Kaiken takana on salaliitto.
Atena Kustannus julkaisi viime vuonna raflaavan nimisen teoksen. (Kts. yllä.) Se on folkloristiikan alalta tehty katsaus siihen, miksi salaliittoteorioita
kerrotaan ja mikä niissä ihmistä viehättää. Samalla kirjassa kerrataan muutamia
tunnetuimpia salaliittoteorioita ja niihin liittyviä uskomuksia.
Jo kirjan nimi viestii, ettei kyseessä ole kovin vakava
suhtautuminen salaliittoteorioihin [sillä sana, ”kaikki”, on tässä
asiayhteydessä liioitteleva. On hyvin tiedossa, ettei tieteellinen teksti koskaan käytä mainittua sanaa muussa
kuin kirjaimellisessa merkityksessä eli silloin, kun on oikeasti kyse
totaalisesta, joka ikisestä. Esimerkiksi tyyliin: ”kaikilla elävillä ihmisillä
on pää”.]
Tästä huolimatta on hatunnoston arvoista, että kirjassa
nähdään, jo lähtökohtaisesti, ihmisen tarve turvautua salaliittoteorioihin
inhimillisenä piirteenä, ei suinkaan häiriintyneenä käyttäytymisenä tai
häiriökäyttäytymisenä.
Potentiaalinen riski tai haitta toki oletetaan, kuten
vastuullisen käsittelyn vakiosettiin tällaisessa asiassa kuuluu. Kirjassa
mahdollinen haitta nähdään kuitenkin ihmisen henkeen tai terveyteen
kohdistuvana uhkana, kuten suhtautumisessa vaarallisten sairauksien hoitoon,
eikä esimerkiksi poliittisiin järjestelmiin kohdistuvana uhkana. Tämä johtunee
oletuksesta, jonka mukaan ”usko
salaliittoihin ei johdu niinkään paljon […] poliittisista syistä, vaan
[halusta uskoa] kuvitteellisiin ja
tarkoituksellisiin voimiin sekä jyrkästi kaksijakoinen tapa ymmärtää maailmaa”
(Sivelä 2015, 9). Myös poliittinen aspekti on mukana, totta kai, mutta sekin
liitetään ennemmin ihmiseen itseensä - esimerkiksi ihmisarvoiseen kohteluun -
kuin riskiin kaataa hallituksia tai mullistaa maailmankirjoja. Silti jostain
syystä myös tässä kirjassa onnistutaan yhdistämään salaliittoteoriointi
oikeistoon, äärioikeistoon, vaaralliseen
äärioikeistoon. (Tämä näyttää olevan salaliittoteoriakriittisessä näkökulmassa
normi.)
Kun ajattelee kauniisti, toisaalta tämä tällainen kuvaa
salaliittoteoriointia kohtaan osoitettua ymmärtämystä. ’Ihmiset ne siinä vain tulkitsevat omalla tavallaan ja heijastavat
ahdistuksiaan tai jännityksen kaipuutaan.’ Mutta toisaalta valittu
näkökulma julistaa salaliittoteorioinnin sinällään poliittisesti vaarattomaksi
ja voimattomaksi. Mitä tulee poliittiseen merkitykseen, kirjassa jopa hieman
taputetaan vastaansanomiselle sikäli, että salaliittoteoriointi ymmärretään
”vastakulttuuriksi”, jolle on oma mielekäs paikkansa ja funktionsa. Mutta
rajansa kaikella, ja esimerkiksi ”antisemitismi” on jo liioittelua.
Toisen kerran hattuaan voisi nostaa pelkälle pyrkimykselle
tuoda salaliittoteoriat tieteellisen keskustelun piiriin, käytiinpä keskustelua
missä hyvänsä sävyssä – kunhan keskustelutilaa oikeasti tehdään (eikä käy kuten
esimerkiksi subliminaalin viestinnän tutkimukselle). Kolmannen hatunnoston teos
ansaitsee vanhojen tuttujen salaliittoteorioiden määrittelystä vanhoiksi ja
tutuiksi: ele kertoo, että suuri yleisö, se ”järkevä ja normaali”, voi lakata
teeskentelemästä, ettei muka tietäisi yhtikäs mitään näistä jutuista tai
pitäisi niitä lainkaan kiehtovina. Niin
salaisesta tai älyttömästä tiedosta ei lopulta ole kyse. ”Salaliittoteoriat eivät nimittäin ole ollenkaan niin marginaalinen
ilmiö kuin voisi kuvitella” (9) – tai niin amerikkalainen ilmiö kuin
tutkija itse oletti. ”Olin aina luullut
sitä vain yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi” (151.152). Salaliitot myös
tunnustetaan ”suunnattoman kiehtoviksi” (13).
Nyt kun hattua on nostettu, kääritäänpä seuraavaksi hihat.
* * *
Tohtorikokelas Jonas Sivelä on tepastellut Tiede –lehdessä julkaistun artikkelin, Salaliitto kiehtoo alistettua, jäljillä
(Tiede –lehti nro 8/2014, sivut
50-57, teksti Jani Kaaro); myös Sivelä on kiinnostuneempi
salaliittoteorioinnista ja -teorioitsijoista kuin salaliitoista tai
salaliittoilijoista. (Tai näin hän ainakin väittää. Tutkimuksen sisällön
perusteella voisi paikoin olettaa toisin.) Hän on kertomansa mukaan
kiinnostunut syistä, jotka saavat ihmisen vaalimaan vaihtoehtoisia ja enemmän
mielikuvitusta vaativia versioita tapahtumista. ”[M]iksi virallista selitystä ei uskota? Mihin vaihtoehtoisen version
vetovoima perustuu? […] Tässä kirjassa pohdin syitä siihen, […] miksi jotkin
tietyt tapahtumat ovat saaneet ympärilleen lukuisia salaliittoteorioita. […]
Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai
ei, tai pohtia, miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen.
Kiinnostavaa on mielestäni se, mikä on saanut ihmiset kehittämään salaliittoja
eri aiheista, ja ennen kaikkea, miksi ne ovat niin suunnattoman kiehtovia”
(Sivelä 2015, 8,13).
Sivelä myös viittaa Kaaron kanssa samaan tutkijaan, Richard
Hofstadteriin, jonka tutkimusten kerrotaan olevan ensimmäinen akateeminen
yritys ymmärtää salaliittoteorioita (Kaaro 2014, Salaliitto kiehtoo alistettua, Tiede –lehti numero 2014, sivulta
52). Kaaron mukaanhan juuri Hofstadterin vaikutuksesta salaliittoteoriointi
nähtiin vuosikymmeniä psykopatologian kautta ja tulkittiin mielenterveydeltään
epävakaan marginaaliporukan harrastukseksi. Sivelä puolestaan ei kerro näiden
Hofstadterin käsitysten vanhentumisesta (eli arvostele Hofstadterin tutkimusten
nykyistä pätevyyttä), ainoastaan vetoaa hänen tutkimuksiinsa omien
havaintojensa tueksi: Sivelän käsityksissä ”yhteiskunnallinen ja sosiaalinen
ahdistus ja turhautuminen” selittävät mainiosti niitä salaliittoteorioita,
joihin hän aineistonkeruumatkallaan Etelä-Afrikassa törmäsi (Sivelä 2015, 27.
Palaan tähän.) ”Kun toivoa ei ole
näkyvissä, erilaiset salaliitot valtaavat maaperää”. - Tai kuten Kaaro sen
artikkelinsa otsikossa muotoilee: Salaliitto
kiehtoo alistettua. Miehet siis ovat tässä suhteessa samoilla linjoilla,
vaikka Sivelä ei olekaan linjansa kanssa yhtä ilmeinen ja ehdoton.
* * *
Jo nyt on ihan pakko pyöräyttää pienet pohdiskelut. Kirjan
tarina jatkuu asteriskien jälkeen.
”Salaliitto” on ilmeisesti vaikea käsite. Myös Sivelä -
johon tästä eteenpäin viittaan nimityksellä ”tutkija” - sotkee sen ”salaliittoteorian” käsitteeseen. Kuten todettua,
on eri asia pohtia sitä, ”mikä saa ihmiset kehittämään salaliittoja”, kuin
sitä, ”mikä saa ihmiset kehittämään salaliittoteorioita”. Kaikesta päätellen tutkija tarkoittaa jälkimmäistä
tutkimusintressiä. Hän ei korjaa tai täsmennä käyttämäänsä käsitettä siitä
huolimatta, että siteeraa saamaansa palautetta: ”[M]inua […] kehotettiin
tutkimaan itse salaliittoja salaliittoteorioiden sijaan” (Sivelä 2015, 152).
Niin, mikähän saa ihmiset kehittelemään vaihtoehtoisia
selitysmalleja virallisten selvitysten tai selitysten rinnalle? Onko käsissämme
niin kutsuttu nollatutkimus? Luulisi nimittäin vastauksen olevan verrattain
helposti pääteltävissä, ihan arkijärjellä ajateltuna. Kehittelemme
vaihtoehtoisia tulkintamalleja syystä, ettemme ole tyytyväisiä jo tarjottuun
tulkintamalliin.
Syyt tyytymättömyyteen voivat kummuta esimerkiksi
tietolähteen luotettavuuteen, käytetyn tulkintamallin ja sen mahdollistamien
johtopäätelmien uskottavuuteen tai yleiseen kriittisyyteen liittyvistä
kysymyksistä. Kaiken tämän lisäksi on ilo saada ajatella itse, käyttää omaa järkeään
ja tunnustella huolellisesti, säilyttääkö tarjottu selitys kutinsa, jos sitä
vähän vääntelee ja kääntelee ja esimerkiksi vertaa vaihtoehtoisiin selityksiin
(jos ei muun niin uskonnonvapauden nimissä). Vielä suurempi ilo on käyttää
mielikuvitustaan ja pohtia, mikä kaikki voisi
olla mahdollista ja millä perusteilla. Esimerkiksi lähdekriittisyyden tai
luovan ajattelun merkitystähän painotetaan tuon tuosta. Miksi niistä tulisi
tässä yhteydessä paheita tai kummajaisia? Toden luulisi olevan totta vaikka voissa
paistaisi, ja laatikon ulkopuolelle pääsemisenhän piti olla pelkästään iloinen
asia. Miksi ”vaihtoehtoisuudesta” tässä yhteydessä pitää tehdä ihmeteltävä
numero?
Ehkä siis pitäisi ennemmin ihmetellä sitä, millainen
prosessi on herättänyt ihmisten epäluottamuksen perinteisiä tietolähteitä
kohtaan. Joskus vastaus tähän on, odotuksiin nähden, liiankin arkinen: ihmiset
ovat vain alkaneet ajatella entistä itsenäisemmin. Silloin salaliittoteoriat
ovat eräänlaisia itsenäisen ajattelun taidonnäytteitä tai filosofisia
ajatuskokeita, jotka palvelevat omaehtoista tiedonkäsittelyä ja oman
arvostelukyvyn harjaannuttamista. Mutta tästä johtuen salaliittoteorioilla -
mitä ilmeisimmin - voidaan silloin spekuloida myös silkasta vastustamisen
halusta, jolloin salaliittoteoriointia voidaan käyttää myös niin kutsuttuun
ryhmäytymiseen: salaliittoteoriointi voi tarjota uuden kollektiivin henkilölle,
joka vain haluaa kuulua joukkoon tai pelastua kaaoksen ja merkityksettömyyden
tunteista, tai ”olla poikkeava”, esimerkiksi poliittisista, taiteellisista tai
anarkistisista syistä - tai pelkästään siksi että elämä olisi
jännittävämpää.Toisin sanoen ”laumasieluisuus” säilyy. Niinpä pelkkä
salaliittoteorioiden kannattaminen ei siis vielä itsessään kerro mitään ihmisen
itsenäisyydestä tai itsenäisestä ajattelusta, joskus jopa päinvastoin. Ja tähän
tutkijat ja kriitikot mielellään takertuvat. Myös Sivelä. Ja jonkin todellisen
jäljillähän he toki ovat: mikäli tämä tällainen ei olisi salaliittoteorioihin
keskittyneitä yhteisöjä vahvasti luonnehtiva piirre, operatiiveille kuten
disinformaatioagenteille ei olisi mitään käyttöä: itsenäinen ajattelija
ajattelisi joka tapauksessa oman arvostelukykynsä varassa, ei suggestioalttiina
ja johtajatietäjää etsien.
Vaihtoehto on silti vaihtoehto, kilpailija, ja
salaliittoteorioiden suhteen kilpailuun suhtaudutaan melko kielteisesti. (Tätä
kielteisyyttä olen perustellut edellisessä aihetta käsittelevässä
kirjoituksessani Tuulimylly.) Saahan
sitä ajatella ja uskoa kaikenlasta, mutta virallisen totuuden kyseenalaistamista
pidetään kutakuinkin kansalaistottelemattomuutena, josta toisinajattelija
halutaan suostutella tai painostaa pois. Miksi salaliittoteorioiden
kannattaminen tai kehittely on paheksuttua?
[Noh, tähänkin tiedämme vastauksen jo maalaisjärjellä
ajatellen. Kyse on siitä, kuka saa sanoa ja mitä; kyse on siitä, ettei
auktoriteettien uhmaa sallita, siis sellaista, joka oikeasti uhkaisi settiä nimeltä status quo. (Status quo
tulee ymmärtää huomattavasti laajemmin ja etäämmältä kuin on tapana, ja esimerkiksi
poliittisten puolueiden kohdalla niin jo tehdäänkin: ymmärretään, ettei
puolueohjelmissa aikuisten oikeasti ole merkittäviä käytännön eroja. Odottelen
silti päivää, kun tämä hokaaminen tapahtuu kokonaisen maailmankatsomuksen
laajuudella, siinä, jossa ymmärretään dualismin perustavanlaatuinen harha,
ihmisen psyyken rakennetta myöten. [Käsittelin tätä aihetta metafyysiseltä
kannalta kirjoituksessani Darkness
beautified.])
Mitä kaikkea voisikaan tapahtua, jos salaliittoteoriat
otettaisiin asialliseen tarkasteluun
ja vakavaksi puheenaiheeksi (siis
muutoin kuin ”turvallisuusuhkana” tai ”kiehtovina kansantaruina”)? Vallitseva
todellisuuskonsensus – muukin kuin poliittinen – kyseenalaistuisi, jopa
murenisi. Silloin olisi suorastaan pakko hyväksyä
uudenlaisia totuuksia ja toisenlaisia väittämiä todellisuuden luonteesta ja
laadusta. Liian moni pääsisi harppauksen lähemmäs henkilökohtaista vapautua, ja
kollektiivissa voisi olla vaarallista joukkovoimaa, molekyylirakenteita
rikkovaa magiaa. Joten ei. Ihan ymmärrettävää. Siis status quon kannalta.
’Mutta onhan meillä
vastarintaa, ja maailma on muuttunut jo monta kertaa’. Ai niinku tunnetun
historiamme aikana? Onko todella? Jos maailma olisi muuttunut, sen indikaationa
myös ihminen olisi muuttunut. No, onko ihminen muuttunut? Eipä juuri sitten DNA
–rakenteen rikkomisen. Oma kantani tähän on, että ihminen on muuttunut vasta
muututtuaan – palauduttuaan – multidimensionaaliseksi olennoksi. Kaikki muu
muuttuminen on kosmeettista tai pelkkää harhaa.
Jos jokin siis näyttää
mainittua settiä (status quo) uhkaavan, vieläpä lupaavasti, kyse on -
poliittisin termein kuvattuna - todennäköisesti pelkästä hallitusta
vastarinnasta ja soluttautumisesta. Näennäisyydestä. Totuus toki vuotaa ja
vanhakin murtuu. Mutta kun näin tapahtuu, sen on tapahduttava hallitusti ja
agendaa palvellen. UFO –yhteisöt ja new age –liikkeet tietoisuuden
kehittymisuskomuksineen on kaapattu jo ennen kuin ne edes syntyivät. Damage control on kova sana. Jopa
feminismin ikonin, Gloria Steinhamin, kerrotaan olevan CIA –agentti. [Henry
Makow: How the CIA Used Feminism to
Destabilize Society tai Black
Feminismin, The CIA And Gloria Steinhem] ’Naiset joukolla ydinperhettä rikkomaan ja miehille kostamaan!’ Ja
kas, naisten käsitys omasta ihmisarvostaan sai aivan uuden luonteen – ja
dualismi miesten ja naisen kesken säilytettiin. Toisin sanoen perusasetelma (status quo) säilytettiin.
Tässä kauhun tasapainossa tieto on väännettyä ja tietolähteet ovat
saastutettuja. Perussettiä, perussettiä. Pääasia on, että tietä vapauteen ja
todelliseen tiedostamiseen ei löydy. Ei edes salaliittoteoreettikkojen keskuudessa.
“Well, see, when you see this Illuminati
pyramid, you don’t know what you’re looking at. A lot of people think it’s a
pyramid with a capstone over it that’s been lifted off. No, that’s not what it
is at all. The pyramid is what you’re calling the capstone. What is beneath it
is its prediction, it’s goal. And it’s goal is to lover down and be a much
larger pyramid...or scalar jump. Its goal is to completely take over Earth, and
the consciousness of the Earth. And it goes in scales, it has taken over
humanity. Look at you: none of you know why you’re here, or what you’re doing,
why you pursue the goals that you’re told you’re suppose to pursue.” (Adampants,
luennosta Healing begins now)
Adampantsin mukaan Illuminati on jotakin, “which none of you seem to recognize” – mutta
lisää, muistaakseni, lohdullisen sana: yet.]
Status quo. Mitään muuta järkevää tai johdonmukaista
perustetta kiistää vakavasti otettavia vaihtoehtoisia selitysmalleja juuri
tässä asiayhteydessä en keksi, varsinkaan, kun samaan aikaan mitä
mielikuvituksellisimmat vaihtoehtoiset tulkintamallit saavat kukoistaa monissa
muissa yhteyksissä, ihan viranomaisten siunauksella. Ajatellaanpa vaikka maailmankuvallisesti
merkityksettömiä ja poliittisesti voimattomia spekulointeja tai ”postmodernia
diskurssia” [jonka mahdollistamat lukuisat tulkintavaihtoehdot eivät edes yritä kiistää mitään vaan oikeuttavat
kaiken].
Mitä radikaalia on myöntää Tonkininlahden välikohtaus
salaliitoksi? Ei mitään. Mitä radikaalia olisi myöntää ulkoavaruuden olentojen
läsnäolo Telluksella? Voimme vain kuvitella. On siis salaliittoja ja
salaliittoja, ja asiallisina käsiteltävien tietovuotojen on koskettava
ainoastaan niitä salaliittoja, jotka ovat The
Big Picturen kannalta mahdollisimman merkityksettömiä. Niinpä toiset
salaliitot myönnetään, jotta toiset salaliitot päästään kiistämään. Tällä
menetelmällä pidättäydytään aina yhtä epäilyttävästä ehdottomuudesta, ja
annetaan järkevyyden ja asiallisuuden vaikutelma – aivan kuin radikaalien
salaliittoteorioiden väittämiin olisi muka oikeasti suhtauduttu niin
asiallisesti kuin mahdollista. Neil Sandersin mukaan mielenhallintakokeistakin
myönnetään ainoastaan pieleen menneet kokeilut, nekin vanhentuneina ja pakon
edessä, minkä vuoksi ainoat julkiset ja viralliset selvitykset koskevat
iänikuisia ja kömpelöitä LSD –kokeita (Sanders 2012, LSD and MK ULTRA; Your Thoughts Are Not Your Own. Mind Control, Mass
Manipulation and Perception Management). ’Tutkimuksemme osoittivat, että
mielenhallinta ei onnistunut. Pyydämme kokeitamme anteeksi, emmekä koskaan enää
yritä samaa.’ Niin, sehän ei olisi tieteellisesti perusteltua. Mutta
subliminaaleista ja elektromagneettisten kenttien manipuloinnistahan ei ollut
puhetta.
Tai kuten tutkija sen muotoilee: ”Useiden salaliittojen olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että
kaikki salaliittoteoriat pitäisivät paikkansa. Tämä on ehkä tyypillisin
salaliittoteorioihin liittyvä ajatusvirhe.” (Sivelä 2015, 8) Eli on siis
salaliittoja ja salaliittoja.
[Ongelma ei tietääkseni ole se, että ihmiset luulisivat
kaikkien salaliittoteorioiden pitävän paikkansa. Ongelma on lähinnä se, että
moni ei luota edes muutamaan vakuuttavimpaan. Väittämä olisikin huomattavasti
mielekkäämpää muotoilla näin: ’Useiden salaliittojen mielikuvituksellisuus ei
kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki salaliittoteoriat olisivat virheellisiä.’
Kas noin.
Ajatusvirhe lienee siis tutkijan omassa väitteessä: kukaan
ei missään oleta, että kaikki salaliittoteoriat pitäisivät paikkansa. Tämähän
on tehty mahdottomaksi jo salaliittoteorioinnin omassa, sisäänkirjoitetussa
mekanismissa tai ideologiassa, joka tuottaa seuraavan väittämän: On olemassa disinformaatiota, ja näin ollen
kaikki salaliittoteoriat eivät voi samanaikaisesti pitää paikkaansa.]
Mutta se käsiteongelmasta. Annetaan tutkijan itsensä kertoa
ajatuksistaan tarkemmin.
* * *
Sivelä on folkloristi, joten salaliittoteoria tarkoittaa
hänelle ensisijaisesti hyvää tarinaa. ”Ja osittain juuri tässä – kiehtovan tarinan
rakennuspalikoissa – piilee myös hyvän salaliittoteorian ydin” (12). Toisin
sanoen ”hyvä” määrittyy tässä narratiivisten kvaliteettien (eli tarinallisten
ominaisuuksien) kautta, ei esimerkiksi kyvyssä haastaa todellisuuskäsityksiä
tai edes mahdollisuudessa kritisoida virallisia selityksiä: salaliittoteoria on
hyvä, jos se kuulostaa kiinnostavalta tarinalta.
Okei. Ihan kiva lähtökohta. Hyvä, että se on kerrottu
selkeästi.
Itse olen ollut siinä luulossa, että salaliittoteoria on hyvä,
jos se on perusteltu johdonmukaisesti ja uskottavasti, ja todistettu
käytettävissä olevin aineistoin, ja vielä parempi, jos pätevät henkilöt, kuten
asiantuntijat tai todistajat, itse saavat siitä kertoa. Tämän puoli tutkijaa ei kuitenkaan kiinnosta, ei ainakaan oman tutkimuksensa kannalta. Hänen käsityksissään liiallisesta tarkkuudesta ja
runsaista todisteista tulee jopa rasite.
”Ensimmäisenä silmään
pistää yksityiskohtien tarkkuus ja paljous. […] [L]isääkö todisteiden valtava
määrä uskottavuutta? Todisteiden ja argumenttien yksityiskohtaisuuden ja
runsauden vuoksi niitä on vaikea, jopa mahdoton, näyttää vääriksi - saati
tarkastella ja arvioida mitenkään järkevästi. Juuri tämä on ongelman ydin.” (189)
Eli salaliittoteorioita koskevan ongelman ydin - ainakin
silloin kun arvioidaan väitteiden paikkansapitävyyttä ja vakuuttavuutta - on todisteiden valtava määrä? (Tämän luulisi olevan ongelmallista ainoastaan siinä
tapauksessa, että salaliittoteoria halutaan pitää hyvänä tarinana.) Yllättävää. Äkkiseltään voisi nimittäin kuvitella, että salaliittoteorian ongelmana
olisi todisteiden puute.
”Auktoton
yksityiskohtaisuus ja syy-seuraussuhteiden loputon verkostoituminen
mahdollistaa sen, että [salaliittoteorioilla] voi selittää lähes mitä tahansa. Mutta niitä on samalla hyvin vaikea
todistaa vääriksi.” (11)
Ahaa…Eli ongelmana on sittenkin se, että
salaliittoteorioita on vaikeaa todistaa vääriksi? (Ne siis on vain sinnikkäästi uskottava virheellisiksi?) Tarkoittaako tämä samalla sitä, että salaliittoteoriat todistavat väitteensä
uskottavasti?
”Yllättävän usein […]
näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu? Yllätyn joka kerta
siitä, miten vakuutun juuri kuulemastani vaihtoehtoisesta näkemyksestä.
Haluaisin melkein aina uskoa siihen […]” (189-190)
Tämäkö siis on se perimmäinen ongelma: halu uskoa vaihtoehtoiseen
näkemykseen samalla kun ihmetellään, mistä tämä merkillinen halu on peräisin? Ja siksikö
vaihtoehtoinen näkemys pitäisi voida todistaa vääräksi (jotta halukin
asettuisi)?
Niin tai näin, tämä tällainen kuulostaa tarpeelta pysytellä
valitussa ja vaalitussa maailmanselitysmallissa, siinä yleisessä ja
virallisessa.
”Mutta vaikka esitetyt
todisteet monesti vaikuttavatkin vakuuttavilta, on niissä jotakin, joka ei
täsmää.” (189)
Täsmää mihin?
Tunteeseen johdonmukaisuudesta? Todellisuudentajuun? Auktoriteettien
näkemyksiin? Käsitykseen todellisuuskonsensuksesta?
[Minäpä tarjoan erään teorian:
On selvää, että jos ihmiselle on syötetty dis- ja
misinformaatiota silmät ja korvat täyteen - kuten salaliittoteorioissa siis
ajatellaan -, niiden tuottama käsitys maailmasta, sen synnystä ja ihmisestä
itsestään - jota valtavirtamedian uutistarjonta päivittäin vahvistaa muusta
viihdeteollisuudesta puhumattakaan - pitää ihmisen melko kyvyttömänä arvioimaan
totuuksia tai todellisuutta itsenäisesti saati totuudenmukaisesti. Kun sitten kuulee jotain muuta,
esimerkiksi ”vaihtoehtoisia näkemyksiä”, refleksinä on tunne siitä, että ”jokin
niissä ei täsmää”.
Näinhän mikä tahansa psyykkinen ohjelmointi aina reagoi;
tiedon on sovittava ajattelua pyörittävään ideologiaan, tai muuten ideologia
ilmaisee tiedon olevan virheellistä - ja sitähän se sen logiikassa onkin. Useimmiten tämä tiedottaminen tapahtuu
epämiellyttävyyden tuntemuksina, kokemuksina siitä, että ’jokin ei ole oikein’.
Tämän tarkoituksena on saattaa ajattelu ja toiminta takaisin ideologian
hallintaan. Vahvoja esimerkkejä tästä tarjoaa etenkin uskonnollinen ajattelu ja
moraalinen krapula.
Tutkija itsekin toteaa tämän kirjoittaessaan denialismista: ”Ihmismielen perusmekanismeihin kuuluu se,
että jos jokin asia ei sovi ajatusmaailmaamme ja tuntuu epämukavalta, kiellämme
sen” (187).
(Kyllä, ja tämä mekanismi on automaattisempi ja
huomaamattomampi kuin millaisena tutkija sitä kuvailee. Tehokkaimmillaan ja arkisimmillaan denialismissa on kyse alitajuisesta reaktiosta,
torjunnasta. Sen käynnistyttyä ihminen on kykenemätön käsittelemään tietoa
arvostelukykyisesti ja kriittisesti. Juuri tähän subliminaalien teho perustuu,
ja tätä esimerkiksi mainosteollisuus käyttää hyödykseen.
Mutta tutkijan käsityksissä denialismi on tietoinen teko: ”Virallisten näkemysten kritisoiminen on
helppoa, mutta kaikki kritiikki ei ole arvokasta”. Esimerkkinä hän mainitsee ”rokotedenialismin”
ja ihmiset, jotka eivät usko tieteellistä teoriaa ilmastonlämpenemisestä (eli käsitystä siitä, että ihminen itse on siitä vastuussa).
Sankarinaan hän käyttää fyysikko Galileo Galileitä, ja perustelee, kuinka tiede
on aina ollut uskomuksia päheempää.
Tutkijalta jää kuitenkin huomaamatta, että hän on kääntänyt
asetelman ylösalaisin. Galilein esimerkki kertoo siitä, kuinka yksittäinen tiedostava ihminen
vastusti näkemyksellään suurta instituutiota, joka hallitsi massojen
todellisuuskonsensusta. Sen sijaan tutkija ei näe ”rokotedenialismin”
vallassa olevaa totuudentorvea Galilein asemassa eikä valtavirtatiedettä kirkkoinstituution
asemassa – vaan aivan päinvastoin. Näin hän tekee sillä perusteella, että sekä
Galilei että valtavirtatiede edustavat todellisuutta.
Tämä tällainen on hyvä esimerkki koko kirjaa vaivaavasta sekä oivaltamisen että syvällisyyden puutteesta. Jos tutkija on yrittänyt hypätä kanin koloon, hän on jäänyt jo puun juuriin kiinni. Hän ei ole malttanut – tai
hänellä ei ole ollut aikaa – tarkastella tutkimiaan asioita niiden
edellyttämällä laajuudella, kunnioituksella ja kärsivällisyydellä. Toisin sanoen hän lienee aliarvioinut
tutkimuskohteensa ja haukannut liian suuren palan pullaa.)
Jos ihminen on aivopesty, päivittäinen vahvistava aivopesu-show takaa sen,
ettei todempi todellisuus enää tunnu ”oikealta” tai ”todelliselta”; se ei
”täsmää” käytetyn paradigman kanssa. Niinpä toisenlaista todellisuutta on
vaikea tunnistaa saati hyväksyä.
Mitä tulee salaliittoteorioihin, tutkijan käyttämään paradigmaan
soveltumaton toisenlainen todellisuus on niin synkkä, että juuri se kiinnittää
tutkijan huomion. Hänen tutkimuksessaan kulkeekin eräänä pohjavireenä pyrkimys
perustella, ettei maailmanmeno oikeasti
ole niin synkkää: ”Onko maailmamme
todella niin inhottava ja paha paikka? […] Voiko [salaliittoteorioiden
välittämä synkkyys] ennemmin olla osoitus
salaliittoon uskovan ihmisen henkisestä huonovointisuudesta kuin todellisesta
epäkohdasta yhteiskunnassa? Sanotaan, että tarinat ovat tapa käsitellä vaikeita
asioita: maailmasta laaditaan sellainen, joka sopii paremmin omaan näkemykseen”
(190-191). Tämän pyrkimyksen mukaisesti hän myös selittää
salaliittoteoreetikoiden vakiosuosikit mahdollisimman arkisesti ja järkevästi –
siis aivan todellisuuskonsensuksen mukaisesti. Siionistit ovat rasistien
syntipukkeja, vapaamuurarit kulttuuriperinteensä kannattajia, Bilderberg pelkkä
poliittinen yhtye, ja NWO -suunnitelmatkin lähinnä puhetta väistämättä
muuttuvasta maailmasta (jotka jostain syystä tulkitaan salaliittoteorioissa
apokalyptisinä). Alex Jonesista mainitaan se, kuinka äijä tahkoo jutuillaan
rahaa, ja David Icken kerrotaan olevaan tyyppi, jolle joku selvänäkijä oli
sanonut että kaverista tulee kuuluisa (144-145). Mikäpä muu ihmistä voisi
motivoida revittelemään salaliittoteorioilla, mikäli ahdistusteoria ei natsaa.]
”Monessa
salaliittoteoriassa on jotakin, joka kuulostaa epävireiseltä, falskilta ja
epäuskottavalta – vaikeasti määriteltävä komponentti, joka tekee teorioista
epätodellisia ja tarinanomaisia. Joskus ne voivat vaikuttaa enemmän
mielikuvituksen kautta tunteisiin vetoavilta saduilta kuin vakavasti
otettavilta näkemyksiltä asioiden kulusta” (8-9).
Niinpä.
Juuri tämä seikkanen siinä todellisuuskonsensuksen (tai
todellisuusparadigman) muutoksessa juuri on jännittävää ja oleellista: kun
vaihdetaan todellisuusparadigmaa, muuttuvat myös johdonmukaisuusperusteet. (Siksi tiede ei nykykannattimissaan voi
koskaan selittää monimutkaisempaa, hienojakoisempaa maailmaa. Sen tehdäkseen
tieteenfilosofian olisi muututtava radikaalisti.)
Toisin sanoen salaliittoteorioissa tulee aina olemaan ”jotakin mikä ei täsmää”
vallitsevien selitysmallien ja niiden premissien kanssa. Mutta tätä ei, edellä
mainituin perustein, voida pitää todisteena vaihtoehtoisten näkemyksen
paikkansapitämättömyydestä. Kyse on ainoastaan siitä, että vaihtoehtoiset
selitysmallit eivät sovi vaalitun
maailmanselitysmallin logiikkaan. Näinhän se oli jo Gelilein aikana, kun aurinkokeskeisyys kiellettiin.
Mutta palataanpa todisteisiin. Tutkijalla on oma teoriansa
siitä, miksi runsaat todisteet salaliittoteorioiden puolesta ovatkin todisteita
niitä vastaan:
”Liika todistelu voi
helposti vaikuttaa epätoivoiselta yritykseltä vakuuttaa muut omasta kannasta.
Useimmissa salaliittoteorioissa esitetyt todisteet ja asiayhteydet vaikuttavat
vedenpitäviltä. Ne ovat aukottoman suunnitelmallisuuden tuotetta. Myös
todisteet, jotka osoittavat salaliittojen olemassaolon, ovat yhtä aukottomia.
Tämä tulee ilmi esimerkiksi salaliittoteorioiden tavasta käyttää viitteitä.
Viitteet antavat kuvan tieteellisyydestä, mutta niitä on tarpeettoman paljon. Todistelu
on paitsi vakuuttavaa myös arveluttavaa, koska pakonomainen saumattomuuteen
pyrkiminen voi helposti tuntua epätoivoiselta. Jos salaliiton olemassaolo
todellakin on niin selkeää kuin väitetään, niin onko todistelu todella
välttämätöntä? Vähemmänkin luulisi riittävän. Oikea elämäkään ei ole koskaan
ihan saumatonta ja ristiriidatonta.” (189-190)
Tulkitsenko nyt oikein, kun ymmärrän tutkijan vetävän
arvostelukriteerinsä omasta todellisuustajustaan, siitä, joka kertoo
hänelle, mikä on totta ja millä perustein se sitä on? Kuinka tutkija voi siinä
tapauksessa olla varma siitä, ettei hänen oma todellisuustajunsa ole aivopesun
tuote, ehdollistuma tai suorastaan ohjelmointi? Siitäkö, että hänen todellisuustajunsa on yleinen ja vallitseva? Rajoittaako tutkija itse omaa
ymmärrystään pitäytymällä sinnikkäästi kiinni omassa ”todellisuudentunnussaan”?
(Maybe it’s the blue pill, blue
pill. The red pill is painful. Matrixista herääminen on kivuliasta.)
Kuinka todisteita voi olla ”tarpeettoman paljon” sellaisesta
asiasta, joka ei nauti virallisen totuuden asemaa edes silloin kun syytä olisi?
(Ajatellaanpa vaikka loputtomiin käsiteltyä 9/11 –iskua.) Nähtävästi todisteita
ei sittenkään ole tarpeeksi, vieläkään: tietoja ei syystä tai toisesta
kelpuuteta päteviksi, ei, vaikka ne kuinka olisi hankittu kaikkien
tiedontuottamisen kriteerien oppikirjasääntöjen mukaan. Samalla on näppärästi
päästetty virallinen totuus pälkähästä: se seikka, ettei se kykene todistamaan
omasta puolestaan yhtä vakuuttavasti, onkin yht’äkkiä todiste sen oikeassa olemisesta – sillä ”vähempikin
riittää”. Sitä paitsi kun ”[s]elitys on
erikoinen, [se] ehkä [on] juuri siksi uskottava” (68). Salaliittoteoriat sen sijaan ovat "aukottoman suunnitelmallisuuden tuotetta" (190).
Tutkijan ajatus tuntuu seuraavan sitä logiikkaa tai
premissiä, että koska ”oikea elämäkään” ei ole ihan saumatonta ja
ristiriidatonta, tästä voi vetää sen johtopäätelmän, että myös uskottavin ja
luotettavin väite totuudesta on todellisin, ”todellisuuden kaltainen” - siis ei saumaton
eikä ristiriidaton. (Toisessa kohdin salaliittoteorioiden ristiriitaisuus - saati niiden tarjoamien selitysten erikoisuus - kuitenkin muuntuu jälleen
todisteeksi niiden epäluotettavuudesta. Näin on myös taannoin käsittelemässäni
Kaaron artikkelissa.)
Miksi sitä seikkaa, että syy-seuraussuhteet näyttävät
”verkostoituvan loputtomiin”, ei voida pitää osoituksena siitä, että ne
todellakin verkostoituvat loputtomiin?
Miksi pitää oletusarvoisesti päätellä, että siinä tapauksessa teoriassa tai
tulkinnassa on jokin virhe? Siksikö, että kaiken
takana ei voi olla salaliittoa?
(Miksi ei voisi? Kyllä minulla ainakin riittää mielikuvitusta. Helposti. – Varsinkin,
jos ”kaikella” viitataan koko tunnettuun todellisuuteen.)
”Jos salaliiton
olemassaolo todellakin on niin selkeää kuin väitetään, niin onko todistelu
todella välttämätöntä? Vähemmänkin luulisi riittävän.”
[Niin luulisi. Olisikin ihanteellista, ettei tarvitsisi
selitellä saati todistella niin paljon. Mutta kun on tämä todellisuuskonsensus
ja ilmiö nimeltänsä aivopesu, ja isot sedät jotka haluavat ylläpitää sitä. He eivät salli sitä, että ”vähempi
riittäisi”. (Jos sallisivat, vähempi varmasti riittäisi – ja riittäisi se siinäkin
tapauksessa, että jamppa perusjannun todellisuustaju ei olisi niin sidottu
siihen, mitä sedät kulloinkin sallivat.) Setien takia ei riitä edes
kohtuuttoman suuri määrä; mikään ei koskaan ole tarpeeksi, ei varsinkaan, jos
kyse on todisteista. Sille on syynsä, miksi ihmisen on, sanonnan mukaan,
aloitettava muutos omasta itsestään. Mitään muuta hän ei kykene muuttamaan –
mutta onnistuttuaan tässä, yhteisönä, kaikki muu muuttuu sen mukana.]
Tällainen käytös – tällainen suhtautuminen totutusta
poikkeavaan tietoon ja sen käsittelyyn – ilmaisee torjuntaa. Torjunta
puolestaan ilmaisee ideologian - tai jonkin vielä vahvemman: ohjelmoinnin -
läsnäoloa. Ideologian dominoiva vaikutus puolestaan takaa kyvyttömyyden
puolueettomuuteen tai neutraaliuteen: arvostelukykyiseen ja maltilliseen
tarkasteluun.(Ohjelmoinnin läsnäolo puolestaan takaa perustavanlaatuisen
sokeuden.)
Kääntelipä salaliittoteoriaa siis miten päin hyvänsä, sen
kanssa ei nähtävästi voi koskaan voittaa – mikäli voittaminen tarkoittaa
yleistä vakavasti ottamista saati todesta ottamista. Miksi näin on? Siksi,
ettei salaliittoteoria lukeudu - ettei sen anneta
lukeutua - vallitsevaan ja viralliseen todellisuuskonsensukseen. (Orjan asemaa
edellyttää mielenhallintaa, joka puolestaan edellyttää status quota. Status
quossa on kyse asemasta ja kulloinkin annetuista merkityksistä, ei totuudesta,
ei koskaan totuudesta.) Tämä selittää helposti, kuin sormia napsauttaen, sen,
miksi todisteita on ”liikaa” eivätkä nekään riitä. Että jos minulta kysytte.
* * *
Koska tutkija ei siis pyri haastamaan vallitsevaa
todellisuuskonsensusta, hänen tutkimuksensa ei ole sille uhka. Hänen kirjassaan
salaliittoteoriat asetetaan omalle paikalleen siinä maailmanjärjestyksessä,
joka jo on valmiina annettu.
”Tämä vastapari
[hyvä ja paha] on Raamattua myöten
järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa
kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä
taistelusta.” (93) ”Taistelussa pahaa
vastaan ei tehdä kompromisseja, koska paha on läpeensä mätää. […] Pahan kanssa
ei voi neuvotella, vaan se pitää tuhota. Salaliittoteoreetikko on pahan
vastakohta, läpeensä hyvä ja pyyteetön. [Hän] näkee olevansa totuudenpuolustajien etujoukoissa.” (191-192)
”[Salaliittoteoriat] esittävät maailman
paikkana, jossa käydään jatkuvaa hyvän ja pahan välistä taistelua. […] Meitä
kiehtovat ratkottavat pulmat ja mysteerit. Ainakin erilaiset mysteeritarinat,
dekkarit ja jännityselokuvat keikkuvat jatkuvasti listojen kärjessä.”(193)
”Salaliittoteoriat kuhisevat roistoja,
pahiksia ja muista antagonisteja. He toimivat hyvien vastustajina ja pyrkivät
toiminnallaan saavuttamaan erilaisia pahantahtoisia […] tavoitteita.
Arkkiroistojen repertuaari ei kuitenkaan ole järin suuri […]” (97) ”Kulttuureja ovat usein jäsentäneet
vastaavanlaiset ’suuret tarinat’ ja kaikenkattavat maailmanselitykset. […] Lähes
poikkeuksetta uskontojen ja maailmankatsomusten perusasetelma rakentuu juuri
tällaiselle hyvän ja pahan väliselle ikiaikaiselle taistelulle” (148). ”Tutkijoiden mukaan usko[ssa]
salaliittoteorioihin [on usein kyse halusta] uskoa kuvitteellisiin ja tarkoituksellisiin voimiin sekä jyrkästi
kaksijakoinen tapa ymmärtää maailmaa” (9).
Jos tutkija on jahdannut hyvää tarinaa, hän on tyytynyt
yllättävän vaatimattomiin ja suppeisiin tarinoihin. Se on paitsi sääli, myös
puute - suuri puute, kun ottaa
huomioon, kuinka jännittäviä salaliittoteorioita olisi tarjolla.
Toisaalta tätä puutetta selittää tutkimusintressi: tutkijan
kertoman perusteella hän etsii rakennuspalikoita, jotka muodostavat kokonaisen
tarinan, ja haluaa sellaisia palikoita, joista muodostuisi mahdollisimman hyvä tarina. (Tämä sopii hänen kannattamaansa teoriaan siitä, että salaliittoteoriat ovat saapuneet korvaamaan menneiden aikojen 'Suuret Kertomukset', [148]) Hän kerää
tutkimusmateriaalia kuin tarinankerääjä ja kansanperinteen tallentaja, ja
kelpuuttaa palikoikseen materiaalia, jolla jo on näkyvä ja tunnettu asema
kansan suussa ja keskuudessa.
Ehkä tutkimuskysymyksenä olisi siis pitänyt olla: Millainen on yleisesti tunnettu ja kiehtova
salaliittoteoria? – ei suinkaan sen ihmettely, Mikä saa ihmiset kehittelemään salaliittoteorioita ja uskomaan niihin.
Tutkija nimittäin näyttää tietävän vastauksen omaan kysymykseensä jo ennakolta
(ja sovittelee aineistoaan valmiin vastauksensa mukaan): "Kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina" (takakansi).
* * *
Tämä tällainen - salaliittoteorioiden määrittely kansanperinteeksi ja -kulttuuriksi - rajaa tutkimuskohdetta merkittävällä tavalla. Äkkiä emme voikaan puhua muusta kuin Elviksestä, Marilynistä ja JFK:sta, siitä iänikuisesta kuukävelystä, 9/11 -iskusta ja vapaamuurarien salamyhkäisyydestä sekä pikkuisen myös Roswellin tapauksesta ja Area 51:stä. Siis kaikesta sellaisesta, minkä suuri yleisö on jo kuullut, kauan aikaa sitten.
Toisaalta tämä on tarkoituksenmukaista: kun hyvän tarinan rakennuspalikoita ei tarvitse uutuuttaan ihmetellä, voi keskittyä tapoihin, joilla niitä pyöritellään ja heihin, jotka niitä pyörittelevät - ja ylipäätään pohtia palikoiden syvintä olemusta ja varsinkin niiden muodostamaa kolinaa.
Vaikka tutkija ei onnistuisikaan luomaan vallitsevista salaliittoteorioista Kalevalaan verrattavissa olevaa eeposta, hän muodostaa teoksellaan toisenlainen tarinan: tutkimuksesta muodostuu kuin vaivihkaa kuvaus hänen omasta matkastaan salaliittoteorioiden maailmaan. Niinpä kirjan kiinnostavin anti onkin seurata hän omaa suhtautumista salaliittoteorioihin.
(To be continued)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti