P: Korkeamman asteen polynomifunktioita (3/3)

[…jatkuu]

Kirjaan mukaan otettujen salaliittoteorioiden keskinäinen vertailu ja etenkin niiden todenperäisyyden arviointi ovat siis - kirjan alkuväitteistä huolimatta - tutkijan eräs tapa käsitellä aineistoaan.

Tuon tuosta tutkija kuitenkin toistelee samaa ajatusta pätevän arvioinnin mahdottomuudesta. ”Aukoton yksityiskohtaisuus ja syy-seuraussuhteiden loputon verkostoituminen mahdollistaa sen, että [salaliittoteorioilla] voi selittää lähes mitä tahansa. Mutta niitä on samalla hyvin vaikea todistaa vääriksi.” (11) ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää erityisesti silmään niiden vakuuttavuus. […] Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia.” (89) ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät. Internet on niin täynnä tietoa, että harjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” (41)

”[Informantti] kertoo […] lukeneensa asiapaperin, joka oli tuotu esiin jossain rokotehaittaoikeudenkäynnissä. Asiapaperin perusteella [informantin] mukaan on ilmiselvää, että lääkeyhtiö kertoo viranomaisille, mitä viranomaiset saavat kertoa julkisuuteen haittavaikutuksista tai ylipäänsä mistään ja että rokotteet todella aiheuttavat autismia. [Informantti] lähettää minulle raportin. Haittavaikutuksia listaavassa osiossa todella mainitaan myös autismi. En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi lähes tuhatkolmesataasivuisesta tekstistä, jotta voisin varmuudella ottaa kantaa siihen, mikä merkitys autismi-sanan esiintymisellä raportissa on. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (183-184) 

Mitä tämä siis on, ellei pyrkimystä todenperäisyyden arviointiin? Ei ainakaan tarinallisten kvaliteettien arvioimista (sillä siihen tutkijalla on asianmukainen koulutus).

It gets better.

”Kaikki kiteytyy yhteen asiaan, totuuteen. Ehkä ei ole olemassa faktoja, vain tulkintoja. Relativistisen näkemyksen mukaan totuus on tulkitsijan omassa silmässä.” (172 )

[Itse asiassa kauneus on se, joka sanonnan mukaan sijaitsee tulkitsijan omassa silmässä. Totuuden puolestaan kerrotaan sijaitsevan ”sielussa” tai ”sydämessä” (jolla yleensä tarkoitetaan psyykeä eli mieltä). Mikäli totuuden kuitenkin kerrotaan sijaitsevan ”silmässä”, on kyse melko pinnallisesta suhtautumisesta totuuteen ja todellisuuteen: totta on se, mikä nähdään ja mikä näyttää todelta. Ei ihme, että silmänkääntötemput voivat olla niin tehokkaita ja hämmentäviä.]

”Sekä salaliittoteoreetikkoja että salaliittokriitikoita kiinnostaa kuitenkin totuus…

(Hyvin kerrotun tarinan piti olla se, joka kiinnostaa kaikkia, ja tutkijan suosiman teorian mukaan se kiinnostaa etenkin salaliittoteoreetikkoja sikäli, että hän ymmärtää heidät nykyaikaisten kansantarinoiden kertojina.)

…Mutta totuudesta ollaan usein montaa mieltä” (148)

(…Eikä esimerkiksi hyvän tarinan kvaliteeteista ja funktioista?)

Hyvä on.

Mitä mieltä tutkija siis itse on totuudesta: siitä mitä hän pitää totena, tai niistä väitteistä, joita hänelle totuutena tarjoillaan? Ja miksi tutkija ei saa sanottua, että häntä itseään kiinnostaa päästä totuuden jäljille?

”Vai voiko oikeasti olla niin, että maailman hallitsijoiksi ovat pyrkimässä juutalainen rahaeliitti salaisten yhdysvaltalaisten poliisiorganisaatioiden avulla ja että kaikesta tästä on sovittu vapaamuurarien salaisessa loosissa? Jos tämä osoittautuu todeksi, niin lupaan syödä foliohattuni.” (198).

[Tutkija on paitsi ristiriitainen, näköjään myös itseironinen.”[Foil hat] discredits the person using it” [Duncan 2015, 36] Tutkija siis diskreditoi itse itsensä. Tuleeko tämä nähdä kommenttina tutkijan pätevyydestä vai hänen tutkimuskohteestaan? Mitä järkeä on ensin kirjoittaa tutkimus ja sitten todeta VMP!  (Ja ehkä tutkija ei tiedä, että foliohattu pahentaa sitä tilannetta, jolta sen ajatellaan suojaavan: ”[…and] it actually enhances the body electrical properties like an antenna” [Duncan 2015, 36])]

”Miten erottaa huuhaa varteenotettavasta kritiikistä? Totuuden arvioiminen voi olla hyvinkin vaikeaa.” (187) ”Internetin salaliittosivustot ja salaliittoja käsittelevät kirjat ja elokuvat yhdistävät ja monistavat erilaisia salaliittoteorioita siinä määrin, että parhaimmillaan lähes kaiken takana pelätään olevan salaliitto. Tämä voi syödä uskottavuutta vakavammin otettavalta yhteiskuntakritiikiltä.” (198)

Minusta tämä tällainen kuulostaa paitsi salaliittoteorian todenperäisyyden arvioinnilta myös salaliittoteorioiden keskinäiseltä vertailulta todenperäisyyden arvioimiseksi.

Tutkija on siis hivuttautunut hyvän tarinan metsästämisestä totuuden tavoitteluun – ja huomannut sen mahdottomaksi. ”En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi lähes tuhatkolmesataasivuisesta tekstistä, jotta voisin varmuudella ottaa kantaa siihen, mikä merkitys [todisteella on suhteessa salaliittoteorian väitteeseen]. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (184)

Jo kirjan kansiliepeillä todetaan: ”[Tutkija] asuu Sipoossa vanhassa mielisairaalassa eikä enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei” – aivan kuin sillä olisi jotain väliä tarinoiden maailmassa.

Vaikka kirjan kommentti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, sama ”pilke” jatkuu läpi kirjan. (Myös heitossa korkeamman asteen polynomifunktioista on klassikkoainesta.)

* * *

Sikäli, että kirjaa tulkitaan tutkijan henkilökohtaisena matkana salaliittoteorioiden maailmaan, hänen voidaan nähdä kuvaavan tässä itseironiassaan salaliittoteorioista puhumiseen liittyvän sosiaalisen normin: se on tehtävä hieman ivallisesti. (Tutkija ei näytä tiedostavan tätä normia, ei ainakaan eksplisiittisesti, vaikka osaakin toimia sen mukaan.)

Ivallisuus on arvon ja pätevyyden kiistämistä ja siten vähempiarvoisuuden osoittamista, sitä, että kiistetään kunnioitus ja vakavasti otettavuus tai luovutaan niiden vaatimuksista. Siksi ivallisuutta käytetään myös aseena, ja siten ivallisuuteen turvautuminen saattaa ilmaista omaan asemaan tai merkitykseen liittyvän uhan tiedostamista. Tällöin voidaan joko ivata kohdetta, jonka ennakoidaan tai pelätään horjuttavan omaa asemaa valtasuhdeverkostossa, tai omaa itseä ja asemaa, jotta valtasuhdeverkosto ei kokisi niitä uhkaavina. Ivan tarkoitus on ylläpitää asetelmaa status quo.

Niinpä esimerkiksi tutkija, joka haluaa säilyttää oman vakavasti otettavuutensa, ei voi puhua täysin asiallisesti ja vakavasti otettavasti asiasta, johon tietää suhtauduttavan ”humpuukina”. Myös puhujan oma asema, sijainti ”vakavasti otettavuuden asteikossa”, vaikuttaa. Esimerkiksi folkloristin on lähtökohtaisesti turvallisempaa tarkastella vaikkapa salaliittoteorioita kuin luonnontieteilijän tai politiikan tutkijan – kunhan folkloristi muistaa määritellä salaliittoteoriat kansantarinoiksi. Ratkaisevinta on kuitenkin oma suhtautuminen aiheeseen. Niinpä esimerkiksi Sami Korvenrinteen opinnäytetyö, Uudesta maailmanjärjestyksestä ja demokratiasta [Satakunnan ammattikorkeakoulu 2013], herätti kuulemma jonkinlaisen haloon. (Nimimerkillä The Ruiner kirjoittanut ”Illuminati insider” kertookin blogissaan, muistaakseni, kirjoittelunsa olevan hyväksyttyä, kunhan hän kertoo kirjoittavansa vain tarinoita. Myös Kerth Barker on muotoillut sanottavansa eräänlaiseksi tarinaksi elämästään (ja myöntää, muistaakseni, pidättäytyvänsä koko tuntemansa totuuden kertomisesta sen verran, että pysyy turvassa. Oleellisiin pointteihin tämä ei hänen mukaansa, muistaakseni, vaikuta.))

Tähän kuuluu, että tutkijan on luotava vaadittu asetelma: hänen on määriteltävä ”uhkaava” asia vähempiarvoiseksi suhteessa edustamaansa kategoriaan (”tieteellinen konsensus”), ja säilytettävä jokin omaa ylemmyyttään osoittava komponentti (kuten ”asiantuntijan status”). Näin ollen tutkija esimerkiksi ei haastattele salaliittoteorioiden puolestapuhujina muita kuin kansanmiehiä ja diletantteja, siinä missä salaliittoteoriakriitikot saavat olla korkeasti koulutettuja asiantuntijoita. [Sivelän kirjassa poikkeuksen tähän asetelmaan tekee edesmennyt Rauni-Leena Luukanen-Kilde, mutta hänen uskottavuutensa viedään väitteillä, jotka ovat kylmiltään hyvin epäymmärrettäviä ja mielipuolisia. ”Ruumiistapoistumisia [OBE tai OOBE] on Luukanen-Kilden mukaan käytetty planeettojen väliseen matkaamiseen” (152) – ja tämän tiedon kohteena on siis yleisö, jolle pelkkä ajatus OBE:stä jo konseptina - saati kokemuksena - on tuntematon, intergalaktisesta matkustelusta puhumattakaan.]

Tämä tällainen on alistuva ele, joka ilmaisee alamaisuutta status quolle. Näin ollen status quo sallii tällaisen salaliittoteorioista spekuloimisen hyväksyttynä toimintana.

Tästä alistumisen osoituksesta saa vastalahjan. Se on sisäänkirjoitettu systeemiin, kuten tavisten palkkiot yleensä ovat: kun salaliittoteoriointia käsitellään ivallisesti, säilytetään oma kunnioitettavuus ja asiallisuus.

Mutta mikäli luovuttaa kunnioitettavuuden ja asiallisuuden salaliittoteorioille, luopuu omasta kunnioitettavuudestaan ja asiallisuudestaan. Molempia ei voi saada samaan aikaan. (Ajatellaanpa vaikka David Ickea.) Kyse on kognitiivisesta dissonanssista par excellence, ja täysin käsikirjoituksen mukainen. Sen tehtävä on turvata se, ettei salaliittoteorioista puhuta asialliseen eikä vakavaan sävyyn.

* * *

Mutta henkilökohtaisesti tutkijaa askarruttanee: ”Totuus voi kaikesta huolimatta olla tuolla jossain.” (208). ”Ja entä sitten, jos joku uskoo avaruusolioiden tai Illuminatin johtavan maailmanmenoa kulisseista?” (172)

Koska tutkija jättää (henkilökohtaisen) totuuden ”sinne jonnekin”, ainakin tutkimuksensa osalta, hän jättäytyy melko ympäripyöreäksi ja kantaa ottamattomaksi. Toisaalta hän antaa salaliittoteorioiden väitteille krediittiä jättämällä ilmaan herkullisia kysymyksiä, mutta toisaalta peräytyy niiden mahdollisesti aiheuttamaa närää vesittämällä kysymyksensä heti perään. Myös sanasto on ambivalenttia: toisaalta tutkija näyttää suhtautuvan aiheisiin ja väitteisiin uteliaasti ja kunnioituksella, toisaalta pilailee niillä ja vähättelee niitä.

Kun tutkimusta tarkastellaan ”henkilökohtaisena matkana”, siitä muotoutuu siis jokseenkin sekava ja hämmentynyt kokonaisuus, joka hioutuu varovaiseksi kannanotoksi. Mitään tämän terävämpää johtopäätelmää tutkija ei kuitenkaan päädy tekemään: ”Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia. […] Varmaa lienee kuitenkin se, ettei näihin kysymyksiin koskaan saada lopullista vastausta eikä kaikille huhuille pistettä.” (89-90)

(Ja tämän sanomiseen tarvitaan tutkijan status, kokonainen tutkimus ja kokonainen kirja? - Tai ehkä kirjan tarkoitus on ollut tuoda esille se, mikä hämmennystä aiheuttaa.)

Tutkija lupasi kirjansa alussa pohtia (13). Missä se pohdinta on?

Kirjassa esitetyt väitteet eivät yleensä ole tutkijan omia, ja jäävät kokonaisuuden kannalta melko irralliseksi monologiksi, johon ei sen jälkeen sanota juuta tai jaata. Koska tutkija niin usein vaikuttuu salaliittoteorioiden vakuuttavuudesta, miksi hän ei pohdi esimerkiksi sitä, mikä vaikuttaa käsitykseen ”vakavasti otettavuudesta”, hänen kohdallaan tai yleisessä näkemyksessä? Tutkija ei myöskään inspiroidu pohtimaan niitä kriteereitä, joiden perusteella päätetään jonkin tiedon määrittymisestä totuudeksi (saati kyseenalaista niitä). Tällainen hämmennys näyttää ainoastaan ajavan hänet turvallisen, valtavirtatieteellisen maailmankatsomuksen suojiin (jossa hän myös näyttää unohtavan ”tarinamallinnuksensa”).

Tieteellinen neutraalius tai ”objektiivisuus” ei saa tarkoittaa näkökulman puutetta tai sitä, että voi välttyä tekemästä selkeitä johtopäätelmiä. Ilman niitä tutkimuksen tekeminen ei ole mielekästä eikä perusteltua. (Mikäli tutkija pelkää liiallista subjektiivisuutta ja pitää sitä epätieteellisenä, tämä ratkaistaan kertomalla valitusta näkökulmasta ja perustelemalla sen valinta. Näin subjektiivisesta näkökulmasta tulee tieteellinen. Samalla tunnustetaan, vähintään implisiittisesti, että muitakin näkökulmia tai vähintään tulkintoja samasta tutkimusmateriaalista on olemassa ja, mikä tärkeintä, jätetään keskustelu avoimeksi.)

Terävien johtopäätelmien ja kantaaottavien näkemysten puutteesta voi päätellä, että tutkija on hyvin, hyvin varovainen.

”En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi […], jotta voisin varmuudella ottaa kantaa […]. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (184) ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät.” (41) ”[T]otuudesta ollaan usein montaa mieltä” (148).

Onko tutkija tahallaan vältellyt argumentointia ja näkemysten ”ehdottomuutta”? Jos on, miksi on? Antaako hän ehkä ymmärtää, että hänen tapansa esitellä ja käsitellä aihettaan kuvaa sitä rehellisimmillään: keskeneräisenä, hieman sekavana ja ristiriitaisena, juuri sellaisena, kuin salaliittoteoriointia koskeva (tutkimus)todellisuuskin on? Kenties on niin, että matka salaliittoteorioiden maailmaan alkoi yhdenlaisena ja päättyi toisenlaisena – ja jatkuu ohi tämän käsillä olevan tutkimuksen, päätellen siitä, että aihe on kaikkea muuta kuin selkeästi ja pätevästi käsitellyn oloinen.

Tämä tällainen ei kirjassa kuitenkaan tarkoita etäisyyden ottamista tutkimuskohteeseen.

”Vielä kiinnostavampaa [kuin salaliittoteorian vakuuttava esittäminen] on se, että monesta salaliittoteoriasta paistaa läpi kirjoittajan oma emotionaalinen side aiheeseen”, tutkija toteaa (89). En voi olla tulkitsematta tätä suhteessa hänen henkilökohtaiseen matkaansa salaliittoteorioiden maailmaan. Paremmaksi vakuudeksi omasta ”emotionaalisesta siteestään” - joskin, edelleen, jokseenkin tahattomasti - tutkija aloittaa salaliittoteorioiden puimisen omaan elämäänsä hyvin emotionaalisesti linkittyvistä kokemuksista. Esimerkiksi siirtyminen Estonia -laivaonnettomuudesta spekuloimaan 9/11-tapausta on mielestäni selkeä näyttö tutkijan kuvailemasta emotionaalisesta siteestä aiheeseensa.

Tutkija ihan oikeasti välittää aiheestaan.

* * *

Koska tutkija ei samaista itseään salaliittoteoreetikoihin tai niiden kannattajiin, tutkimuksesta muodostuu, osittain, pyrkimys esittää kuinka hän – hänen kaltaisensa; ”me” – eroaa ”niistä”.

Tästä pyrkimyksestä on nähtävissä merkkejä esimerkiksi siinä, kuinka tutkija kuvailee, ettei ole viehättymisenkokemuksensa vietävissä: hän kykenee ”päättelemään”, että ”on niissä [salaliittoteorioissa] jotakin, joka ei täsmää” [189]. Tästä pyrkimyksestä kertoo myös halu osoittaa kykynsä erotella harmiton salaliittotarinointi vaarallisesta: hän ei lähde pohtimaan ”antisemitistiä teorioita” vaan osoittaa, että niissä on kyse rasismista ja vainoamisesta, ja kanta rokotteisiin ja hiilijalanjälkeenkin tulee selväksi. Lisäksi hän kuulemma on ”hieman pettynyt” todetessaan vapaamuurarin olevan hyvinkin arkinen olento (125). [Magneettimedia –julkaisu huomauttaa, kirjoituksessaan Magneettimedia uudessa ”salaliittokirjassa”, että ”Hänen [Sivelä] mielestään on esimerkiksi salaliittoteoria väittää, että Ilta-Sanomat perustettiin Lapuan liikkeen vastustamiseksi.”  Torjuuko tutkija salaliittoteoriointia – jonka tuottamat näkemykset voitaisiin jäsentää myös käsitteen, ”controversal truth”, alle - niin kovin, että alkaa nähdä salaliittoteorioita siellä missä niitä ei ole? Se oli paradoksaalista.] 

Myös paranoian - saati hysterian - käsitteen mukaan ottaminen ilmaisee, että salaliittoteoriat voivat tutkijan käsityksissä liukua sairaalloisen liioittelun puolelle. ”Paranoidisuudella Hofstadter ei tarkoita […] sitä, että salaliittoon uskovat välttämättä kärsisivät mielenterveydellisistä ongelmista. Termi vainoharhaisuus kuvaa kuitenkin hänen mielestään parhaiten sitä liioittelun, epäilyn ja fantasian värittämää tyyliä, joka on ominaista salaliittoteorioille.”(191)

Vaikka tutkija monessa kohdin liittää salaliittoteorioinnin inhimillisiin piirteisiin ja näin määrittää sen inhimilliseksi käyttäytymiseksi, jostain syystä hän ei kuitenkaan näytä lukevan itseään tähän inhimillisten toimijoiden joukkoon.

Tämä tulee esille myös kokemuksessa salaliittoteorioiden viehättävyydestä: tutkija kyllä kertoo omasta viehättymisestään, auliisti, mutta ei pohdi tai selvitä sitä, miksi salaliittoteoriat viehättävät juuri häntä, ja mikä niissä vetoaa juuri häneen? (Tässä viehättymisessä hän ei näe syytä itsessään vaan salaliittoteorioissa: ne ovat jotakin. Salaliittoteoreetikoiden kohdalla asetelma kuitenkin esitetään päinvastaisena: he ovat jotakin.)

Vai pitääkö vastaus päätellä kirjan takakannesta: ”Vain yksi asia on varma: kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina”: tutkijan kiinnostus pyörii hyvän tarinoinnin ympärillä, eikä siinä mitään sen kummempaa. 

Koska niin moni keskeisistä, suosituista salaliittoteorioista kuitenkin saa osakseen tutkijan suoranaisen paheksunnan, on pääteltävissä, ettei ”hyvä tarina”, sittenkään, selitä salaliittoteorioinnin suosiota niin tehokkaasti kuin tutkija ehkä toivoisi. (Sellainen selitys sopisi parhaiten hänen omaan maailmankatsomukseensa.)

* * *

Loppukäsittelyksi vielä muutama paluu kirjan keskeisiin kappaleisiin. Millaisiin risteyksiin tutkija on matkallaan salaliittoteorioiden maailmassa ajautunut, ja kuinka ne tulivat hänen etenemistään johdattamaan?

Sionistinen salaliitto. 

Tämä kappale on oleellinen syystä, että sen aikana tutkijan suhtautuminen tutkimusaiheeseensa (salaliittoteoriat) muuttuu. Katsotaanpas.

Tutkija on siis istahtanut kahville dosentin kanssa, ja tämä kuvailee käsityksiään juutalaisvastaisuudesta. Se kuulemma on ”jotenkin sisäänrakennettu eurooppalaiseen ja kristilliseen kulttuuriin” ja ”tulee eurooppalaisen kulttuurin perintönä” (122-123).

Tämä saa tutkijan, kaikesta päätellen, varpailleen. Paitsi, että tässä kappaleessa aletaan pohtia rasismia ja rikossyytteitä, tutkija herkistyy myös synnintuntoiselta vivahtavaan itsetutkiskeluun. (Kenties synnintunto siis on ”jotenkin sisäänrakennettu eurooppalaiseen kulttuuriin” ja ”tulee eurooppalaisen kulttuurin perintönä”. Meitähän on helppo käyttää hyväksi ja viedä kuin pässiä narusta, kun vähän vedotaan ”omaantuntoon” ja ”lähimmäisenrakkauteen”.) 

”Miten itse ajattelen juutalaisista? Huomaan ymmärtäväni, että juutalaisvastaisuutta esiintyy varsinkin, kun näkee, miten Israelin valtio kohtelee palestiinalaisia tänä päivänä. Entä jos Lähi-idän tilanne tarjoaa meille vain sopivan, salaliittoteorioitakin hyväksytymmän tilaisuuden ilmaista vihaamme juutalaisia kohtaan? Otammeko halukkaasti vastaan pienimmänkin tilaisuuden olla pitämättä juutalaisista?” (123)

Tämä kaikki saa tutkijan päättelemään, että kenties salaliittoteorioista on tullut ”osa tapaa ajatella juutalaisista”. ”Voidaanko salaliittoteoriat nähdä hyväksytympänä tapana vihata juutalaisia […] [E]hkä salaliittoteoriat tarjoavat sille vähemmän natsismilta ja antisemitismiltä tuoksahtavan mahdollisuuden.” (120)

(Tuleeko tutkija tässä lausahtaneeksi, etteivät salaliittoteoriat vaikuta - ainakaan hänestä itsestään - sittenkään kovin ”antisemitistisiltä”? Vai kuinka ne muutoin voisivat tarjota oletetulle juutalaisvihalle ”vähemmän antisemitismiltä tuoksahtavan mahdollisuuden”? Vai ovatko salaliittoteoriat hänen käsityksissään jonkinlaista piiloantisemitismiä?)

Näissä tunnoissa ja aatoksissa Rothschildin pankkiirisukukin herättää ainoastaan kysymyksen: ”[E]i kai […] pankkitoimintaan siirtyminen voi yksinään luoda käsitystä siitä, että juutalaiset havittelevat maailmanherruutta kyltymättömän rahanahneutensa takia keinoja kaihtamatta?” (115) (Maybe the money doesn't make the world go round.)

Tästä sitten edetään yhdessä dosentin kanssa muistelemaan, millaisia vainoja, kansanmurhia ja pogromeja juutalaiset ovat saaneet vuosisatojen saatossa kestää. Mutta entä muiden kansojen kärsimykset, tai oletetut salaliittoteoriat heitä vastaan? Mikäli teemana on salaliittoteorioinnin merkitys rasistisessa ideologiassa, käsittely on hyvin suppeaa. Tämä on omiaan ruokkimaan ajatusta jonkinlaisesta valkopesusta: miksi ainoastaan yhden ihmisryhmän asemasta syntipukkina tehdään numero? Syntipukittamista ei nähdä kaikkia ihmisryhmiä leimaavana inhimillisenä käyttäytymisenä - vaan juuri juutalaisiin kohdistuvana pahantahtoisuutena.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, tutkija alkaa nyt keskittyä salaliittoteoriaan rasistisena ongelmana, tiettyä ihmisryhmää syyllistävänä hankkeena. (Tämä siis on tutkijan käsityksissä salaliittoteorioinnin pimeä puoli – yhdessä apokalyptisen maailmankatsomuksen kera.) Pohdinnat ovat kulttuurihistoriallisia ja kulkevat kauas salaliittoteorioiden arvioimisesta hyvinä tarinoina. Nyt niitä arvioidaan juurikin suhteessa totuuteen sekä tarkastellaan niiden merkitystä todellisuuskäsitysten rakentajana.

Tästä syystä kappale on, kuten aikaisemmin todettua, aloitettu varoittavalla esimerkillä. Magnettimedia –niminen julkaisu on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eikä se ole ”ainoa taho, joka välittää antisemitistisiä ajatuksia” (111).

[Tällainen julkisuus on herättänyt Magneettimediassa ilmeistä turhautumista. ”Tietenkään julkaisu ei ruodi lainkaan holokaustiartikkelin sisältöä”, Arvi Pihkala kirjoittaa vastineeksi ymmärrettävässä kirjoituksessaan Magneettimedia uudessa ”salaliittokirjassa” (10.10.2015). Pihkala kritisoi dosentilta kirjaan kopioituja käsityksiä siitä, että juutalaisvastaisuus olisi identiteettiään etsivien, kristinuskon omaksuneiden eurooppalaisten keksintöä. ”[Dosentti] tuntuu unohtaneen, että jo kauan ennen kristinuskon ja islamin syntyä Ciceron ja Strabonin kaltaiset hahmot julkaisivat kannanottoja, joiden sisältö on täysin samanlainen kuin 2000-luvun ’antisemitistisiksi’ leimatuissa teksteissä.” Artikkelissa ihmetellään kaikesta päätellen myös sitä, että ainoastaan juutalainen itse kertoo, mistä antisemitismi johtuu. Tämä aiheuttaa hyvin yksipuolisena ja puolueellisena pidetyn näkökulmaan, ja tutkija saakin kritiikkiä älyllisestä laiskuudesta: ”Sivelä [ei] tahdo argumentoida”, tukeutuu absoluuttisen pahan käsitteeseen, ”[eikä] kysy, miksi juutalaiset on karkotettu lähes sadasta maasta historian aikana. Vika on automaattisesti ei-juutalaisissa, jotka ovat muodostaneet jonkinlaisen historiallisen salaliiton.” Myös tutkijan yleissivistystä ihmetellään. Pihkala huomauttaa, että ”[tutkijan mielestä] on esimerkiksi salaliittoteoria väittää, että Ilta-Sanomat perustettiin Lapuan liikkeen vastustamiseksi.” 

Onko tutkija jo siis niin varpaillaan aiheensa kanssa, että alkaa nähdä salaliittoteoriointia sielläkin missä sitä ei ole…?]

Juutalaiset syyllistävien salaliittoteorioiden eräänä keskeisenä alkulähteenä nähdään tietyntyyppinen kirjallisuus. Näistä kirjoista ”ehkä merkittävimpänä” mainitaan Siionin viisaiden pöytäkirjat, ”jossa esitetään toimia, joilla juutalaiset saavuttavat maailmanherruuden”. Teoksen vaikutusta ei dosentin mukaan voi väheksyä (117). Virallisen totuuden mukaan kyse on kuulemma satiirisesta poliittisesta pamfletista, joka on salaisen poliisin tilaustyö, ja julkaistu 1900-luvun alussa Venäjällä. (116) (Miksi tarvitaan salainen poliisi valmistamaan satiirinen pamfletti?) Seuraavaksi ei niinkään tarkastella pamfletin sisältöä kuin esitellään yhteyksiä, joissa sitä aikoinaan käytettiin. ”Juutalaiset saivat syntipukin aseman, ja Siionin viisaiden pöytäkirjat vahvistivat Hitlerin Taisteluni –kirjan kanssa yleistä mielipidettä yhä juutalaisvastaisempaan suuntaan” (119).

[Tähän täytyy sanoa, etten itse ole koskaan kuullutkaan moisesta teoksesta. Onko sillä vankkakin asema kollektiivitietoisuudessamme (vähän kuin myyteillä)? Kyllähän esimerkiksi Raamattu ja Kalevala vaikuttavan etnisen suomalaisen kollektiivitietoisuudessa, jo alitajuisesti, mutta minun on silti vaikeaa kuvitella Siionin viisaiden pöytäkirjalle samaa merkitystä. En myöskään aisti itsessäni antisemitismin värähdystäkään. (Minähän kuljin teininä Daavidin tähti kaulassani – vaikka sittemmin sainkin kuulla, ettei se oikeastaan edes ollut Daavidin tähti vaan heksagrammi.) Tarkoitan sanoa, että omasta puolestani on kiistettävä väite siitä, että ”juutalaisvastaisuus” olisi jotenkin siirtynyt ”eurooppalaisen kulttuurin perintönä”. Kristinuskon vaikutuksen kyllä tunnustan, myös alitajuisen; onko juutalaisvastaisuus jotenkin sisäänrakennettu siihen? Siinä tapauksessa pitäisi syyttää maailmanlaajuista uskontoa, ei valkoihoista väestöä, etenkään, koska he eivät ole ainoa kristinuskoa kannattava ihmisrotu.]

(Entä kirjoitelma The Protocols of the Learned Elders of Zion. Se olisi ollut paljon jännittävämpi käsiteltävä. Kuinka sitä perusteltaisiin? Missä yhteydessä se on Siionin viisaiden pöytäkirjoihin?)

Kappaletta lukiessa herää helposti vaikutelma siitä, että ainoa oikea tapa puhua sionisteista on olla poliittisesti korrekti, ja välttää kyseenalaistamista ja syyllistäväksi tulkittavaa kritiikkiä. Eikö tällaista perinteisesti pidetä kritiikin yläpuolelle asettumisesta? (Retorinen kysymys.)

Kun tutkija siis kysyy, ”Mistä juutalaisvastaisuus on peräisin?”, on johdonmukaista, ettei hän pidä juutalaisiin kohdistuvien väitteiden mahdollista todenperäisyyttä varteenotettavana vaihtoehtona; suhtautuminen heihin on syntynyt ennemmin pahantahtoisuudesta ja katkeruudesta kuin todellisista tapahtumista. Kuten Pihkala toteaa: ”[Tutkija] pyrkii tarjoamaan psykologisia selityksiä antisemitismille.”

Niinpä tutkija näkee juutalaisten aseman salaliittotarinoiden arkkiroistoina ilmauksena siitä kielteisyydestä, jota heihin kohdistetaan. ”Juutalaisista on tullut arkkiroistoja vapaamuurareiden, Yhdysvaltojen, erilaisten kolmikirjaimisten tiedustelutahojen ja muiden maailmanherruuteen pyrkivien juonittelevien organisaatioiden ohella” (112). ”Syntipukkien etsiminen on hyvin tyypillistä ihmiselle. […] Salaliittoteoriat voivat suojata uhattuna olevaa maailmankatsomusta ja itsetuntoa. Projisoimalla ahdistustaan johonkin helpompaan tai sopivampaan kohteeseen on ahdistuksen syytä helpompi käsitellä” (197). ”Salaliittoteorioita on monesti tulkittu juuri erilaisten pahoinvointien oireena. Myös liiketalouden professorit Jennifer Whitson ja Adam Galinsky ovat pohtineet, voisiko ihmisten kokema henkinen pahoinvointi ja etenkin voimattomuuden tunne ruokkia uskoa salaliittoteorioihin” (193).

[Sikäli että salaliittoteoria on tutkijalle tarina, tarkoittaako hän, että on olemassa vaarallisia tarinoita? Tarkoittaako tämä, ettei ihmisille saa kertoa liian vaarallisia tarinoita? Ja tarkoittaako tämä puolestaan sitä, ettei ihminen itse osaa arvioida tarinan vaarallisuutta tai vaarallisen tarinan vaikutusta itseensä ja toisiin? Milloin tarina sitten on liian vaarallinen? Jos vaaralliset tarinat ovat huono juttu, kuinka siinä tapauksessa pitäisi suhtautua tarinoihin, joiden seurauksena ihmiset elävät kuolemanpelossa tai rajoittavat merkittävällä tavalla toisten ihmisryhmien (esimerkiksi naiset) elämää? Eivätkö esimerkiksi uskonnolliset tarinat ole – mustavalkoisessa erottelussaan ”meihin” ja ”niihin” – merkittävästi rasistisempia kuin yksikään salaliittoteoria?

Sekin on tässä salaliittoteorioiden pimeän puolen tarkastelussa kuvaavaa, että ”apokalyptisestä” maailmankatsomuksesta syytetään juuri niitä. Tästä huolimatta esimerkiksi Raamatun kertomukset ovat huomattavasti apokalyptisempiä, mistä kertoo jo se, että koko käsite – ”apokaplyptinen” – on peräisin suoraan Ilmestyskirjan nimestä.

Onko kristillinen maailmankatsomus - tai mikä tahansa maailmanlopulla, kuolemanjälkeisellä kadotuksella ja tuomiolla uhkaileva uskonnollinen katsanto - siis syyllistynyt siihen samaan häiritsevään pelolla lietsomiseen ja vahingoittavan ahdistuksen ruokkimiseen, josta salaliittoteorioita syytetään? Ei tietenkään ole - siis yleisessä näkemyksessä - sillä raamatulliset kertomukset eivät uhkaa status quoa. Päinvastoin. ”Jostain syystä” emme ole kyseenalaistaneet Raamatun kertomuksia helvetillä pelottelusta, edes pienten lasten keskuudessa. Samaan aikaan kun varotaan kertomasta liian pelottavista menninkäisistä ja ikäraja moniin lasten elokuviin nostetaan kouluikäisyyteen, pyhäkouluun tai kirkkoon voi mennä jo taaperoikäisenä. Sillä lailla. Uskonto on sokea piste ja arvostelun yläpuolella. Noh, ainakin se opettaa kaksoisajattelua.]

Lisäksi, olisin toivonut - jälleen - hieman täsmällisempää käsitteellisyyttä. Puutteen osoittaakseni siteeraan Seligmania (Lars Von Trierin elokuvasta Nymphomaniac).

S: No more stories, you need to sleep.

J: No, no. Just starting to enjoy myself.

S: I do not even know your name.

J: My name is Joe.

S: I’m Seligman.

J: What a fucking ridiculous name.

S: It’s Jewish.

J: You said you were not religious.

S: No, but my grandfather was. And my parents gave me this name as...a kind of sentimental to Judaism membership. But we have always been anti-Zionists. That is not the same as being anti-Semitic, as certain political powers try to convince us. Seligman means ‘the happy one’.

J: So you’re happy?

S: Well, I think so. My way.

Käsittääkseni suuret salaliittoteoriat eivät kieri rotukysymyksissä (elleivät sitten ”bloodline” –kysymyksissä, mutta se puolestaan on aivan eri juttu). Päinvastoin; suurissa salaliittoteorioissa perusoletuksena on, että ihmisten pitäminen omissa, toisiaan vastustavissa ryhmissään on osa salaliittoa. Rotuviha ja uskontojen väliset konfliktit ovat tarkoituksella lietsottuja, jotta ihmiset pysyttelisivät erillään toisistaan, entistä suojattomampina ja voimattomampina. Divide et impera. (Tämä tarinahan kerrotaan jo myytissä Baabelin tornista.)

[Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei etnistä identiteettiä tarvittaisi tai että kaikkien pitäisi olla yhtä ja samaa massaa, tai ettei ”displaced people” olisi hyvin huono asia. Etninen identiteetti ja kansallinen identiteetti ovat yhtä tavoiteltavia ja suojeltavia asioita kuin persoonallisuus ja yksilöityminen. Ne ovat tärkeä osa johonkin kuulumisen tunnetta, oman paikkansa ja minuutensa määrittelyä. Tämä on itsestään selvää – erityisesti heille, jotka yllyttävät kansojen välisiä konflikteja esimerkiksi kuljettelemalla ihmisiä paikkoihin joihin he eivät kuulu tuomaan hämmennystä kaikille tilanteen osapuoliksi joutuville.]

* * *

Toisen paluun teen kirjan ensimmäiseen osioon, joka käsittelee reissua Etelä-Afrikkaan.

Aids on länsimaiden salajuoni.

Tämä kappale on merkittävä syystä, että reissussa syttynyt kipinä salaliittoteorioihin ja siellä valittu näkökulma niihin sävyttää koko salaliittoteoriatutkimusta. Tästä voi päätellä paljon kirjaan valitusta linjasta ja sen ohjailemista mielikuvista ja käsityksistä, kuten myös viittauksesta Hofstadterin tutkimuksiin. Ne ovat tarjonneet tutkijalle hänen mielestään uskottavan tulkinnan sille, mistä salaliittoteorioiden kehittelyssä on kyse.

Kaikesta huomaa, että kyse on aikaisemmin työstetyn tutkimuksen käsittelystä: kappale on kirjan huolellisin ja selkeimmin laadittu. Tekstistä tulee selkeästi esiin halu kertoa hyvä tarina ja tehdä se mahdollisimman tyylikkäästi; kaunokirjallinen kunnianhimo on ilmeistä. (Kappaleessa pysähdytäänkin - teoksen muuhun sisältöön nähden - hieman liiankin pitkiksi ajoiksi idyllien, tunnelmien ja tuntojen kuvauksiin.)

Mielenkiintoista tässä kappaleessa on - suhteessa edellä käsittelemääni kappaleeseen - se, että vaikka tässäkin syytetään valkoihoista väestönosaa (vrt. edellinen kappalekäsittely), se ei kirvoita tutkijassa pienimpiäkään syyllisyydentuntoja. Päinvastoin: ”Mitä helvettiä?[…] mietin kiukusta pihisten, vaikka tiesin, että minun olisi tutkijana pitänyt suhtautua kuulemaani objektiivisesti” (19-20, jossa tutkija pitää mustien eteläafrikkalaisten salaliittoteoria-ajatuksia täysin käsittämättöminä ja terveydelle haitallisina). 

Aidsiin liittyvillä salaliittoteorioilla on tutkijan mukaan ”juurensa maan vaikeassa historiassa”. Mustaihoiset eteläfrikkalaiset ovat olleet hierarkian alimmalla portaalla valkoihoisten suorittamasta valloituksesta asti (joka tapahtui vuonna1652), ja ”[v]anhat rintamalijat jäsentävät elämää edelleen” (27). Lisäksi mustilla on suhteessa paljon enemmän aids-tartuntoja kuin valkoisilla, eikä aidsin leviäminen ole merkittävästi hiipunut. Niinpä ”ajatus siitä, että yhteiskunnallinen angsti ruokkii salaliittoteorioita, ei tunnu kovin kaukaa haetulta” (27). 

Kuinka ollakaan, afrikkalaisilla on melkoisen länsimaisia salaliittoteorioita:”[S]uosittuja toimijoita salaliittoteorioissa olivat valkoiset ihmiset yleisesti, Yhdysvallat, CIA tai jopa Hitler ja natsi-Saksa, ja joskus peräti kaikki nämä yhdessä. Salaliiton tarkoitus oli aina pahansuopa, ja se oli aina kohdistettu mustiin eteläafrikkalaisiin. […] Motiivien ymmärrettiin kumpuavan ahneudesta, rasismista tai vain puhtaasta pahuudesta” (20, 23-34). Tutkija kuvailee, että alueella yleisesti tiedossa olevan käsityksen mukaan valkoihoiset olivat levittäneet aidsin mustien keskuuteen.

Tutkija painottaa salaliittoteoriaan kiinteästi kuuluvaa irrationaalista käsitystä siitä, että kondomit ovat vaarallisia, siis mustien uskomuksissa. Tämä ei kuitenkaan ole, mielestäni, heidän salaliittoteoriansa pointti. Se on, että valkoihoiset ovat tarkoituksella levittäneet aidsin heidän keskuuteensa. Viruksen voi heidän käsitystensä mukaan saada nimittäin myös appelsiinista, joka on saastutettu virusruiskeella (24).

Tutkija jatkaa, että mustien mukaan amerikkalaiset olisivat tehneet yhteistyötä natsi-Saksan ja jopa Hitlerin kanssa. Erään informantin mukaan amerikkalaiset halusivat jopa oppia natseilta. ”[A]merikkalaiset halusivat kaikkien mustien kuolevan. […] He menivät hänen [Hitlerin] luokseen ja sanoivat, että hän tekee oikein. […] Hitler tappoi kaikki Euroopan juutalaiset jotta Saksaan jäisi vain saksalaisia. Ja siksi amerikkalaiset päättivät tartuttaa hiv:n meihin – jotta kuolisimme ja he saisivat tämän maan itselleen.” (26)

Tutkijan mukaan informantin puhekin ”alkoi resonoida oudolla ja vainoharhaisella tavalla” (25). ”Yhteispeli amerikkalaisten ja natsien välillä kalskahtaa […] vieraalta” (27) (Siis mitä häh täh, eikö salaliittoteorioiden tutkija ole koskaan kuullut teoriaa Project Paper Clipistä?) ”Eikä hiv:istä tiedetty vielä Hitlerin aikoihin” (28). Niinhän meille, suurelle yleisölle, kerrotaan.

[Mutta esimerkiksi Leonard G. Horowitz kertoo, artikkelissaan Man-Made Origin of HIV/AIDS seuraavaa: ”[S]cientific consensus holds 1931 as the approximate date of HIV origination”. William Campbell Douglas puolestaan kirjoittaa, artikkelissaan WHO Murdered Africa, seuraavaa ”The World Health Organization, in published articles, called for scientists to work with these deadly agents and attempt to make a hybrid virus that would be deadly to humans. ’And attempt should be made to see if viruses can in fact exert selective effects on immune function. The possibility should be looked into that the immune response to the virus itself may be impaired if the infecting virus damages, more or less selectively, the cell responding to the virus.’ That’s AIDS. What the WHO is saying in plain English is, ‘Let’s cook up a virus that selectively destroys the T-cell system of man, an acquired immune deficiency.”]

Aids-salaliittoteorioiden ydin oli kuulemma viesti: ”Onhan täällä aidsia, mutta se ei ole meidän syymme – sehän tuotiin tänne jostain Etelä-Afrikan ulkopuolelta” (23). 

”[Tämä] ei kuitenkaan ole ihan järjenvastaista. Sosiaalipsykologi Dean G. Pruittin mielestä on ymmärrettävää, että salaliittoteorioissa luodaan yhteyksiä eri toimijoiden välille. […] Natsien ja amerikkalaisten – arkkipahisten – kantama pahuuden mielikuvataakka on valtava. Yhdessä he ovat pahimpia mahdollisia roistoja.” (28)

Tutkija liittääkin keräämiinsä tarinoihin käsitteen urbaanilegenda. ”[Uskomuksissa] on piirteitä urbaanilegendoista. […] [N]iitä kerrotaan niin kuin ne olisivat totta, tai ainakin uskottavia. […] [N]iitä pidetään tehokkaina tarinallisina keinoina käsitellä kaikkea sitä, mitä muuten on vaikea käsitellä: pelkoja, turhautumista, vihaa ja ahdistusta” (21) – tai ajatusta depopulaatiosta? ”[Eteläafrikkalaiset salaliittoteoriat] muistuttivat minua monesta sellaisesta salaliittoepäilystä, joihin olin törmännyt myös […] Suomessa.” (20)

”Salaliittoteoriat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden purkaa vaikeisiin tilanteisiin liittyvää turhautumistaan” (196). Varmasti. Mutta niin tarjoaa moni muukin asia. Päätelmä on siis liian väljä. Siitä pitäisi edetä pohtimaan, miksi joku valitsee ”turhautumisensa purkamisväyläksi” juuri salaliittoteoriat. Toisekseen ”halu purkaa turhautumista” ei sinällään selitä salaliittoteoriaa ”tunnepitoiseksi humpuukiksi”. (Onhan moni älykkäänä pidetty keksintökin, filosofinen teoria tai tieteellinen tutkimus kummunnut ”halusta purkaa turhautumista”. Kenkälusikka on oletettavasti keksitty turhautumisesta yrittää sujauttaa kenkä sujuvasti jalkaan, nitojan tai murtohälyttimien taustalla kyteneestä turhautumisesta puhumattakaan. Entä millainen turhautuminen sijaitsee vaikkapa ”terrorismin vastaisen sodan” taustalla?)

Teorioiden kehittely on pohjimmiltaan ongelmanratkaisua. Millaisesta turhautumisesta siis on kyse, ja kuinka perusteltua tuo turhautuminen on?

Tutkija antaa rivien välistä ymmärtää, että se turhatutuminen, joka on otollista maaperää salaliittoteorioiden kehittelylle, koskee yleensä sellaisia asioita ja ilmiöitä, joille kukaan ei voi mitään, tai ongelmia, joita kukaan ei ole tahallaan aiheuttanut tai osannut ennustaa.

Tämän reissu Etelä-Afrikkaan hänelle opetti. (Näin tulkitsen.)

* * *

Kolmannen osan viimeisen luvun, Sankarin kuolema, otan erilliseen tarkasteluun syystä, että se havainnollistaa tutkijan kuningasajatusta: käsitystä salaliittoteorioista tarinoina.

Ensinnäkin otsikko on harhaanjohtava. Kappaleessa ei tarkastella sankaruuden [sankaruus konseptina ja ilmiönä] kuolemaa; sankaruus ei tee kuolemaa. Sen sijaan tutkija tarkastelee kirjaimellisesti sankarin asemaan nostettujen henkilöiden kuolemaa – ja perustelee sillä sankarikultin elinvoimaisuutta. (Tällainen kirjaimellisuus herättää helposti vaikutelman latteudesta – tai huumorista.)

Kappaleessa tulee selkeästi - selkeämmin kuin muissa kappaleissa - esille se, kuinka tutkija on rakentamassa salaliittoteoriaa hyvän tarinan konseptiin. Tämä puuha tarvitsee hänen ylimalkaista teoriaansa tukevia päätelmiä.

”Kun olen tutustunut erilaisiin julkisuuden henkilöihin liittyviin salaliittoteorioihin, en voi olla ajattelematta sitä, kuinka paljon ja millä tavalla henkilön tunnettuus ja maine on vaikuttanut salaliittoteorioiden syntyyn. […] Sankarin kuolemaa käsittelevän myytin syntymekanismi on sama” (91).

Millainen tämä mekanismi siis on? Olisi kiinnostavaa kuulla siitä. Vai pitääkö se päätellä tekstistä, kerronnasta? Siinä tapauksessa se on tällainen: ”Superjulkkiksia” ympäröi ”ikoninen aura”, ja heihin liittyvää sankarimyyttiä ”rakennettiin tietoisesti jo heidän eläessään”. Kuoleman jälkeen heistä sitten puhutaan tavalla, jossa heidän henkilönsä ja elämänsä yhdistetään hyvin tunnettuun mytologiaan. ”Yhdistämällä vertauskuvallisesti miehensä ja kuningas Arthurin Jacqueline Kennedy loi todennäköisesti pohjan sille sankaruuden auralle […] joka lisäsi ikonista loistoa John F. Kennedyn muiston ympärille.” Niinpä ikonisen loiston ympäröivästä superjulkkiksesta tulee ”symboli”, ehkä jopa pyhimys. Ja voila, sankari on syntynyt (ellei ollut sankari jo eläessään).

Kappale siis keskittyy ”mekanismiin”, jolla sankari synnytetään. Miksi otsikko silti julistaa sankarin kuolemaa? Näin ollen otsikko on myös ristiriitainen.

(Vai onko otsikkoon lipsahtanut lapsusta, jotakin hieman freudilaista? Sellainen antaisi ymmärtää, ettei sankareita oikeastaan ole tai heitä ei enää tarvita - sen enempää kuin Suuria Kertomuksia -, jolloin sankarin merkitys ja asema rikotaan ja siirretään muualle: salaliittoteoriaan!)

Kun sankareita käsitellään narratiiveina, kuinka tämä yhdistyy salaliittoteorioihin?

”Sankarit eivät ole niin kuin me tavalliset kuolevaiset. Siksi myös heidän kuolemansa tulee olla erityinen. Ennen vanhaan hyvyydestään tunnetuista sankareista laulettiin ja kerrottiin tarinoita. Salaliittoteoriat voivat nykyään täyttää saman tehtävän” (92-93).

(Ahaa, siksi siis on salaliittoteorioita.)

”Sankari edustaa jotakin täydellisen hyvää, ja hyvän vastakohta on paha. Tämä vastapari on Raamattua myöten järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta.”

Kuulostaa kivalta (vaikka hieman mahtipontiselta). Nätisti abstrahoitu ja siististi pelkistetty.

Ehkä tutkija haluaa auttaa ihmisiä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ymmärtämään syy-yhteyksiä, kuten tarinoiden asiantuntijalta voidaan edellyttää. Niinpä hän halaa koko (salaliittoteorioiden) maailmaa, ja rutistaa siitä pallon – symboloihan ympyrä (ja myös sen kolmiulotteinen versio) harmonista kokonaisuutta.

Tässä tarinamallinnuksen huumassa - johdonmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tunteiden kehittymisessä sekä oivalluksen syntymisen ilossa - suuretkin ristiriidat saattavat jäädä käsittelemättä. Tutkija huomaa vian itsekin: hän on listannut myös Hitlerin sankarien rinnalle selvittäessään ”myytin syntymekanismia” – ”vaikkakin […] kieroutuneella tavalla kääntei[sesti]” (91). Eikö olisi vain voinut todeta jotakin sellaista, että Myös Hitler on - ainakin ollut – sankari joillekin, jos ja kun hänet on buukattu samaan luetteloon ja tarkoitus on pysytellä johdonmukaisena omalle teorialle? (Mutta sellainen saattaisi olla poliittisesti kestämätöntä. On tarkkaan säädeltyä, kuka saa olla sankarin asemassa ja kuka ei, ja keiden sankarit (tai jumalat) ovat oikeita ja keiden vääriä.)

Niinpä erääksi tutkimusvastaukseksi tarjoiltu ”tarinamalli” – ’salaliittoteorioita kehitellään ja niitä suositaan, koska ihmiset haluavat luoda omaan maailmankuvaansa sopivia ja inhimillisesti ymmärrettäviä kokonaisuuksia käsittämättömistä tai ikävistä tapahtumista’ - ei ole johdonmukainen, ja vielä vähemmän se on kattava. Näin ollen se ei myöskään ole uskottava – muutoin kuin vastauksena siihen, kuinka tutkija itse ymmärtää salaliittoteorioinnin. Hänelle se siis ilmaisee inhimillistä tarvetta tarinointiin, jossa toistuu ikiaikainen malli (vähintään siis raamatullisista ajoista asti peräisin oleva) ja tarinoinnin halu, se, jonka taustalta häämöttää tarve tehdä sekavaa maailmaa hieman ymmärrettävämmäksi.

Vakavasti otettavuus ei siis sovi käsitykseen salaliittoteoriasta silloin, kun se ymmärretään hyvänä tarinana. Jos salaliittoteoriat kertovat jotain tärkeää oikeasta todellisuudesta, ne tekevät sen kuten tarinat tekevät: heijastelemalla aikakautta ja kertojaansa, ajan ilmiöitä ja ahdistuksia. Esimerkiksi pelko suuresta joukkotuhosta on vertauskuva maailmantuskasta, elämän ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Vakuuttavuutta salaliittotarinalla saa toki olla, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei vakuuttavuuden kokemuksessa siirrytä tunnekokemuksen ulkopuolelle, tosiasioihin ja tosimaailmaan. Silloin kosketellaan jo paranoiaa tai juridisesti arveluttavia asioita.

* * *

”Sanotaan, että elämme salaliittoteorioiden kulta-aikaa” (7). Tutkija ei kerro, missä puhutaan salaliittoteorioiden kulta-ajasta tai onko tämä väite paheksuva, mutta jatkaa, että ”[Väitettä kulta-ajasta] on vaikea kieltää.” Pointtinsa osoittaakseen hän kysyy: ”onko olemassa yhtään merkittävää tapahtumaa, jonka kulusta ja motiiveista ei olisi esitetty vaihtoehtoista, epäilyksenkatkuista teoriaa?” (7) Mahdollisesti ei. Mutta onko sen kaltaisia merkittäviä tapahtumia ollut koskaan?

Asioiden kuluista ja motiiveista on oletettavasti esitetty vaihtoehtoisia teorioita niin kauan kuin ihminen ylipäätään on osannut esitellä asioiden kulkuja ja motiiveja. Jo eri yhteisöt, keskenään erilaisine käsityksineen tapahtumista, ovat taanneet tämän – ja epäluottamus toisen bändin näkemykseen voi luoda ”epäilyksenkatkua”.

[Kuten kirjassakin puolitoistasataa sivua myöhemmin kuvataan: ”Jokainen osapuoli, jolla on etuja valvottavanaan, esittää Söyringin mielestä omaa tarinaansa. Hänen mukaansa on tärkeää tiedostaa, että erilaiset viranomaisten ja hallitusten julkilausumat eivät aina vastaa totuutta, vaan ovat ensisijaisesti politiikkaa.” Söyring tähdentää myös kaksijakoisen mallin virhettä tai tarkoitushakuisuutta: ”Kun jotain asiaa lähestytään vastakkainasettelun kautta, jää Söyringin mukaan keskustelun ulkopuolelle havainto siitä, että vaihtoehtoja on aina enemmän kuin kaksi. ’Keskustelu pysyy näin helpommin ohjailtavana. Se on siis yksi tapa hallita massoja ja toimii molempien osapuolien suhteen. Se on hajota ja hallitse –menetelmän eräs sovellutus.’”(158-159)]

Mikä siis tekee juuri tämän ajan ”salaliittoteorioiden kulta-ajaksi”?

Jo muinaisten kreikkalaisten elämä oli kuulemma ”salaliittoteorioiden kyllästämä”. Millainen on salaliittoteorioiden kulta-aika, jo jos sitä ennen on ollut niillä kyllästetty aika? Ehkäpä antiikki oli salaliittoteorioiden kulta-aikaa, ja nyt on meneillään pelkkä uusi tuleminen. Retroiluhan on ajan henkeä.

Johdannossa tutkija löytää helppoja yhteneväisyyksiä menneen ja nykyisen välillä: antiikin aikaisista Harmodiuksesta ja Aristogeitonista, ”jotka murhasivat tyrannihallitsija Hipparkhoksen vuonna 514” (8), ei kuulemma ole symbolisesti pitkä matka nykyajan vapaustaistelijoihin, sellaisiin kuin Julian Assange ja Edward Snowden. Eikö muka? Mielestäni on pikkuisen eri asia murhauttaa joku kuin vuotaa tietoa.

(Pitäisikö olla huolissaan siitä, jos näkee Harmodiuksen ja Aristogeitonin puuhastelut hyvänä asiana: ”[m]otiivit muinaisten kreikkalaisten salaliittoteorioiden takana eivät aina kuitenkaan olleet pahansuopia” (7). Eikö murhahanke ole aika pahansuopaa? Vai eikö sillä ole väliä silloin, kun ”hyvikset” murhaavat ”pahiksia”? Mutta entä, jos hyvisten pahikset ovat pahisten hyviksiä? Keiden totuus on aidointa ja keiden jumala on paras?)

Tutkija jatkaa, että mainittuja antiikin miekkosia pidettiin ”demokraattisen vapauden symboleina” (8). Sellaisia nykyaikakin siis ilmeisesti tarvitsee. (Onko ehdokaslistalle päässyt esimerkiksi Alex Jones?)

Mutta jos yhteneväisyyksiä aletaan tutkailla, tässäkin on yksi: kun”[s]alaliittoja epäiltiin esimerkiksi omaisuuteen, uraan, ihmishenkiin ja maineeseen liittyvissä asioissa” (7), siinä tapauksessa rinnastukseen myöhempien aikojen salaliittoteorioista sopivat mainiosti esimerkiksi noitavainot. Eivätkö myös ne lukeudu edeltävän perusteella salaliittoteorioihin (varsinkin kun ajatellaan, mistä kaikesta ”noitia” syytettiin) – tosin valtion suosimiin? (Nykyaikana noitavainojen on tulkittu saaneet nimekseen ”terrorismin vastainen sota”. Voiko sen paranoidisemmaksi enää mennä?)

Palataksemme varsinaiseen kysymykseen: miksi salaliittoteoriat sitten ovat niin suuressa suosiossa, että voidaan puhua jopa niiden kulta-ajasta?

Vastaus on selvä: vapaa tiedonvälitys, aikaisempaan verrattuna suorastaan ilmiömäisen vapaa. Koskaan ennen ei virallisen selityksen ole tarvinnut kilpailla asemastaan ”vaihtoehtoisten selitysten” kanssa. Jopa Raamatun kaanonin haastavat tulkinnat on voitu kääriä kaikessa hiljaisuudessa apokryfeiksi.

Tälle yksinkertaiselle seikalle - tiedonvälityksen vapautumiselle - tutkija ei aivan anna sen ansaitsemaa tunnustusta. ”Netin noste” toki mainitaan, mutta lähinnä väylänä ”ajatustenvaihdolle” ja yhteisöjen järjestäytymiselle. Kaikki kuulostaa melkein jännittävältä virtuaalipeliltä. ”[S]alaliittoteorioihin liittyvä ajatustenvaihto ja aktiviteetti nousivat hetkessä uudelle tasolle. […] Erilaiset yhteisöt pystyivät järjestäytymään helpommin virtuaalimaailmassa.” (11) Tämä antaa ymmärtää, että salaliittoteorioiden kehittelyssä on ennemmin kyse yhteisöjen muodostamisesta erilaisten leirinuotioiden ääreen halussa tarinoida, ei niinkään pimitetyn tiedon aivan uudenlaisesta väylästä lähteä levitykseen. Erilaisia sivustoja on kuulemma tuhansia, mutta jostain syystä niistä ei mainita tässä yhteydessä ainuttakaan. (Kyllä minä olisin maininnut, vähintään sivustot kuten Project Camelot, Biblioteca Pleyades, Educate-Yourself, Whalo.to, ehkä myös Vigilant Citizen. Blogeista mahdollisesti intheknow7, jonka sivupalkkiin on listattu myös luettelon muista mainioista. Mutta saattaa olla, ettei niihin viittaaminen olisi soveltunut tarinamallinnuksen käyttöyhteyteen.)

Ehkä tämä - tapa ymmärtää ”netin noste” - johtuu tutkijan omasta suhtautumisesta salaliittoteorioihin. Hänelle ne ovat yksittäisiä tarinoita, verrattain pieniä, ainakin suhteessa koko elämään (sillä kaiken takana ei voi olla salaliittoa). ”[E]päilyksen skaala voi olla [myös] laajempi, ja salaliittoja uskotaan olevan useamman tapahtuman tai asian taustalla” (11).

Kokonaiskuva siis puuttuu. Ei ihme, että tuntuu sekavalta.

Tutkija näyttää kuitenkin välttelevän kokonaiskuvaa, toisinaan suorastaan tarkoituksella. Tämä saattaa olla yhteydessä hänen käsitykseensä siitä, että kokonaiskuvan luominen tarkoittaa yleensä naiivia, mustavalkoista pelkistämistä, jyrkän kaksijakoista maailmaa (9). Sellaisina hän salaliittoteoriat, ainakin aluksi ja pohjimmiltaan, ymmärtää. Jostain syystä niitä ei silloin voi myöskään käsitellä pelkistävästi, jos ei halua syyllistyä samaan naiiviuteen.

Niinpä hän on innokkaasti pelkistämässä salaliittoteoreetikon maailmankatsomusta. (191-192)  Tarinamallinnuksensa ohessa hän käyttää latautuneita sanoja kuten ”paha”, ja lisää kiteytyksiin usein sarkastisen ponnekkaan ”tietystin”. Tämä kuitenkin tapahtuu ennen kuin hän törmää korkeamman asteen polynomifunktioihin.

Saattaa olla, että juurikin tämän ”suuren kuvan” puuttumisen tähden tutkija hämmästyy saamaansa palautetta, väitettä hänestä jonkinlaisena ”kätyrinä” (151): hän ei ole suhteuttanut omaa ajattelutapaansa suhteessa ”suurempaan kuvioon” - siis siihen salaliittotarinan mukaiseen. ”Söyringin mukaan kohteet kuitenkin harvoin ymmärtävät olevansa manipuloituja. ’Sekotoriajattelu tuottaa perspektiiviharhoja ja kapea-alaisuutta. Näitä harhoja sitten puolustetaan, koska ihmisen pää toimii niin, että mitä enemmän omaa näkökulmaasi puolustat, sen enemmän se tuntuu omalta ja sen vaikeampi sitä on muuttaa. Kuka nyt haluaisi olla väärässä.' ” (159)

Tutkijan ajattelu on silti notkeampaa ja rohkeampaa kuin hätäisesti ajateltuna luulisi: ”Minun on toisaalta pakko myöntää, etten ole edes ajatellut asiaa toiselta kantilta. […] Mistä [mielikuvani] ovat syntyneet? Lehdistä, radiosta, televisiosta, internetistä.” (159-160) Toisin sanoen tutkija uskaltautuu kyseenalaistamaan itsensä tai omat kantansa, ainakin osittain. (Tämä on se kivulias vaihe.)

Kirjan lopussa tutkija päätyykin kyseenalaistamaan alussa esitetyn väitteensä. Nyt hän kysyy: ”Sopivatko salaliittoteoriat huonosti nykykulttuuriin ja ajatusmaailmaamme?” (171) [Hän ei myöskään pidä salaliittoteoriaa enää yksiselitteisesti tarinana, ainakaan ”sanan kapeimmassa merkityksessä” (197). Tarkoittaako tämä samalla sitä, ettei salaliittoteorioita voida hänen käsityksissään, sittenkään, palauttaa raamatulliseen klassisuuteen ja mahtipontisuuteen, sillä mikäpä voisi olla perinteisempi - ja siten myös kapeampi - käsitys tarinasta ja sen kaaresta?]

Kirjansa alkuun nähden tutkijan ihmettely on ongelmallista: Kuinka salaliittoteoriat voisivat sopia huonosti nykykulttuuriin ja ajatusmaailmaamme, jos ”elämme salaliittoteorioiden kulta-aikaa”? Eikö ole jo lähtökohtaisesti selvää, ettei massakulttuuri voi synnyttää ilmiöitä, jotka sopivat huonosti sen mekanismiin? Ja kuinka kummassa vaihtoehtoiset tulkintamallit - oikeus ja mahdollisuus niihin - voisivat sopia huonosti yhteen ajan hengen kanssa?

En keksi tutkijan hassulle kysymykselle muuta selitystä kuin sen, että kirjansa loppuun mennessä hän on jo sekaisin kaiken aineistonsa kanssa ja sen hämmentämä. Kun on ne korkeamman asteen polynomiset funktiot ja kaikki. ”Hän asuu Sipoossa vanhassa mielisairaalassa eikä enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei” (kansilehdet).

 * * *

Mitä tulee kokonaiskuvaan, suosittelen tänä vuonna julkaistua teosta Forbidden Knowledge, tekijöinä Jason Quitt ja Bob Mitchell. Se on selkeä ja kansantajuinen, ja yhdisteli ainakin minun käsitemaailmassani suuria kokonaisuuksia tavalla, josta kuului klick! 

Eräänä toisena kokonaiskuvan antajana voin suositella George Greenin teosta Hanbook for a new paradigm. (Löytyy netistä ja on ilmoitettu jakelulle vapaaksi.) Omilla sivuillaan - nohoax.com - hän myös tarjoilee luennot The Big Picture Part 1 ja Part 2.

Kokonaiskuva on kuitenkin riippuvainen siitä, mille tasolle kokonaisuutta laadullistetaan ja tarkennetaan. On turhaa pohtia hyvin metafyysistä kokonaisuutta silloin, kun suppeammat ja karkeammat kokonaiskuvat vielä odottavat ymmäretyksi tulemistaan. (Tosin, joskus näitä voi ymmärtää vain saadessaan tietää metafyysisemmästä kokonaiskuvasta.)