“To be
continued”, I said. But in the meantime... Hieman tajunnanvirtaa.
Mieleeni muistui laulun melodia. Hetken aikaa kuulostelin sitä
ennen kuin tavoitin laulajan äänen. Sanat olivat yhä kadoksissa. Yhdistettyäni
sävelmän ja laulajan löysin kokoelmistani pian oikean laulun. Vedenalaista
(Jenni Vartiaisen ensimmäiseltä levyltä)
Oli kuin olisin kuullut sen ensimmäistä kertaa. Kuinka sitä voikin
alkaa tykätä jostain kappaleesta tuosta noin vaan, äkkiseltään. Simsalabim. (Tosin, onhan
tässä ollut seitsemän vuotta aikaa haudutella ja valmistella tykästystä....
Mutta silti. Ihmeellinen on ihmisen mieli.)
Se on siis päivän biisi. Vedenalaista.
”Antaa virran kuljettaa
kaksi tahdotonta pois turvaan.
Öinen meri meidät saa
näkymättömiin me kadotaan.”
(Kuinka kaihoisa... melkein surullinen. Melankolinen. Öinen
meri, jonne virta kuljettaa turvaan… Vähän kuten lasten klassikossa Veden
lapset.)
[Meri vodaan ymmärtää ihmismassan tai maailman tanhujen
vertauskuvana, jonne pienet ihmiset helposti katoavat tai kadottautuvat. Tässä vertauskuvassa "rannalla ruikuttavat" eivät uskalla heittäytyä mukaan maailman menoon.
Mutta ensisijaisesti meri on ihmisen oman sisimmän – ja samalla
ihmisyyden tai koko ihmiskunnan – syvänteiden vertauskuva. (Elämä alkoi
merestä, joten myyteissä syvimmät ja tosimmat voimat - alkuvoimat - majailevat meressä. Nykyäänkin, ja ihan fyysisesti, ihmisen elämä alkaa "alkuvedessä". Kuka tietää, millaisena veden sisällä muotoutuva mielemme - tai ainakin sen tuleva asuinsija - muistaa tuon "alkumeren".)
Niinpä vertauskuvallisen meren virrat liikuttelevat vahvoja, aistivoimaisia tunteita. Se on syvien
osien liikehdintää. (Tätä romantiikan ajan taiteilijat yrittivät ahkerasti
kuvata.) Ei siis ole ihme, että psykoanalyyttisessä kuvastossa meri edustaa
alitajuntaa, sen loputtomuutta ja upottavaa, pimeääkin syvyyttä. (Jos unissa
myrsky uhkaa mereltä, alitajuiset voimat ovat päässeet valloilleen.) Vesi
puolestaan yleisesti edustaa tunteita ja niiden voimaa. (Jos sanonnan mukaan esimerkiksi
”tyynet vedet virtaavat syvällä”, silloin ihmisen ulkoinen olemus on tyyni ja näennäisen
rauhallinen samalla, kun jotakin muuta tapahtuu jossakin syvällä: siellä
koetaan vahvoja tunteita, joiden voima saa massat ja alkuvoimat liikkumaan.)
[Vaikka kuvailin kaksi eri tulkintaa meren symboliikalle, tämä ei tarkoita, että tulkinnat voisivat olla mitä tahansa. Selitän tarkemmin:
Koska "kollektiivinen alitajunta" yhdistää ihmiskunnan mielet, jokainen mieli ymmärtää ja puhuu vaistomaisesti "alitajunnan kieltä", myyttien ja mytologian kieltä. Se puhuttelee ja koskettelee meitä uskonnoissa, unissa ja taiteessa. (Ainakin Jung ajatteli näin, ja minusta hänen ajatuksensa on enemmän kuin järkevä. Myös Erich Fromm kirjoittaa aiheesta mainiosti: hän kuvailee myyttien kielen kielioppina, joka jokaisen tulisi hallita, mutta jonka moderni ihminen on autuaasti unohtanut - ja samalla vieraantunut itsensä tuntemisesta.)
Niinpä kumpikaan edellä kuvatusta, merta koskevasta tulkinnasta ei voi sulkea toinen toistaan pois (sillä ensimmäisenä mainitun tulkinnan keksineet ovat olleet vähintään vaistomaisesti tietoisia meren "varsinaisesta" merkityksestä); jälkimmäinen tulkinta merestä yhdistyy myös ensin mainittuun tulkintaan, ja siten, että ensimmäinen on alisteinen jälkimmäiselle (sillä jälkimmäinen on mytologinen ja siten "oleellisempi" tulkinta, "pätevämpää symboliikkaa"). Niinpä hän, joka on keksinyt ensin mainitun tulkinnan, on kokenut "muun maailman" (jota meri vertauskuvassa siis edustaa) paikkana täynnä elämää, sellaisena paikkana, joka ruokkii ja vaalii voimakasta "elämäntunnetta"; siihen heittäytymättömyys on kuin jäisi kuiville ja kuihtuisi.] ]
Laulun meri on kaunis ja rauhallinen. Melkein lohdullinen. ”Kaunis…Hiljaista,
hyvää.”
”Sukelletaan siniseen
syvemmälle aina vaan
Täällä hiljaista, hyvää […]
Katsotaan kuinka syvää
Ranta taakse unohtuu
Sukelletaan siniseen
pinnan alla kaunis on
Meidän meri pohjaton
Täällä hiljaista, hyvää
Jossain kuu
Hiukset kuin merilevää
Elämä huuhtoutuu”
Silti; sanat ja sävel tuovat mieleen myös luopumisen. ”Ranta
taakse unohtuu…Elämä huuhtoutuu....Kaksi tahdotonta...Vie pois turvaan...Näkymättömiin...kadotaan...” Tämän
jälkeen ilmaus ”Hiukset kuin merilevää” tuovat mieleen jo Ofelian,
varsinkin, kun valaistukseksi on mainittu Kuu. Niinpä laulu kertookin minulle jonkinlaisesta hukkumisesta. Siksi se on niin surullinen. (Esimerkiksi Ofelia hukkui omaan mieleensä, katosi jonnekin alitajuntaansa, tuli niin sanotusti hulluksi. Tälle tapahtumalle vertauskuvallisesti hän myös konkreettisesti hukuttautui veteen; hän katosi Ofeliana, henkisesti ja fyysisesti.) Kun "ranta taakse unohtuu", silloin kiinnikkeet - ehkä jopa kiintopisteet - konkreatiaan jäävät taakse, katoavat otteesta ja näkyviltä.
Ehkä tässäkin laulussa - kuten muutamissa Vartiaisen laulamissa - puhutaan [tai voidaan tulkita puhuttavan] kuolemasta tai kuolleista osana elämänkiertoa, melkein hellästi. Siinä tapauksessa laulun kuolema - jota mereen katoamisen (eli hukkumisen) voidaan tulkita tarkoittavan - on kuin tyyni Tuonen virta, josta löytyy pimeä hiljaisuus.
(Myöskään nymfi -teemaa ei voida unohtaa, kun on kyse vedenalaisista neitosista, joiden hiukset ovat "kuin merilevää".... He puolestaan yhdistyvät kuolemaan siten, että houkuttelevat miehiä turmioon - muistellaanpa vaikka tarinaa Odysseuksesta - ja koituvat jonkinlaiseksi kohtaloksi. Kenties nymfit edustavat "houkuttelevaa kuolemaa" tai vaarallista addiktiota (itsetuhoa). Samalla mytologia kertoo, että sellaiseen houkutukseen lankeavat vain lumotuiksi tulleet eli jollakin tavoin todemmasta todellisuudesta irtaantuneet. Kenties nymfi siis sopisi, tietyin varauksin, sadomasokismin erääksi vertauskuvaksi? (Yhdistäähän kotimainen uutuussarjakin nymfit ja kuoleman - tosin melko "kiltillä tavalla", joten ei ihme, ettei sarja olekaan sellainen menestys kuin tuotanto alunperin odotti. Nykyajan katsoja on tottunut kuoleman ja seksin yhdistämiseen a la True Blood!)
Ehkä tässäkin laulussa - kuten muutamissa Vartiaisen laulamissa - puhutaan [tai voidaan tulkita puhuttavan] kuolemasta tai kuolleista osana elämänkiertoa, melkein hellästi. Siinä tapauksessa laulun kuolema - jota mereen katoamisen (eli hukkumisen) voidaan tulkita tarkoittavan - on kuin tyyni Tuonen virta, josta löytyy pimeä hiljaisuus.
(Myöskään nymfi -teemaa ei voida unohtaa, kun on kyse vedenalaisista neitosista, joiden hiukset ovat "kuin merilevää".... He puolestaan yhdistyvät kuolemaan siten, että houkuttelevat miehiä turmioon - muistellaanpa vaikka tarinaa Odysseuksesta - ja koituvat jonkinlaiseksi kohtaloksi. Kenties nymfit edustavat "houkuttelevaa kuolemaa" tai vaarallista addiktiota (itsetuhoa). Samalla mytologia kertoo, että sellaiseen houkutukseen lankeavat vain lumotuiksi tulleet eli jollakin tavoin todemmasta todellisuudesta irtaantuneet. Kenties nymfi siis sopisi, tietyin varauksin, sadomasokismin erääksi vertauskuvaksi? (Yhdistäähän kotimainen uutuussarjakin nymfit ja kuoleman - tosin melko "kiltillä tavalla", joten ei ihme, ettei sarja olekaan sellainen menestys kuin tuotanto alunperin odotti. Nykyajan katsoja on tottunut kuoleman ja seksin yhdistämiseen a la True Blood!)
Mutta nyt unohduin jälleen pohtimaan. Minun piti vain
kertoa, että kuuntelen Vedenalaista, ja että pidän sen melodiasta.
* * *
Olisi niin paljon mitä pohtia, niin paljon mistä kirjoittaa.
Ja minä pohdin. Ja minä kirjoitan. Asia kerrallaan.
Osa kaksi odottaa. Soon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti