halun tai tarpeen kätkeminen. (Lukuun ottamatta erityisiä tapahtumia kuten varsinaisia sessioita, edes ajatus siitä, että masokisti norkoilisi sadistin läheisyydessä ja vonkaisi saada remmistä, ei sovi kuvioon, ja sellainen tuskin stimuloisi sadistia. Masokistin on toimittava epäsuorasti.) Joskus sadistinen halu suorastaan vaatii kokemusta siitä, ettei alistuva osapuoli koe kärsimystään masokistisesti eli nautintona. - Ei ainakaan tapahtumahetkellä tai suoraan, mutta myöhemmin kyllä, esimerkiksi tietoisuutena siitä, että alistaja on tyytyväinen; että alistettu on kärsimystä kokemalla tehnyt alistajansa tyytyväiseksi itseensä*. Nautinto, nimittäin, vaikka kivun avulla koettu, ei ole kärsimystä per se. (Kenties tästä syystä Herra Greykin haluaa rankaista Anastasiaa myös epäsensuaaleilla tavoilla, siis tavoilla, jotka ovat Anastasialle kaikkea muuta kuin nautinnollisia. Jonkinlaisen nautinnon Anastasia kuitenkin voisi – kuten Herra Grey opastaa häntä ajattelemaan – löytää kurituksen kontekstista tai jälkimainingeista: ’siinä on jotakin vapauttavaa tai puhdistavaa’ tai ’sinä ilmaiset rakkautesi ja välittämisesi ja omistautuneisuutesi minulle alistumalla kärsimään takiani.’)

[*Sadisti tietää, että alistuva osapuoli tarvitsee tällaista ”tukea”, ja kannustaa tätä kärsimään ’hänen [sadistin] vuokseen’. Ero sensuaalin (tai muutoin seksualisoidun) ja väkivaltaisen alistamisen välillä lienee juurikin tämä kannustuksen tai ”tukemisen” mukanaolo. Toki jo tämä tyydyttää masokistia: hän saa kaipaamaansa hyväksyntää, huomiota, tunnustusta ja palkintoja (ja kenties myös sisäistä tyydytystä sille, mikä ikinä ylläpitääkään hänen haluaan tulla rangaistuksi; sille, mikä saa hänet kokemaan masokismin palkitsevana. Ehkä se on syyllisyys. Ehkä se on pelkkä oman olemassaolon intensiivisempi kokeminen, sillä kipu tekee olemassaolon todellise(mma)ksi.)]  

NELJÄ:

Sadisti on itse kärsinyt paljon;

Sadismi edellyttää ”sadismin tajua”. Se puolestaan edellyttää melko sofistikoitunutta - analyyttistä ja älykästä, hienovaraistakin - ymmärrystä paitsi vallankäytön dynamiikasta myös siitä, mikä aiheuttaa toiselle kärsimystä ja miksi se niin tekee. Tästä syystä sadisti on lähes poikkeuksetta ollut ensin itse sen kärsimyksen kohteena, jota pyrkii toisille aiheuttamaan. (Näin on myös Herra Greyn kohdalla. Tästä syystä hänessä on edelleen myös ns. alistuva seksuaali-alter.)

Tätä tietämyksen hyötykäyttöä voi pitää manipulointina; sadistinen kohtelu ja -hallinta edellyttävät kykyä manipuloida. Tästä johtuen alistava osapuoli on yleensä alistuvaa osapuolta älykkäämpi. Toisaalta alistuvan osapuolen voisi olla vaikeaa alistua, mikäli hän tuntisi ylemmyyttä tai etevämmyyttä alistajaansa nähden. (Esimerkiksi Shadesissa on itsestään selvää, että Herra Grey on Anastasiaa mennen tullen älykkäämpi ja kyvykkäämpi – mitä on tarinan arvostelijoiden keskuudessa pidetty eräänä perusteena sille, miksi suhde on epätasa-arvoon johtavalla tavalla epäsuhtainen.)

VIISI:

Sadomasokistinen halu ei välttämättä koske kumpaakin/kaikkia osapuolia, eikä sadistinen tai masokistinen tapahtuma ole välttämättä seksualisoitunut. Tästä huolimatta seksuaalivietin yhdistyminen alistamiseen tai alistumiseen - valtasuhteeseen - on aina olemassa. (Tästä pitävät huolen paitsi kasvatus myös peri-inhimillinen psykodynamiikka.) Tämä yhdistyminen ei, kuten todettua, tapahdu kuitenkaan itsestään.

Mitä tulee mainittuun epäseksuaalisuuteen: sadisti voi tietämättään tuottaa nautintoa masokistille - joka siis reagoi kohteluun ehdollistumiensa mukaisesti -, tai vaihtoehtoisesti kärsivä osapuoli saattaa tietämättään aiheuttaa nautintoa sadistille. Lisää twistiä tähän ilmeisen/näkyvän seksuaalisen sävyn puuttumiseen tuo se, että todellinen emotionaalinen kokemus voi olla tukahdutettu ja tiedostamaton, mikä tarkoittaa sitä, että sadisti tai masokisti ei välttämättä osaa tai halua myöntää saavansa kokemuksestaan seksuaalista nautintoa – tai nautintoa lainkaan.

[Toistuva kärsimystä aiheuttaviin tilanteisiin hakeutuminen voi silti puhua omaa selkeää kieltään, sillä ihminen toistaa juuri sitä käyttäytymistä, jonka kokee syystä tai toisesta palkitsevana. Joskus tämä ”palkitsevuus” liittyy pelkkään tuttuuden tuomaan ennakoitavuuden tunteeseen (joka virheellisesti yhdistyy turvan tunteeseen), tai siihen, ettei tarvitse kokea muutoksen tuskaa ja vaivaa: ehkä henkilö ei koe ”ansaitsevansa parempaa”, jolloin hänen käsittelemätön syyllisyyskompleksinsa ylläpitää noidankehää, ja henkilö voi esimerkiksi kokea (salaista) nautintoa ”sovittaessaan syyllisyyttään” kärsimyksellään. Länsimaisella ihmisellähän on tällaiseen käytökseen syvät juuret.

Sadistin kohdalla kyseessä saattaa puolestaan olla käsittelemätön aggressio, jota projisoidaan loputtomalla kierteellä, eikä addiktiosta pääse eroon ennen kuin varsinainen syy on tiedostettu ja käsitelty. [Jos addiktion – minkä tahansa addiktion – alkusyy tiedostetaan ja käsitellään, addiktiota ylläpitävä jännite lässähtää. Se vain lässähtää. Silloin esimerkiksi addiktion kohteena ollut asia ei enää tuo nautintoa eli palkitse. (Toleranssin kasvaminen nautinnon "lässäyttäjänä" on eri asia.) Mutta milloinpa ihminen olisi halunnut ”omaa parastaan”: jo pelkkä ajatus tällaisesta saattaa olla kauhistus monelle, joka on rakentanut elämänsä addiktion ympärille - mistä syystä addiktiota ylläpitäviä jännitteitä vaalitaan ja ruokitaan. ”En ole koskaan halunnut parantua tunteistani”, kuvaili Kerron sinulle kaiken –elokuvan sankaritar itseään, ja viittasi sillä haluunsa vaalia juuri sitä seksuaalista suuntautumista, jonka koki tyydyttävimpänä ja palkitsevimpana. (Hmm… Ehkä myös pettämisestä kiksinsä saavat ylläpitävät pettämisen kierrettään juuri tästä syystä: pettäjä pettää, koska juuri pettäminen tuntuu tyydyttävimmältä. Kaikki pettäminen ei tietenkään lankea tähän samaan kategoriaan.)

Ihminen haluaa mielihyvää. Niin yksinkertaista se on. (Se puolestaan ei ole yhtä yksinkertaista, mikä mielihyvää kenellekin aiheuttaa.)]

Esimerkkinä tästä – siis siitä, ettei nautinto välttämättä koske kaikkia osapuolia – käy erityisesti BDSM –bisnes (tai –pornoteollisuus). Silloin alistajan ja alistetun halua keskeisempää on kuluttajan halu. (Sama koskee lähes mitä tahansa teollistettua/kaupallistettua seksuaalielämää, eikä vähiten koko pornoteollisuutta, jonka alle BDSM:kin bisneksenä sijoittuu.) 

Tämä tällainen luo BDSM:n ylle kenties sen synkimmän varjon.

* * *

Kas noin. Tällaisen ajattelutavan pohjalta siis kirjoitan. (Aina on tietysti mahdollista, että jokin uusi ajatus muuttaa tätä ajattelutapaa.)

* * *

 

Tässä kirjoituksessani pelkistän ja yleistän melko paljon, mutta teen niin selkeyttääkseni asian käsittelyä.

 

Olen siis tarkastellut sadomasokismia (tai laajemmin BDSM –ilmiökenttää) tarinateollisuuden avulla: elokuvien, kirjallisuuden ja muun ”populaarikerronnan” (kuten popmusiikin) kautta, sitä, millaisena ilmiönä ne BDSM:n esittävät.

 

[Kun puhutaan fiktiosta, tulee helposti mieleen kysyä, kuinka todenmukainen sen esittämä kuva todellisuudesta on (tai edes voi olla)? Entä kuvaako fiktio välttämättä lainkaan todellisuutta? Palaan tähän kysymykseen myöhemmässä tekstissäni, jonka kirjoitan eräänlaiseksi alaviitteeksi molemmille The Dark Matter -osioille.]

 

Se, mikä tässä tarkastelussa on erityisesti kiinnittänyt huomioni, on tarinoissa esiintyvä maailmankatsomus: siinä tapahtunut muutos aikaisempaan nähden.

 

[Maailmankuvahan tarkoittaa tietoa maailmasta, maailmankatsomus puolestaan niitä uskomuksia ja käsityksiä, jotka jäsentelevät saatua tietoa. Voidaan esimerkiksi tietää, että aurinkokuntamme on heliosentrinen (”maailmankuva”), ja sitten pohtia, mistä tuo heliosentrisyys johtuu ja mitä se tarkoittaa (”maailmankatsomus”). Hyväksi esimerkiksi käyvät myös astronomia ja astrologia: ensin mainittu edustaa maailmankuvaa, jälkimmäinen katsomusta. Toki katsomuksen luonteeseen kuuluu, ettei se ole käyttäjälleen koskaan pelkkä ”katsomus” vaan totuus.]

 

Sanoakseni sen jälleen vertauskuvin: olemme kuulleet, miltä tuntuu kohdata vampyyri. Kaikki perinteiset vampyyritarinat kertovat tästä kohtaamisesta kuolevaisen näkökulmasta. Mutta sittemmin olemme saaneet kuulla myös siitä, miltä tuntuu olla vampyyri, ja miltä asiat näyttävät ja tuntuvat hänen näkökulmastaan. Tämä maailmankatsomuksen muutos ihmetytti minua erityisesti Stoker –elokuvan kohdalla.

 

Seuraavassa tarkastelen mainittua muutosta Hostel –kauhutrilogian kautta, keskittyen etenkin sen kahteen ensimmäiseen osaan. Läpi trilogian aihepiiri ja maailmankuva pysyvät periaatteiltaan samana - mutta trilogian edetessä maailmankatsomus muuttuu melko radikaalisti.

 

* * *

 

Katsoin Eli Rothin ohjaaman elokuvan Hostel (2006) vuosia sitten. Se oli mielestäni tyypillinen lajinsa edustaja: inhorealistinen [eli puistattavia tapahtumia läheltä ja graafisesti kuvaava] kauhuelokuva, fantasia, jossa leikittiin ihmisen äärimmäisillä peloilla.

 

Kauhuelokuvahan on se paikka tai tila, jossa saa käsitellä ne kaikkein hirvittävimmät, pelottavimmat ja omituisimmat ilmiöt, joita mielikuvitus ikinä keksii. Näin on ilmeisesti syystä, että fantasiaa pidetään harmittomana; fantasiat eivät ole uhkaavia, eivät oikeasti ja todella. Fantasioiden keskuudessa kauhuelokuvat ja sadut ovat oikein erityisesti fantasiaa (ainakin verrattuna esimerkiksi draaman ja realismin tyylilajeihin; näissä genreissä saattaa olla kiellettyä olla edes poliittisesti epäkorrekti, saati rikkoa tabuja. Tämä sääntö ei kuitenkaan koske kauhuelokuvia). Niinpä kauhuelokuva on voinut ottaa suuria vapauksia, kertoa kaiken eikä oikeastaan mitään.

 

Juoni oli jo siihen aikaan tuttu ja usein toistettu: ryhmä nuoria lähtee pois kotoa, ja tavoitellessaan astetta hevimpää irtiottoa tutuista kuvioista ja lapsuudesta, he joutuvatkin pahan maailman kynsiin. (Paha maailma tarkoittaa tässä yhteydessä kylmäverisen julmaa tahoa, jolla on pahat mielessään, ja aivan erityisesti halu kiduttaa nuoria ja tappaa heidät.)

 

Tällainen juoni sisältyy tyypilliseen varoitus- tai opetuskertomukseen. Se on tuttu jo saduista: varo rajojen ylittämistä; älä riko tabuja – tai paha noita tulee ja syö. (”Whatever you do, just don’t eat the fucking candy”, varoittelee Jeremy Rennerin esittämä hahmo vielä uusimmassakin Hannu ja Kerttu –elokuvassa.) Jos varoitus on annettu, seuraukset ovat sitten oma vika – aivan huolimatta siitä, kuinka suuria houkutukset ovat ja kuinka vähäiset ihmisen mahdollisuudet vastustaa niitä.

 

Tällaista varoittavaa viestiä alleviivaa kauhuelokuvissa myös se, että yleensä ”paheellisimmille” nuorille käy ensimmäisenä kalpaten. Jos joku selviytyy tarinassa elossa, se on yleensä se porukan tavalla tai toisella arvostetuin yksilö, yleensä hyveellisin ja kunniallisin.

 

Näissä asetelmissa hirmuisinkaan hirviö ei uhkaa tunnettua maailmanselitystä ja -järjestystä, päinvastoin: hirviön kautta tulee näkyväksi se, mikä on poikkeuksellista, kiellettyä ja pahaa (jotka siis pysyvät "ulkopuolisen" kategoriassaan); hirviö piirtää rajat hyvän ja pahan, sallitun ja kielletyn, tunnetun ja tuntemattoman välille. Hirviö vaanii vain pimeydessä tai kielletyllä/paheellisella alueella.

 

Murhatarinat itsessään ovat vanhoja ja tuttuja jo dekkareista, ja kuvaavat sitä ihmiselämän marginaalialuetta, jonka viranomaiset pitävät aisoissa. Dekkareissa tuo synkkä marginaali on lähes poikkeuksetta luokiteltu pahaksi, joten maailmankuvaa ei niissäkään pyritä rikkomaan tai muuttamaan. Myös kauhuelokuvissa murhaajana on yleensä ollut yksittäinen psykopaatti tai häiriintynyt luonnonoikku, jonka olemassaolo ei sinällään uhkaa tunnettua maailmaa, koska ’pahuutta nyt vain sattuu olemaan olemassa, vähän, jossakin’. Äärimmäinen pahuus on poikkeuksellista, ja lopussa se vangitaan tai tuhotaan.

 

Näin ollen pahan kohtaaminen ja käsittely on tällaisissa elokuvissa yleensä yksiselitteistä: on hirviö - yleensä brutaali ja eläimellinen - joka tekee mitä tekee ainoastaan siksi, että on paha. (Pahuutta ei siis tarvitse selittää tai ymmärtää millään tavalla.) Kun hirviö elokuvan lopussa kuolee - ellei tiedossa ole jatko-osaa - paha on kukistettu ja maailma jälleen turvallinen.

 

Mutta aihepiirin käsittely on, etenkin kauhuelokuvassa,  kuten todettua, muuttunut.

 

Yhä useammin näissä elokuvissa on vallitsevana teemana ihmisten verenhimoinen jahtaaminen olosuhteissa, joissa jahtaaminen on enemmän tai vähemmän yhteisöllistä, jopa organisoitua. Enää hirviö ei siis olekaan ”yksittäistapaus” tai ”häiriintynyt mielipuoli yksilö”, vaan kyse on harkitusta ja järjestäytyneestä toiminnasta.

 

Silti näissäkin elokuvissa ihmisjahti yleensä esitetään, kaikesta huolimatta, edelleen pahana tai vähintään vaarallisena: asiana, jota vastaan uhrien on taisteltava, ja mikäli he kukistavat vastustajansa, oikeus on tapahtunut. (1990-luvulla - silloinko se oli? - elokuviin hiipineet ns. avoimet loput sekoittivat kuitenkin pakkaa. ”Kukistuiko vastustaja? Voittiko sankari?” Katsoja haastettiin pohtimaan.)

 

Kauhuelokuvan lajityyppiin kuuluu perinteisesti, että paha kuuluu ”niihin”, ei ”meihin”, jolloin se taho, johon katsojaa kutsutaan samaistumaan (eli jota hänet kutsutaan ymmärtämään), asettuu pahan oppositioon.

 

Juuri tähän seikkaan tai asetelmaan on tullut muutos. Hostel –trilogia on yksi niistä viime vuosina suurelle yleisölle suunnatuista kertomuksista, joka liikuttelee rajoja ja kääntelee asetelmia.

 

* * *

 

Muistan kun näin Hostelin ensimmäisen kerran, enkä ollut tajuta, mistä juonessa oli kyse – tai lähinnä en ollut tajuta, ettei juoni ollut perinteisen kaavan mukainen. (Tapa nähdä istuu syvällä, ja opitut tulkintavalmiudet käynnistyvät kuin itsestään. Aina ei ole nähdä metsää puilta.)

 

Kaikki oli sujunut tarinassa tutun kaavan mukaan elokuvan jälkipuoliskolle asti. Tiedettiin, että tarinassa on paha mies, joka teurastaa nuoria, ja että tuo paha mies piilotteli raunioituneessa tehdashallissa, ja että pahalla miehellä oli juonittelevat ja ahneet apurinsa.

 

Merkkejä tutun kaavan rikkomisesta alkaa kuitenkin näkyä kohtauksessa, jossa paha mies alkaa kesken pahojen tekojensa asioida kuin…kuin…kuin konsumeristi! Hän kutsuu paikalle tyypin, joka käyttäytyy kuin mikäkin asiakaspalvelija. Uhri puolestaan on se ”hyödyke”, jonka paha mies on tilannut. Häh?

 

Lopullisesti kuvio paljastuu vasta, kun nuorisoporukan viimeisin elossa oleva jäsen on päässyt pakenemaan. Hän etsiytyy huoneeseen – muihin olosuhteisiin nähden varsin mukavaan majoitustilaan – jossa paha mies on käynyt vaihtamassa vaatteitaan. Hetkinen… Milloin tuollaiset teurastajat ovat alkaneet välittää vaihtovaatteistaan? Ja milloin heidän vaihtovaatteensa ovat olleet samanlaiset kuin pukumiehillä?

 

Silloin vaihtovaatteiden – siis pahan miehen siviilivaatteiden – taskusta putoaa käyntikortti. ”Elite hunting”, kortissa lukee. Kortin kääntöpuolelle on listattu ”artikkeliluettelo”: ”$ 5,000 Rsn [Russian], $ 10,000 Eur [European], $ 25, 000 Amr [American].” (Miksihän, muuten, amerikkalaisella on tässä katalogissa korkein arvo?)

 

Totuus alkaa valjeta.

 

* * *

 

Tällä kertaa ihmispoloa kaltoin kohteleva taho ei siis selitykään yksiselitteisesti pelottavaksi hirviöksi, jolla ei ole mitään tekemistä ihmiskunnan kanssa.  Päinvastoin! Kertomuksen nuoret - ja samalla katsojat heidän kanssaan - viedään kulissien taakse ja näytetään, kuka, mitä ja millainen heidän kaltoin kohtelijansa on.

 

[Sama teema on sittemmin tuotu entistä näkyvämmin esille. Samassa genressä tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa The Cabin in The Woods, 2011.  Myös elokuva Never let me go on omanlaisensa variaatio ihmisuhraamisen teemasta, tällä kertaa draaman genressä. (Elokuvassa ihmisiä synnytetään ja kasvatetaan elintenluovuttajiksi. He saavat elää niin pitkään kuin kykenevät, kunhan hoitavat ”luovutustehtävänsä”: osa kuolee jo ensimmäisen luovutuksen jälkeen, osa puolestaan jaksaa jopa neljä luovutusta ennen kuin keho luovuttaa. Jos elintenluovuttaja on muulla tavoin hyödyllinen, hän saa jonkin verran lisää elinaikaa, eli hän saa aloittaa luovutusoperaatiot hieman myöhemmällä iällä.)]

 

Toisin sanoen, näiden elokuvien ihmisiä kohdellaan puhtaasti resursseina ja omistettavina esineinä. Taustalla ei siis olekaan enää ”yksiselitteinen pahuus” vaan omalaatuinen hyötyajattelu – johon, yllättävää kyllä, sisältyy jopa ajatus siitä, ettei uhreille pidä tuottaa ”tarpeetonta kärsimystä” (näinhän myös Hannibal Lecterin hahmo ajattelee – ainakin toisinaan). Tarpeet - ja samalla resurssien käyttötavat - ovat kuitenkin monenlaisia, joten ajatus ”tarpeettoman kärsimyksen tuottamattomuudesta” ei tietenkään koske Hostel –trilogian maailmaa. Siellä uhrien tehtävänä on tyydyttää toisten tarpeita juurikin kärsimyksellään: auttaa ”kuluttajia” käsittelemään ”erityisiä tarpeitaan”.

 

* * *

 

Yhteistä näille ”kulissien takaa” tuleville selityksille tai kuvauksille pahuudesta on se, ettei pahuus (jota raaka väkivalta näissä elokuvissa edustaa) ehkä olekaan niin mielipuolista (lue: tarkoituksetonta, merkityksetöntä ja kontrolloimatonta), kuin elokuvassa (kertomuksissa) aiemmin on esitetty.

 

Tämä kutsuu katsojaa määrittelemään pahuutta toisin, uudella tavalla. Tällä kertaa pahuuden edustaja haluaa itse kertoa, mistä on kyse; maailma esitetään myös hänen näkökulmastaan – joskaan siihen ei vielä pyydetä samaistumaan. (Sankarit ja sankarittaret ovat yhä edustaneet oppositiota. Seuraava askel tulee olemaan yhä näkyvämpi sijainti jossakin näiden maailmojen välimaastossa, kunnes voidaan siirtyä kokonaan toiseen maailmaan.)

 

Samaa teema on viime vuosina toistettu myös muiden lajityyppien elokuvissa, ajatellaanpa elokuvia kuten The Purge  (suom. Puhdistuksen yö, 2013). [Pidän tätä Funny Games –elokuvan ”edistyneenä versiona”. Funny Games –elokuvassa tunkeudutaan tavallisten ihmisten koteihin ja tyydytetään väkivaltaisia ja perverssejä mielihaluja. Sama teema on ollut näkyvillä jo elokuvassa Clockwork Oringe, jossa kauhuefekti on helppoa ymmärtää. Mutta entä elokuvassa The Purge?] The Purge –elokuvassa väkivaltainen leikki ei enää olekaan esitetty yksiselitteisen ”sairaana”, ”pahana”, ”mielivaltaisena” tai ”vain joidenkin harvojen psykopaattien harjoittamana hirveytenä, häiriökäyttäytymisenä”. Sen sijaan väkivallan – tai väkivaltaisen leikin ja viihteen – motiivi on sama kuin Hunger Games –trilogiassa:

 

Ihmisten jahtaaminen ja tappaminen esitetään eettisesti oikeutettuna ja loogisesti argumentoituna asiana järjestäytyneessä sivilisaatiossa rauhan aikana. Motivaatioksi kerrotaan kaikenlaisen häiriökäyttäytymisen kurissa pitäminen. Toisin sanoen, murhaajat eivät enää olekaan lain ja järjestyksen oppositiossa, vaan itse laki ja järjestys.

 

[Yllä mainituissa tarinoissa tappamisen seksualisoiminen ei kuitenkaan ole ilmeistä. Toisaalta seksuaalinen motivaatio saatetaan jättää myös monissa rikostarinoissa yleensä huomiotta: murha on murha ja vain murha. Samaa ohitus koskee paikoitellen esimerkiksi historiankirjoitusta: tapauksista, joissa lienee ollut kyse sadomasokismin äärimmäisistä muodoista, kirjoitetaan pelkistävästi murhina ja murhanhimona, ajatellaanpa vaikka muutamiakin historiankirjoihin jääneitä aatelismiehiä, kuten Gilles de Raisia – tai naisia: Erzébet Báthory käy esimerkistä (varsinkin, kun hänen hahmoaan on käytetty esikuvana muutamassakin kauhuelokuvassa, jossa hänet on myös erotisoitu esimerkiksi vampyyriaiheen alla).]

 

Hostel, kuten todettua, osallistuu asetelmien kääntämiseen.

 

* * *

 

Palataanpa mainitsemaani kohtaukseen, siihen, jossa totuus alkaa valjeta elossa säilyneelle nuorelle miehelle.

 

Paennut nuorukainen yllätetään; teurastajan vaatteisiin pukeutunut mies ilmaantuu hänen selkänsä taakse ja lähestyy juuri silloin, kun nuorukainen on lukemassa käyntikorttia. O’ou…! Mitähän nyt tapahtuu… Kaikeksi onnekseen nuorukainen on pukeutunut löytämiinsä vaatteisiin, joten häntä ei tunnisteta. Teurastaja pitää häntä ”yhtenä heistä”.

 

Seuraavaksi saamme kuulla, kuinka paha mies itse kertoo asiastaan:

 

“What do you think? How do I look?”, paha mies kysyy. “ I feel like a butcher or a surgeon or some sh*t, know what I mean? I feel so f*cking ridiculous in this thing, but I guess you need it, huh?”

 

[Nuorukainen on aikeissa poistua paikalta sen enempää aiheesta keskustelematta, mutta mies pysäyttää hänet. Mies haluaa välttämättä kuulla, ’millaista se oli’, sillä hän pitää nuorukaista ”klubiveljenään”. Häkeltynyt nuorukainen näyttää etsivän oikeaa vastausta, kunnes vastaa häkeltyneenä ja epävarmasti: ”Good…” Bingo!]

 

”Well, g*ddamn, mutherf*cker, for this money, it better be. Sh*t. What did you go for, a local? What, European?”

“An American.”

“An Amer-. Ain’t that a bitch. Big spender. I f*cking -. I love. I just f*cking love that sh*t. You know what they got for me? They told me they lined up something real special. […] For fifty grand she better be worth it. But it’s supposed to be a real rush, right? It’s like - They told me it’s like a real f*cking rush, right? […]I’v been all over the world. You know, I’ve been everywhere. And the bottom line is, pussy’s pussy… You know, every strip club, every whorehouse, every… It’s all the same sh*t. I just f*cked a girl two days ago and I don’t even remember the colour of her tits. But this, this is something you never forget, right? […] Can I ask you something personal? Do you mind? How’d you do it? I mean, did you do it real slow…Or did you just get it over with right away? That’s why I asked for the f*cking gun because I just wanted to f*cking do it quick, you know what I mean? I just wanted to get it over with. But now I’m thinking maybe I wanna feel it, you know what I mean? I just wanna f*cking feel that sh*t. […] F*ck this [the gun], too f*cking American, dude. I\m going f*cking old school.”

 

Tappamisesta puhutaan tässä kokemuksena tai elämyksenä, joka aiheuttaa – tai jonka toivotaan aiheuttavan – adrenaliinivirtauksen [”rush”].  Lisäksi tästä puhutaan ikään se olisi luonteva jatko seksuaalisille kokemuksille, mikä antaa ymmärtää, että tappaminen on seksuaalisten elämysten äärimmäisin muoto (ellei vaihtoehtoisesti väitetä, että ’seksi on rajua, mutta tappaminen on vielä rajumpaa’ – mitä tulkintaa etenkään elokuvan jatko-osat eivät tue): ”You know, every strip club, every whorehouse, every… It’s all the same sh*t. I just f*cked a girl two days ago and I don’t even remember the colour of her tits. But this, this is something you never forget, right?” Lisäksi tapa, jolla pahis haluaisi tulevasta kokemuksestaan keskustella, muistuttaa keskustelua seksikokemuksista: ”Can I ask you something personal? Do you mind? How’d you do it? I mean, did you do it real slow…Or did you just get it over with right away?”

 

On hämmentävää tajuta, että tarinan henkilön suuhun - ainakin jos Brenda Lovea on uskominen - on aseteltu todellisia kuvauksia niistä kokemuksista, joihin henkilö on ryhtymäisillään. (Minusta olisi ollut paljon mukavampaa ajatella, että henkilöt vuorosanoineen ja tapahtumat karmeuksineen ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta, joilla ei ole mitään suoraa tai konkreettista yhteyttä todellisuuteen.)

 

Tarina pysyttelee silti perinteisen kauhuelokuvan lähellä, sillä sessioissa itsessään ei ole selkeästi tunnistettavia merkkejä seksuaalisesta motiivista tai nautinnosta (ellei ensimmäisen, kasvonsa kokonaan näyttäneen teurastajan kiihkeää katsetta haluta sellaiseksi tulkita: hän näyttää kiihottuvan erityisesti uhrinsa armonanelusta). Seksuaalisuutta on kuitenkin aseteltu tarinan viitekehyksiin runsaasti - myös selkeää sadomasokismia sitomisineen ja lyömisineen. (Sekin on kuvaavaa, että nuorisoporukan on houkuttanut satimeen juurikin seksuaalinen halu tai seksuaalisten kokemusten jano, sillä houkuttimena on käytetty prostituoituja (joiden ei aluksi tiedetä sellaisia olevan). Prostituoituja puolestaan on houkutellut – mikäpä muu kuin raha.)

 

* * *

 

Tarinan maailmassa Hostel on siis majoituspaikka, jota ei ole virallisesti edes olemassa, siellä tapahtuvista asioista puhumattakaan. Paikka on ylipäätään muulta maailmalta kätketty; osallistuakseen on oltava klubin jäsen.

 

Klubin jäsenellä on tunnusmerkkinä tatuointi ja runsaasti rahaa. Paikka - Hostel - mahdollisuuksineen on vain harvan ja valitun tiedossa. Jatko-osissa paikan eliittiyhteys tulee näkyvämmin esiin. (Trilogian ensimmäisen osan ”puhelias teurastaja” ei vaikuta kovin ”elitistiseltä”, ainoastaan rikkaalta. Ehkä juuri siksi hän ei tunnistakaan ”aidosti oikeita” klubin jäseniä, vaan tulee kertoneeksi suuren salaisuuden täysin ulkopuoliselle. Tästä syystä hänen kohtalonsa elokuvassa on kuolla.) Jatko-osassa saamme tietää lisää myös klubin toimintaperiaatteista: jäsentatuointi on pakollinen, eikä sessioista saa poistua tappamatta uhria.

 

Jäsentatuointi on kuva ajokoiran päästä. Ajokoirahan on laji, jota käytetään metsästyksessä. Tatuointi puolestaan on – kuten esimerkiksi O:n tarinasta voi muistaa – orjan (luokittelu)tunnusmerkki. Ovatko klubin jäsenet siis itse asiassa jonkinlaisen ajokoiran asemassa siinä brutaalissa metsästyskuviossa, josta ajokoirien isännät ovat viime kädessä vastuussa? (Keitä nämä isännät olisivat?)

 

Kenties Hostel on paikka, jossa ”ajokoirat” voivat ”purkaa paineitaan”. Klubin jäsenellä on nimittäin lupa tehdä saaliilleen mitä ikinä haluaa. Trilogian ensimmäisessä osassa saaliita ”vain” kidutetaan eri välineillä - elokuvan alkuosassa käydään myös kidutusmuseossa, mikä valmistaa katsojaa siihen mitä tuleman pitää (ja johon "puhelias teurastaja" viitannee puhuessaan old schoolista, "vanhasta koulukunnasta") -, mutta jatko-osassa repertuaaria laajennetaan. Silloin näytetään, kuinka osa klubin jäsenistä raiskaa uhrejaan. Osa haluaa tehdä sessiosta brutaalin estetiikan groteskin performanssin, ja esimerkiksi kylpeä kynttilöiden loisteessa uhrinsa veressä (kuten Erzsébet Báthory historiankirjojen mukaan) – mikä myös esittelee teurastajien naispuolista jäsenkuntaa. Osa puolestaan syö uhrejaan (sivistyneesti katetussa pöydässä ja kynttilän valossa kuten Hannibal Lecter konsanaan). Uhri on siellä kirjaimellisesti ruokaketjun alapäässä.

 

Kannibalismi on kuitenkin tuotu mukaan jo trilogian ensimmäisessä osassa, ja siihen viitataan aivan alussa:

 

Kolmikon junahyttiin istahtaa vanhempi herrasmies, joka alkaa tehdä tuttavuutta poikien kanssa. Pian hän kaivaa eväänsä esille, ja syö vapisevin sormin kinkkuviipaleita (?) salaattirasiastaan. Poikia etoo:

 

“You need a fork there, chief?”

”No, no, no. I prefer to use my hands. I believe people have lost their relationship with food. They do not think: ‘This is something that gave its life so I would not go hungry.’  I like to have a connection with something that died for me. I appreciate it more.  […] I am a meat eater. It s human nature.”

 

Juuri ennen kuin hän poistuu hytistä, hän laskee kätensä erään nuorukaisen reidelle - myöhemmin saamme tietää, että tämä poika tulee olemaan hänen uhrinsa - aivan kuin merkiksi valinnastaan. ” I like to have a connection with something that died for me. I appreciate it more.” Teossa on myös seksuaalinen säväys homoerotiikka vihjailun kautta.

 

Ajatus uhrin ”arvostamisesta” on hämmentävä, ristiriitainen – ellei taustalle oleteta jonkinlaista ritualistisuutta, jonkinlaista uskonnollisuutta. Tämä ”uhrin arvostaminen” on teema, jota on alettu kuljetella mukana yhä sinnikkäämmin. (Mitä sillä halutaan sanoa? Sitäkö, että on jonkinlainen ”kunnia-asia” uhrautua? Vähän kuten masokistille voidaan antaa kunniaa hänen kyvystään sietää kärsimystä?)

 

Trilogian toisessa osassa kannibalismiin viitataan jo suoraan. Se on tässä yhteydessä itsessään viittaus - tai sitä voidaan pitää viittauksena - äärimmäisestä seksuaalisuuden ilmaismuodosta. Brenda Love (1992), kuten todettua, on listannut kannibalismin myös yhdeksi ”epätavallisista seksuaalisuuden harjoittamismuodoista” (teoksessaan The Encyclopedia of Unusal Sex Practices).

 

”People who have consumed human blood and flesh reportedly claim to experience an intoxicating euphoric effect. This reaction is similar to that experienced by anyone who satisfies a strong sexual craving that’s not considered normal”. Love kirjoittaa (26). Eikö tämä ole juuri sitä, mitä “puhelias teurastaja” kertoo trilogian ensimmäisen osan sankarille.

 

Jo alussa junanvaunussa poikakolmikon kohdannut vanhempi mies on kertonut vihjailevasti: “You can pay to do anything. Anything.”

 

* * *

 

Ensimmäisellä katselukerralla elokuvan, hmm, ”seksuaalinen taso” meni minulta ohi; en ymmärtänyt sen vihjattua yhteyttä sisältöön.

 

[Viattomilta ihmisiltä menee paljon ohi – ajatellaanpa vaikka lastenkulttuurin seksualisoitumista. Pikku-Lolitat keikistelevät autuaan tietämättöminä siitä, mitä itse asiassa tekevät ja keitä viihdyttävät. Ei ole pelkästään veikeää ja herttaista, jos pikkutytön alushousuin, siihen etupuolelle, on kirjoitettu ”pussy”. Aikuiset toki tietävät, että ”mirri” tarkoittaa muutakin kuin pehmoista kissanpentua. Teini-iän saavutettuaan monet näistä tytöistä ovat jo aivan saturoituja seksuaalisilla innuendoilla - lähes vastustamaton kiusaus miessukupuolelle - ja myös helposti triggeröitävissä, kiitos vuosikausia jatkuneen subliminaalin manipuloinnin. (Ajatus tai teoria niin kutsusta ”prinsessaohjelmoinnista” on minusta mielenkiintoinen. ”Kisumirriohjelmointi” on hieman ”halvempi versio”. Molempien ”ohjelmointien hyötykäyttäjille” on olemassa oma kohderyhmänsä.) Tarkoitan sanoa, ettei ”seksuaalinen vapautuminen” ole välttämättä seksuaalista vapautumista. Seksuaalinen vapautuminen edellyttää oman seksuaaliviettinsä itsenäistä hallintaa, erityisesti ymmärtämällä seksuaalisuuttaan, sen alkuperää, merkitystä ja vaikutusta. Triggerien mukaan sätkiminen on tästä melko kaukana. Silloin ihminen on pelkkä sätkynukke, jolla puppet masterit leikkivät.]

 

Kuittasin elokuvassa näytetyn ilmeisen seksin pelkkänä genreen kuuluvana roisina mutta pakollisena asiana: ’kun halutaan näyttää ihmisyyden paheellista ja pimeää puolta, on pakko heittää sekaan myös lihallisia himoja’. Sitä paitsi kauhuelokuvissa on ollut tavallista käsitellä sekä seksiä että väkivaltaa, ja tehdä tämä tavalla, jossa ne voidaan helposti tulkita toistensa vastapareiksi (ei siis toistensa täydentäjiksi); seksi ja väkivalta ovat silloin kuin yö ja päivä, jossa kylmää aggressiota tasapainotetaan kuumalla eroksella, freudilaisilla vastapareilla.

 

En siis osannut yhdistää väkivaltaa ja seksiä, ja saada niistä yhtälön lopputuloksena väkivaltaista seksiä.  Tämä yhtälö väitteineen esitetään siis vihjauksin ja triggerein, joihin todennäköisimmin reagoivat vain ne katsojat, joilla on käytössään - syystä tai toisesta ja enemmän tai vähemmän tiedostetusti - ”sadomasokistinen tulkintakompetenssi”.

 

[Tässä yhteydessä mieleeni muistuu Richard Starretin tarina, jonka käsittely, Muukalainen perheessä, on itse asiassa yhä kesken. Starret itse laittoi oman kehityksensä ja kohtalonsa tulkitsemisessa hyvin suuren painon sadomasokistisen pornografian vaikutukselle ja kuvaili, kuinka sen tavat yhdistää seksi ja väkivalta ruokkivat hänen ”pimeitä puoliaan”. Starretin selitys kuulostaa äkkiseltään mustavalkoiselta, tyyliin blame it on something else. Mutta hänen väitteessään lienee vinhaa perää: sadomasokistinen pornografia vaikutti häneen hyvin voimakkaasti; se triggeröi hänen taipumuksiaan ja muokkasi hänen mieltymyksiään. BDSM oli Starrettille tuli, joka karkasi hänen otteestaan sen tähden, millaisia valmiuksia hän itseensä kätki – myös itseltään salaa.

 

Starrettin ”salainen puoli” saa myös erittäin vahvoja alter egon piirteitä. Tähän kuvioon liittyy voimakas dissosiaatio: tarinasta voi selkeästi päätellä Starrettin etääntyneen asioista, joita hän ei kykene hyväksymään tai käsittelemään. Siksi se pimeä puoli, jonka hän on tuntenut itsessään jo lapsuudessa, mutta jota hän ei kykene hyväksymään osaksi ihannepersoonaansa - ehkä osittain juuri syystä, että tuon persoonan on oltava niin ihanteellinen -eikä siten myöskään integroimaan itseensä, alkaa elää omaa elämäänsä ja kehittyä täysin erilliseksi puoleksi hänen mieltään. Tästä syystä hän mm. aika ajoin unohtaa koskaan tappaneensa ketään.

 

Starrettin tarina yhdistyy joiltakin teemoiltaan myös Stoker -elokuvassa kuvattuihin ilmiöihin: aivan kuten India, myös Starrett kuulee ”jonkun ulkopuolisen olennon” äänen päänsä sisällä.]

 

Tämän asianlaita - siis se, etten hoksannut elokuvassa kuvailtua ”yhtälöä” - muuttui nähtyäni elokuvan jatko-osan. Siinä väkivallan ja kuoleman kytkös seksuaalisuuteen on tuotu huomattavasti näkyvämmin esiin. Kolmannessa osassa uhrin tappamisesta on tehty suoranainen snuff performanssi, joka esitetään lasin takaa esitystä seuraavalle eliitille. (Nämä voivat napeistaan painelemalla käydä huutokauppaa siitä, mitä seuraavasi tapahtuu.)

 

Pysäytän hetkeksi ja tarkastelen aihetta Hunger Games –trilogian valossa.

 

Tämäkin asetelma muistuttaa Hunger Gamesista tuttua tilannetta: eliitin ylläpitämässä, järjestämässä ja rahoittamassa tapahtumassa seurataan, kuinka ihmisiä tapetaan: ihmisjahdista ja ihmisten tappamisesta tehdään reality-viihdettä. Hunger Gamesin erona Hostelliin on kuitenkin se, että tällä kertaa julma leikki on legitimoitu ja moraalisesti hyväksytetty myös tavallisella kansalla – joka on vedetty mukaan seuraamaan kuolemanpeliä. (Myös Saw –elokuvasarja käsittelee samaa teemaa: ”Live to play, play to live”; ’jos arvostat riittävästi oikeuttasi elää, saat ehkä jatkaa sitä – mutta hinta on nyt kallis’.)

 

Hunger Games esittelee myös pelin ritualistisia merkityksiä. Elokuvassa koko vuosittainen ”pelitapahtuma” on jonkinlainen ”sovintorituaali”, jonka eliitti on kehitellyt ja asettanut syystä, että muinainen kapina heitä vastaan tulee korvatuksi. (Armo ei koskaan käy oikeudesta, ainoastaan kosto ja sovitus kelpaavat. Jos ”armoa” osoitetaan, siinä on aina mukana jokin twisti.) Samalla tuon pelin pelaamisella on yhä edelleen myös pelotevaikutin kansalaisten kurissa pitämiseksi. Tähän ritualismiin kuuluu ajatus siitä, että ”on kaunista hyväksyä kohtalonsa urhollisesti.”

 

Koska on kyse laeista ja säännöistä sekä näitä ilmentävistä rituaaleista, kaikki vaatii protokollien tarkkaa noudattamista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että uhrit valitaan tiukkojen ehtojen ja kriteerien mukaisesti, ja heidät valmistellaan tulevaan koitokseensa. (Aina on siis olemassa myös palkituksi tulemisen mahdollisuus, mikäli osoittautuu ”riittävän kelvolliseksi”: hyväksyntä on tarjolla, mutta se on ankarasti ehdollistettua. [Tässä kaikuu sadomasokistinen psykodynamiikka.])

 

On jollakin tapaa irvokasta, että kaikesta tästä kylmäverisyydestä ja tahallisesta kärsimyksen tuottamisesta huolimatta myös surun ja myötätunnon kokemukset ovat sallittuja, jopa toivottuja ja provosoituja: uhrien kohtaloa seurataan myötätunnolla ja kiihkeydellä. ”Myötätunto” tuntuu suorastaan kuuluvan protokollaan, sillä sitä osoitetaan silloinkin, kun se jää pelkkien ulkokohtaisten eleiden tasolle, jotka ovat räikeässä ristiriidassa toiminnan motiivien kanssa. (Ehkä tämä tällainen on sitä ”uhrin kunnioittamista”. Tavallisella ihmisellä on taipumus pitää tällaista psykopatiana.)

 

Kuvioon kuuluu, kuten todettua, että uhreilla on myös hieman pelivaraa: he voivat yhä voittaa eliitin edustajien suosion ja lunastaa näiltä itseään suojelevia etuja, kuten hyvää koulutusta ja kunnollisia varusteita. Oikeudenmukaisuuden illuusion luomiseksi on myös olemassa jonkinlainen armo: urhein on ansainnut oikeutensa elää.

 

Kaikessa tässä kaikuu sadomasokistinen dynamiikka. Onkin kuvaavaa, että tällaisessa järjestelmässä valta säilyy yksinoikeudella isännillä, mikä tarkoittaa jatkuvaa mielivaltaisuuden uhkaa, sillä isännillä on oikeus myös muuttaa sääntöjä. (Orjat eivät siis voi käyttäytymisellään kontrolloida lopputulosta, vaikka noudattaisivat jokaista sääntöä pilkkuineen.) Niinpä esimerkiksi Hunger Games –trilogian toisesta osasta näemme, että suuri uhrauksin ansaittu voitto onkin ehdollinen myös voiton jälkeen: jopa armon oikeuttavat säännöt voidaan kumota tarvittaessa, eli tilanteessa, jossa alamaiset eivät alistu täydellisesti eliitin valtaan ja sen osoittamaan järjestykseen. Katniss Evergreenin voitossa ja henkilössä on kapinan siemen, joka vaikuttaa suureen yleisöön, eikä järjestelmä voi sitä sallia.

 

Jonkinlainen bottom line näissä kertomuksissa on se, että tavalla tai toisella ylempäänsä ärsyttäneen ihmisen on ansaittava oikeus jatkaa elämäänsä, ja jotta tämä voisi tapahtua, on vuodatettava paljon verta. Harmi, että jo pelkkä ”alemman ihmisen” olemassaolo saattaa ärsyttää ”ylempiä”. (Myös The Cabin in The Woods perustuu tällaiselle juonelle ja motiiville, mutta se vie alkusyyn syvästi ritualistisiin yhteyksiin, tyyliin: ’jumalat tarvitsevat ihmisen verta’.)

 

Takaisin Hostelliin.

 

* * *

 

Trilogian ensimmäisessä osassa paha saa palkkansa: junahytissä kannibalistisia vihjailujaan nuorukaisten keskuudessa esittänyt mies tuhotaan. Myös poikakolmikon päänmenoksi juonitellut naiskaksikko saa rangaistuksensa: sankari ajaa autolla heidän ylitseen.

 

Trilogian toisessa osassa voittajaosapuoli ei enää ole yhtä selkeä. (Palaan tähän kohta.)

 

Trilogian läpi kulkevana juonena on siis näkökulman vaihdos: tavallisen - ja samalla ulkopuolisen - ihmisen (”saalis”) näkemys ja kokemus liukuvat vähitellen kulissien takana häärivän eliitin edustajan (”saalistaja”) näkemykseksi ja kokemukseksi. Kenties juuri tästä syystä myös väkivallan ja kuoleman yhteys seksuaalisuuteen korostuu trilogian aikana, ja mukaan tulee yhä ilmeisempää ja äärimmäisempää sadomasokismia.

 

Trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on nuori amerikkalainen, joka on lähtenyt kahden ystävänsä kanssa interrailia muistuttavalle matkalle. Yksi ystävistä on eurooppalainen. Trilogian seuraavassa osassa kolmikko koostuu nuorista naisista, jotka niin ikään ovat lähteneet reissuun selkäreppujensa kanssa. Jälleen yksi jäsen kolmikosta on eurooppalainen. Tämän lisäksi molemmissa kolmikoissa on sekä kiltin nörtin että villin ja huolettoman stereotyyppi. Päähenkilö on näiden välimaastosta, ja hänet kuvataan porukan fiksuimmaksi.

 

Trilogian toisen osan päähenkilö – joka on elokuvan tuleva selviytyjä – on fiksuutensa lisäksi myös jotain muuta: hän on ökyrikas perijätär. Hänellä olisi kuulemma varaa ostaa vaikka koko se saari, jolla kolmikko lomailee. ”Ahaa”, ajattelin. ”Häntä ei siis elokuvassa voida tappaa.” (Päättelin näin syystä, että elokuvan esittämässä maailmankatsomuksessa ja sen noudattamassa logiikassa raha nostaa ihmisen toisten yläpuolelle, asemaan, joka tekee hänet tavalla tai toisella koskemattomaksi: hän ei ole enää käytettävissä kuten orjat, ne, joita voidaan ostaa ja myydä. Tähän – vaurauden varjelevaan voimaan – viitataan jo trilogian ensimmäisessä osassa: tarinan päähenkilö on turvassa heti, kun hän on pukenut päälleen eliitin vaatteet. Mutta koska hän kuitenkin teeskentelee, hän on turvassa ainoastaan siihen asti, kunnes hänet trilogian toisen osan alussa löydetään ja tapetaan: hänellä ei ollut mitään legitiimiä syytä käyttää ”rikkaan miehen vaatteita”. Toisen osan selviytyjä sen sijaan saa pitää henkensä, sillä hän on oikeasti vauras, ja lisäksi rahat ovat hänen omiaan. Kuvaavaa on, että se eliitin jäsen, jonka sankaritar lopulta päihittää ”rankkausasteikossa”, on eliittiporukan köyhin ja velkaantunein: hänet voidaan siis myydä suuremman edun takia. Palaan pian kyseiseen hahmoon, sillä hänen kauttaan kerrotaan jotakin mielenkiintoista tarinan maailmasta.)

 

Raha on kuitenkin pelkkä ”suodatin”: ratkaisevinta on olla ”yksi niistä”.

 

Niinpä onkin epäselvää, kuka lopulta on trilogian toisen osan selviytyjä: edustaako hän ”tavallista ihmistä” vai eliittiä? (Onko hän ollut ”alusta asti” eliitin edustaja, vähintään potentiaalisesti? Vai onko hän kertomuksen kuluessa muuttunut?)

 

Sankaritar nimittäin joutuu henkensä säilyttämiseksi liittymään klubiin: hän voi ”ostaa itsensä ulos” vain ostamalla itselleen uhrin (tällä tavoin hän voittaa vastustajansa: hänellä on enemmän rahaa, joten hän voi ostaa ja tappaa miehen, joka oli ostanut ja aikeissa tappaa hänet). Lisäksi sankaritar joutuu myös ottamaan tatuoinnin; nyt hänet omistetaan. Tällä myös turvataan sankarittaren vaitiolo: hänestä on tullut ”yksi niistä”. Tärkeintä tässä kaikessa lienee se, että hänen voi nyt luottaa säilyttävän salaisuuden. Näistä syistä hän saa elää.

 

* * *

 

Tähän juoneen liittyen – siis kun näkökulma vaihdetaan uhrin näkemyksestä saalistajan näkemykseksi – trilogian toisessa osassa ”saalistajien” henkilöihin keskitytään huomattavasti enemmän. Heitä pyritään jopa ymmärtämään. (Esimerkiksi kuvaillaan sitä, kuinka erään klubijäsenen henkisesti ahdistava arkielämä ja avioliitto selittävät hänen julmia halujaan: sen sijaan, että hän pahoinpitelisi tai tappaisi vaimonsa, hän etsiikin sijaiskärsijän.)

 

Trilogian toisessa osassa keskitytään paitsi tyttökolmikkoon (”saaliit”), myös mieskaksikkoon (”mestästäjät”): myös uhrien vastapooli muodostaa siis ”kaveriporukan”, ja nämäkin ystävykset aikovat ”kokea jotakin erityistä yhdessä”. Niinpä tarinan alussa tytöistä käydään huutokauppaa salaisilla nettisivuilla.

 

Kaksikon ”päämies”, ihmishuutokaupan voittaja, haluaa tarjota kaverilleen ”elämyksen”. Hänet esitetään egosentrisenä maailmanomistajana, joka lähestyy murhaa uholla ja aggressiolla. Hän on varma itsestään ja haluaa vakuuttaa kaikki muutkin.

 

Toisin on kaksikon toisen osapuolen kohdalla: hän vaikuttaa alusta asti kiltiltä, kunnolliselta ja empaattiselta. Hän on pidättyväinen, kohtelias, melkein pehmo ja ”pelkuri”: häntä ahdistaa ajatus kenenkään tappamisesta, minkä osoituksensa hän lopulta itkee ja oksentaa. (Tästä voi päätellä, että ”kokemuksen” olisi tarkoitus myös karaista häntä tai ainakin selvittää, mikä hän on miehiään: ”jyvät” on eroteltava ”akanoista”.)

 

Mutta sitten tapahtuu jotakin.

 

The switch.

 

Tositilanteessa asiat siis muuttuvat ja asetelmat kääntyvät.

 

”Pehmo” onkin varsinainen wolf in sheeps clothing. (Only he’s not aware of his wolf-part - until it’s triggered into surface). Kuinka ollakaan, triggerinä ovat uhrin kärsimys ja armonanelut. Ne aiheuttavat “pehmossa” niin suuren sisäisen ristiriidan ja ahdistuksen, että lopulta hänessä tapahtuu switch. (Tässä kohden juoni ja henkilöhahmo ovat psykologisesti melkoisen kunnianhimoiset - mikä on melkeinpä harvinaisuus kauhuelokuvassa - , ja siksi tätä tapahtumaa voisi tarkastella lähemminkin.)

 

Käy myös ilmi, että näkyvästi murhanhimoaan julistanut uhoilija ei kykene tappamaan toista ihmistä. Väkivalta on ollut hänelle fantasiaa; hän on luonut itsestään ja ”pahuudestaan” illuusion, johon on halunnut uskoa. Tositilanteessa uhrin kärsimys kuitenkin kauhistuttaa häntä.

 

Koska tämä mies ei lopulta olekaan ”yksi niistä”, on selvää, että hänelle käy köpelösti.

 

* * *

 

Kolmannessa osassa ollaan jälleen miesseurueessa. Tässä osassa kiduttamisen ja tappamisen seksualisoiminen on räikeää.

 

Erikoisuutena on sekin, että tällä kertaa yksi uhreista alistuu kohtaloonsa – ei kuten kaiken toivonsa heittänyt vaan kaiken anteeksi antava. ”It’s ok”, hän kuiskaa, sidottuna ja keho täynnä nuolia kuin Pyhä Sebastian. Tämä kohtaus tuo kerrontaan mielestäni ritualistisia tai uskonnollisia piirteitä tai kerrostumia. Silloin viestitetään, että ”peli” voi ritualisoitua myös uhreille, ei ainoastaan pelaajille – aivan kuin kerrottaisiin, että uhri on osa ”suurempaa kokonaisuutta”, ei suinkaan ulkopuolinen: ainoastaan hänen asemansa ja merkityksensä on erilainen kuin pelaajien.

 

Yhtä kaikki: alistumista toivotaan ja vaaditaan (vaikka haasteista - uhrin vastustelusta - pidetäänkin. Siksi pelottelu tai ”toivon” ruokkiminen [koska uhri vastustaa tai anelee vain kokiessaan voivansa vielä selviytyä].)

 

Kolmannessa elokuvassa tapahtumapaikkana ei enää ole tuntematon taajama jossakin jumalan selän takana, vaan suurkaupungin keskus: right under your nose. Underground kulttuuria, todellakin.

 

* * *

Synkkiä kuvia. (Vain SRA -teema puuttuu...)