Alaviitteitä

[…Eli täydentäviä huomautuksia tai pujahtamisia sivupoluille. Varoitus: ei ylitsepääsemättömän kärsimättömyyden tilassa oleville taikka heikkohermoisille.]

 

Mihin jäinkään…Aloin näperrellä trailerin parissa, vaikka alaviitteitä piti kirjoitella, ja sitten trailerikin alkoi pyöriä mielessäni toistamiseen, kuoriutua tulkinnoissaan ja vaatia, sekin, alaviitteitä…

 

Aloitetaan sitten niistä.

 

# Get Enlightened

 

Elikkä BDSM + ”Supreme Masters”… hmm….

 

Fifty Shades Of Grey -kertomuksen alkuperäinen nimi (tai työnimi) on ollut ”Masters of the Universe”.

 

Mistä E.L. James sellaiset ”mestarit” tiesi keksiä? Mitä hän tietää ”Illuminati mestareista”? Kyllä heistä toisinaan kuulee puhuttavan, eikä vähiten elokuvassa (taikka epävirallisena ja puolikiellettynä aiheena  koulun uskontotunnilla), mutta harvemmin kovin syvällisiä asioita, vaikkapa yhteyttä BDSM:iin.

 

Nähtävästi ajatus ”universumin mestareista” kiihotti hänen mielikuvitustaan. Jos ja kun kiihotti, miksi hän kuitenkin pitää ”illuminatimestarin” läsnäolon kertomuksessa hyvin vihjailevana, epäsuorana, suorastaan kätkettynä? (Onko se jonkinlainen - salaisuus….?)

 

Niin tai näin, Simon Parkesin väite tuo BDSM –tematiikkaan aivan uusia merkityksiä, ja antaa sen tulkinnalle ja ymmärtämiselle suorastaan uuden paradigman (joka tosin ei taio muita paradigmoja pois).

 

Ajatellaanpa vaikka BDSM -henkisten tarpeiden syntyä. Tai ei ajatellakaan ihan vielä. Palaan tähän The Dark Matter –alaviitteiden yhteydessä alempana. Muistin nimittäin, että tämän piti olla alaviite traileriin.

 

So, while in the trailer park:

 

Summaan FSOG –trailerin tulkintani toteamalla, että traileri - aivan kuten kirjakin - näyttää olevan suunnattu ensisijaisesti niille, jotka eivät ole (olleet) kiinnostuneita BDSM -ilmiöstä (tai ainakaan tiedostaneet sellaista… Mutta - hieman kieli poskessa jatkaen - eiköhän se kiinnostus herää, jos se vain osataan herätellä – ja kohde on jo riittävän huolellisesti esivalmisteltu.)

 

Kuten todettua, elokuvalla, ja etenkin sen trailerilla, on mahdollisuus sanoa sanottavansa huomattavasti suuremmalle yleisölle kuin kirjalla missään vaiheessa tulee olemaan. Ja tämän huomaa.

 

Kuinka viattomat siis houkutellaan?

 

Kun ignorantille – siis tarinaan tai BDSM:n aihepiiriin perehtymättömälle - katsojalle lopulta selviää, mistä elokuvassa tulee olemaan kyse, hänet on jo saatu kiinnostumaan elokuvan rakkaustarinasta. Niinpä hän, mitä todennäköisimmin, haluaa tuon rakkauden herkullisen sopan, vaikka keralla pitäisi niellä muutama vaikeasti pureskeltava sattuma. (Tällä tavoinhan ”vaikeat elementit” aina tarjoillaan suurelle yleisölle: vedotaan tunteisiin ja ennestään tuttuihin mielikuviin.);

 

Kaikki ovat kiinnostuneita rakkaustarinoista, etenkin sellaisista, joissa on panostettu henkilösuhteen intensiteettiin ja sen huolelliseen rakenteluun. Näissä elokuvissa asiat eivät tapahdu ennen kuin katsoja on houkuteltu niihin (tunnetasolla) mukaan. Tämä tekee rakkaustarinan jännitteestä koukuttavan. FSOG:ssä tällainen koukutus osataan varmuudella. Seksuaalinen jännite - myös konkreettisen toiminnan kautta viritelty - houkuttelee tarinan äärelle miehetkin, vaikka resepti pureekin erityisesti naisiin: ajatellaanpa vaikka Herra Greyn intensiivistä keskittymistä Anastasiaan (mikä tulee trailerissa mainiosti esiin.) Tämä lupaa (nais)katsojalle hyvää, varsinkin, jos hän ei vielä tunne tähän intensiteettiin liittyvää ”twistiä”; nainenhan on yleensä perso intensiiviselle huomiolle, jos se vain tulee toivotulta taholta.

 

[Tämä twistihän on tietysti se, ettei Herra Greyn ”keskittyminen” Anastasiaan ole suinkaan kaunista ja pyyteetöntä, esimerkiksi ”ihailua” tai ”halua kuunnella” (mitä ”huomion antamisella” yleensä ymmärretään). Ei, ei. Ei. (Mieshän vain etsii itselleen uutta seksiorjaa, koska edellinen tuli hulluksi.) Mutta vaikutelman herättämistä tämä ei häiritse, ja vaikutelmillahan tässä ratsastetaan ja kutsutaan ensisijaisia tulkintavaihtoehtoja. Kun katsojalle jossain vaiheessa selviää, että Herra Grey onkin ennemmin ”uhriaan” tarkkaileva ”saalistaja”, ”it’s” – Britneyn sanoin – ”getting late to give you up”.

 

Tähän - Herra Greyn intensiivisyyteen saalistamisena - vihjaa jo trailerin repliikkien asettelu. Kun Anastasia tiedustelee, onko Herra Greyllä lainkaan vapaa-ajanharrastuksia, miekkonen vastaa: ”What about you?”; Miten olisit… sinä? Toki Herra Grey on vastuuntuntoinen predatori. Hän ensinnäkin varoittaa Anastasiaa (mikä toisaalta, jollain logiikalla ajateltuna, saattaa tehdä ”saalistajan” toiminnasta ”eettisesti oikeutettua” – harjoittaahan toinenkin osapuoli nyt ”vapaata tahtoaan”. Usein tuollaiset ”varoitukset” toimivat kuitenkin lähinnä houkuttimina, etenkin, kun mukaan on heitetty myös: ”you wouldn’t understand”. Niinpä Anastasian suhtautuminen on mitä odottaa saattaa: ’Try me!’) Toisekseen Herra Grey, vaikka kohteleekin Anastasiaa esineellistettynä yksityisomaisuutenaan, pitää tämän hyvinvoinnista silti mahdollisimman hyvää huoltaa (samasta syystä kuin autoja huolletaan: niiden käytettävyys ja käyttöikä pitenevät).]

 

Miksi Herra Grey tekee näin? ”I am [what I am] (You wouldn’t understand.)”

 

Traileri kutsuu viattomia myös siten, ettei siinä ei ole edes alastomuutta. Emme näe yhtäkään tissiä tai alapäätä, emme edes pyllyä tai paljasta kylkeä (mikä on nykyään jo melko harvinaista, ja kasvattaa trailerin katsojakohderyhmää kasvaa entisestään: esityslaajuus leviää esityksen ollessa ”sallittu”). Sitä paitsi tämä ”häveliäisyyden” valinta on yllättävä, ja jo sellaisenaan haastaa kyseenalaistamaan omia ennakkoluuloja. (”Ai, ei se olekaan mitään hard core pornoa; onko tuollaisessa hommassa joku henkinenkin ulottuvuus?”)

 

Myös musiikki on hempeää. ”Ja se tyttökin siinä on niin herttainen!” (Miksipä mummokin ei haluaisi katsoa tätä!)

 

Tutustuttaminen tulee siis olemaan pehmeää, ihmisyyttä kunnioittavaa ja tietenkin tunteisiin vetoavaa. ”I had a rough start at life”, Herra Grey avautuu, ja halu ymmärtää kovia kokenutta heräilee (mikä on tarkoituskin). Ylipäätään tarina on pohjimmiltaan ”halua avautua” ja ”halua ymmärtää”, mikä on parisuhdedraaman ydinliemi. Siitä se soppa vähitellen keittyy, kunnes kaikki ovat ihan liemessä.

 

Tästä ”pehmeästä laskusta” kertoo mainiosti myös traileriin vain hienotunteisesti, vihjailevasti ja esteettisenä ilmaantuva sadomasokismi: koko kuva ei näy. Tämän on paitsi kirjaimellista myös vertauskuvallista. Näissä ”leikkihuonekuvissa” näemme ainoastaan pintoja – ihon, huonekalujen tai tekstiilien –, kasvoja, vartalon jäsenten kaaria ja muutamia ei-kovin-pahoja-välineitä. (Tämähän on aivan toista kuin näyttää kirjaimellisesti p*rsettä, tai perehtyä sadomasokismiin Pasolinin Salo –elokuvan kautta ja katsella vaikkapa ulosteiden syömistä.) Kasvojen mukanaolo näissä kuvissa kertoo ”persoonallisuudesta” ja ”arvokkuudesta”: ihmisyydestä ja sen arvostamisesta. Pintoihin keskittyminen puolestaan antaa ymmärtää, ettemme mene kovin syvälle ”pintojen alle”, niin sanotusti (koska houkutus on heräteltävä ennen sitä).

 

Koko kuva - siis henkilöt ja heidän toimintansa kirjaimellisesti kokonaisuudessaan näyttävä - näytetään ainoastaan hoivan yhteydessä (kun Herra Grey kantaa huopaan käärittyä Anastasiaa): ’olemme vastuullisia, eikä tällä ole mitään tekemistä välinpitämättömyyden tai epäarvostuksen kanssa’. Sitä paitsi kuva miehestä, joka kantaa naista sylissään, on hyvin voimakkaasti latautunut, ja yhdistyy jopa pyhään sakramenttiin (avioliitto).

 

Myös vähäeleisyys on kova sana. Olin suorastaan vaikuttunut siitä pienestä eleestä, joka oli valittu edustamaan dominointia, ja tavasta, jolla tämä tehtiin. Ylipäätään traileriin oli tietenkin osattu valita muutama keskeisin, hienosti kiillotettu ja teroitettu koukku. (Ammattitaitoa ja asiantuntemusta tekee aina mieli arvostaa.)

Esitysajankohtakin on ovela: ystävänpäiväähän vietetään ameriikoissa - ja amerikkalaiseen tapaan - ennemmin romanttisen kumppanin kuin kavereiden kanssa. ('And we're just giving you some ideas what to do...later...')

 

Eittämättä elokuvasta ovat kiinnostuneita myös alaa enemmän tai vähemmän harrastaneet (”Millaisena tää meidän juttu oikein esitetään?”), sekä kertomuksen lukeneet, varsinkin siitä viehättyneet. Heille houkuttimeksi riittää pelkkä nimi, joka jo itsessään on triggeri.

* * *

Siitä - siis triggeristä - puheen ollen ja seuraavaan aihepiiriin edeten: nimen ilmaantuessa on kuvaavaa, kuten olen jo todennut, että trailerissa korostetaan sanoja ”grey” ja ”fifty” (’harmaa viisikymppinen’); viimekädessähän tässä yllytetään viehättymään varsinaisesta BDSM –”isäntäkohderyhmästä”. Kaikesta päätellen he eivät useimmiten ole parikymppisiä.

Ylipäätään tuo kirjainten tai sanojen korostaminen on simppeli mutta oletettavasti hyvin tehokas subliminaali vaikuttamistapa. Alitajuntahan rekisteröi esimerkiksi tekstin sen esittämisjärjestyksessä, huolimatta sen ”varsinaisesta ja oikeasta” järjestyksestä. Tämä subliminaalisti ehdotettu lukemisjärjestys voidaan tehdä esimerkiksi yksittäisiä kirjaimia korostamalla tai tuomalla sanojen kirjaimet esiin epäsäännölliseltä vaikuttavassa järjestyksessä.

Tässä lukemisjärjestyksen ohjaamisessa käytetään hyväksi myös tietoa siitä, minne katse todennäköisimmin ensimmäiseksi kohdistuu, minne seuraavaksi jne., sekä millaisilla keinoilla katsetta ylipäätään voidaan ohjailla. Lisäksi hyödynnetään tietoa lukijan ”uloskoodaus kompetenssista”, eli kyvystä tulkita nähtyä, mistä syystä mieli osaa koodata esimerkiksi lyhenteitä ja niiden merkityksiä, tai sanoja, joiden ymmärtämiseksi ei tarvita niiden vokaaleja. Myös ”takaperinkirjoitus” onnistuu: alitajunta ymmärtää kyllä! 

Havainnollistan tarkemmin:

Esimerkiksi trailerin ”COMES ALIVE” –”iskurepliikistä” tuodaan ensimmäisenä esille kirjaimet O ja M ja S. MS kääntyy helposti SM:ksi, ja myös O lienee hyvä triggeri, ja saa erityismerkityksensä etenkin kirjainten SM –yhteydessä. (Kun ajattelet kirjaimia SM ja sitten O, mitä tulee mieleen? O:n tarina? Eihän! Ja, kuinka ollakaan, O:n tarinaa on alettu jälleen markkida uusissa kansissa. Everything happens for a reason kuulostaa äkkiä kovin maalliselta. Tällaisessa ”tapahtumisessa” tehdään siirtoja, jotka ennakoivat peliä pidemmälle kuin helposti tulee ajatelleeksi – ja sehän juuri on se juttu.)

Sanoissa ”THE WORLDWIDE PHENOMENON” puolestaan korostetaan ensin kirjaimet ”HE”. Muissa kirjainyhdistelmissä tarvitaan enemmän tai vähemmän katsojan ”omaa” ”mielikuvitusta”. Minun likainen mielikuvitukseni luki sanoja kuten ”he would”, ”porn”, ”hide”, ”oral”, ”torment”, ”he world”, ”poem”. Mitä nämä sanat minulle viestittävät, siis mielikuvien ja tunteiden (ei järjen) tasolla? Että kyse on salaisuudesta (”hide”), ja kärsimys (”torment”) on kaunista (”poem”). Että ”Hän kyllä” (”he would”), jos ei kukaan muu; ilmassa on Erityisyyttä. Ja eläimellisyyttä (”porn”). ”Oral”, sitä ei tarvitse selittää (ja niin juuri: ’suuta käytetään johonkin muuhun kuin puhumiseen’, mikä myös yhdistyy vaitioloon, etenkin yhdessä ”hide” –sanan kanssa; NDA…). ”He world”; Hänen maailmansa ja maailma pyörii Hänen tavallaan.]

On silti täysin eri asia, ajattelenko minä oikeasti näin, tai haluanko; tulkitsin vain ”triggeröitymistäni”.

“The brain can not really interpret chaos, so it’s always going to assign a pattern to it, which is the very basis of subliminal manipulation: they just do it enough to predict how the brain’s goin to organize certain cues and whatnot into images and words and then play upon them,” muuan Jonathan toteaa. “I explain to you the most important thing of all, which is: why can’t you see them!?” hän lupaa. (Palaan häneen.)

Hän jatkaa, hieman surkuhupaisasti:“I’m at the point now that I can’t watch a movie. I’m so distracted by all the subliminal messages that I could never follow the plot. And how they write the scripts… They write into the scripts neuro-linguistic programming.” Tässäkin yhteydessä hän antaa hauskan (tai “hauskan”) esimerkin. (Tämä pieni pätkä hänen puheestaan löytyy YouTubesta – kaikkihan löytyy nykyää YouTubesta – nimellä Sexual Subliminal Programmin.flv )

Vielä yksi heitto subliminaalista viestistä: se kuva jazztrumpetistista (jonka avulla siis sanotaan etenkin ”blow”, mutta myös ”dekadenssi” [jazzin takia; jazzkulttuuri oli syntyaikanaan henkisen rappiotilan synonyymi aikalaisille]). Trumpetisti on afroamerikkalainen; afroamerikkalaisiin liittyy edelleen muisto orjuuden historiasta; a subtle slave innuendo. Myös esiintymisyhteys on oleellinen: kuva näytetään tilanteessa, jossa Herra Grey ”pakottaa” Anastasian antautumaan, ensimmäisen kerran (eli nostaa hänen kätensä ylös ja lukitsee ne omilla käsillään).*

[* Mutta nämä tällaiset subliminaalit ovat lopulta sellaisia, joiden kohdalla voidaan, niin halutessa, taittaa iäisyyksiin peistä siitä, onko kyse pelkästä katsojan tulkinnasta. (Siinä tapauksessa voidaan taittaa peistä myös siitä, mistä nämä tulkinnat tulevat: mikä rakentaa tulkinnoissa käytetyn tulkintakompetenssin ja mikä triggeröi siitä tulkintoja eli ohjaa ymmärtämisen tapaa? Toisin kuin voisi kuvitella, ihminen ei voi tai osaa ajatella ”mitä tahansa” tai ”miten tahansa”: mielellä on rajat ja toiminnanehdot. – Ja ne tunnetaan, vaikka siitä ei suurta ääntä pidettäisikään.)

Yhtä kaikki: viittaussuhde on olemassa. Ja mitä harkitummin työstetystä ”kulttuurituotteesta” on kyse, sitä vähemmän sattuman varaan tällaisia viittaussuhteita jätetään. Viittaussuhteiden tehoa lisää luonnollisesti se, että ne ovat vaivihkaisia, mahdollisimman huomaamattomia ja mielellään sellaisia, joita katsoja ei edes halua myöntää. (”Ai joku subliminaali peniksen muotoko? Hyi sinnuu!”)

(Siinäkin tapauksessa, että viittaussuhteet ”vain ilmaantuvat kuin itsestään”, siis jokseenkin harkitsemattomina tai tiedostamattomina, ne edelleen ”tulevat jostakin” ja muodostuvat tietyllä logiikalla. Tälle ajatuksellehan esimerkiksi psykoanalyysi, mediatutkimus ja kulttuurintutkimus perustuvat. Tämä ”sääntö” koskee sekä tulkintaa että tulkinnan kohdetta. Ajatellaanpa vaikka englantilaista, 1800-luvulla elänyttä runoilijaa ja hänen runoaan, joka on syntynyt romantiikan aatevirtauksen inspiroimana: ei hän - tämä runoilija – kirjoita tarkoituksella ”englantilaista runoa 1800-luvun aatevirtauksesta”; hän ei tiedosta, mikä hänen ajatteluunsa tai kirjoittamiseensa perimmältään vaikuttaa. Vastaavasti hänen runoaan kaksisataa vuotta myöhemmin lukeva henkilö ei välttämättä tiedosta, mitä hän oikeastaan käyttää runontulkintansa perustana; hän vain lukee runon, kokee sen jonkinlaisena.

Tarkoitan sanoa, että ihmisen kognitiiviset toiminnot ovat aina ”ohjelmoituja”, ja mitä tahansa hän näillä mielensä toiminnoilla suorittaakaan, se tulee olemaan tämän ”ohjelmoinnin” sanelemaa. (Oleellisempaa kuin se, että ihminen on ”ohjelmoitu” ja ”ohjelmoitavissa”, on siis se, kuka hänet on ohjelmoinut ja millaisilla ohjelmoinneilla. Aivot toimivat yhtä kaikki kuin kone, ja ovat eri asia kuin mieli.)

Ylipäätään on hyvä muistaa, että ihmisen tapa havainnoida kyllä tunnetaan (ja huomattavasti paremmin kuin ”yleissivistykseen” kuuluu tietää tai edes valtavirtatieteessä opetetaan [valtavirtatiede on tieteen keskuudessa sitä mitä populaarikulttuuri korkeakulttuurille tai kulttuurille yleensä; vain pieni ”raflaava” osa, useimmiten yleisen käsityksen muodostamiseen käytetty, joka ”kuulostaa mukavalta” ja uppoaa moneen, myös yleisen ymmärrettävyyden tähden – eikä vaikutuskykynsä takia kuitenkaan ole aivan niin harmitonta kuin luulisi. Ajatellaanpa… Tai ei sittenkään; ajatellaan kukin tykönämme.])]

* * *

Shadesin kirjoittaja, E. L. James, kertoo halunneensa Herra Greyn rooliin Robert Pattinsonin. (Hänhän on se heppu, joka näytteli Twilight –saagassa Edward-vampyyriä, tarinan sankaria.) Tuotantotiimi ymmärsi jättää tämän tekemättä, sillä Pattinson rajaa katsojakohderyhmää liikaa. (Näin oletan.)

Eräs valtti Pattinsonilla kuitenkin on: juuri se sama, joka olisi myös rajoittanut hänen käyttöään ja samalla karsinut Herra Greyn potentiaalisia ihailijoita kerääntymästä hänen inkarnoitumansa äärelle: vampyyrius. E.L. Jamesin ei kuitenkaan tarvitse olla pahoillaan: jo pelkällä maininnallaan – siis yhdistämällä ajatuksen Herra Greystä ja Robert Pattinsonista, toisin sanoen sadomasokismista ja vampyyriudesta - hän on herättänyt Shadesin lukijoissa vampyyri-mielleyhtymät ja muistuttanut ihmisiä – subliminaalisti – vampyyrimytologian yhteydestä sadomasokismiin: vampyyrit ovat analogia BDSM:lle.

Pysähdytään tähän ajatukseen hetkeksi.

Kun ihmisten halutaan ajattelevan jostakin asiasta tietyllä tavalla, ymmärtävän jotakin jonkinlaisena, ensin käytetään vertauskuvia. Näinhän lapsia aina opetetaan; sadut opettavat maailmankuvia, etiikkaa, oman kulttuurin uskomuksia, perinteitä ja tapoja. Sadut ovat propagandaa sikäli, että ne ovat aina ideologisia, tiettyyn uskomusjärjestelmään sidottuja. Ne opettavat tapoja toimia, tuntea ja ajatella ”oikein”, siis ”kulttuurisia koodeja”. (Ihminen tarvitsee tällaisia ”skeemoja”. Skeemojen olemassaolossa itsessään ei ole mitään vikaa. Ilman niitä ihminen ei kykene jäsentelemään tai ajattelemaan lainkaan.)

Toisin sanoen, vertauskuvallinen kerronta muokkaa asenne- ja tunnemaailmaa, opettaa. Joskus tämä opetus välittyy vain ns. hiljaisena tietona.

Vasta tämän jälkeen - siis vertauskuvien avulla välitetyn ymmärryksen jälkeen - asioista voidaan puhua niiden oikeilla nimillä. Siihen mennessä sopeuttaminen tiettyyn ajattelutapaan on yleensä jo tapahtunut mielikuvien ja tunteiden tasolla, koska vertauskuvallinen kerronta on jo käsitellyt nämä tasot. Niinpä ”älyllinen/tiedollinen siirtyminen” ”uuteen paradigmaan” on enää pelkkä muodollisuus, loppusilaus. (Tämä onkin eräs tärkeä elokuvan funktio: tutustuttaa mielikuvien tasolla, sopeuttaa tunnetasolla – ei tosin ainoa funktio, eikä jokaista elokuvaa koskeva.)

Toisin sanoen: Ensin tulivat vampyyrit. Sitten tulee BDSM. Vampyyrius on BDMS –maailman analogia. (Toki vampyyrit ovat analogia muullekin.)

Tarkennetaan ja sovelletaan.

Mitä vampyyrimytologia kertoo minulle? Noh, näin äkkiseltään ajateltuna vaikkapa seuraavaa:

Koska vampyyrimytologioita on useita, myös ”vampyyrius” lienee jakautunut ”eri koulukuntiin”.

Vain toinen vampyyri voi luoda ihmisestä vampyyrin. Myös ”oikean veren siirtyminen” on tässä tärkeää (mikä yhdistyy ajatukseen paitsi ”verirituaalista” myös ”verilinjasta” [”bloodline”]. Vampyyrit ovat yleensä olleet alun perin tavallisia kuolevaisia, mutta ovat nousseet tavallisten ihmisten yläpuolelle kykyjensä ja kuolemattomuutensa takia.

Vampyyri voi yleensä jäljittää toiset vampyyrit, ja vampyyri-isäntä myös ”lapsukaisensa”. (Tavalliset kuolevaiset elävät huomattavasti irrallisemmin omasta suvustaan ja juuristaan sekä tietämättöminä alkuperästään.)

Vampyyrit ovat ennen olleet hyvinkin aristokraattisia, mutta nykytarinoissa heitä löytyy kaikista mahdollisista sosioekonomisista ryhmistä.

Vanhemmissa vampyyritarinoissa - kuolevaisten näkökulmista kerrotuissa - uskonnolliset symbolit pelottivat vampyyrejä, mutta nykytarinoissa niistä on tullut lähinnä koristeita, joille vampyyrit nauravat, mutta joiden estetiikasta ja problematiikasta saattavat silti pitää.

Todellisista vaaratekijöistä pävänvalo on ylitse muiden: se voi tappaa (”true death”).

Vaikka vampyyri on lähes kuolematon, eikä hänellä juurikaan ole ”luonnollisia vihollisia”, hän on silti oman itsensä vihollinen: hänellä on sisäisiä uhkia, kuten hulluksi tulemisen vaara tai liiallinen itsehillinnän puute. Ne voivat koitua kohtalokkaiksi.

Vampyyrit saavat kiksinsä verestä ja uhriensa vaanimisesta. (Jo vampyyri-Louisia aikoinaan näytellyt Brad Pitt kuvasi, että verenimeminen on vampyyreille samaa kuin seksi.) Vampyyrit usein lumoavat uhrinsa; vampyyri osaa esiintyä hyvin viettelevänä. (Vampyyrit vetoavat usein juurikin ihmisen seksuaaliviettiin.)

[Anne Ricen kirjaan Interview with the Vampire perustuvassa samannimisessä elokuvassa on kohtaus, jossa vampyyripariskunta - aikuinen mies ja pikkutyttö (jonka kerrotaan olevan aikuisen miehen ”lover”) - seuraa esitystä vampyyriteatterissa. ”Vampires pretending to be humans pretending to be vampires”, tyttö summaa nokkelasti. Kesken esityksen lavalle tuodaan nuori nainen, joka on ilmeisen hämmentynyt ja peloissaan. Esitystä seuraava ”maallikkoyleisö” ei tiedä, kuuluuko neito näytelmään, niin todenmukaista hänen esiintymisensä on. Lopulta katsojat kuitenkin päättävät, ilmeisesti, että neito on osa esitystä – ja niinhän hän onkin (vaikkakin toisella tapaa kuin yleisö ajattelee). Yleisön rauhoittaa neidon oma käytös: tämä itse rientää vampyyrin syliin. Lavalle on nimittäin ilmestynyt vampyyrien johtaja, joka levittää kätensä neidolle kutsuen tätä, ja neito, hetken epäröityään, etsiikin sieltä pian turvaa. Neito saa pari hellää silitystä, ennen kuin vampyyri tarttuu häntä niskasta ja työntää hänet pois sylistään, kohti yleisöä ja verenhimoisia vampyyrejä. Ennen kuin johtajavampyyri antaa neidon muiden vampyyrien uhriksi - jotka tappavat hänen yleisön edessä - hän kuiskaa tämän molempiin korviin: ”No pain…No pain…” Tyttö vajoaa - tai rentoutuu - hypnoottiseen tilaan.]

Vampyyrit eivät välttämättä tapa uhriaan (kuten vanhimmissa, kuolevaisten näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa yleensä tapahtuu); vampyyrit tarvitsevat ihmisiä (kuten esimerkiksi True Blood kertoo). Ihmiset ovat heidän ruokansa ja resurssinsa; energiavarastonsa. Osan kanssa he ystävystyvät (hyötymistarkoituksessa), osaa he pitävät ”lemmikkeinä” tai jopa kumppaneinaan, osaa he käyttävät pitkäaikaisesti hyväkseen (esimerkiksi purevat ja imevät verta, mutta eivät tapa).

Osalla vampyyreistä on edelleen hyvin inhimillinen sielunelämä, esimerkiksi inhimillinen omatunto (ajatellaanpa vaikka Anne Ricen Louise –hahmoa, joka olikin, johdonmukaista kyllä, Ricen vampyyrimytologiassa ensimmäinen hahmo, joka tuli esittäytymään ihmisille). Vampyyri kuitenkin yleensä menettää inhimillisyytensä joko kokonaan tai osittain ”muuttumishetkellään”, ja mikäli inhimillisyyttä jää jäljelle, se alkaa vähitellen kuihtua ”vampyyrikäyttäytymisen” seurauksena. Ihmisyydestä kiinnipitäminen ei ole helppoa. ”You are what you are”, Louisia huomattavasti hedonisempi ja egosentrisempi Lestat toteaa itsetyytyväisesti Lousille.

Mitä enemmän vampyyrissä on inhimillisyyttä, sitä vähemmän hän haluaa tehdä ihmisestä kaltaistaan; vampyyrius on paitsi etuoikeus myös raskas kirous. Joskus vampyyri silti tekee tämän - siis muuttaa kuolevaisen vampyyriksi - ainoana keinonaan pelastaa kuolevainen varmalta fyysiseltä kuolemalta. (Joskus ihmisestä kuitenkin tehdään vampyyri vain rangaistukseksi tai kostoksi, tai syystä, että tämä halutaan pitää lähellä.) Isäntävampyyrit itse valitsevat potentiaaliset vampyyrikandidaattinsa. (Kuolevaisten oma-aloitteinen halu muuttua vampyyreiksi johtaa heidät yleensä vain nopeaan kuolemaan.) Kaikki jäsenet eivät ole tyytyväisiä kaikkiin uusiin tulokkaisiin, ja vampyyriyhdyskunnissa on keskinäistä kilpailua.

Vampyyrimytologioissa vaikutusvaltaiset vanhat vampyyrit ovat vahvimpia ja taitavimpia, ”masters of the universe”.

Vanhemmat vampyyrit ovat yleensä nuoria vampyyrejä tahdikkaampia tai ”ihmisystävällisempiä” (lukuun ottamatta erittäin muinaisia vampyyrejä, joilla ei ole mitään kunnioitusta ihmisrotua kohtaan. Näitä muinaisia muut vampyyrit itsekin pelkäävät). Vanhemmat hallitsevat itsensä, piiloutumisen ja pelaamisen nuoria paremmin; vampyyriutta on opeteltava vähitellen. Vanhat osaavat tavoitella päämääriään pitämällä todellisen identiteettinsä kätkössä, ja ovat myös nuorempia taitavampia manipulaattoreita. Yleensä vampyyri pitää pelaamisesta ja uhrillaan leikittelemisestä. Oleellista tässä on uhrin ”lumoaminen”. (”Don’t give the game away”, ohjasi Anne Ricen Lestat vastasyntynyttä Louisea. ”It’s so easy you almost feel sorry for them.”)

Osa vanhoista vampyyreistä ei puolestaan ole enää lainkaan kiinnostunut ihmisistä eikä tarvitse heitä. Vanhemmat vampyyrit suhtautuvat ”pahuuteen” yleensä nuoria vampyyreitä vähemmän dramaattisesti; nuoret vampyyrit ovat varmoja pahuudestaan ja siitä, että kuuluvat helvettiin, vanhimmat puolestaan kyseenalaistavat koko pahuuden käsitteen.

Olipa vampyyrien suhde ihmiseen mikä hyvänsä, kaikki he kuitenkin pelkäävät laaja-alaista paljastumista: ihmisiä, jotka tuntevat heidän todellisen identiteettinsä, pidetään uhkana vampyyrien olemassaololle. (True Bloodissa vampyyrit ovat jakautuneet kahtia: osa haluaisi elää ihmisten kanssa ja rinnalla, osa puolestaan jatkaa vanhoja perinteitä. Tässä taistelussa kuolevaiset yleensä tarvitsevat vampyyriystäviensä suojelua.)

Joissakin vampyyrimytologioissa on sääntö, jonka mukaan vampyyri ei saa tulla – ei kykene tulemaan – sisälle kutsumatta. (Kutsun voi myös perua.)

Vampyyrit ovat hedonisteja. He pitävät nautinnosta ja yleensä myös kaikesta kalliista. Esteettinen maku on usein – mutta ei aina – hyvin kehittynyt.

Takaisin valoon: vampyyrit eivät, muutamia kaikkein vanhimpia lukuun ottamatta, siedä valoa – mutta yrittävät kyllä, nykytarinoissa, yhä useammin ”mutatoitua” kyetäkseen siihen. Paitsi että he ovat väsyneitä tai kyllästyineitä kätkeytymiseen, he yleensä jopa kaipaavat valoa – ja ennen kaikkea kokemusta siitä, ettei valo voi tuhota heitä. Valonarkuus häiritsee vampyyrin kaikkivaltiutta: hän voi hallita vain puolta tunnetusta todellisuudesta: yötodellisuutta. (Valo on värähtelytaajuus ja valo on informaatiota; valo on ”kohonnutta tietoisuutta”. Kun valo lisääntyy, on vähän pakko yrittää mutatoitua, oppia sietämään valoa.)

[Vampyyrimytologioiden ”asiantuntijoista” suosikkini on Anne Rice. Tajusin vasta muutamia viikkoja sitten, että ”yllättäen” hän on myös jonkinlainen sadomasokismin asiantuntija: hän on kirjoittanut Beauty –trilogian, ja tehnyt sen aikana, jolloin BDSM ei vielä ollut valtavirran tuntema aihepiiri. Hän, omien sanojensa mukaan, kertoo tehneensä palveluksen ihmisille kuvailemalla ”sadomasokistin psyykettä” aikana, jolloin se oli ”taviksille” vielä hyvinkin käsittämätön.

Rice siis kirjoittaa myös ”kuolevaisista” ihmisistä. Sadomasokistien lisäksi hän on kirjoittanut esimerkiksi noitasuvuista, ja uusimpiin aluevaltauksiin kuuluu kertomus palkkamurhaajasta. Aivan kuten Ricen tarinoiden vampyyreilla, myös palkkamurhaajalla on omatunto: hän ei haluaisi enää tappaa. Ricen palkkamurhaaja kokeekin jonkinlaisen mielenmuutoksen, mistä tarina – Songs of Seraphim - sitten kertoo. (Ensimmäisen osan nimi on Angel Time, seuraavan Of Love And Evil. Tarina on käsittääkseni trilogia – kuten useat Ricen tarinoista ovat [esimerkiksi Lives Of The Mayfair Witches, The Wolf Gift Chronicles, Christ The Lord, The Beauty -books] – mutta kolmatta osaa ei vielä ole julkaistu.)

Tarkoitan sanoa: mikä klusteri!

Avasin vasta tänä kesänä Ricen noitasuvusta kertovan Mayfair –trilogian. Olin yllättynyt kertomustensa sisältämästä insestistä ja pedofiliasta. Mayfair suvussa ei ole epätavallista, että kolmetoistavuotias on ensisynnyttäjä tai maannut useimpien sukunsa miesten kanssa.]

Mitä enemmän tätä analogiaa ajattelee, sitä enemmän se kuoriutuu. No, se vampyyreistä.

Elikkä BDSM + ”Supreme Masters”… hmm….Equals “the ultimate control” (over someones’s mind)?

* * *

# The Dark Matter

 

No nyt voimme seuraavaksi ajatella niitä BDSM –henkisiä tarpeita ja näiden tarpeiden syntyä siinä paradigmassa, jonka Simon Parkesin väite toi esille:

 

Ajatus ”Illuminati mestareista” vetää mukaan ajatuksen tietynlaisista kult(e)ista. Tällainen kulttitoiminta puolestaan vetää esiin - suurelle yleisölle melko tuntemattoman, mutta kuitenkin jo viime vuosikymmenillä puhututtaneen - ilmiön nimeltään satanic ritual abuse (SRA).

 

Aiheeseen liittyvää asiallista - siis asiantuntevaa ja kiihkotonta - kirjallisuutta on markkinoilla edelleen melko vähän. Esimerkiksi terapiakirjallisuuteen niitä on ilmaantunut vasta aivan viime vuosina, ja vain muutamia (esimerkiksi Alison Miller: Healing The Unimaginable ja Epstein&Schwartz&Schartz: Ritual Abuse And Mind Control. The Manipulation Of Attachment Needs.)

 

Oman merkittävän lisänsä tähän - siis kulttitoimintaan liittyvään tietoon - tuovat ihmiset, jotka kertovat kokemuksistaan. Viime kädessä jää tietysti kuulijan päätettäväksi, mitä hän ajattelee kerrotusta ja kertojasta; monesti tarinat, joissa puhutaan arkitodellisuudelle hyvin vieraista todellisuuskokemuksista, leimaavat puhujan kuulijan silmissä tavalla tai toisella häiriintyneiksi. (Tätä leimaa auttavat ylläpitämään myös vallitsevat psykiatrian teesit. Yhteisestä todellisuuuskonsensuksesta ei kerta kaikkiaan saisi poiketa.) Lisäksi kuuntelua saattaa leimata tietty suhteellisuudentajuttomuus: jos kokemuksiaan kertaava on todellakin käynyt läpi puoliakaan siitä, mitä hän kuvaa, ja ”eheytymisprosessi” on yhä kesken, kuinka tämä ei voisi olla vaikuttamatta hänen tapaansa puhua asioista ja tulkita niitä? Toisin sanoen se, etteivät hänen kaikki käsityksensä välttämättä perustu tieteellisesti perusteltavissa oleviin koviin faktoihin (kenelläpä perustuisi), ei tarkoita, etteivätkö ne olisi totuudellisia.

 

YouTubesta löytyy…

 

[Aiheen “klassikkopuhujia” lienevät Arizona Wilder, Cathy O’Brien ja Fritz Springmeier. Kaksi ensin mainittua kertovat olleensa vahvan mielenhallinnan alaisina, toinen okkulttisessa kulttitoiminnassa (”Mother Goddess”), toinen puolestaan ”seksiorjana” (”high level prostute”). Springmeier puolestaan kertoo työskennelleensä kultin parissa eläneiden ihmisten kanssa heidän auttamisekseen, ja on kirjoittanut aiheesta muutamiakin vaikuttavan laajuisia ja huolellisesti argumentoituja teoksia. Myös uskonnollisen kääntymyksen kokeneita puhujia löytyy, kuten John Todd - joka hänkin kertoi olleensa syvällä okkulttisessa toiminnassa, ja jakaa siten paljon kulttiin liittyvää uskonnollista ja ”spirituaalista” tietämystään – sekä uudempana puhujana Caroline Hamlett, joka niin ikään oli syntymästään asti kasvatettu jäseneksi. Kahden viimeksi mainitun puhe on vahvasti tunnustuksellista (eli uskonnollista), mihin lienee hyvä syy: kultissa mukana olleelle ”henkimaailma” on hyvin todellinen, ja usein saatetaan kokea täysin mahdottomaksi käsitellä kokemusten sitä puolta ilman ”hengellisiä välineitä”. Tällaisen kokemuspuolen huomioon ottamattomuuden esimerkiksi Springmeier mainitsee tarjolla olevan terapian puutteeksi. Samaa totea Svali –nimellä näistä asioista luennoiva henkilö (joka hänkin on ollut mukana kulttitoiminnassa).]

 

Jotta en eksy kokonaan toiseen maailmaan, pitäydyn itse aiheessa, nimittäin sen pohtimisessa, mikä ihmisessä voi synnyttää sadomasokistisia tarpeita.

 

”[Hard traumas] traumatize the brain causing synapses to be rewired from their natural order by rewiring the synaptic pathways of the brain. Different chemicals are released into the brain from the trauma that caused literal brain damage (until [one starts] doing exercises to rewire the brain and repair the damage). Because what happens to that neural net in the brain… As you think and as you feel over a long term on a consistent basis, the neural net in the brain and the hormones and the chemicals in the body will form addictions and hard wired patterns.”

 

Näin kuvailee muuan Jay Parker (joka eräässä YouTube –leikkeessä kertoo ulkona tuulen huminassa lyhyesti ja ytimekkäästi karmeaa elämäntarinaansa. Muutoin hän on esiintynyt myös konferensseissa, jotka käsittelevät mielenhallintaa eri näkökulmista.)

 

Edellä kuvattu liittyy BDSM:iin siten, että kulttijäsenen lapsuudestaan asti kokeman traumatisoiminen ”pihoittaa” hänet ”toisin kuin muut ihmiset”. Näin ollen esimerkiksi seksuaalisuus ja sen ilmaisu tulevat olemaan ”jotakin aivan muuta” kuin ”tavallisella” ihmisellä. (”You wouldn’t understand”…)

 

[Ajatus satanismista on kuin yksi suuri, musta köntti, jota on vaikeaa ja epämiellyttävää lähteä erittelemään. Eräs erittely on kuitenkin hyvä muistaa tehdä: ne satanistit, jotka kiinnostuvat aihepiiristä kasvuvuosinaan tai vähän sen jälkeen, ja ilmaisevat väriään esimerkiksi tyylivalinnoillaan ja pukeutumisellaan ja etsiytyvät kulttitoimintaan tai perustavat oman piirinsä, ovat täysin eri asia, kuin syntymästään asti kulttiin liitettyjen ”sukupolvisatanistien” piirit. Ehkä eroa voisi verrata sadomasokistista kiinnostuneisiin kokeilijoihin ja ”varsinaisiin” sadomasokisteihin.]

 

Yllä kuvatun tietonsa - sitaatissa mainitun - perusteella ei ole ihme, että Parker esimerkiksi jakaa psykopaatit ”ensisijaisiin” ja ”toissijaisiin”, eli henkilöihin, jotka ovat syntyneet psykopaateiksi ja henkilöihin, joista on tehty psykopaatteja rikkomalla heidän mielensä. Parkes on vakuuttunut siitä, että toissijaisesta psykopatiasta voi parantua, ja palata takaisin emotionaalisesti terveeseen ihmisyyteen. (Puheissaan hän ehdottaa ratkaisuja tähän, omiinkin kokemuksiin perustuvia.)

 

[Nyt kun tarkemmin pohdin, ehkä myös E.L. James ajattelee näin; kertomuksessa kuvattu ”aidon rakkauden parantava voima” on kaunis ja toiveikas. Vaikka kukaan ihminen ei voikaan toista pelastaa - näin on jopa vaarallista ajatella -, jonkinlaisena ”kanavana” voinee silti olla, vähän kuin tukena: Shadesissa Herra Grey alkaa kokea jonkinlaista eheytymisenpoikasta Anastasian läsnäolon vaikutuksesta. ”By some miracle she loves me”, Herra Grey toteaa ystävälleen. Ihmeellistä rakkaus on hänen mielestään siksi, ettei hän kuvitellut kenenkään voivan rakastaa häntä aidolla, puhtaalla rakkaudella jos saisi tietää, mitä ja kuka hän tosiasiassa on. (Ehkä se onkin hänellä osasyy yksityisyytensä neuroottisen tarkkaan varjeluun? Jos kukaan ylimääräinen ei tiedä mitään ylimääräistä, suhteet pysyvät siedettävinä...)

 

Toisin sanoen, Jay Parkerilla on pysäyttävän välittävä ja optimistinen suhtautuminen heihin, jotka yleensä eivät myötätuntoa suuressa yleisössä juuri herätä; hän ei tuomitse ”toissijaisia psykopaatteja”, koska tietää, että he ovat ”kulttikasvatuksen” uhreja. Sama asenne näyttää olevan myös Springmeierillä (kuinka voi auttaa keitään, ellei ensin ole vakuuttunut siitä, että heitä voi auttaa?) Myös mainitsemani Jonathan - johon pian palaa - sanoo ”oleelliseen keskittyvät” sanansa. Sekä Parker että Jonathan puhuvat myös suoraan näille ihmisille (mikä osaltaan tekee – hieman häkeltävää kyllä - näiden ihmisten olemassaolon, enemmän tai vähemmän näkymättömän, todellisemmaksi).

 

Omaksi aiheekseen voisi eritellä kulttikasvatuksen saaneiden ajatus- ja kokemusmaailman. Esimerkiksi Alison Miller kuvailee useita tapauskertomuksia, joista eräässä tulee selkeästi esiin jäsenen vakuuttuneisuus siitä, että hän on ollut mukana jossakin ”hyvässä ja oikeassa” (vaikka olisi ”varovasti levittänyt” imeväisikäisen anusta tulevia rituaalitoimenpiteitä varten; hirvittävillä teoilla on ollut funktionaalinen merkityksensä, ja esimerkiksi pedofiliaa tai kidutusta harjoitetaan syystä, että ”myöhempi koulutus” tulee muuten olemaan mahdotonta. Arizona Wilder puolestaan kuvailee, että hänen koulutukseensa kuului esimerkiksi toistuva hukuttaminen, jotta hän oppisi ”irtaantumaan ruumiistaan”). Myös mainitulla Carolyn Hamlettilla oli sama kokemus, siis kokemus siitä, että hän oli ”hyvällä asialla” (ja hänetkin on kuulemma hukutettu niin monta kertaa, että ruumiista poistumisesta tuli helppoa). Kaikkia kulttilaisia tällainen kokemus ei ollenkaan välttämättä koske, esimerkiksi Jay Parkeria, joka ei koskaan vihkiytynyt kulttiin aikuiseksi kasvettuaan.

 

Myös BDSM:llä kuvataan toisinaan olevan tämä sama funktio - siis henkilön mielen muokkaamiseen pyrkivä funktio, johon vaikkapa ruumiistapoistumisilmiö voi kuulua - joka tulee, hieman yllättävää kyllä, esille jopa viihdekirjallisuudessa. Tätä tietoa vasten kuulostaa hieman häkellyttävältä, että Shadesissa kuunnellaan sessioiden aikana Thomas Tallisia – joka on juuri sellaista musiikkia, jota Springmeier kuvailee soitettavan ”koulutuksen” aikana.

 

Jay Parkerin sitaattiin palatakseni: toisaalta ”traumakoulutettu ihminen” on siis addiktoitunut ”vinoon nautintoonsa”, mutta samalla tuolla nautinnolla on hänelle itselleen ja kohteelle funktionaalisia merkityksiä. (Kun kyse on aiheesta ”trauma based mind control”, päämäärä on helppo ymmärtää.) Nämä merkitykset ovat se varsinainen juttu - ei esimerkiksi puhdas hedonismi tai sadismi - eikä niitä voi ymmärtää pääsemättä ensin yli halustaan pelkistää aiheen käsittely nimeämällä se käsittämättömäksi pahuudeksi, jota kohti ei kykene edes vilkaisemaan.

 

Yleisestihän on niin, että ilman merkityksen ymmärtämistä mitään ei voida muuttaa – ainoastaan torjua. Torjuminen puolestaan ei koskaan ole ollut kovin tehokas tapa käsitellä mitään. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kuka tahansa olisi milloin tahansa valmis ymmärtämään. Siksi ihmisen mielellä on luontainen kyky suojella itseään ”vaaralliselta tiedostamiselta”.)

 

(Huh, eiköhän tässä nyt jo tullutkin se ”pimein alue” nyt kartoitettua, ainakin siis viitteellisesti.)

 

* * *

 

Kuten todettua, YouTube on ihmeellinen paikka. Se ja vastaavat ovat nostaneet elämäkertatarinoinnin ja kaikenlaisen avautumisen potenssiin X.  Nämä ”vapaat videoleikkeet” saattavat joskus muodostaa oikean tarinoiden aarrearkun: kuka tahansa voi puhua yleisölleen, kertoa kokemuksistaan ja pohtia asioita.

 

Yksi kiinnostavimmista löydöistäni on ollut ”Jonathan Adampants”. Jonathan on ilmeisesti hänen oikea nimensä, Adampants puolestaan hauska nikki, jonka syntyä hän eräässä ”luennossaan” ohimennen kuvailee. Adampants on oma pieni legendansa, nyt jo somesta vetäytynyt. (Ainakaan hän ei enää esiinny samalla nimellä.) Hän ilmaantui linjoille kaksituhattaluvun jälkeen, tallensi pienensuuren ”luentosarjansa”, ja aluksi myös halusi keskustella aiheista ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa hän ilmeisesti väsyi ja turhautui kohtaamaansa syvään ymmärtämättömyyteen, etenkin, koska tiesi - näin ymmärsin -, ettei ole tietolähteenä korvaamaton, ja koska oli jo sanonut tärkeimmän, eikä hänen tarkoituksensa ollut inttää kenenkään kanssa. Jos ymmärsin oikein, hän oli ”luentoja” tehdessään 30-40 –vuotias, lääketieteellisen koulutuksen saanut ja praktiikkaansa erittäin menestyksekkäästi harjoittanut psykiatri, joka kuitenkin koki syvän ”maailmankatsomuksellisen heräämisen”, eikä esimerkiksi pitänyt kohtuullisena sitä, kuinka paljon ihmisten piti maksaa saadakseen henkistä apua, vaikkapa häneltä. Niinpä hän vetäytyi sanelimensa kanssa rauhalliseen paikkaan ja alkoi puhua. Hänen luentonsa ovatkin samalla eräänlainen palvelus tai lahja toisille.

 

Taisin löytää Adampantsin etsiessäni lisätietoa subliminaalista viestinnästä. En ole tähän päivään mennessä kuullut kenenkään toisen puhuvan aiheesta niin tiedostavasti ja kultivoituneesti, samalla silti erittäin havainnollistavasti ja maanläheisesti. (Hän esimerkiksi kertoo, kuinka NLP:tä käytetään ihmisiä vastaan, ja paneutuu ns. imbedded messages –ilmiöön. Paikoitellen jutut kuulostavat ihan sci-fi:ltä.) Uskottavuutta tuo sekin, kuinka hyvin hän näyttää tuntevan ihmisen mielen ja vaikkapa aivojen fysiologian. Mutta hänen ”luentonsa” ovat kuitenkin paljon enemmän.

 

Hänen puheensa kostuvat pääasiassa seuraavista luennoista, ja tässä järjestyksessä:

 

Ascension now: Phase One (Neuro-Linguistic Programming) [Tämä on sama luento kuin YouTube –klippi otsikolla Subliminal messages and Bono]

The Healing Begins Now

Phase Three

Propaganda, Parables, and Perception

Knowledge

 

(Itse pidin eniten luennosta Knowledge, mutta The Healing Begins Now saattaa olla hänen tallenteistaan suosituin. - Tai ensimmäinen, NLP: tä käsittelevä, havaintokuvineen kaikkineen.)

 

* * *

 

Sitten muihin asioihin.

 

(to be continued)

 

Get Enlightened

Huomasin tässä ohimennen, että Fifty Shades Of Grey –elokuvan virallinen teatteritraileri on julkaistu.

 

Mielenkiintoista!

 

FSOG on saavuttanut sen kaltaisen suosion ja aseman, että siitä kertova elokuvakin valmistetaan (tai on jo varttia vaille valmistettu) takuuvarmasti mistään pihistelemättä, varsinkaan ammattitaidosta; tällaista tilaisuutta ei totisesti jätetä hyväksikäyttämättä. (Enkä tarkoita ainoastaan rahaa.)

 

Koska elokuva on suunnattu jättisuurelle yleisölle, BDSM –viittaukset eivät voi missään tapauksessa olla hyökkääviä tai pelottavia. Päinvastoin. Niinpä esityksessä korostetaan herkkyyttä, hienostuneisuutta, vähäeleisyyttä. (Osa trailerin nähneistä onkin juo tuominnut elokuvan ”tylsäksi”.) Edes Herra Grey ei ole lainkaan pelottava, ei ollenkaan mikään ”pahis”. Hän on kirkassilmäinen unelmapoikaystävä/-vävy.

 

Traileri tulee tavoittamaan suuren joukon myös niistä, jotka eivät ole jaksaneet tai halunneet lukea kirjaa (saatikka koko kirjasarjaa), ja myös ne, joille ei tulisi missään nimessä eikä tapauksessa mieleenkään olla missään nimessä tai tapauksessa missään tekemisissä BDSM –aiheiden kanssa, ei missään nimessä eikä tapauksessa! Niinpä tämä ohikiitävä mahdollisuus on käytettävä tehokkaasti hyväksi.

 

(Huh! Muutamassa tunnissa trailerin katsojaluku on noussut reilusta kolmesta sadasta lähes kolmeen miljoonaan!)

 

Eniten minua siis kiinnosti nähdä, millaiseksi tämä, hmm, little peak rakennettaisiin ja millaisiin triggereihin siinä turvauduttaisiin.

 

Triggerit kulkevat, ihan yleisesti ottaen, niin monella tasolla*, että kuvaan tässä vain hyvin yleisen, suorastaan ylimalkaisen tason.

 

[*…kuten värimaailman, äänen, kuvamanipulaation, leikkauksen/yhdistelyn/vihjailun, eleiden, symbolien, sanavalintojen etc etc tasolla. Kaikkia tasoja en edes tunne, ja osaa niistäkään tasoista, jotka tunnen, en rekisteröi. Joskus rekisteröiminen on täysin mahdotonta ”luonnollisin menetelmin” (ajatellaanpa vaikka ääniä, joita ei voi havaita paljaalla korvalla, tai pelkkää esityksen tempoa: koko informaatiotulvan analyyttinen suodattaminen on täysin mahdotonta, myös sen laajuuden takia, ja havaittavissakin olevan ”viestintäkerroksen” ohittaa helposti sen nopeuden takia). Joskus puolestaan ainoa ”tunnistin” on oma reaktio, jonka syntyä voi lähteä jäljittämään – mutta legitiimi perustelu voi olla hankalaa. Joskus perusteleminen on mahdotonta, etenkin silloin, kun ei tunne ”triggerin” mekanismia. ”Tota, öh, musta vaan tuntuu siltä…Tai mä vaan sain sellasen idiksen jostain...”]

 

Mitä minä siis näin? Katsotaanpas.

 

Tumma tausta, jota vasten terävöityy elokuvan nimi, metallinhohtoisena. Korostettuina ovat sanat ”fifty” ja ”grey”. (Tietenkin.)

 

Äänimaiseman täyttää pelkistetty, kaunis pianomusiikki, sekä Anastasian herkkä ääni. Hänen äänensä tuo kerrontaan välittömän asiallisuuden, tietynlaisen vakavasti otettavuuden. (’Näille asioille ei naureta. Nämä ovat oikeastaan aika herkkiä asioita.’)

 

So this is just an interview for the newspaper, hänen äänensä kertoo katsojalle voice-over -tyyppisellä kerronnalla, sanoilla, jotka on lainattu edessä häämöttävästä tapahtumasta ja kertovat katsojalle, mistä on kyse. Samalla kuvaan ilmaantuvat Anastasian kasvot. Hän seisoo valaistussa hississä, valkeiden paneelien edessä ja silmäilee ilmeisesti haastattelukysymyksiä. Valo on aavistuksen sinertävää.

 

Hissi saapuu perille, kerrokseen numero kaksikymmentä. Kuulemme merkkiäänen. Anastasia säpsähtää. Teräksenharmaat ovet avautuvat. Hän vilkaisee hissinoven ylänurkkaa kuin hämmästyisi perillä olostaan tai ihmetelläkseen, onko kerros varmasti oikea. Niin tai näin, Anastasia vaikuttaa melko epävarmalta nuorelta naiselta. (Helposti samaistuttava henkilö siis.)

 

I just have a couple of question, hänen äänensä jatkaa samalla, kun hänen näytetään etenevän vastaanottotiskille.

 

Mister Grey will see you now, kertoo vaaleahiuksinen, siististi pukeutunut vastaanottovirkailija. Anastasia kulkee naisen perässä. Nyt taustalla kuuluvaan pianomusiikkiin yhdistyvät rummut: hidas, raskas rytmi. (”Tästä se alkaa…!”) Pian he ovat Herra Greyn työhuoneen ovella.

 

[Kaikki tämä kertoo siitä, ettei esitystapa ole brutaali in-you-face (kuten roisimmassa erotiikassa tai pornografiassa). Tämä onkin tärkeää, mikäli BDSM -suuntausta lanseerata heille, joiden ennakkoluulot liittyvät etenkin suuntauksen maineeseen ”perverssinä”, ”brutaalina” ja ”likaisena” – suoranaisena ”pahuutena”.]

 

Herra Greyn työhuone on suuri ja tilava, ja hän itse seisoo selin Anastasiaan (ja katsojiin).

 

[Hmm…’Otan sinut nyt vastaan, mutta käännän sinulle kuitenkin selkäni’? Viesti on ristiriitainen  – mutta toisaalta, kirjan mukaan, Herra Grey oli melkoisen haluton haastateltavaksi. Hänen kerrotaan tehneen sen vain ”palveluksena liikeveljelle”.

 

Mutta on tässä kuvassa muutakin kiinnostavaa: Herra Grey katselee kaupunkinäkymää suuresta, koko seinän levyisestä ikkunastaan. Mister Grey will see you now. Oh, really… You mean the whole town? From his tower? Ehkä Grey ”näkee sinut” siksi, että hän seisoo niin korkealla ja hänellä on niin edullinen asema tarkkailla kaikkea.]

 

Herra Greyn henkilöä ei paljasteta heti. Ensinnäkin hän siis seisoo selin katsojaan. Toisekseen hänen hahmonsa on epätarkka. Kolmanneksi hänet leikataan hartioista ylöspäin piiloon. Neljänneksi hän on liian kaukana yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Ennen kasvojen paljastamista kuulemme hänen äänensä.

 

Herra Grey tulee siis esiin vähitellen. Häneen on tutustuttava erityisesti ja erikseen, jos haluaa tietää hänestä mitään. Tai paremminkin: hänestä ei voi tietää mitään, ellei hän ensin tiedä sinusta kaikkea. He’s in control. He sees, not you. (He sees you, you don’t see him. Hence the blindfold he so fancies on you…)

 

Kun Anastasia saapuu Herra Greyn työhuoneeseen, kuulemme jonkun kysyvän: What was he like? Tämä on jälleen voice-over kerrontaa, joka on lainattu jostakin tulevaisuuden keskustelutapahtumasta. (Kysyjä on mitä ilmeisimmin Anastasian paras ystävä, jonka puolesta Anstasia on tullut tekemään haastattelua, ja jonka takia hän ylipäätään nyt seisoo Herra Greyn työhuoneessa.)

 

He was…polite. Intense. Smart…. Anastasian ääni kuvailee.

 

Tämän luonnehdinnan aikana näemme, kuinka Anastasia istuu Herra Greyn edessä pää nöyrästi kumarassa ja katselee syliinsä. Herra Grey kulkee hänen editseen kiertäessään pöytänsä ympäri ja istuutuakseen. Mennessään hän antaa sormiensa kosketella (suorastaan hyppelehtiä - seksikkään hitaasti totta kai - pitkin) pöydän pintaa.

 

…Really intimidating, Anastasia summaa.

 

Musiikki taukoaa hetkeksi. Näemme lähikuvan Herra Greyn lantion seutuvilta. Hän nojaa rennon oloisesti puiseen kaiteeseen jolle on laskenut kätensä.

 

Sitten hän napauttaa etusormellaan puuta.

 

Hyvin triggeröivä ja dominoiva ele - minkä voi päätellä jo siitä tilasta ja huomiosta, jonka ele saa; se ladataan Merkityksellä.

 

Musiikki jatkuu napautuksen kanssa simultaanisti, suoraan rumpuäänillä. (Herra Grey saa siis ”musiikin soimaan”, oikein rumpumusiikin. Kuinka primitiivistä. Varsinainen paukuttaja.)

 

[Kuvassa Anastasian taustalla on muutama taideteos. Niistä näkyvimmät ovat merimaisemaa esittävä taulu (ainakin laivoista päätellen – vaikka voivathan laivat levätä vaikkapa haaksirikkoutuneina tai lahoavina jossakin rannalla) sekä ruskea pallo (hienosti sanottuna, heh), joka edustaa ilmeisesti kuvataidetta. Laivataulu on täynnä pelkkiä harmaan sävyjä (tietenkin), ja teokseen kuvatut laivat ovat sankan sumun keskellä kallellaan. Kaltevuus saattaa johtua siitä, että joko merenpinta tai kuvaajan näkökulma (ja siten horisontti) on kallellaan. Niin tai näin, meininki on siis sangen ”vinoa”. ”Ruskea pallo” puolestaan koostuu sirpaleista: eheys on rikottu, kokonaisuus on pienten, toisiinsa suoraan liittymättömien osiensa summa, jonka näkee vain etäältä.]

 

Do you have any interests outside of work? Anastasian kysyy.

What about you?, Herra Grey vastaa. I’d like to know more about you, hän jatkaa tiedusteluaan tultuaan pöytänsä takaa ja istuutuessaan Anastasian viereen.

There’s really not much to know about me. Look at me, Anastasia naurahtaa.

Herra Grey tuijottaa Anastasiaa intensiivisesti ja silmiään räpäyttämättä. Vasta nyt näemme miehen kasvot. I am, hän vastaa. [”I am”… mikä esittäytyminen, suorastaan jumalan nimi.]

[Kun kuulemme Anastasian pyynnön ”Look at me”, katsomme Herra Greyn kasvoja ensimmäisen kerran. Tässä on käänteisen motiivin makua: Herra Greytä pyydetään katsomaan, mutta juuri silloin häntä katsotaan; look at me onkin tavallaan Herra Greyn katselua. Tämän voi tulkita viestittävän esimerkiksi siitä, että näemme Herra Greyn vain silloin kun hän itse katsoo takaisin; vasta katsoessaan jotakuta hän menettää - tuon jotakutan edessä - kasvottomuutensa, tulee joksikin, joksikin hänelle, jota katsoo. (Tästä reflektiosekamelskasta tulee mieleen jo Britneyn laulama ”I like it and I do what I like and then you do what I like and you like it”…)]

Anastasia tuijottaa Herra Greytä poistuessaan hissiin. Herra Grey on tullut saattamaan, ja näemme hänet takaa päin (tai osan hänestä). Hissin ovet alkavat sulkeutua. Viimeisenä näkynä oven raosta pilkistää Anastasian yhä Herra Greytä tuijottava silmä (vasen silmä). Musiikki on hetken pelkkää riipivää rautalangan venyttämistä (sekö se ääni on?), aivan kuin molempien hermot olisivat koetteilla, ja aivan kuin jokin metallista valmistettu lähtisi käyntiin (The Grey-Steele –function?). Ääni enteilee jotakin repäisevää, ja se suorastaan ”kerää voimaa” ennen ”purkautumista”. Kun ”purkautuminen” tapahtuu, kuva välähtää esiin ylivalottuneen valkoisena – ilmeisesti illuminoituna – ja melodia lähtee uudelleen käyntiin, tällä kertaa aivan toisella teholla ja laulun saattelemana. (Mainittu valon väläys on peräisin salamavalosta.)

So what to you owe your success?

Herra Greyn vastatessa näemme montaasin. Ensin Herra Grey on kuvattavana (eli harjoittaa imagonsa ja median hallintaa). Seuraavaksi hän kävelee Anastasian kanssa metsäisessä maisemassa, ja heidän välissään paistaa hyvin kirkas aurinko, joka melkein sokaisee koko näkymän. (How very, hmm, illuminating.) Sen aikana hän toteaa: I exercise control in all things, Miss Steele.

It must be really boring, Anastasia kommentoi. Tällä kertaa he istuvat kahvilan pöydän äärellä toisiaan vastapäätä. Herra Grey ei vastaa mitään. Hän tietää, ettei Anastasialla ole käsitystä. Hän vain tuijottaa Anastasiaa paljon puhuvalla ja intensiivisellä katseellaan (tai peräti ilmeellä; koko kasvoilla näkyy tunnelmaa).

Kuva katoaa ja mustalle ruudulle ilmaantuu teksti: This Valentine’s Day. (Tämä kertoo ensi-illan ajankohdan, mutta samalla se sopii trailerin kerrontaan: ”Tämän Valentiinon päivä…” Anastasian nimittäin kerrotaan ihastuvan Herra Greyhin - tai tiedostavansa ihastumisensa tähän - juurikin heidän kahvilakäyntinsä aikana.)

Seuraavaksi näemme, kuinka Herra Grey sujahtaa samaan hissiin Anastasian kanssa juuri kun hissin ovet ovat sulkeutumassa. Anastasiaa näyttää hengästyttävän. Tilanne ei kuitenkaan keskeydy sulkeutuviin hissinoviin, vaan äkkiä olemme kaikki sisällä hississä. [Jos pysäyttää trailerin kohtaan 1:04, näkee Herra Greyn takaa jotakin subliminaalia: someone blowing something (rather phallic). Mutta sehän onkin pelkkä Jazz –trumpetisti.]

Kun ovet sulkeutuvat – tai jo vähää ennen – Herra Grey on tarttunut Anastasian kasvoihin [ele peittää Anastasian korvat; hmm…] ja suutelee tätä, melkoisen omistavasti totta kai; Anastasian kädet on nostettu ylös ja vangittu. [Aivan kuin Herra Grey pakottaisi Anastasian antautumaan…]

Taustalla Beyoncé alkaa laulaa: Got me looking so crazy right now...

The worldwide phenomenon, ruudulle ilmaantuu – enkä usko, että tässä viitataan pelkästään kirjaan ja sen tarinaan (vaan sadomasokismiin yleensä – mutta toki vain vihjaillen).

Your love got me looking so crazy right now, Beyoncé toistelee. Sen aikana Anastasia kävelee tietäväisesti hymyillen kohti kameraa, mutta ei katso kohti – sillä hän katsoo Herra Greytä, joka seuraavassa kuvassa odottaa häntä helikopterin luona.

Ja sitten mennään.

Kuva - ja Anastasian maailma - alkaa pyöriä. Äkkiä liidetään korkealla, hyvin korkealla maan kamaran yläpuolella. Ja yössä.

I’m incapable of leaving you alone, Herra Greyn ääni toteaa samalla, kun mies puristaa kätensä nyrkkiin Anastasian ranteen ympärillä. Talking of possession… (Only…which one is possessing? Which one gets possessed?) Seuraavassa kuvassa käsi koskettaa hellemmin, tällä kertaa Anastasian kasvoja. [Joksenkin subliminaali viittaus rajun ja hellän kohtelun vaihteluun.]

Then don’t, Anastasia vastaa, ja Herra Grey tuijottaa häntä suu raollaan. [Ilme tuo mieleen vampyyrin, joka on aikeissa hieman puraista viettelemänsä uhrin kaulaa. Tämänkin on pakko olla triggeri!]

 

Comes to live, traileri julistaa jälleen mustan pohjan iskurepliikkejään. (Pitikö sen olla ”Becomes a vampire”…?)

 

…Your touch got me looking so crazy right now… Beyoncé tunnelmoi.

 

Seuraavassa kuvassa ollaan Herra Greyn kalliissa asunnossa, jälleen suuren ikkunan edessä. Herra Grey istuu pianon äärellä kuvan vasemmassa laidassa, Anastasia puolestaan kulkee häntä kohti kuvan oikealta laidalta. Toisin sanoen kyse on ääripäistä, ja Anastasia on se, joka ”joustaa”, tulee lähemmäs (eli luopuu omasta ”sijainnistaan” Herra Greyn sijainnin hyväksi).

 

I had a rough start at life, Herra Grey avautuu elämästään, pianon ylle kumartuneena. (Hmm…Kuka tietää, ehkä alussa kuulemamme pianomusiikki on ollut Herra Greyn musiikkia; ehkä hän on sittenkin ilmaantunut kerrontaan ensimmäisenä – tosin pelkän musiikin muodossa, mutta yhtä kaikki vietellyt katsojaa alusta asti…) Hänen äänensä jatkaa avautumista samalla, kun hänet näytetään lenkkeilemässä sateisessa Seattlessa. Tällä kertaa hän on kuin kuka tahansa, huppu päänsä yli vedettynä. Mustat linnut lehahtavat. You sould stay clear of me.

 

[Kiinnostava sanavalinta tuossa fraasissa – joka siis viittaa etäällä pysyttelemiseen jostakin vaarallisesta: ”clear”. Jos ihminen on ”clear”, hän on puhdas tavalla, jossa on ennen kaikkea älyllistä selkeyttä. ”Clear” -tilassa oleva ei ole humaltunut tai huumautunut; mikään ei häiritse hänen arvostelukykyään. Mutta minkäs sille voi, jos on ”so crazy in love right now”…Silloin on lumottu, suorastaan noiduttu. Riivattu. ”Possessed” saa uuden merkityksen…]

 

Seuraavassa kohtauksessa ollaan edelleen kaupungin kadulla, tosin aivan muualla päin ja toisessa tilanteessa. Anastasia juttelee toisen miehen kanssa. Herra Grey tulee ja työntää tämän aggressiivisesti pois. (Okay, we've got the point; he’s possessive.)

 

Got me hoping you’ll save me right now, Beyoncé jatkaa samalla, kun kuva siirtyy lähikuvaan pariskunnan kasvoista. He ovat sängyssä ja Herra Grey - on top, of course - suutelee Anastasiaa. Your kiss got me hoping you save me right now, Beyoncé toistaa (kuin mantraa).

 

Sitten Anastasia herää (tai ainakin kohottautuu) sängyllä – yksin. Hänen peilikuvansa vilahtaa kolmiosaisessa peilissä peremmällä huoneessa.

 

I don’t do…romance, Herra Grey selittä samalla, kun näemme pariskunnan päivällispöydässä vieraiden kanssa. Pöydän alla Herra Greyn käsi hyväilee Anastasian reittä ja nostaa hameen helmaa. Anastasian ilmeestä voi lukea, että hän keskittyy tuntoaistimukseensa. Huulilla on hento hymy. Kun Greyn ääni lopettaa, Anastasia katsoo häntä hämmästyen. Hymy on poissa. Ilmeisesti hän on tajunnut, mitä Herra Grey juuri totesi.

 

Äkkiä ollaan toisessa huoneessa, ilmeisesti ”leikkihuoneessa”, sillä Herra Grey on pukeutunut ”leikkihuoneen asuun” (ainakin kirjan kuvauksen perusteella).

My tastes are very…singular, hän kertoo ja menee lipaston luokse. Hän ottaa sieltä silmät peittävän suojan. You wouldn’t understand. [Hence the blindfold? Ilmeisesti Anastasia ei siis myöskään koskaan tule täysin ymmärtämään - näkemään - Herra Greytä tai hänen ”juttuaan”.]

 

Seuraavaksi on lähikuva Anastasian kasvoista, niiden alaosasta. Hän on tehnyt sormistaan kirkon ja sormeilee huuliaan.

 

Crazy in looooooove….Beyoncé tunteilee, nyt jo falsetissa.

 

Laulun aikana Anastasia ja Herra Grey lentävät niin korkealla ja kovaa ja ilmeisesti ylösalaisin, että ”keskipakovoima” riepottelee Anastasiaa. Hän nauraa. Seuraava kuva on leikattu vuoteen äärelle. Herra Grey vetää paidan päänsä yli ja tuijottaa intensiivisesti Anastasiaa samalla kun kumartuu tämän ylle. Anastasia katsoo kulmiensa alta huuli hieman lerpallaan [aivan kuin mököttäisi ”tietämättömyyden” tilaansa, ”ulkopuolelle sulkemista”. Osittain ilme on myös ”sänkykamari-ilme”: silmäluomet ovat raskaat ja puolittain kiinni].

 

Tässä kohdassa musiikki loppuu kumahtaen. Äänimaisemasta tulee niin hiljainen, että hiljaisuudelle on annettu aivan oma äänensä.

 

Enlighten me then, Anastasia pyytää.

 

Hänen ilmeestään päätellen hän on epävarman siitä, tullaanko hänen pyyntöään täyttämään tai haluaako hän sitä edes. Kenties ilmeen on myös tarkoitus liittyä alistuvan osapuolen elekieleen, ”ilmerekisteriin”: mitään ei vaadita, eikä edes voida vaatia; sanat ovat pelkkä epävarma mutta halukas pyyntö.

 

Seuraavaksi näemme, kun Herra Grey kiertää avainta lukossa. Äänimaisema täyttyy kulmikkaasti lukon napsahduksesta. Ovi aukeaa.

Leikkihuone.

 

Anastasia seisoo huoneen ovella käsivarret ristissä, siis varautuneena uteliaisuudestaan huolimatta. Valo kirkastuu hänen hahmonsa ylle. (She's about to get enlightened...)

 

Sitten näemme montaasin siitä mitä tuleman pitää.

 

Anastasian kädet on kahlittu korkealle hänen päänsä yläpuolelle, eikä hänestä näy muuta kuin käsivarret. Herra Grey on painanut omat käsivartensa niitä vasten. Hänestä näkyy kuvan alareunassa myös päälaki. Metalli helähtää.

 

Seuraavassa kuvassa Anastasian sormet hivelevät piiskan hapsuja. (Piiskalla on varmasti oma nimensä.)

 

Seuraavassa kuvassa katsellaan, kuinka Herra Grey liu’uttaa raipan kärkeä hitaasti Anastasian paljasta selkää vasten.

 

Seuraavaksi he ovat kylpyhuoneessa peilin edessä. Herra Grey on kääntynyt kohti peiliä, Anastasia puolestaan näkyy vain peilin kautta, ja hän on siihen selin. (Katsoja siis näkee molempien selät mutta vain Herra Greyn etupuolen – peilin kautta.) Anastasia on riisumaisillaan valkeaa paitaa (joka ilmeisesti edustaa hänen viattomuuttaan, puhtoisuuttaan).

 

Seuraavassa kuvassa Herra Grey kantaa huopaan käärittyä Anastasiaa sylissään pitkin käytävää. (Tässä nähdään ilmeisesti session jälkeistä hoivaa.)

 

Seuraavaksi näemme Anastasian käden, joka on sidottu ranteesta punaisella köydellä. Köysi on solmittu mustan sängyn päätyyn kiinnitettyyn kullanväriseen renkaaseen.

 

[Tätä viimeisintä kuvaa hallitsevat musta ja punainen. Anastasian käsi edustanee valkoista väriä. Mustalla, punaisella ja valkoisella värillä on yhdessä esiintyessään – toki myös yhteydestä riippuen – kuulemma okkulttinen, ritualistinen merkitys. Vaikka FSOG tuntuu hyvin ”maalliselta” ja ”lihalliselta” tarinalta, se flirttailee myös okkulttisten elementtien kanssa. Ilmeisimpiä niistä ovat Herra Greyn merkilliset ”telepaattiset taidot” sekä kerronnan toistuvat viittaukset ”seksuaali-chakraan” – vapaamuurariuselementeistä puhumattakaan. Koska tarina kuitenkin kerrotaan Anastasian näkökulmasta, hänellä ei ole sanoja, joilla kuvailla asioita tai kokemuksiaan. Usein hänellä ei ole ymmärrystäkään; hän ei tiedä, mistä oikeastaan on kyse, mitä oikeastaan tapahtuu ja miksi, oikeastaan.

 

Mainitussa kuvassa on mukana myös aimo kaistale vihreää. Kuinka sopivaa; kirjassa nimittäin seikkailee tohtori Greene, jonka nimi on melko lähellä Joseph Mengelen lempinimeä ”Dr Green”. Tämä on kiinnostavaa syystä, että Mengelen kerrotaan olleen eräs ”mielenhallintaohjelmoinnin” isistä – ja Herra Grey suorittaa Anastasialle toisinaan ilmeisiä ”mielenhallintatoimenpiteitä”, eikä vähiten silloin, kun luo tälle BDSM –leikkeihin tarvittavaa seksuaali-alteria. Tämä on mielestäni kuvattu kirjassa melko yksityiskohtaisesti, vaikkakin ulkokohtaisesti.]

 

Seuraavassa kuvassa Anastasia on päässyt Herra Greyn maailmaan: hän - käsistään sidottuna - kohottautuu sängyltä, ja voihkaisee nautinnosta. Hänen silmillään on side.

 

Lopuksi kuulemme Beyoncén laulavan hitaasti ja käheästi – melkein kuin hetkeä ennen nukahtamista tai ”tajunnan menettämistä”

 

Uh oh, uh oh, uh oh, oh no no…

* * *

”Featuring an exclusive version of Crazy In Love by Beyoncé”, kerrotaan trailerin lopussa.

 

Crazy In Love - in a very slow, sexy motion. Nice…

 

Kerrontaan suhteutettuna biisi viestii, että tätä hulluutta rakennellaan siis vähitellen, hidastempoisesti – aivan kuten kirjan tarinassa. Rytmi on hidas ja raskas mutta periksiantamaton. Se on kuin leka (jolla mitä ilmeisimmin (uudelleen)muotoillaan The Grey Enterprises Holdingsin omaisuutta. [”Peräänantamaton” olisi ollut tämän elokuvan kohdalla väärä sanavalinta. Jostain syystä Herra Grey nimittäin haluaa aloittaa juurikin toisen osapuolen peräänantamattomuuden kumoamisesta. Ehkä se on oleellinen osa BDSM –maailmaa. Olisi kiinnostavaa pohtia miksi.])

 

Olisin ihmetellyt, jos tätä biisiä ei olisi valittu elokuvaan. Kirjassa nimittäin kerrotaan Anastasian kuuntelevan sitä. Toisekseen, biisistä on tehty mielenkiintoisia tulkintoja jonkinlaisena ”initiaatiobiisinä”. Mutta ennen kaikkea se kuvaa anastasioiden tunne-elämää ja sen reagointivalmiuksia: rakkaus saa heidät tekemään asioita, jotka he kokevat noloina ja arvolleen sopimattomina, mutta ”primitiivisten voimien” takia heidän on nöyrryttävä. (Ehkä silloin, kun laulussa puhutaan ”pelastamisesta”, viitataan juurikin ”häpeältä” pelastamiseen. Pelastuksen eleenä on suudelma. Ehkä pelkona on siis ollut se, ettei toinen osapuoli olisikaan kiinnostunut – mikä voisi olla noloa, jos itse käyttäytyy ”aivan hullusti”. Kiinnostavasti Anastasia joutuukin kertomuksessa nöyryytetyksi juuri suutelematta jäämisen takia, ja tilanteessa, jossa on tuntenut epätoivoista halua suudella ja tulla suudelluksi – koska on rakastunut.)

 

Such a funny thing for me to try to explain,
How I'm feeling and my pride is the one to blame.
'Cuz I know I don't understand,
Just how your love your doing no one else can

* * *

Brittiläinen poliitikko, Simon Parkes, on kohahduttanut (tai vähintään ihmetyttänyt) puheillaan avaruusolennoista. Julkisuudessa toisinaan esiintyy ihmisiä, jotka puhuvat sellaisia (ja heidän omissa piireissään heitä esiintyy oikein erityisesti); tässä - näissä ihmisissä ja heidän puheissaan - ei siis ole sinällään mitään uutta. Erikoista on sen sijaan Parkesin asema: harvoin kuulee keneltäkään hänen asemassaan olevalta sellaista puhetta (sillä puheet avaruusolennoista yhdistetään vakaviin mielenterveysongelmiin, eikä sellaisista kärsivällä ole asiaa esimerkiksi toimessaan jatkavaksi viranhaltijaksi). 

 

But so much for the introduction; ei minun siitä pitänyt puhua, vaan siteerata Parkesia yhden virkkeen verran. Here it goes:

 

”BDSM is an integral element of Illuminati Masters, whether they practise satanism or not.”

 

Ahaa….? No tämä kyllä selittäisikin monta asiaa!


 

The Dark Matter (2/2)

Aluksi muutamia mielessä pidettäviä suuntaviivoja. En nimittäin halua karauttaa sellaiseen ”ymmärryksen matalikkoon”, johon tämä ”liikkuva prosessini” voisi jumittua kiinni siten, etten enää pääse etenemään aiheen käsittelyssäni mielekkäästi.

 

Eräs sellainen matalikko on aina ja perinteisesti ollut aiheen kaunistelu. BDSM -tematiikan kohdalla tällaista on esimerkiksi suuntauksen liiallinen ”henkevöittäminen” tai - mikä pahinta - sadismin perimmäisen luonteen unohtaminen kaikessa hyvää tarkoittavassa ymmärtämisen halussa.

 

Joten ihan vain suunnan tarkistamiseksi:

 

(Jos kuitenkin haluaa jatkaa siitä mihin jäin ja edetä seuraavan elokuvan tarkasteluun, asteriskit ohjaavat, jälleen.)

 

So, let’s make no mistakes;

 

YKSI:

 

Sadisti on henkilö, joka nauttii aiheuttamastaan kärsimyksestä - ei siitä nautinnosta, jota hänen aiheuttamansa kärsimys toiselle mahdollisesti tuottaa. Osa sadistin henkilöstä eittämättä nauttii myös siitä, mutta varsinaisia sadistisia tarpeita se ei tyydytä.

 

(Koska voin helposti uskoa, että sadisti nauttii - tai kykenee nauttimaan - myös tuottamastaan mielihyvästä, kieltäydyn siis ajattelemasta, että kukaan voisi olla puhtaasti sadisti. Jo psyyken olemus tekee sen mahdottomaksi. Ihminen ei koskaan, ei ikinä ole pelkästään yhtä asiaa. Ei sadisti, ei narsisti, ei mitään pahaa. – Mutta ei puhtaasti mitään hyvääkään. Sellainen olisi epäinhimillistä ja kaiken kukkuraksi stereotyypittelyä. [”Inhimillisyys” tarkoittaa tässä siis kaikkea ihmisyyttä koskevaa, mitä tahansa ihmisyyteen kuuluvaa ja ihmiselle luonteenomaista - ei ainoastaan sitä humaaniutta, jota, humanismin perinteen mukaan, inhimillisyydellä yleensä tarkoitetaan.])

 

Tästä syystä - siis siitä syystä, että sadisti nauttii aiheuttamastaan kärsimyksestä - sadisti haluaa, että alistuva osapuoli vastaanottaisi myös sellaisen kärsimyksen, josta tämä ei nauti. Itse asiassa sadisti reagoi kiihkeimmin juuri tällaiseen: toisen aitoon kärsimykseen. Jos sadistilta anelee armoa, ei suinkaan herätä hänen myötätuntoaan vaan kiihottaa häntä. Vastaavasti alistetun osapuolen reagoimattomuus turhauttaa sadistia; kärsimys on merkki sadistin vaikutuksesta, voimasta ja vallasta.

 

Pohjimmiltaan tässä - siis tarpeessa aiheuttaa henkistä tai fyysistä kärsimystä - on tietenkin kyse vallasta, sen käytöstä: kun hallitsee toisen osapuolen kokeman kärsimyksen toteutumista, intensiteettiä ja kestoa, hallitsee koko toista ihmistä. (Tuskin mikään keskittää ihmisen huomion kipua tehokkaammin – ellei kipu sitten lähetä kivun kokijaa dissosiatiivisiin mielentiloihin, mikä tuskin vähentää sadistin kokemaa voiman tunnetta, päinvastoin.) Lisäksi ihminen, joka haluaa vapautua kokemastaan ankarasta kärsimyksestä, antautuu ehdoitta hänelle, jolla on valta lievittää tai poistaa kärsimys – jos sellainen taho vain löytyy. Ja sellainen löytyy takuuvarmasti silloin, jos kärsimyksen lievittäjä on sama taho, joka myös aiheuttaa kärsimyksen.

 

Tämän vuoksi sadisti kokee tärkeäksi osoittaa myös hellyyttä. Hän haluaa muistuttaa, että hänellä on valta poistaa kärsimys tai lievittää sitä. Juuri tämän seikan takia alistettu voi kiintyä paitsi alistajaansa myös kärsimykseen – ja muotoutua masokistiksi; oikeanlainen kipu itsessään tuo masokistille monistakin syistä nautintoa, mutta sitä tuo varmasti myös kivun lakkaaminen. ”On ihanaa, kun kipu vähitellen lakkaa”, todettiin jo aikoinaan vitsissä, jossa miekkoselta kysyttiin, miksi tämä hakkaa päätään seinään. Niin. Kivun lakkaaminen on ihanaa; se tekee kivuttomuuden näkyväksi, suorastaan ihanuudeksi, ja herkistää kaikelle sille hellyydelle, joka seuraa tai lomittaa kipua. (Jos kykenee nauttimaan kivuttomuudesta, voi tuntea melkein onnellisuutta. Tällaiseen tyytyväisyyteen masokisti kuitenkin tarvitsee kipua: kipu on silloin väline, tie tunteisiin ja koko olemassaoloon. [Toki kipu voi  olla väline - "tapa varmistua olemassaolostaan" - myös toisin: joskus kuulee kerrottavan, että silloin kun ei enää kykene tuntemaan muuta, voi tuntea edes kipua. (Kipuhan muutoinkin, jo minuuden kehittymisen alkuvaiheissa, osoittaa fyysisen olemassaolomme reunat ja ehdot. Ei siis ihme, että juuri kivun tunne voi assosioitua keskeisesti kokemukseen olemassaolosta ja minuudesta: kivusta tulee oman minuuden muodon ja omaa olemassaoloa koskevien ehtojen "varmistus". Tämä ilmiö tai periaate kehittyy henkilön mukana. Niinpä tällaisella "kiputunnistuksella" on myös "henkistyneempi", abstraktimpi versionsa, jossa "kivun problematiikka" on luikerrellut tunne-elämään ja moraalikoodeihin - ajatellaanpa vaikka "synnintuntoa" tai syyllisyyttä ylipäätään. [Ei ihme, että sadisti pitää näiden tunteiden koskettelusta, taivuttelusta niiden avulla.]) Tällaisessa - siis siinä että kipu on ainoa elävöittävä tunne - kuitenkin lienee kyse hieman toisenlaisesta problematiikasta (joka sekin voi toki sekoittua edellä kuvatun kaltaiseen masokismiin, joka sinällään kuvaan masokismin mekaniikkaa yleensä, ei pelkästään seksualisoitunutta. Niinpä kuvailtu mekaniikka on mainiosti esillä myös, esimerkiksi, perinteisessä kasvatuksessa, myös instituutioiden tasolla, ajatellaanpa vaikka kirkkolaitosta tai koulua ennen vanhaan, miksei myös armeijaa, kasvatuslaitoksia ylipäätään. Kärsimystä vastaanottamalla saa nautintoa ja hyväksyntää... Silloin esimerkiksi "jalostuu" tai "kasvaa" ja "oppii kunnioitusta" ja "oman asemansa", ja osoittaa olevansa "arvoinen". (Eikös "miehuuskin" ole melko keskeisesti sidottu kivunsietoon? Kyllä on.) Tarkoitan sanoa, että kivun problematiikka koskee jokaista, tavalla tai toisella: meidät kaikki väännetään kivulla vinoon, ja siitä rakennetaan huomaamattomia normeja, suorastaan dogmeja. Kivun problematiikka sisäistetään meihin.])

 

[Jatkaakseni vielä edeltävää ja jotta ilmiön laajempi yhteys tulisi näkyväksi:

Pohjimmiltaan esimerkiksi koko länsimainen kulttuuri perustuu tällaiseen dynamiikkaan (sillä länsimainen kulttuuri perustuu kristinuskoon, joka puolestaan perustuu siihen ajatukseen, että ”Jumalan Poika” poisottaa kärsimyksen. Toisin sanoen tarvitsemme aina jonkun muun rakastamaan (tai rankaisemaan) meitä, ja tuo ”joku muu” on aina sellainen, joka edellyttää kunnioitustamme, suoranaista antautumistamme. En tässä tarkoita ottaa mitään uskonnollista kantaa vaan osoittaa, että kärsimys on tärkeä ”dogmatiikan väline”: omistamisen, alistamisen ja ohjailun väline. (Onko olemassa ainuttakaan uskontoa tai ideologiaa, joka ei pyrkisi kärsimyksen poistamiseen? Tai ainuttakaan kasvatuslaitosta, joka ei pyrkisi kasvattamaan kivun avulla? Ja eikö suurimpana palkintona luvata aina Täydellistä Kivuttomuutta (Taivasta)...?)

 

Oleellista tässä on, että kärsimys poistetaan ”Mestarin ohjauksessa”, hänen ehdoillaan ja säännöillään. Kärsimyksen poistaminen edellyttää toisin sanoen sääntöjen noudattamista ja oikeanlaisia rituaaleja. Tämä voi toteutua vain, jos ”Mestari” hallitsee myös kärsimyksen synnyttämistä. Koko ajatus kärsimyksen poistamisesta edellyttää siis ensin taustalleen kärsimyksen (tai ajatuksen, kokemuksen, uskomuksen kärsimyksestä). Ihmisparka on siis laitettava kärsimään.

 

Perinteisesti tämä on esimerkiksi kristinuskossa tehty istuttamalla ihmiseen hermoja raastava synnintunto. (Tosiuskovainenhan ei voi elää ilman synnintuntoaan. Juuri synnintunto tekee hänet ”otolliseksi jumalalleen”, koska se kertoo siitä, että hän muistaa asemansa jumalansa edessä ja on siten ”pelastuksen tilassa”. Synnintunnosta poikkeaminen olisi siten monin verroin ahdistavampaa ja sietämättömämpää kuin synnintunto itsessään. ’Jos ei ole synnintuntoa, on syytä huolestua’; ’jos ei tunne kipua, on lakannut merkityksellisen olemassaolonsa.’) Vielä nykyäänkin jopa kaikkein ”maallisin” ihminen tunnistanee itsessään jonkinlaisen syyllisyyskompleksin, vähintään ”puutteellisen itsetunnon” – vaikka se ilmenisi ”vain” kyvyttömyytenä ”rakastaa itseään”, eikä varsinaisesti tuntuisi juuri miltään, eli jonkinlaisena ”itsensä (emotionaalisena) hylkäämisenä” siis.

 

Samaa periaatetta toteutetaan kaikkialla autoritaarisia hierarkioita suosivissa instituutioissa (kirkko, koulu, armeija); myös kasvatus - ihmisen ”sosiaalistaminen” - toimii aivan samalla periaatteella kuin sadomasokismi. Meidät on otettu haltuun. (Vapaus on illuusio.)

 

Tällä menetelmällä on siis pitkät perinteet, ja se ulottuu seksualisoitua sadomasokismia huomattavasti laajemmalle.

 

(”Abstrakti kärsimys”, ”eksistentiaalinen tuska”, ”syyllisyyskompleksi”… metafysiikka! Kuulostaa vaikealta. Pitääkö tästä päätellä, että sadomasokismi on syvällisten - ja siksi pohjimmiltaan myös sensitiivien - ihmisten seksuaalinen suuntaus… Vai pitäisikö ajatella, että minä itse ajattelen tästä kaikesta ”liian vaikeasti”. [Tosin, kuinka se edes olisi mahdollista… Ei ihminen osaa ”ajatella vaikeasti”! Epäselvästi ehkä, mutta ei vaikeasti.]

 

Niin tai näin, kaikki BDSM –suuntauksen pariin ajautuneet eivät kuitenkaan ole siellä syystä, että heissä itsessään olisi mitään erityistä sadomasokistista psykodynamiikkaa. (Paino sanalla ”erityistä”, sillä ajattelen, että meissä kaikissa on jonkinlainen sadomasokistinen dynamiikka jo pelkästään siksi, että elämme keskenämme, ja ihmiset ovat aina keskeneräisiä ja haavoilla, ja keskeneräiset ja haavoilla olevat ihmiset kohtelevat toisiaan enemmän tai vähemmän julmasti – vaikka totta kai myös hellästi. Enemmän tai vähemmän vinoksihan siinä kasvaa.) Palaan tähänkin tuonnempana. Nyt koskettelen jälleen liian montaa asiaa samaan aikaan.)]

Masokistin kannalta tässä konkreettisen kivun – fyysisen ja/tai psyykkisen kivun – tarpeessa voidaan nähdä myös eräänlaista ritualistista tai symbolista maailmantuskan haltuunottoa: abstrakti kärsimys, kuten eksistentiaalinen tuska, on muodoton ja vaikea hallittava, ja saattaa siksi olla myös sietämätön. Mutta jos tällaisen kärsimyksen voi konkretisoida, silloin siihen saa otteen ja voi käsitellä sitä, lievittää sitä, tulla sen kanssa toimeen. (Sadistin kannalta tässä ”kärsimysnäytelmässä” voi puolestaan nähdä oman kärsimyksen projisointia.) Tällähän usein perustellaan sadomasokismin mielekkyyttä; sadomasokismi on ”outlet” jollekin sellaiselle, mitä muutoin on vaikeaa tai mahdoton käsitellä. Jos sadomasokismissa halutaan nähdä periaatteellista vastuullisuutta, se perustuu juurikin tähän: vaikean tai vaarallisen asian hallittuun käsittelyyn. (Samaa alleviivataan myös Shadesissa.) Näin ollen sadomasokismi onkin eräs harvoista ”sallitun väkivallan” käyttömuodoista. Palaan tähän myöhemmin.

Voi siis sanoa, että sadomasokistisen kärsimyksen tarkoitus on piirtää esiin valta ja sen käyttäjä.

Toisin sanoen, tämä valtajuttu on kärsimysjutun takana. Siksi valtajuttu on myös tärkeämpi, oleellisempi asia. Kärsimyksellä on siten ”pelkkä” funktionaalinen merkitys, ja tämä merkitys palvelee varsinaista asiaa: valtasuhdetta.

(Ehkä Shadesissakin viitattiin juuri tähän siinä kohdassa, jossa todettiin, melkoisen mystisesti, että BDSM is a distraction from the real issues. Uskon, että myös seksuaalivietillä tai ”seksuaalienergialla” on tässä oma tärkeä funktionsa - onhan kyse seksuaalisesta suuntautumisesta (eli ”seksuaalienergian kanavoimisesta”, seksualiteetin saamasta muodosta) - mikä tekisi myös ”seksuaalienergiasta” lähinnä funktionaalista. Pohdin tätä tarkemmin jossakin myöhemmässä kirjoituksessani.)

KAKSI:

Kuten jo edeltävästä voi päätellä, sadomasokismissa on ensisijaisesti kyse psykodynamiikasta, siitä psyykkisestä ja emotionaalisesta varauksesta tai jännitteestä, joka perustuu alistamiseen tai alistumiseen ja herättää seksuaalisia tuntemuksia tai haluja. Ilman tätä kokemusta, siis kokemusta alistamisesta tai alistumisesta, seksuaalista halua ei välttämättä synny lainkaan.

[Tästä kaikesta voi päätellä myös sen, että sadomasokistisen jännitteen/halun kokeminen edellyttää taustalleen jo ennakolta tietyllä tavalla kehittyneen psykodynamiikan. Toisin sanoen sadomasokistinen psykodynamiikka ei synny tyhjästä tai itsestään, vaan edellyttää seksuaalisuuden ja nautinnontunteiden ”piuhoittumista” – ehdollistumista – tietyllä tavalla.

Mikäli tämä ehdollistuminen ei ole ”geneettistä” - enkä ajattele että se olisi -, siinä tapauksessa kenestä tahansa voidaan periaatteessa tehdä jonkinlainen sadisti tai masokisti tai sadomasokisti.

(Jos esimerkiksi viihdeteollisuutta liikuttelevat tahot eivät ajattelisi näin, miksi pyörittää sellaisella volyymilla ja sellaisilla rahoilla BDSM –suuntauksen lanseeraamista, jopa lobbaamista? Tämähän olisi ristiriitaista jo siihen ajatukseen nähden, että sadomasokistit ovat ”vähemmistö”; miksi suuren yleisön pitäisi yhä enenevässä määrin nähdä asiat ”sadomasokistin silmin”, jos tämän ei ajatella vaikuttavan suuren yleisön omaan seksualiteettiin? Palaan tähän kysymykseen.)

Siitä, kuinka tämä ”piuhoittuminen” tapahtuu, on olemassa useampiakin teorioita, jotka eivät välttämättä sulje toisiaan pois. Osaa olen jo käsitellyt, osaan palaan myöhemmin.]

Niinpä oleellisinta eivät ole välineet tai teot itsessään. Oleellisinta on sadomasokistisen dynamiikan läsnäolo, sen tunnistaminen ja siihen reagoiminen, ”triggeröityminen”. (Tässä on siis jotakin samaa kuin pedofiliassa – anteeksi vain rinnastus.) Tästä syystä sadomasokismi ei myöskään välttämättä tarvitse mitään tiettyjä välineitä tai tekoja toteutuakseen (joskin välineitä ja tekoja – eräänlaisia rituaaleja – on tarvittu silloin, kun sadomasokistista dynamiikkaa on rakenneltu).

Vastaavasti - ja tämä on kenties kaikkein kiinnostavin sadomasokismin piirre - sadomasokistinen kokemus tai nautinto ei välttämättä edellytä mitään fyysistä konkretiaa. (Tästä on osoituksena esimerkiksi se, kuinka pelkkä oletettu ”uhkaavuus” - muille näkymätön - saa alistuvan osapuolen reagoimaan. Alistaja puolestaan reagoi aivan vastaavalla ”kätketyllä taajuudella”.) Ylipäätään sadomasokismi on hyvin paljon psyykkistä mittelyä ja henkisen sietokyvyn koettelua (myös silloin kun käytetään fyysistä kärsimystä). Tässä mielessä sadomasokismi on melkoisen ”henkistä” tai ”hengellistä”, jopa ”metafyysistä” luonteeltaan – minkä vuoksi sitä on lähes mahdotonta ymmärtää vain ”ulkoapäin katseltuna” eli menemättä pintaa syvemmälle.

Toki on olemassa ihmisiä, joita viehättää erityisesti ja ensisijaisesti sadomasokismin esteettinen puoli rekvisiittoineen ja rituaaleineen. Silloin saattaa kuitenkin olla ennemmin kyse fetisismistä kuin varsinaisesta sadomasokismista. Eittämättä myös sadomasokistinen juonne on silloinkin olemassa, mutta kärsimys itsessään – sen aiheuttaminen tai vastaanottaminen – ei välttämättä ole seksuaalisen tyydyttymisen ehto (mitä se on ”varsinaisilla” sadomasokisteilla).

(Joskus tuntuu, että osa BDSM –suuntauksen kannattamisesta on lähinnä erikoisuuden tavoittelua ja väline erottautua ”taviksista”, saada jonkinlaisia ”tyylipisteitä”. Varsinaiseen sadomasokistiseen dynamiikkaan ei kuitenkaan tunnu istuvan ajatus siitä, että ”piirien olisi pysyttävä pieninä.” Todellinen sadomasokisti haluaisi kaikkien olevan sadomasokismille avoimia, eikä vähiten syystä, että siinä tapauksessa sadomasokismi olisi täysin laillista, julkista, hyväksyttyä ja sallittua, suorastaan ”maailman tapa”, ja sadisti voisi kohdistaa sadistista vallanhaluaan kehen tahansa ilman arvostelua. Päättelen näin siitä, että jos katsomme vaikkapa populaarikulttuuria, sillä alkaa olla tilillään jo kokonainen historia ihmisten tutustuttamisessa sadomasokismiin – vaikkakin kätketysti. Erikoisuudentavoittelija ei ikinä peittelisi ”erilaisuuttaan” eikä pyrkisi ”normalisoimaan” sitä. Päinvastoin. Erikoisuudentavoittelun motiivin tunnistaa siitä, että sitä mukaa kun ilmiö yleistyy, kiinnostus lopahtaa. On vaikeaa kuvitella sadomasokistia, jonka kiinnostus sadomasokismiin olisi lopahtanut. Todellinen sadomasokisti on sitä tyytyväisempi, mitä useampi hakeutuu suuntauksen piiriin. Tästä huolimatta BDSM –suuntauksen esittely ”erikoisuutena” on silti ”tarkoituksenmukaista”: erikoisuudentavoittelijoita voidaan käyttää ilmiön pioneereina. Toki, niinhän se kait myös on, ettei ole ’yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea BDSM:ää, eikä mitään ainoaa oikeaa motiivia pitää siitä, tarvita sitä ja suosia sitä.’)

KOLME:

Sadistin todellinen valta on masokistin todellista valtaa suurempi; sadomasokistinen suhde perustuu vallanriistoon. Näkyvimmillään juuri sadisti käynnistää tapahtumat ja suorittaa ne. Tästä pitäisi seurata, että myös hänen vastuunsa on suurempi. Yleensä tätä ilmennetään intensiivisellä alistuvan osapuolen kontrolloinnilla. Voisi jopa sanoa, että jos kontrollointia ei ole, silloin ei myöskään ole sadomasokistista kiinnostusta. (Tosin myös harkittua välinpitämättömyyttä voidaan käyttää kontrollin ja hallinnan välineenä.)

Usein kuulee sanottavan, että alistuvalla osapuolella on todellinen valta (koska hän voi keskeyttää sessiot sovitusta merkistä). Tästä huolimatta on tosiasiassa niin, että viime kädessä sadisti päättää, noudattaako hän pyyntöä vai ei. Todellinen valta on nimittäin aina sillä taholla, joka kykenee käyttämään sitä. (Muunlainen valta on kuvitteellista ja abstraktia, ja perustuu sopimuksiin ja niistä kiinnipitämiseen, eli viime kädessä osapuolten yhteistyöhalukkuuteen. Jos se lakkaa, valta on luonnollisesti vahvimmalla.) Tässä kykenemisessä, ”vahvimman oikeudessa”, periaatteet tai sopimukset saattavat olla ”pelkkää paperia”. Masokisti voi nimittäin olla sellaisessa pinteessä, että hänen on vain luotettava sadistin yhteistyöhalukkuuteen. Sitähän se toisen armoilla oleminen on. Mitä konkreettisia mahdollisuuksia masokistilla silloin on pakottaa sadisti noudattamaan pyyntöään, käskeä häntä?

(Olen kuullut, että toisinaan keskeytysoikeus on saatettu viedä alistuvalta osapuolelta ja luovutettu ulkopuoliselle auktoriteetille – kuten lääketieteen asiantuntijalle – joka tarkkailee, onko alistujan terveys tai henki todella vaarassa, hänen mielestään. Toisin sanoen, pelkkä alistuvan osapuolen epämukavuus tai halu lopettaa eivät välttämättä takaa keskeyttämistä. Tätä voidaan, ilman muuta, pitää vastuuttomana ja ihmisarvoa kunnioittamattomana sadomasokismin harjoittamistapana. Mutta sadomasokismi ei perustukaan ensisijaisesti ihmisarvon kunnioittamiselle. Riski on siis olemassa.)

Valtaan ja sen käyttelyyn liittyvät tarpeet ovat niin keskeinen osa sadistin ajatusmaailmaa, sen dynamiikkaa, että voidaan puhua jonkinlaisesta valtasuhdekompleksista (tai tutummin sanottuna ”kontrollifriikkiydestä”). Tästä syystä sadismi edellyttää myös egosentrisyyttä (joka ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin narsismi). Sadistilla on iso ego, on pakko olla. (Masokistin ego puolestaan on häivytetty taustalle, pakotettu alistumaan – mutta voi sekin olla iso [tosin luonteeltaan aivan toisella tavalla]: on nimittäin mahdotonta kokea esimerkiksi tulleensa loukatuksi tai henkisesti satutetuksi - mikä on eräs kärsimyksen muoto, sellainen, johon sadisti myös pyrkii - ellei ole egosentrinen.)

[Tavasta, jolla käytän sanaa ”egosentrinen”, voi päätellä, etten käytä sitä moittivaan sävyyn. Sen sijaan ilmaisen, että egon avulla koetaan minä-tunteeseen liittyviä tarpeita, ja egosentrisellä nämä tarpeet ovat korostuneita, hyvinkin voimakkaita. Silloin omaa egoa ilmaistaan ja sen tarpeita tyydytetään yleensä toisen osapuolen egon kustannuksella (mikä tulee selkeästi esiin sadomasokistisessa suhteessa).

Egosentrisyys itsessään ei ole välttämättä huono asia: ego opettaa ihmiselle paljon hänestä itsestään. Egohan on ihmisyyden ja inhimillisyyden ”käyttöliittymä”, suoranainen ihmisyyteen perehtymisen väline… Kukaan ei ”kehity” tai ”jalostu” kohtaamatta ensin kaikkia mahdollisia egon asettamia haasteita. (Vain pyhimyksillä - tai erittäin kehittyneillä olennoilla kuten Kristuksella… - ei ole egoa, sillä he ”eivät ole tästä maailmasta” ja muutenkin ihmisyyden yläpuolella.) Ego tekee ihmisestä vajavaisen – ja myös jättää hänet vajavaiseksi. Mutta nytpä pysähdyin taas filosofoimaan…Eteenpäin!]

Tästä - myös tästä - seuraa, että sadistin halusta on tehty masokistin halua tärkeämpi.

Sadistin halu - ellei sen ilmentäminen ole hyvin hienovaraista, lähes huomaamatonta - on myös yleensä masokistin halua näkyvämpää. Aktiivisen osapuolen toimintahan on aina ilmeisempää kuin passiivisen, vaikka molemmat olisivat yhtä osallisia. Tämäkin, osaltaan, lisää sadistin suurempaa vastuuta tapahtumista.

Sadisti on siis etusijalla. Tästä seuraa sekin, että sadistin halu tyydytetään ensisijaisesti, masokistin halu vasta toissijaisesti. (Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että masokismi voi ylipäätään syntyä vain sadistisesta kohtelusta.) Näin ollen - huolimatta siitä, kuinka asiaa käännellään ja väännellään - masokisti on olemassa sadistia varten, ei päinvastoin. Jos sadisti on masokistia ”varten”, tämä on lähinnä ”oheisilmiö”.

[Mitä tulee masokistiin, hän yhtä kaikki kasvaa tarvitsemaan sadistia. Masokisti, joka ei löydä sadistia, turvautuu joko itsetuhoisuuteen tai sadismiin (mikä voidaan ymmärtää ”projektiivisena identifikaationa”). Ensin mainittu on feminiininen ja passiivinen tapa, jälkimmäinen puolestaan aktiivinen ja maskuliininen. Näin ollen riippuu myös ihmisen omasta luonteesta, johtaako sadistisen kohtelun vastaanottaminen hänet itsensä sadismiin. Sadistiksi kehittyminen on todennäköisempää sellaisen henkilön kohdalla, jonka psykodynamiikassa on enemmän maskuliinista kuin feminiinistä varausta, ”energiaa” - mistä syystä todennäköisin sadisti on mies, heteromies.]

Tällä - sadistisen halun näkyvyydellä ja ensisijaisuudella sekä sadistin suuremmalla vallalla - on, kaikesta päätellen, niin pitkät perinteet ”sadomasokistisessa kulttuurissa”, että masokismiin kuuluu, jopa elimellisesti, masokistisen halun tai tarpeen kätkeminen. (Lukuun ottamatta erityisiä tapahtumia kuten varsinaisia sessioita, edes ajatus siitä, että masokisti norkoilisi sadistin läheisyydessä ja vonkaisi saada remmistä, ei sovi kuvioon, ja sellainen tuskin stimuloisi sadistia. Masokistin on toimittava epäsuorasti.) Joskus sadistinen halu suorastaan vaatii kokemusta siitä, ettei alistuva osapuoli koe kärsimystään masokistisesti eli nautintona. - Ei ainakaan tapahtumahetkellä tai suoraan, mutta myöhemmin kyllä, esimerkiksi tietoisuutena siitä, että alistaja on tyytyväinen; että alistettu on kärsimystä kokemalla tehnyt alistajansa tyytyväiseksi itseensä*. Nautinto, nimittäin, vaikka kivun avulla koettu, ei ole kärsimystä per se. (Kenties tästä syystä Herra Greykin haluaa rankaista Anastasiaa myös epäsensuaaleilla tavoilla, siis tavoilla, jotka ovat Anastasialle kaikkea muuta kuin nautinnollisia. Jonkinlaisen nautinnon Anastasia kuitenkin voisi – kuten Herra Grey opastaa häntä ajattelemaan – löytää kurituksen kontekstista tai jälkimainingeista: ’siinä on jotakin vapauttavaa tai puhdistavaa’ tai ’sinä ilmaiset rakkautesi ja välittämisesi ja omistautuneisuutesi minulle alistumalla kärsimään takiani.’)

[*Sadisti tietää, että alistuva osapuoli tarvitsee tällaista ”tukea”, ja kannustaa tätä kärsimään ’hänen [sadistin] vuokseen’. Ero sensuaalin (tai muutoin seksualisoidun) ja väkivaltaisen alistamisen välillä lienee juurikin tämä kannustuksen tai ”tukemisen” mukanaolo. Toki jo tämä tyydyttää masokistia: hän saa kaipaamaansa hyväksyntää, huomiota, tunnustusta ja palkintoja (ja kenties myös sisäistä tyydytystä sille, mikä ikinä ylläpitääkään hänen haluaan tulla rangaistuksi; sille, mikä saa hänet kokemaan masokismin palkitsevana. Ehkä se on syyllisyys. Ehkä se on pelkkä oman olemassaolon intensiivisempi kokeminen, sillä kipu tekee olemassaolon todellise(mma)ksi.)]  

NELJÄ:

Sadisti on itse kärsinyt paljon;

Sadismi edellyttää ”sadismin tajua”. Se puolestaan edellyttää melko sofistikoitunutta - analyyttistä ja älykästä, hienovaraistakin - ymmärrystä paitsi vallankäytön dynamiikasta myös siitä, mikä aiheuttaa toiselle kärsimystä ja miksi se niin tekee. Tästä syystä sadisti on lähes poikkeuksetta ollut ensin itse sen kärsimyksen kohteena, jota pyrkii toisille aiheuttamaan. (Näin on myös Herra Greyn kohdalla. Tästä syystä hänessä on edelleen myös ns. alistuva seksuaali-alter.)

Tätä tietämyksen hyötykäyttöä voi pitää manipulointina; sadistinen kohtelu ja -hallinta edellyttävät kykyä manipuloida. Tästä johtuen alistava osapuoli on yleensä alistuvaa osapuolta älykkäämpi. Toisaalta alistuvan osapuolen voisi olla vaikeaa alistua, mikäli hän tuntisi ylemmyyttä tai etevämmyyttä alistajaansa nähden. (Esimerkiksi Shadesissa on itsestään selvää, että Herra Grey on Anastasiaa mennen tullen älykkäämpi ja kyvykkäämpi – mitä on tarinan arvostelijoiden keskuudessa pidetty eräänä perusteena sille, miksi suhde on epätasa-arvoon johtavalla tavalla epäsuhtainen.)

VIISI:

Sadomasokistinen halu ei välttämättä koske kumpaakin/kaikkia osapuolia, eikä sadistinen tai masokistinen tapahtuma ole välttämättä seksualisoitunut. Tästä huolimatta seksuaalivietin yhdistyminen alistamiseen tai alistumiseen - valtasuhteeseen - on aina olemassa. (Tästä pitävät huolen paitsi kasvatus myös peri-inhimillinen psykodynamiikka.) Tämä yhdistyminen ei, kuten todettua, tapahdu kuitenkaan itsestään.

Mitä tulee mainittuun epäseksuaalisuuteen: sadisti voi tietämättään tuottaa nautintoa masokistille - joka siis reagoi kohteluun ehdollistumiensa mukaisesti -, tai vaihtoehtoisesti kärsivä osapuoli saattaa tietämättään aiheuttaa nautintoa sadistille. Lisää twistiä tähän ilmeisen/näkyvän seksuaalisen sävyn puuttumiseen tuo se, että todellinen emotionaalinen kokemus voi olla tukahdutettu ja tiedostamaton, mikä tarkoittaa sitä, että sadisti tai masokisti ei välttämättä osaa tai halua myöntää saavansa kokemuksestaan seksuaalista nautintoa – tai nautintoa lainkaan.

[Toistuva kärsimystä aiheuttaviin tilanteisiin hakeutuminen voi silti puhua omaa selkeää kieltään, sillä ihminen toistaa juuri sitä käyttäytymistä, jonka kokee syystä tai toisesta palkitsevana. Joskus tämä ”palkitsevuus” liittyy pelkkään tuttuuden tuomaan ennakoitavuuden tunteeseen (joka virheellisesti yhdistyy turvan tunteeseen), tai siihen, ettei tarvitse kokea muutoksen tuskaa ja vaivaa: ehkä henkilö ei koe ”ansaitsevansa parempaa”, jolloin hänen käsittelemätön syyllisyyskompleksinsa ylläpitää noidankehää, ja henkilö voi esimerkiksi kokea (salaista) nautintoa ”sovittaessaan syyllisyyttään” kärsimyksellään. Länsimaisella ihmisellähän on tällaiseen käytökseen syvät juuret.

Sadistin kohdalla kyseessä saattaa puolestaan olla käsittelemätön aggressio, jota projisoidaan loputtomalla kierteellä, eikä addiktiosta pääse eroon ennen kuin varsinainen syy on tiedostettu ja käsitelty. [Jos addiktion – minkä tahansa addiktion – alkusyy tiedostetaan ja käsitellään, addiktiota ylläpitävä jännite lässähtää. Se vain lässähtää. Silloin esimerkiksi addiktion kohteena ollut asia ei enää tuo nautintoa eli palkitse. (Toleranssin kasvaminen nautinnon "lässäyttäjänä" on eri asia.) Mutta milloinpa ihminen olisi halunnut ”omaa parastaan”: jo pelkkä ajatus tällaisesta saattaa olla kauhistus monelle, joka on rakentanut elämänsä addiktion ympärille - mistä syystä addiktiota ylläpitäviä jännitteitä vaalitaan ja ruokitaan. ”En ole koskaan halunnut parantua tunteistani”, kuvaili Kerron sinulle kaiken –elokuvan sankaritar itseään, ja viittasi sillä haluunsa vaalia juuri sitä seksuaalista suuntautumista, jonka koki tyydyttävimpänä ja palkitsevimpana. (Hmm… Ehkä myös pettämisestä kiksinsä saavat ylläpitävät pettämisen kierrettään juuri tästä syystä: pettäjä pettää, koska juuri pettäminen tuntuu tyydyttävimmältä. Kaikki pettäminen ei tietenkään lankea tähän samaan kategoriaan.)

Ihminen haluaa mielihyvää. Niin yksinkertaista se on. (Se puolestaan ei ole yhtä yksinkertaista, mikä mielihyvää kenellekin aiheuttaa.)]

Esimerkkinä tästä – siis siitä, ettei nautinto välttämättä koske kaikkia osapuolia – käy erityisesti BDSM –bisnes (tai –pornoteollisuus). Silloin alistajan ja alistetun halua keskeisempää on kuluttajan halu. (Sama koskee lähes mitä tahansa teollistettua/kaupallistettua seksuaalielämää, eikä vähiten koko pornoteollisuutta, jonka alle BDSM:kin bisneksenä sijoittuu.) 

Tämä tällainen luo BDSM:n ylle kenties sen synkimmän varjon.

* * *

Kas noin. Tällaisen ajattelutavan pohjalta siis kirjoitan. (Aina on tietysti mahdollista, että jokin uusi ajatus muuttaa tätä ajattelutapaa.)

* * *

 

Tässä kirjoituksessani pelkistän ja yleistän melko paljon, mutta teen niin selkeyttääkseni asian käsittelyä.

 

Olen siis tarkastellut sadomasokismia (tai laajemmin BDSM –ilmiökenttää) tarinateollisuuden avulla: elokuvien, kirjallisuuden ja muun ”populaarikerronnan” (kuten popmusiikin) kautta, sitä, millaisena ilmiönä ne BDSM:n esittävät.

 

[Kun puhutaan fiktiosta, tulee helposti mieleen kysyä, kuinka todenmukainen sen esittämä kuva todellisuudesta on (tai edes voi olla)? Entä kuvaako fiktio välttämättä lainkaan todellisuutta? Palaan tähän kysymykseen myöhemmässä tekstissäni, jonka kirjoitan eräänlaiseksi alaviitteeksi molemmille The Dark Matter -osioille.]

 

Se, mikä tässä tarkastelussa on erityisesti kiinnittänyt huomioni, on tarinoissa esiintyvä maailmankatsomus: siinä tapahtunut muutos aikaisempaan nähden.

 

[Maailmankuvahan tarkoittaa tietoa maailmasta, maailmankatsomus puolestaan niitä uskomuksia ja käsityksiä, jotka jäsentelevät saatua tietoa. Voidaan esimerkiksi tietää, että aurinkokuntamme on heliosentrinen (”maailmankuva”), ja sitten pohtia, mistä tuo heliosentrisyys johtuu ja mitä se tarkoittaa (”maailmankatsomus”). Hyväksi esimerkiksi käyvät myös astronomia ja astrologia: ensin mainittu edustaa maailmankuvaa, jälkimmäinen katsomusta. Toki katsomuksen luonteeseen kuuluu, ettei se ole käyttäjälleen koskaan pelkkä ”katsomus” vaan totuus.]

 

Sanoakseni sen jälleen vertauskuvin: olemme kuulleet, miltä tuntuu kohdata vampyyri. Kaikki perinteiset vampyyritarinat kertovat tästä kohtaamisesta kuolevaisen näkökulmasta. Mutta sittemmin olemme saaneet kuulla myös siitä, miltä tuntuu olla vampyyri, ja miltä asiat näyttävät ja tuntuvat hänen näkökulmastaan. Tämä maailmankatsomuksen muutos ihmetytti minua erityisesti Stoker –elokuvan kohdalla.

 

Seuraavassa tarkastelen mainittua muutosta Hostel –kauhutrilogian kautta, keskittyen etenkin sen kahteen ensimmäiseen osaan. Läpi trilogian aihepiiri ja maailmankuva pysyvät periaatteiltaan samana - mutta trilogian edetessä maailmankatsomus muuttuu melko radikaalisti.

 

* * *

 

Katsoin Eli Rothin ohjaaman elokuvan Hostel (2006) vuosia sitten. Se oli mielestäni tyypillinen lajinsa edustaja: inhorealistinen [eli puistattavia tapahtumia läheltä ja graafisesti kuvaava] kauhuelokuva, fantasia, jossa leikittiin ihmisen äärimmäisillä peloilla.

 

Kauhuelokuvahan on se paikka tai tila, jossa saa käsitellä ne kaikkein hirvittävimmät, pelottavimmat ja omituisimmat ilmiöt, joita mielikuvitus ikinä keksii. Näin on ilmeisesti syystä, että fantasiaa pidetään harmittomana; fantasiat eivät ole uhkaavia, eivät oikeasti ja todella. Fantasioiden keskuudessa kauhuelokuvat ja sadut ovat oikein erityisesti fantasiaa (ainakin verrattuna esimerkiksi draaman ja realismin tyylilajeihin; näissä genreissä saattaa olla kiellettyä olla edes poliittisesti epäkorrekti, saati rikkoa tabuja. Tämä sääntö ei kuitenkaan koske kauhuelokuvia). Niinpä kauhuelokuva on voinut ottaa suuria vapauksia, kertoa kaiken eikä oikeastaan mitään.

 

Juoni oli jo siihen aikaan tuttu ja usein toistettu: ryhmä nuoria lähtee pois kotoa, ja tavoitellessaan astetta hevimpää irtiottoa tutuista kuvioista ja lapsuudesta, he joutuvatkin pahan maailman kynsiin. (Paha maailma tarkoittaa tässä yhteydessä kylmäverisen julmaa tahoa, jolla on pahat mielessään, ja aivan erityisesti halu kiduttaa nuoria ja tappaa heidät.)

 

Tällainen juoni sisältyy tyypilliseen varoitus- tai opetuskertomukseen. Se on tuttu jo saduista: varo rajojen ylittämistä; älä riko tabuja – tai paha noita tulee ja syö. (”Whatever you do, just don’t eat the fucking candy”, varoittelee Jeremy Rennerin esittämä hahmo vielä uusimmassakin Hannu ja Kerttu –elokuvassa.) Jos varoitus on annettu, seuraukset ovat sitten oma vika – aivan huolimatta siitä, kuinka suuria houkutukset ovat ja kuinka vähäiset ihmisen mahdollisuudet vastustaa niitä.

 

Tällaista varoittavaa viestiä alleviivaa kauhuelokuvissa myös se, että yleensä ”paheellisimmille” nuorille käy ensimmäisenä kalpaten. Jos joku selviytyy tarinassa elossa, se on yleensä se porukan tavalla tai toisella arvostetuin yksilö, yleensä hyveellisin ja kunniallisin.

 

Näissä asetelmissa hirmuisinkaan hirviö ei uhkaa tunnettua maailmanselitystä ja -järjestystä, päinvastoin: hirviön kautta tulee näkyväksi se, mikä on poikkeuksellista, kiellettyä ja pahaa (jotka siis pysyvät "ulkopuolisen" kategoriassaan); hirviö piirtää rajat hyvän ja pahan, sallitun ja kielletyn, tunnetun ja tuntemattoman välille. Hirviö vaanii vain pimeydessä tai kielletyllä/paheellisella alueella.

 

Murhatarinat itsessään ovat vanhoja ja tuttuja jo dekkareista, ja kuvaavat sitä ihmiselämän marginaalialuetta, jonka viranomaiset pitävät aisoissa. Dekkareissa tuo synkkä marginaali on lähes poikkeuksetta luokiteltu pahaksi, joten maailmankuvaa ei niissäkään pyritä rikkomaan tai muuttamaan. Myös kauhuelokuvissa murhaajana on yleensä ollut yksittäinen psykopaatti tai häiriintynyt luonnonoikku, jonka olemassaolo ei sinällään uhkaa tunnettua maailmaa, koska ’pahuutta nyt vain sattuu olemaan olemassa, vähän, jossakin’. Äärimmäinen pahuus on poikkeuksellista, ja lopussa se vangitaan tai tuhotaan.

 

Näin ollen pahan kohtaaminen ja käsittely on tällaisissa elokuvissa yleensä yksiselitteistä: on hirviö - yleensä brutaali ja eläimellinen - joka tekee mitä tekee ainoastaan siksi, että on paha. (Pahuutta ei siis tarvitse selittää tai ymmärtää millään tavalla.) Kun hirviö elokuvan lopussa kuolee - ellei tiedossa ole jatko-osaa - paha on kukistettu ja maailma jälleen turvallinen.

 

Mutta aihepiirin käsittely on, etenkin kauhuelokuvassa,  kuten todettua, muuttunut.

 

Yhä useammin näissä elokuvissa on vallitsevana teemana ihmisten verenhimoinen jahtaaminen olosuhteissa, joissa jahtaaminen on enemmän tai vähemmän yhteisöllistä, jopa organisoitua. Enää hirviö ei siis olekaan ”yksittäistapaus” tai ”häiriintynyt mielipuoli yksilö”, vaan kyse on harkitusta ja järjestäytyneestä toiminnasta.

 

Silti näissäkin elokuvissa ihmisjahti yleensä esitetään, kaikesta huolimatta, edelleen pahana tai vähintään vaarallisena: asiana, jota vastaan uhrien on taisteltava, ja mikäli he kukistavat vastustajansa, oikeus on tapahtunut. (1990-luvulla - silloinko se oli? - elokuviin hiipineet ns. avoimet loput sekoittivat kuitenkin pakkaa. ”Kukistuiko vastustaja? Voittiko sankari?” Katsoja haastettiin pohtimaan.)

 

Kauhuelokuvan lajityyppiin kuuluu perinteisesti, että paha kuuluu ”niihin”, ei ”meihin”, jolloin se taho, johon katsojaa kutsutaan samaistumaan (eli jota hänet kutsutaan ymmärtämään), asettuu pahan oppositioon.

 

Juuri tähän seikkaan tai asetelmaan on tullut muutos. Hostel –trilogia on yksi niistä viime vuosina suurelle yleisölle suunnatuista kertomuksista, joka liikuttelee rajoja ja kääntelee asetelmia.

 

* * *

 

Muistan kun näin Hostelin ensimmäisen kerran, enkä ollut tajuta, mistä juonessa oli kyse – tai lähinnä en ollut tajuta, ettei juoni ollut perinteisen kaavan mukainen. (Tapa nähdä istuu syvällä, ja opitut tulkintavalmiudet käynnistyvät kuin itsestään. Aina ei ole nähdä metsää puilta.)

 

Kaikki oli sujunut tarinassa tutun kaavan mukaan elokuvan jälkipuoliskolle asti. Tiedettiin, että tarinassa on paha mies, joka teurastaa nuoria, ja että tuo paha mies piilotteli raunioituneessa tehdashallissa, ja että pahalla miehellä oli juonittelevat ja ahneet apurinsa.

 

Merkkejä tutun kaavan rikkomisesta alkaa kuitenkin näkyä kohtauksessa, jossa paha mies alkaa kesken pahojen tekojensa asioida kuin…kuin…kuin konsumeristi! Hän kutsuu paikalle tyypin, joka käyttäytyy kuin mikäkin asiakaspalvelija. Uhri puolestaan on se ”hyödyke”, jonka paha mies on tilannut. Häh?

 

Lopullisesti kuvio paljastuu vasta, kun nuorisoporukan viimeisin elossa oleva jäsen on päässyt pakenemaan. Hän etsiytyy huoneeseen – muihin olosuhteisiin nähden varsin mukavaan majoitustilaan – jossa paha mies on käynyt vaihtamassa vaatteitaan. Hetkinen… Milloin tuollaiset teurastajat ovat alkaneet välittää vaihtovaatteistaan? Ja milloin heidän vaihtovaatteensa ovat olleet samanlaiset kuin pukumiehillä?

 

Silloin vaihtovaatteiden – siis pahan miehen siviilivaatteiden – taskusta putoaa käyntikortti. ”Elite hunting”, kortissa lukee. Kortin kääntöpuolelle on listattu ”artikkeliluettelo”: ”$ 5,000 Rsn [Russian], $ 10,000 Eur [European], $ 25, 000 Amr [American].” (Miksihän, muuten, amerikkalaisella on tässä katalogissa korkein arvo?)

 

Totuus alkaa valjeta.

 

* * *

 

Tällä kertaa ihmispoloa kaltoin kohteleva taho ei siis selitykään yksiselitteisesti pelottavaksi hirviöksi, jolla ei ole mitään tekemistä ihmiskunnan kanssa.  Päinvastoin! Kertomuksen nuoret - ja samalla katsojat heidän kanssaan - viedään kulissien taakse ja näytetään, kuka, mitä ja millainen heidän kaltoin kohtelijansa on.

 

[Sama teema on sittemmin tuotu entistä näkyvämmin esille. Samassa genressä tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa The Cabin in The Woods, 2011.  Myös elokuva Never let me go on omanlaisensa variaatio ihmisuhraamisen teemasta, tällä kertaa draaman genressä. (Elokuvassa ihmisiä synnytetään ja kasvatetaan elintenluovuttajiksi. He saavat elää niin pitkään kuin kykenevät, kunhan hoitavat ”luovutustehtävänsä”: osa kuolee jo ensimmäisen luovutuksen jälkeen, osa puolestaan jaksaa jopa neljä luovutusta ennen kuin keho luovuttaa. Jos elintenluovuttaja on muulla tavoin hyödyllinen, hän saa jonkin verran lisää elinaikaa, eli hän saa aloittaa luovutusoperaatiot hieman myöhemmällä iällä.)]

 

Toisin sanoen, näiden elokuvien ihmisiä kohdellaan puhtaasti resursseina ja omistettavina esineinä. Taustalla ei siis olekaan enää ”yksiselitteinen pahuus” vaan omalaatuinen hyötyajattelu – johon, yllättävää kyllä, sisältyy jopa ajatus siitä, ettei uhreille pidä tuottaa ”tarpeetonta kärsimystä” (näinhän myös Hannibal Lecterin hahmo ajattelee – ainakin toisinaan). Tarpeet - ja samalla resurssien käyttötavat - ovat kuitenkin monenlaisia, joten ajatus ”tarpeettoman kärsimyksen tuottamattomuudesta” ei tietenkään koske Hostel –trilogian maailmaa. Siellä uhrien tehtävänä on tyydyttää toisten tarpeita juurikin kärsimyksellään: auttaa ”kuluttajia” käsittelemään ”erityisiä tarpeitaan”.

 

* * *

 

Yhteistä näille ”kulissien takaa” tuleville selityksille tai kuvauksille pahuudesta on se, ettei pahuus (jota raaka väkivalta näissä elokuvissa edustaa) ehkä olekaan niin mielipuolista (lue: tarkoituksetonta, merkityksetöntä ja kontrolloimatonta), kuin elokuvassa (kertomuksissa) aiemmin on esitetty.

 

Tämä kutsuu katsojaa määrittelemään pahuutta toisin, uudella tavalla. Tällä kertaa pahuuden edustaja haluaa itse kertoa, mistä on kyse; maailma esitetään myös hänen näkökulmastaan – joskaan siihen ei vielä pyydetä samaistumaan. (Sankarit ja sankarittaret ovat yhä edustaneet oppositiota. Seuraava askel tulee olemaan yhä näkyvämpi sijainti jossakin näiden maailmojen välimaastossa, kunnes voidaan siirtyä kokonaan toiseen maailmaan.)

 

Samaa teema on viime vuosina toistettu myös muiden lajityyppien elokuvissa, ajatellaanpa elokuvia kuten The Purge  (suom. Puhdistuksen yö, 2013). [Pidän tätä Funny Games –elokuvan ”edistyneenä versiona”. Funny Games –elokuvassa tunkeudutaan tavallisten ihmisten koteihin ja tyydytetään väkivaltaisia ja perverssejä mielihaluja. Sama teema on ollut näkyvillä jo elokuvassa Clockwork Oringe, jossa kauhuefekti on helppoa ymmärtää. Mutta entä elokuvassa The Purge?] The Purge –elokuvassa väkivaltainen leikki ei enää olekaan esitetty yksiselitteisen ”sairaana”, ”pahana”, ”mielivaltaisena” tai ”vain joidenkin harvojen psykopaattien harjoittamana hirveytenä, häiriökäyttäytymisenä”. Sen sijaan väkivallan – tai väkivaltaisen leikin ja viihteen – motiivi on sama kuin Hunger Games –trilogiassa:

 

Ihmisten jahtaaminen ja tappaminen esitetään eettisesti oikeutettuna ja loogisesti argumentoituna asiana järjestäytyneessä sivilisaatiossa rauhan aikana. Motivaatioksi kerrotaan kaikenlaisen häiriökäyttäytymisen kurissa pitäminen. Toisin sanoen, murhaajat eivät enää olekaan lain ja järjestyksen oppositiossa, vaan itse laki ja järjestys.

 

[Yllä mainituissa tarinoissa tappamisen seksualisoiminen ei kuitenkaan ole ilmeistä. Toisaalta seksuaalinen motivaatio saatetaan jättää myös monissa rikostarinoissa yleensä huomiotta: murha on murha ja vain murha. Samaa ohitus koskee paikoitellen esimerkiksi historiankirjoitusta: tapauksista, joissa lienee ollut kyse sadomasokismin äärimmäisistä muodoista, kirjoitetaan pelkistävästi murhina ja murhanhimona, ajatellaanpa vaikka muutamiakin historiankirjoihin jääneitä aatelismiehiä, kuten Gilles de Raisia – tai naisia: Erzébet Báthory käy esimerkistä (varsinkin, kun hänen hahmoaan on käytetty esikuvana muutamassakin kauhuelokuvassa, jossa hänet on myös erotisoitu esimerkiksi vampyyriaiheen alla).]

 

Hostel, kuten todettua, osallistuu asetelmien kääntämiseen.

 

* * *

 

Palataanpa mainitsemaani kohtaukseen, siihen, jossa totuus alkaa valjeta elossa säilyneelle nuorelle miehelle.

 

Paennut nuorukainen yllätetään; teurastajan vaatteisiin pukeutunut mies ilmaantuu hänen selkänsä taakse ja lähestyy juuri silloin, kun nuorukainen on lukemassa käyntikorttia. O’ou…! Mitähän nyt tapahtuu… Kaikeksi onnekseen nuorukainen on pukeutunut löytämiinsä vaatteisiin, joten häntä ei tunnisteta. Teurastaja pitää häntä ”yhtenä heistä”.

 

Seuraavaksi saamme kuulla, kuinka paha mies itse kertoo asiastaan:

 

“What do you think? How do I look?”, paha mies kysyy. “ I feel like a butcher or a surgeon or some sh*t, know what I mean? I feel so f*cking ridiculous in this thing, but I guess you need it, huh?”

 

[Nuorukainen on aikeissa poistua paikalta sen enempää aiheesta keskustelematta, mutta mies pysäyttää hänet. Mies haluaa välttämättä kuulla, ’millaista se oli’, sillä hän pitää nuorukaista ”klubiveljenään”. Häkeltynyt nuorukainen näyttää etsivän oikeaa vastausta, kunnes vastaa häkeltyneenä ja epävarmasti: ”Good…” Bingo!]

 

”Well, g*ddamn, mutherf*cker, for this money, it better be. Sh*t. What did you go for, a local? What, European?”

“An American.”

“An Amer-. Ain’t that a bitch. Big spender. I f*cking -. I love. I just f*cking love that sh*t. You know what they got for me? They told me they lined up something real special. […] For fifty grand she better be worth it. But it’s supposed to be a real rush, right? It’s like - They told me it’s like a real f*cking rush, right? […]I’v been all over the world. You know, I’ve been everywhere. And the bottom line is, pussy’s pussy… You know, every strip club, every whorehouse, every… It’s all the same sh*t. I just f*cked a girl two days ago and I don’t even remember the colour of her tits. But this, this is something you never forget, right? […] Can I ask you something personal? Do you mind? How’d you do it? I mean, did you do it real slow…Or did you just get it over with right away? That’s why I asked for the f*cking gun because I just wanted to f*cking do it quick, you know what I mean? I just wanted to get it over with. But now I’m thinking maybe I wanna feel it, you know what I mean? I just wanna f*cking feel that sh*t. […] F*ck this [the gun], too f*cking American, dude. I\m going f*cking old school.”

 

Tappamisesta puhutaan tässä kokemuksena tai elämyksenä, joka aiheuttaa – tai jonka toivotaan aiheuttavan – adrenaliinivirtauksen [”rush”].  Lisäksi tästä puhutaan ikään se olisi luonteva jatko seksuaalisille kokemuksille, mikä antaa ymmärtää, että tappaminen on seksuaalisten elämysten äärimmäisin muoto (ellei vaihtoehtoisesti väitetä, että ’seksi on rajua, mutta tappaminen on vielä rajumpaa’ – mitä tulkintaa etenkään elokuvan jatko-osat eivät tue): ”You know, every strip club, every whorehouse, every… It’s all the same sh*t. I just f*cked a girl two days ago and I don’t even remember the colour of her tits. But this, this is something you never forget, right?” Lisäksi tapa, jolla pahis haluaisi tulevasta kokemuksestaan keskustella, muistuttaa keskustelua seksikokemuksista: ”Can I ask you something personal? Do you mind? How’d you do it? I mean, did you do it real slow…Or did you just get it over with right away?”

 

On hämmentävää tajuta, että tarinan henkilön suuhun - ainakin jos Brenda Lovea on uskominen - on aseteltu todellisia kuvauksia niistä kokemuksista, joihin henkilö on ryhtymäisillään. (Minusta olisi ollut paljon mukavampaa ajatella, että henkilöt vuorosanoineen ja tapahtumat karmeuksineen ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta, joilla ei ole mitään suoraa tai konkreettista yhteyttä todellisuuteen.)

 

Tarina pysyttelee silti perinteisen kauhuelokuvan lähellä, sillä sessioissa itsessään ei ole selkeästi tunnistettavia merkkejä seksuaalisesta motiivista tai nautinnosta (ellei ensimmäisen, kasvonsa kokonaan näyttäneen teurastajan kiihkeää katsetta haluta sellaiseksi tulkita: hän näyttää kiihottuvan erityisesti uhrinsa armonanelusta). Seksuaalisuutta on kuitenkin aseteltu tarinan viitekehyksiin runsaasti - myös selkeää sadomasokismia sitomisineen ja lyömisineen. (Sekin on kuvaavaa, että nuorisoporukan on houkuttanut satimeen juurikin seksuaalinen halu tai seksuaalisten kokemusten jano, sillä houkuttimena on käytetty prostituoituja (joiden ei aluksi tiedetä sellaisia olevan). Prostituoituja puolestaan on houkutellut – mikäpä muu kuin raha.)

 

* * *

 

Tarinan maailmassa Hostel on siis majoituspaikka, jota ei ole virallisesti edes olemassa, siellä tapahtuvista asioista puhumattakaan. Paikka on ylipäätään muulta maailmalta kätketty; osallistuakseen on oltava klubin jäsen.

 

Klubin jäsenellä on tunnusmerkkinä tatuointi ja runsaasti rahaa. Paikka - Hostel - mahdollisuuksineen on vain harvan ja valitun tiedossa. Jatko-osissa paikan eliittiyhteys tulee näkyvämmin esiin. (Trilogian ensimmäisen osan ”puhelias teurastaja” ei vaikuta kovin ”elitistiseltä”, ainoastaan rikkaalta. Ehkä juuri siksi hän ei tunnistakaan ”aidosti oikeita” klubin jäseniä, vaan tulee kertoneeksi suuren salaisuuden täysin ulkopuoliselle. Tästä syystä hänen kohtalonsa elokuvassa on kuolla.) Jatko-osassa saamme tietää lisää myös klubin toimintaperiaatteista: jäsentatuointi on pakollinen, eikä sessioista saa poistua tappamatta uhria.

 

Jäsentatuointi on kuva ajokoiran päästä. Ajokoirahan on laji, jota käytetään metsästyksessä. Tatuointi puolestaan on – kuten esimerkiksi O:n tarinasta voi muistaa – orjan (luokittelu)tunnusmerkki. Ovatko klubin jäsenet siis itse asiassa jonkinlaisen ajokoiran asemassa siinä brutaalissa metsästyskuviossa, josta ajokoirien isännät ovat viime kädessä vastuussa? (Keitä nämä isännät olisivat?)

 

Kenties Hostel on paikka, jossa ”ajokoirat” voivat ”purkaa paineitaan”. Klubin jäsenellä on nimittäin lupa tehdä saaliilleen mitä ikinä haluaa. Trilogian ensimmäisessä osassa saaliita ”vain” kidutetaan eri välineillä - elokuvan alkuosassa käydään myös kidutusmuseossa, mikä valmistaa katsojaa siihen mitä tuleman pitää (ja johon "puhelias teurastaja" viitannee puhuessaan old schoolista, "vanhasta koulukunnasta") -, mutta jatko-osassa repertuaaria laajennetaan. Silloin näytetään, kuinka osa klubin jäsenistä raiskaa uhrejaan. Osa haluaa tehdä sessiosta brutaalin estetiikan groteskin performanssin, ja esimerkiksi kylpeä kynttilöiden loisteessa uhrinsa veressä (kuten Erzsébet Báthory historiankirjojen mukaan) – mikä myös esittelee teurastajien naispuolista jäsenkuntaa. Osa puolestaan syö uhrejaan (sivistyneesti katetussa pöydässä ja kynttilän valossa kuten Hannibal Lecter konsanaan). Uhri on siellä kirjaimellisesti ruokaketjun alapäässä.

 

Kannibalismi on kuitenkin tuotu mukaan jo trilogian ensimmäisessä osassa, ja siihen viitataan aivan alussa:

 

Kolmikon junahyttiin istahtaa vanhempi herrasmies, joka alkaa tehdä tuttavuutta poikien kanssa. Pian hän kaivaa eväänsä esille, ja syö vapisevin sormin kinkkuviipaleita (?) salaattirasiastaan. Poikia etoo:

 

“You need a fork there, chief?”

”No, no, no. I prefer to use my hands. I believe people have lost their relationship with food. They do not think: ‘This is something that gave its life so I would not go hungry.’  I like to have a connection with something that died for me. I appreciate it more.  […] I am a meat eater. It s human nature.”

 

Juuri ennen kuin hän poistuu hytistä, hän laskee kätensä erään nuorukaisen reidelle - myöhemmin saamme tietää, että tämä poika tulee olemaan hänen uhrinsa - aivan kuin merkiksi valinnastaan. ” I like to have a connection with something that died for me. I appreciate it more.” Teossa on myös seksuaalinen säväys homoerotiikka vihjailun kautta.

 

Ajatus uhrin ”arvostamisesta” on hämmentävä, ristiriitainen – ellei taustalle oleteta jonkinlaista ritualistisuutta, jonkinlaista uskonnollisuutta. Tämä ”uhrin arvostaminen” on teema, jota on alettu kuljetella mukana yhä sinnikkäämmin. (Mitä sillä halutaan sanoa? Sitäkö, että on jonkinlainen ”kunnia-asia” uhrautua? Vähän kuten masokistille voidaan antaa kunniaa hänen kyvystään sietää kärsimystä?)

 

Trilogian toisessa osassa kannibalismiin viitataan jo suoraan. Se on tässä yhteydessä itsessään viittaus - tai sitä voidaan pitää viittauksena - äärimmäisestä seksuaalisuuden ilmaismuodosta. Brenda Love (1992), kuten todettua, on listannut kannibalismin myös yhdeksi ”epätavallisista seksuaalisuuden harjoittamismuodoista” (teoksessaan The Encyclopedia of Unusal Sex Practices).

 

”People who have consumed human blood and flesh reportedly claim to experience an intoxicating euphoric effect. This reaction is similar to that experienced by anyone who satisfies a strong sexual craving that’s not considered normal”. Love kirjoittaa (26). Eikö tämä ole juuri sitä, mitä “puhelias teurastaja” kertoo trilogian ensimmäisen osan sankarille.

 

Jo alussa junanvaunussa poikakolmikon kohdannut vanhempi mies on kertonut vihjailevasti: “You can pay to do anything. Anything.”

 

* * *

 

Ensimmäisellä katselukerralla elokuvan, hmm, ”seksuaalinen taso” meni minulta ohi; en ymmärtänyt sen vihjattua yhteyttä sisältöön.

 

[Viattomilta ihmisiltä menee paljon ohi – ajatellaanpa vaikka lastenkulttuurin seksualisoitumista. Pikku-Lolitat keikistelevät autuaan tietämättöminä siitä, mitä itse asiassa tekevät ja keitä viihdyttävät. Ei ole pelkästään veikeää ja herttaista, jos pikkutytön alushousuin, siihen etupuolelle, on kirjoitettu ”pussy”. Aikuiset toki tietävät, että ”mirri” tarkoittaa muutakin kuin pehmoista kissanpentua. Teini-iän saavutettuaan monet näistä tytöistä ovat jo aivan saturoituja seksuaalisilla innuendoilla - lähes vastustamaton kiusaus miessukupuolelle - ja myös helposti triggeröitävissä, kiitos vuosikausia jatkuneen subliminaalin manipuloinnin. (Ajatus tai teoria niin kutsusta ”prinsessaohjelmoinnista” on minusta mielenkiintoinen. ”Kisumirriohjelmointi” on hieman ”halvempi versio”. Molempien ”ohjelmointien hyötykäyttäjille” on olemassa oma kohderyhmänsä.) Tarkoitan sanoa, ettei ”seksuaalinen vapautuminen” ole välttämättä seksuaalista vapautumista. Seksuaalinen vapautuminen edellyttää oman seksuaaliviettinsä itsenäistä hallintaa, erityisesti ymmärtämällä seksuaalisuuttaan, sen alkuperää, merkitystä ja vaikutusta. Triggerien mukaan sätkiminen on tästä melko kaukana. Silloin ihminen on pelkkä sätkynukke, jolla puppet masterit leikkivät.]

 

Kuittasin elokuvassa näytetyn ilmeisen seksin pelkkänä genreen kuuluvana roisina mutta pakollisena asiana: ’kun halutaan näyttää ihmisyyden paheellista ja pimeää puolta, on pakko heittää sekaan myös lihallisia himoja’. Sitä paitsi kauhuelokuvissa on ollut tavallista käsitellä sekä seksiä että väkivaltaa, ja tehdä tämä tavalla, jossa ne voidaan helposti tulkita toistensa vastapareiksi (ei siis toistensa täydentäjiksi); seksi ja väkivalta ovat silloin kuin yö ja päivä, jossa kylmää aggressiota tasapainotetaan kuumalla eroksella, freudilaisilla vastapareilla.

 

En siis osannut yhdistää väkivaltaa ja seksiä, ja saada niistä yhtälön lopputuloksena väkivaltaista seksiä.  Tämä yhtälö väitteineen esitetään siis vihjauksin ja triggerein, joihin todennäköisimmin reagoivat vain ne katsojat, joilla on käytössään - syystä tai toisesta ja enemmän tai vähemmän tiedostetusti - ”sadomasokistinen tulkintakompetenssi”.

 

[Tässä yhteydessä mieleeni muistuu Richard Starretin tarina, jonka käsittely, Muukalainen perheessä, on itse asiassa yhä kesken. Starret itse laittoi oman kehityksensä ja kohtalonsa tulkitsemisessa hyvin suuren painon sadomasokistisen pornografian vaikutukselle ja kuvaili, kuinka sen tavat yhdistää seksi ja väkivalta ruokkivat hänen ”pimeitä puoliaan”. Starretin selitys kuulostaa äkkiseltään mustavalkoiselta, tyyliin blame it on something else. Mutta hänen väitteessään lienee vinhaa perää: sadomasokistinen pornografia vaikutti häneen hyvin voimakkaasti; se triggeröi hänen taipumuksiaan ja muokkasi hänen mieltymyksiään. BDSM oli Starrettille tuli, joka karkasi hänen otteestaan sen tähden, millaisia valmiuksia hän itseensä kätki – myös itseltään salaa.

 

Starrettin ”salainen puoli” saa myös erittäin vahvoja alter egon piirteitä. Tähän kuvioon liittyy voimakas dissosiaatio: tarinasta voi selkeästi päätellä Starrettin etääntyneen asioista, joita hän ei kykene hyväksymään tai käsittelemään. Siksi se pimeä puoli, jonka hän on tuntenut itsessään jo lapsuudessa, mutta jota hän ei kykene hyväksymään osaksi ihannepersoonaansa - ehkä osittain juuri syystä, että tuon persoonan on oltava niin ihanteellinen -eikä siten myöskään integroimaan itseensä, alkaa elää omaa elämäänsä ja kehittyä täysin erilliseksi puoleksi hänen mieltään. Tästä syystä hän mm. aika ajoin unohtaa koskaan tappaneensa ketään.

 

Starrettin tarina yhdistyy joiltakin teemoiltaan myös Stoker -elokuvassa kuvattuihin ilmiöihin: aivan kuten India, myös Starrett kuulee ”jonkun ulkopuolisen olennon” äänen päänsä sisällä.]

 

Tämän asianlaita - siis se, etten hoksannut elokuvassa kuvailtua ”yhtälöä” - muuttui nähtyäni elokuvan jatko-osan. Siinä väkivallan ja kuoleman kytkös seksuaalisuuteen on tuotu huomattavasti näkyvämmin esiin. Kolmannessa osassa uhrin tappamisesta on tehty suoranainen snuff performanssi, joka esitetään lasin takaa esitystä seuraavalle eliitille. (Nämä voivat napeistaan painelemalla käydä huutokauppaa siitä, mitä seuraavasi tapahtuu.)

 

Pysäytän hetkeksi ja tarkastelen aihetta Hunger Games –trilogian valossa.

 

Tämäkin asetelma muistuttaa Hunger Gamesista tuttua tilannetta: eliitin ylläpitämässä, järjestämässä ja rahoittamassa tapahtumassa seurataan, kuinka ihmisiä tapetaan: ihmisjahdista ja ihmisten tappamisesta tehdään reality-viihdettä. Hunger Gamesin erona Hostelliin on kuitenkin se, että tällä kertaa julma leikki on legitimoitu ja moraalisesti hyväksytetty myös tavallisella kansalla – joka on vedetty mukaan seuraamaan kuolemanpeliä. (Myös Saw –elokuvasarja käsittelee samaa teemaa: ”Live to play, play to live”; ’jos arvostat riittävästi oikeuttasi elää, saat ehkä jatkaa sitä – mutta hinta on nyt kallis’.)

 

Hunger Games esittelee myös pelin ritualistisia merkityksiä. Elokuvassa koko vuosittainen ”pelitapahtuma” on jonkinlainen ”sovintorituaali”, jonka eliitti on kehitellyt ja asettanut syystä, että muinainen kapina heitä vastaan tulee korvatuksi. (Armo ei koskaan käy oikeudesta, ainoastaan kosto ja sovitus kelpaavat. Jos ”armoa” osoitetaan, siinä on aina mukana jokin twisti.) Samalla tuon pelin pelaamisella on yhä edelleen myös pelotevaikutin kansalaisten kurissa pitämiseksi. Tähän ritualismiin kuuluu ajatus siitä, että ”on kaunista hyväksyä kohtalonsa urhollisesti.”

 

Koska on kyse laeista ja säännöistä sekä näitä ilmentävistä rituaaleista, kaikki vaatii protokollien tarkkaa noudattamista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että uhrit valitaan tiukkojen ehtojen ja kriteerien mukaisesti, ja heidät valmistellaan tulevaan koitokseensa. (Aina on siis olemassa myös palkituksi tulemisen mahdollisuus, mikäli osoittautuu ”riittävän kelvolliseksi”: hyväksyntä on tarjolla, mutta se on ankarasti ehdollistettua. [Tässä kaikuu sadomasokistinen psykodynamiikka.])

 

On jollakin tapaa irvokasta, että kaikesta tästä kylmäverisyydestä ja tahallisesta kärsimyksen tuottamisesta huolimatta myös surun ja myötätunnon kokemukset ovat sallittuja, jopa toivottuja ja provosoituja: uhrien kohtaloa seurataan myötätunnolla ja kiihkeydellä. ”Myötätunto” tuntuu suorastaan kuuluvan protokollaan, sillä sitä osoitetaan silloinkin, kun se jää pelkkien ulkokohtaisten eleiden tasolle, jotka ovat räikeässä ristiriidassa toiminnan motiivien kanssa. (Ehkä tämä tällainen on sitä ”uhrin kunnioittamista”. Tavallisella ihmisellä on taipumus pitää tällaista psykopatiana.)

 

Kuvioon kuuluu, kuten todettua, että uhreilla on myös hieman pelivaraa: he voivat yhä voittaa eliitin edustajien suosion ja lunastaa näiltä itseään suojelevia etuja, kuten hyvää koulutusta ja kunnollisia varusteita. Oikeudenmukaisuuden illuusion luomiseksi on myös olemassa jonkinlainen armo: urhein on ansainnut oikeutensa elää.

 

Kaikessa tässä kaikuu sadomasokistinen dynamiikka. Onkin kuvaavaa, että tällaisessa järjestelmässä valta säilyy yksinoikeudella isännillä, mikä tarkoittaa jatkuvaa mielivaltaisuuden uhkaa, sillä isännillä on oikeus myös muuttaa sääntöjä. (Orjat eivät siis voi käyttäytymisellään kontrolloida lopputulosta, vaikka noudattaisivat jokaista sääntöä pilkkuineen.) Niinpä esimerkiksi Hunger Games –trilogian toisesta osasta näemme, että suuri uhrauksin ansaittu voitto onkin ehdollinen myös voiton jälkeen: jopa armon oikeuttavat säännöt voidaan kumota tarvittaessa, eli tilanteessa, jossa alamaiset eivät alistu täydellisesti eliitin valtaan ja sen osoittamaan järjestykseen. Katniss Evergreenin voitossa ja henkilössä on kapinan siemen, joka vaikuttaa suureen yleisöön, eikä järjestelmä voi sitä sallia.

 

Jonkinlainen bottom line näissä kertomuksissa on se, että tavalla tai toisella ylempäänsä ärsyttäneen ihmisen on ansaittava oikeus jatkaa elämäänsä, ja jotta tämä voisi tapahtua, on vuodatettava paljon verta. Harmi, että jo pelkkä ”alemman ihmisen” olemassaolo saattaa ärsyttää ”ylempiä”. (Myös The Cabin in The Woods perustuu tällaiselle juonelle ja motiiville, mutta se vie alkusyyn syvästi ritualistisiin yhteyksiin, tyyliin: ’jumalat tarvitsevat ihmisen verta’.)

 

Takaisin Hostelliin.

 

* * *

 

Trilogian ensimmäisessä osassa paha saa palkkansa: junahytissä kannibalistisia vihjailujaan nuorukaisten keskuudessa esittänyt mies tuhotaan. Myös poikakolmikon päänmenoksi juonitellut naiskaksikko saa rangaistuksensa: sankari ajaa autolla heidän ylitseen.

 

Trilogian toisessa osassa voittajaosapuoli ei enää ole yhtä selkeä. (Palaan tähän kohta.)

 

Trilogian läpi kulkevana juonena on siis näkökulman vaihdos: tavallisen - ja samalla ulkopuolisen - ihmisen (”saalis”) näkemys ja kokemus liukuvat vähitellen kulissien takana häärivän eliitin edustajan (”saalistaja”) näkemykseksi ja kokemukseksi. Kenties juuri tästä syystä myös väkivallan ja kuoleman yhteys seksuaalisuuteen korostuu trilogian aikana, ja mukaan tulee yhä ilmeisempää ja äärimmäisempää sadomasokismia.

 

Trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on nuori amerikkalainen, joka on lähtenyt kahden ystävänsä kanssa interrailia muistuttavalle matkalle. Yksi ystävistä on eurooppalainen. Trilogian seuraavassa osassa kolmikko koostuu nuorista naisista, jotka niin ikään ovat lähteneet reissuun selkäreppujensa kanssa. Jälleen yksi jäsen kolmikosta on eurooppalainen. Tämän lisäksi molemmissa kolmikoissa on sekä kiltin nörtin että villin ja huolettoman stereotyyppi. Päähenkilö on näiden välimaastosta, ja hänet kuvataan porukan fiksuimmaksi.

 

Trilogian toisen osan päähenkilö – joka on elokuvan tuleva selviytyjä – on fiksuutensa lisäksi myös jotain muuta: hän on ökyrikas perijätär. Hänellä olisi kuulemma varaa ostaa vaikka koko se saari, jolla kolmikko lomailee. ”Ahaa”, ajattelin. ”Häntä ei siis elokuvassa voida tappaa.” (Päättelin näin syystä, että elokuvan esittämässä maailmankatsomuksessa ja sen noudattamassa logiikassa raha nostaa ihmisen toisten yläpuolelle, asemaan, joka tekee hänet tavalla tai toisella koskemattomaksi: hän ei ole enää käytettävissä kuten orjat, ne, joita voidaan ostaa ja myydä. Tähän – vaurauden varjelevaan voimaan – viitataan jo trilogian ensimmäisessä osassa: tarinan päähenkilö on turvassa heti, kun hän on pukenut päälleen eliitin vaatteet. Mutta koska hän kuitenkin teeskentelee, hän on turvassa ainoastaan siihen asti, kunnes hänet trilogian toisen osan alussa löydetään ja tapetaan: hänellä ei ollut mitään legitiimiä syytä käyttää ”rikkaan miehen vaatteita”. Toisen osan selviytyjä sen sijaan saa pitää henkensä, sillä hän on oikeasti vauras, ja lisäksi rahat ovat hänen omiaan. Kuvaavaa on, että se eliitin jäsen, jonka sankaritar lopulta päihittää ”rankkausasteikossa”, on eliittiporukan köyhin ja velkaantunein: hänet voidaan siis myydä suuremman edun takia. Palaan pian kyseiseen hahmoon, sillä hänen kauttaan kerrotaan jotakin mielenkiintoista tarinan maailmasta.)

 

Raha on kuitenkin pelkkä ”suodatin”: ratkaisevinta on olla ”yksi niistä”.

 

Niinpä onkin epäselvää, kuka lopulta on trilogian toisen osan selviytyjä: edustaako hän ”tavallista ihmistä” vai eliittiä? (Onko hän ollut ”alusta asti” eliitin edustaja, vähintään potentiaalisesti? Vai onko hän kertomuksen kuluessa muuttunut?)

 

Sankaritar nimittäin joutuu henkensä säilyttämiseksi liittymään klubiin: hän voi ”ostaa itsensä ulos” vain ostamalla itselleen uhrin (tällä tavoin hän voittaa vastustajansa: hänellä on enemmän rahaa, joten hän voi ostaa ja tappaa miehen, joka oli ostanut ja aikeissa tappaa hänet). Lisäksi sankaritar joutuu myös ottamaan tatuoinnin; nyt hänet omistetaan. Tällä myös turvataan sankarittaren vaitiolo: hänestä on tullut ”yksi niistä”. Tärkeintä tässä kaikessa lienee se, että hänen voi nyt luottaa säilyttävän salaisuuden. Näistä syistä hän saa elää.

 

* * *

 

Tähän juoneen liittyen – siis kun näkökulma vaihdetaan uhrin näkemyksestä saalistajan näkemykseksi – trilogian toisessa osassa ”saalistajien” henkilöihin keskitytään huomattavasti enemmän. Heitä pyritään jopa ymmärtämään. (Esimerkiksi kuvaillaan sitä, kuinka erään klubijäsenen henkisesti ahdistava arkielämä ja avioliitto selittävät hänen julmia halujaan: sen sijaan, että hän pahoinpitelisi tai tappaisi vaimonsa, hän etsiikin sijaiskärsijän.)

 

Trilogian toisessa osassa keskitytään paitsi tyttökolmikkoon (”saaliit”), myös mieskaksikkoon (”mestästäjät”): myös uhrien vastapooli muodostaa siis ”kaveriporukan”, ja nämäkin ystävykset aikovat ”kokea jotakin erityistä yhdessä”. Niinpä tarinan alussa tytöistä käydään huutokauppaa salaisilla nettisivuilla.

 

Kaksikon ”päämies”, ihmishuutokaupan voittaja, haluaa tarjota kaverilleen ”elämyksen”. Hänet esitetään egosentrisenä maailmanomistajana, joka lähestyy murhaa uholla ja aggressiolla. Hän on varma itsestään ja haluaa vakuuttaa kaikki muutkin.

 

Toisin on kaksikon toisen osapuolen kohdalla: hän vaikuttaa alusta asti kiltiltä, kunnolliselta ja empaattiselta. Hän on pidättyväinen, kohtelias, melkein pehmo ja ”pelkuri”: häntä ahdistaa ajatus kenenkään tappamisesta, minkä osoituksensa hän lopulta itkee ja oksentaa. (Tästä voi päätellä, että ”kokemuksen” olisi tarkoitus myös karaista häntä tai ainakin selvittää, mikä hän on miehiään: ”jyvät” on eroteltava ”akanoista”.)

 

Mutta sitten tapahtuu jotakin.

 

The switch.

 

Tositilanteessa asiat siis muuttuvat ja asetelmat kääntyvät.

 

”Pehmo” onkin varsinainen wolf in sheeps clothing. (Only he’s not aware of his wolf-part - until it’s triggered into surface). Kuinka ollakaan, triggerinä ovat uhrin kärsimys ja armonanelut. Ne aiheuttavat “pehmossa” niin suuren sisäisen ristiriidan ja ahdistuksen, että lopulta hänessä tapahtuu switch. (Tässä kohden juoni ja henkilöhahmo ovat psykologisesti melkoisen kunnianhimoiset - mikä on melkeinpä harvinaisuus kauhuelokuvassa - , ja siksi tätä tapahtumaa voisi tarkastella lähemminkin.)

 

Käy myös ilmi, että näkyvästi murhanhimoaan julistanut uhoilija ei kykene tappamaan toista ihmistä. Väkivalta on ollut hänelle fantasiaa; hän on luonut itsestään ja ”pahuudestaan” illuusion, johon on halunnut uskoa. Tositilanteessa uhrin kärsimys kuitenkin kauhistuttaa häntä.

 

Koska tämä mies ei lopulta olekaan ”yksi niistä”, on selvää, että hänelle käy köpelösti.

 

* * *

 

Kolmannessa osassa ollaan jälleen miesseurueessa. Tässä osassa kiduttamisen ja tappamisen seksualisoiminen on räikeää.

 

Erikoisuutena on sekin, että tällä kertaa yksi uhreista alistuu kohtaloonsa – ei kuten kaiken toivonsa heittänyt vaan kaiken anteeksi antava. ”It’s ok”, hän kuiskaa, sidottuna ja keho täynnä nuolia kuin Pyhä Sebastian. Tämä kohtaus tuo kerrontaan mielestäni ritualistisia tai uskonnollisia piirteitä tai kerrostumia. Silloin viestitetään, että ”peli” voi ritualisoitua myös uhreille, ei ainoastaan pelaajille – aivan kuin kerrottaisiin, että uhri on osa ”suurempaa kokonaisuutta”, ei suinkaan ulkopuolinen: ainoastaan hänen asemansa ja merkityksensä on erilainen kuin pelaajien.

 

Yhtä kaikki: alistumista toivotaan ja vaaditaan (vaikka haasteista - uhrin vastustelusta - pidetäänkin. Siksi pelottelu tai ”toivon” ruokkiminen [koska uhri vastustaa tai anelee vain kokiessaan voivansa vielä selviytyä].)

 

Kolmannessa elokuvassa tapahtumapaikkana ei enää ole tuntematon taajama jossakin jumalan selän takana, vaan suurkaupungin keskus: right under your nose. Underground kulttuuria, todellakin.

 

* * *

Synkkiä kuvia. (Vain SRA -teema puuttuu...)