FSOG 1: Grey Enterprises Holdings

50 Shades of Grey

E L JAMES: Fifty Shades Trilogy: Fifty Shades of Grey (Vintage Books, 2011),  Fifty Shades Darker (Vintage Books, 2011), Fifty Shades Freed (Vintage Books 2011)

Fifty Shades –trilogia (Otava 2013): Fifty Shades Sidottu (1. pianos: Otava 2012, suomentanut Riie Heikkilä), Fifty Shades Satutettu (1. painos: Otava 2012, suomentanut Riie Heikkilä), Fifty Shades Vapautettu (1. painos: Otava 2012, suomentanut Johanna Rossi).

* * *

Aloitetaanpa jälleen muinaisista roomalaisista. (Jos et pidä antiikista, voit siirtyä suoraan seuraavaan jaksoon. Seuraa asterixia… ei kun asteriskeja.)

Ystäväni tutustutti minut aikoinaan mainioon käsitteeseen: kotirouvien pehmoporno. Minusta käsite oli ihastuttava: niin hauska, niin osuva! - Kenties syystä, etten itse ollut kotirouvien iässä. Tyylilaji oli kuitenkin tullut minulle hiljattain tutuksi. (Krhm.) Kotirouvien pehmopornoa kutsutaan myös kioskiromantiikaksi, syystä, että pehmopornoa on pitkin perintein myyty kioskien pokkaritelineissä. (Se, että kirjallisuus on pehmeäkantista ja kioskista ostettavaa, on nähty kirjallisuuden arvoa alentavana.) Kioskiromantiikaksi kutsuttu erotetaan myös varsinaisesta ja arvostetusta romantiikan tyylilajista, joka kuuluu osaksi kirjallisuuden arvostettua historiaa.

Väitän, että kotirouvien pehmoporno on aikuista jatkoa romanttiselle tyttökirjallisuudelle. Juonirakenne ja sankarittarien päämäärät pysyttelevät samankaltaisina, ja - mikä tärkeintä - lukijan tunteita provosoidaan hyvinkin samanlaisilla menetelmillä. Tarkoitus on virittää lukijan tunteet romanttiseen suuntaan. (Romanttisiin tunteisiin vetoaminen on molemmille lajikkeille hyvin tärkeää.) Niinpä näillä molemmilla lajikkeilla on emotionaalisesti täsmälleen sama vaikutus. Latauksen vain tuntee, ja tämä lataus on kerronnassa käytetyn psykologisen rakentelun vaikutusta – mikäli se on tehty taidolla. (Klassikkoaineksessa näin on.)

”Naiskirjallisuudessa” juuri psykologinen rakentelu on oleellista: naislukija haluaa, että hänen tunteitaan kosketellaan ja että hän tulee vietellyksi. Pitkittynyt kosiskelu onkin siksi lajityypille tunnusomaista. Ajatellaanpa vaikka Vihervaaran Annaa ja Gilbertiä taikka suomalaista Anni Polvan Tiinaa Juhansa kanssa. Ns. kotirouvien pehmopornossa tämä lataus vain on seksuaalisesi kypsempää tai ainakin ilmeisempää, teoista puhumattakaan. Kosiskelukin muistuttaa enemmän metsästystä. Yhtä kaikki: näissä tarinoissa ”kaikkien tavoittelema” komistus iskee silmänsä melko tavalliseen tyttöön, joka kuitenkin on erityinen ja haluttava juuri oikealla tavalla. Tarinoiden päämääränä on löytää kumppani ja asettua aloille, yleensä perustamalla perhe.

Jos mikään ulkoinen tai ilmeinen seikka ei erota sankaritarta muista naisista, varsinkaan edukseen, on oleellista, että sankarin silmissä sankaritar on erityinen. (Sitä erityisemmäksi hän tulee, mitä vähemmän erityinen hän on ollut kenellekään toiselle; yleensä vasta sankarin osoittama kiinnostus saa sankarittaren puhkeamaan kukkaan, niin sanotusti.) Tällainen erityisyyden korostaminen on lukijan romanttisen tunnelman virittämisen kannalta a ja o. – Mutta tätä tietenkin edellyttää, että lukija voi ensin samaistua sankarittareen. Juuri tästä syystä sankarittaren onkin pysyteltävä melko tavallisena tyttönä.

Jos sankaritar on liian täydellinen tai vieras, hän jää etäiseksi. Etäiseksi jäävään sankarittareen on hankalaa samaistua. Silloin pehmoporno ei pääse tekemään tehtäväänsä. Sankarittarien välillä vallitsevien näennäisten eroavuuksien ei silti pidä antaa hämätä. Koska lukijoita on moneen lähtöön, samaa perustarinaa ja stereotyyppistä tyttöstä tarjoillaan hieman eri tavoin muunnelluissa asetelmissa ja henkilögallerioissa.

Sankarittaren tavallisuus ei silti välttämättä ole lukijan samaistumiskyvylle välttämätöntä. Riittää, että sankaritar vastaa lukijan ihanneminää. Niinpä suuri osa pehmopornon sankarittarista hipookin täydellisyyttä (tai siis täydellistä haluttavuutta sillä tavalla, kuin nainen kuvittelee miehen hänet haluavan: fyysisesti erittäin puoleensavetävänä, henkilöltään lumoavana, seksuaalisesti ihanana – mutta hieman hankalana, jotta naisen omanarvontunto tulee osoitetuksi ja miehen metsästysvietti tyydytetyksi.) Ihannesankarittaressa on se etu, että sankari voi nyt uskottavammin tavoitella häntä, "omaa tasoaan". Samalla sankarittaren tarina kuitenkin liukuu kauemmas lukijan arkitodellisuudesta ja siihen liittyvästä haaveilusta.

Fantasiointiin kuuluu, että lukija voi ja haluaa kuvitella itsensä täydellisemmäksi tai toisenlaiseksi kuin todellisuudessa on. Tällaisella on oma psyykkinen merkityksensä, vähän kuten unennäöllä: symbolisesti mielekäs merkitys. (Monenlaiset psyykkiset sisällöt tulevat tällöin työstetyiksi.) Toinen fantasioinnin funktio on tuoda emotionaalista liennytystä arjen ahdistuksiin. Tämä edistää henkistä hyvinvointia – mutta voi tietysti johdattaa myös syvemmälle eskapismiin. (Kaikkeen liittyy riskinsä.)

Jos sankaritar ei kuitenkaan vastaa edes lukijan ihanneminää, tilanteesta tulee toivoton ja kirja lentää kaaressa olan yli. Yhtymäkohtaa on löydyttävä.

Samaistumisen intensiteetin kannalta on kuitenkin tärkeää, että sankaritar on lähellä lukijan omaa arkielämää tai arkiminää. Silloin myös kertomuksen emotionaalinen ja arvomaailmaan liittyvä sisältö välittyy (siirtyy) tehokkaammn: kun voi samaistua sankarittareen ja kuvitella itsensä hänen sijaansa, silloin se, mikä tapahtuu sankarittarelle, tapahtuu jollain tasolla ja tavalla myös lukijalle.

Juuri tähän tarinoiden vaikutus pohjimmiltaan perustuu. Jos tarina ei siirrä lukijaansa yhtään mitään, tarina on tehoton.

Niinpä valpastunkin aina huomatessani, että fantasiatarinaan on sijoitettu melko tavallinen nainen. (Vähemmän valpastuttavaa on, jos fantasiatarinassa seikkailee fantasianainen. Mutta että tavallinen nainen fantasiatarinassa? Hmm...) Tälloin lukijaa nimittäin kutsutaan samaistumaan sankarittareen pelkkää mielikuvittelua intensiivisemmin, siis kokemaan hänet todellisemmaksi. Tämä johtaa siihen, että lukukokemus alkaa - enemmän tai vähemmän vaivihkaa - jäsennellä lukijan omaa minää, tunne-elämää ja arkitodellisuutta - mikä lopulta voi johtaa siihen, että lukija alkaa jäljitellä sankaritarta, hänen käyttäytymistään. Riippuen siitä, millaisia tarinan varsinaiset fantasia-ainekset ovat, tämä voi olla myönteistä tai kielteistä. (Varomattomilla voivat mennä tosi ja fantasia hieman sekaisin – mistä vaikkapa kioskiromanttiseen kirjallisuuteen perustuvat miesihanteet tai rakkauskäsitykset ovat hyvä osoitus.)

Samaistumisen intensiteetti liittyy siis luetun vaikutukseen lukijassa. Mitä intensiivisempää on samaistuminen, sitä tehokkaampaa on kerronnan emotionaalisesti manipuloiva vaikutus. Tämä avaa oven, niin sanotusti. Toistan vielä: jos lukija voi samaistua sankarittareen, hän voi helpommin samaistua tarinassa myös kaikkeen muuhun, kuten siihen, mitä sankarittarelle ja sankarittaressa tapahtuu. Jollain tasolla nuo sankarittaressa tapahtuneet asiat tapahtuvat siten myös lukijassa.

Tarinoiden ja kerronnan emotionaalinen ”vaikutusulottuvuus” on vaikeasti havainnoitava taso, voisi jopa sanoa, että subliminaali taso. Siksi sen kautta pääsee helposti sujahtamaan sellaistakin, mitä emme helposti myönnä tai edes tiedosta. Toisin sanoen kerronta "triggeröi" meitä huomaamattamme. Yleensä käsittelemme luettua älyllisellä (l. käsitteellisellä) tasolla, emmekä pidä emotionaalisia häivähdyksiämme juurikaan tarkastelun arvoisina, etenkään, jos emme liitä - tai osaa liittää - niitä suoraan lukemaamme tekstiin: 'kuka voi sanoa, että koettu reaktio olisi juuri tekstin aikaansaamaa, ja jos onkin, syy on vain itsessäni....'  

Eroottinen kirjallisuus on tällaisesta hyvä esimerkki. Ajatellaanpa vaikka viktoriaania (tai puritaania) lukemassa eroottista tekstiä (vahingossa, tottakai). Tunnustaisiko – tai edes tunnistaisiko – viktoriaani sitä, mitä tuo teksti ja sen lukeminen hänessä tunnetasolla aiheuttaa? Oletettavasti ei. Tästä huolimatta "samaistumisyhteyden" virittänyt kerronta, jos se on sellaisen onnistunut luomaan, puhuu myös viktoriaanin viettielämälle (alitajunnalle) ja siirtää sinne latauksensa – sitä tehokkaammin, mitä ankarammin luetun herättämät tuntemukset tietoisesti torjutaan. (Paheksunta onkin joskus hyvä merkki siitä, että jotain on todellakin tapahtunut, siis tunnetasolla.)

Kaikki naiset eivät kehtaa myöntää - eivät edes itselleen - tykkäävänsä pornahtavasta erotiikasta, mikäli pitävät itseään älyllisesti, moraalisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti sellaisen "yläpuolella". ”Minä en ole sellainen.” Tällöin sen myöntäminen, että "saatanpa sittenkin vähän olla", voisi tarkoittaa, ettei olekaan niin ”jalostunut” ja ”älyllinen” kuin on kuvitellut olevansa. (Mutta eihän se sitä ole, siis älyn tai jalouden puutetta, vaan sitä, ettei ole tutustunut oman mielensä "tulkintakompetenssiin" ja sen triggereihin: 'jokin minussa reagoi tuohon, tästä syystä'.) (En tässä väitä, että kaikki naiset pitäisivät pornahtavasta erotiikasta, vaan viittaan naisiin, jotka edes salaa haluaisivat tehdä niin jos kehtaisivat, siis pitää lajityypistä.)

(Torjunnasta puheen ollen: Olen tällä hetkellä siinä käsityksessä, että jos ihminen suhtautuu viettielämäänsä tavalla tai toisella halveksuen, inhoten, hän yleensä kiihottuu ”itsensä alentamisesta” (tai toisten alentamisesta): hän voi sallia itselleen seksuaalisen nautinnon vain hyväksyessään ajatuksen siitä, että seksuaalisuus on alhaista ja hän itsekin on seksuaalisena alhainen. Niinpä hän voi seksiaktin ajan hyväksyä tällaisen ”alennustilan”, minkä jälkeen palaa ”normaalitilaansa”. Tällöin seksuaali-identiteetistä tai seksuaalisista mieltymyksistä voi kasvaa eräänlainen alter ego. Avoimesti seksuaaliset naiset harvemmin kätkevät itseensä tällaisia salaisuuksia.)

Takaisin pehmopornoon ja samaistumiseen:

Tiedetään, että ihmiset käyttävät fiktiota eräänlaisena "tunnekatalogina" taikka reagointitapojen ”ohjekirjana”: kertomuksista opimme, miltä jokin tuntuu tai miltä sen pitäisi tuntua, ja kuinka menetellä tämän suhteen. (Ajatellaanpa vaikka käsityksiä romanttisesta rakkaudesta.) En tarkoita, että kopioisimme robotteina kaiken mitä heille näytetään tai kerrotaan. Sen sijaan totean, että tarinateollisuus ohjeistaa meitä tunteiden skaalasta, tuntemisen tavoissa, tunteiden ilmaisuissa ja toiminnassa. (On hyvä pitää mielessä, että tämä tarinateollisuus ulottuu myytteihin asti, ja että "myytit ajattelevat meissä"; kukaan ei ole turvassa tarinateollisuuden vaikutukselta. Tarinat eivät ole "vain tarinoita".) Pahimmillaan tämä tapahtuu ilman, että ihminen edes tiedostaa sitä. Jostakin ne reaktiot sitten vain ponnahtavat; jokin vain vaikuttaa tunteidemme, valintojemme ja toimintamme taustalla. Tarinateollisuus on yksi syy.

Kertomukset - tarinateollisuus - muokkaavat todellisuuttamme, vähintään kokemustamme siitä. Ei siis ole yhdentekevää, mitä kioskikirjallisuutemme - tuo monellakin tapaa sokea piste - pitää sisällään. (Lisäksi, mikään sellainen ”hömppä”, jossa pyörivät suuret rahat, ei ole pelkkää hömppää. Tämän lisäksi suuria rahoja pyörittävä ”hömppä” on myös kaikkea muuta kuin vähä-älyistä, vaikka ulkokuori pettäisikin.)

Mitä vielä tulee "hömppämäisyyteen": On merkillepantavaa, että siinä missä romanttisten tyttökirjojen tiedetään - ja aivan avoimesti tunnustetaan - välittävän tietynlaisia arvoja ja ihanteita, tämä tietämys kuitenkin sivuutetaan kioskiromantiikan kohdalla. Tässä ilmeisesti ajatellaan, että "roska on roskaa" ja sen merkitys on viihdearvon ulkopuolella nolla. Tästä huolimatta myös kioskiromantiikalla on aivan sama arvojen ja ihanteiden välittämiskyky kuin millä tahansa kirjallisuudella – suurempikin, sillä myös menekki on huomattavasti suurempaa ja lukijakunta laaja. 

Let’s get this straight: pidän romanttisesta kioskikirjallisuudesta, etenkin kartanoromantiikasta. Pidän siitä niin paljon, että yritän pitää siitä silloinkin kun se on huonosti kirjoitettua. Jo pelkät stereotyyppiset henkilöt ja kliseiset kuvastot onnistuvat kannattelemaan tarinoita jotenkuten. Tämä saattaa johtua muutamasta erittäin onnistuneesta lajityypin edustajasta, jotka aikoinaan luin ja jotka tekivät vaikutuksen. Ne latasivat mielikuvissani koko genreen voiman, joka triggeröityy tutuista vihjeistä. Mutta uusi voima on aina uutta voimaa. Niinpä minä yhä etsin noille aikoinaan vaikutuksen tehneille tarinoille pärjääviä toisintoja, ja samalla nuo mainiot versiot mielessäni onnistun yleensä loihtimaan lukemiini versioihin sellaista, mitä niissä ei todellisuudessa ole (kuten sankarien ja sankarittarien henkisiä attribuutteja). Niinpä useimmat lajityypin edustajista ovat kaikesta huolimatta pettymys, pelkkää vanhoilla lukukokemuksilla ratsastamista.

Useimmat lajityypin edustajista eivät siis onnistu niin sanotusti viettelemään. Eroottisen latauksen rakentelu vaatii taitoa, ja yllättävän harvoilla menestyneistäkään kertojista on sitä. (Voi toki olla, että olen liian hidas ja vaativainen: ehkä liian moni kertoja etenee liian nopeasti ja suoraviivaisesti enkä ehdi mukaan. Niinpä minä katselen tarinoita kaukaa ja ihmettelen, miksi ne suukottelevat jo nyt! Silloin ajattelen, ettei kirjoittaja ole onnistunut siirtämään kerrontaansa sitä, mitä hänen omissa mielikuvissaan ja tunteissaan tapahtuu – tai sitten hänen ”systeeminsä” vain ”toimii toisella tavalla”.)

Mutta mennäänpä sitten asiaan (tai ainakin lähemmille kierroksille puurokulhoa).

* * *

Fifty Shades of Grey (johon jatkossa viittaan lyhennetysti Shades) on trilogiaksi kirjoitettu eroottinen rakkauskertomus, jossa seurataan parikymppisen opiskelijaneidon ja häntä muutamaa vuotta vanhemman bisnesmiehen kohtaamista ja suhteen kehittymistä. Anastasia Steele ja Christian Grey eivät päästä toisiaan helpolla.

Otan tämän kertomuksen tarkasteluun hieman toisenlaisen näkökulman. Millaisen, se selviää tuota pikaa.

Anastasia on 21–vuotias kirjallisuuden opiskelija, jolla on keskiluokkainen tausta. Hän tulee avioeroperheestä, mutta hänellä on hyvät suhteet molempiin vanhempiinsa. Anastasia kuvataan järkeväksi, luotettavaksi, tasapainoiseksi ja vastuuntuntoiseksi nuoreksi aikuiseksi, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan, kuten toimeentulostaan, fyysisestä kunnostaan ja sosiaalisesta elämästään. Hänellä on pieni mutta läheinen ystäväpiiri. Kämppäkaverina hänellä on vanha bestis. (Bestis on Anastasiaa varakkaampi, kauniimpi, sosiaalisempi ja menestyvämpi – ja silti herra Grey kiinnostuu juuri Anastasiasta.) Pari ihailijaakin löytyy, joten aivan huomaamaton hiirulainen tai seinäkukkanen Anastasia ei vaatimattomuudestaan huolimatta ole. Anastasia kuvataan kuitenkin naiseksi, joka on viehätysvoimastaan melko tietämätön, ja ennen kaikkea: Anastasia on vielä neitsyt.

Christian Grey puolestaan on fantasiamittaluokan alfa. Hänellä on luonnetta (kukaan ei pomottele häntä vastoin hänen tahtoaan), hänellä on valtaa (hän saa tahtonsa toteutumaan sormiaan napsauttamalla) ja hänellä on vaurautta (raha ei ole koskaan este, eikä häneltä puutu asuntoja tai vempaimia. Oma helikopterikin löytyy, ja tietysti oma laskeutumiskenttä kodin yhteydessä. Mutta hänpä tienaakin 24 000 dollaria tunnissa.) Luonnollisesti herra Grey on niin komea, että nainen kuin nainen punastelee hänen seurassaan ja mahdolliset kilpailijat menettävät heti toivonsa. Poikkeuksellisen älykäs ja lahjakaskin herra Grey on. Hänen ainoat vikansa esitellään kutakuinkin meriitteinä: vaikea menneisyys, emotionaalinen etäisyys ja korostunut yksityisyydentarve sekä synkkä psyyken problematiikka kieroine tarpeineen tekevät hänet mystiseksi ja provosoivat uteliaisuutta tai empatiaa…

Kaikin puolin ylivertaisessa asemassa oleva dominoiva alfauros on tuttu jo perinteisestä kotirouvien pehmopornosta. Nämä sankarit ovat tyyppejä, joilla on useita narsisteihin liitettyjä ominaisuuksia, etenkin mustasukkaisuutta ja aggressiivista omistushalua. (Tämä johtuu pehmopornon kartanoromanttisesta taustasta, joka puolestaan pohjaa viktoriaanisen ajan lukuromaaneihin. Sen ajan miesihanne – ja jo arkinenkin miestyyppi – oli nykyisen mittapuun mukaan melkoinen tyranni ja sovinisti. Sellaisia olivat siten myös lukuromaanien sankarit, vieläpä korostetusti. Mutta kun perusta on valettu, se on valettu. Humisevan harjun Heathcliff on edelleen kartanoromaaneissa esiintyvän sankarin kiistaton esikuva.)

Tässä mielessä tarinassa tai sen asetelmissa ei ole mitään uutta.

Erikoiseksi Anastasian ja herra Greyn tarinan tekee miehen seksuaalisten mieltymysten poikkeavuus: He likes it rough – literally. And therein lies the new twist. Pehmoporno ei ehkä olekaan enää niin pehmoa...

* * *

Olin jostain syystä onnistunut välttymään tietämästä kirjasta ja sen tarinasta mitään, aina tämän vuoden alkuun asti. (Tai noh, ehkä minä olin jollakin sivukorvallani kuullut kirjasta, mutta mikään siitä koskevasta puheesta ei ollut havahduttanut minua: en tiennyt, mistä oli kyse, tai että mistään edes oli kyse. Voihan toki olla, että myyräntyö tapahtui salassa; vaivihkaa tuli minuunkin kylvetyksi myöhempään ostopäätökseen vaikuttavia triggereitä…) Vasta kun kuulin Kate Mossin lukevan kirjasta katkelman, höristin korviani: Mikä ihmeen 50 Shades? Sen täytyy olla kova juttu, jos itse Moss on laitettu sitä lukemaan…

Shades on lajityypissään sensaatio, joka on nopeasti saanut ympärilleen fanikunnan ja peräänsä lukuisia kirjallisia jäljittelijöitä. Google-haulla Shadesista pamahtaa 127 miljoonaa osumaa. Miksi ihmeessä? ajattelin. Teoksesta on kuulemma tekeillä elokuvakin, innolla odotettu tottakai.

Kyllä minä uskon, että pehmoporno on lajityyppinä vetävää, mutta että joku teos muka kiilaisi kirkkaasti muiden ohi? Mistä ihmeestä oikein on kyse? Halusin ottaa siitä selvää. Tällä motiivilla perustelin itselleni sarjan hankkimisen. (Krhm.)

(Sitäkin on, muuten, jännää seurata, kuinka tämän kirjan hankkineiden ja lukeneiden on yleensä perusteltava tekonsa jotenkin. Brittiläisessä dokumentissa eräskin korkeasti koulutettu nainen oli kuulemma vain halunnut tarkastella kirjassa kuvattuja sukupuolirooleja… Selitys olisi muuten mennyt läpi, mutta nainen oli leikannut kirjansa kannet pois, jotta kukaan ei tietäisi hänen lukevan Shadesia. Mitä hävettävää on sukupuoliroolien tarkastelussa? Ja ne naiset, jotka eivät keksi mitään älykästä syytä, eivät kuulemma itsekään ymmärrä, miksi ovat oman kappaleensa ”tuollaista karmeaa roskaa” hankkineet… Niinpä niinpä.)

Mutta ihan oikeasti: ajattelin, ettei Shadesissa voi olla mitään sellaista, mitä ei löytyisi lähes mistä tahansa kioskikirjasta. Itse asiassa yritin oikaista mutkat ja edetä suoraan romaaniin, joka kuulemma vastasi tarpeeseen mitä-lukea-50Shadesin-jälkeen. Tämä kirja oli kuitenkin hyvin latteaa luettavaa, sellaista, jota ei jaksa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle hyvän mahdollisuuden sille annettuaan, ja ehdottomasti kirja, joka ei mitenkään erotu parempana muiden lajityyppinsä edustajien joukosta.

Niinpä palasin takaisin lähtöruutuun. Heitin Shadesille haasteen ja tungin sen ostoskoriini. Kas niin, kerropas minulle, mistä sinussa on kysymys; viettele minut jos osaat.

Ja katso: tapahtui sellaista, mitä tapahtuu vain harvojen kirjojen kohdalla. Tunsin olevani vietelty! (On kuin kirjalla olisi aivan oma henkensä, joka riivaa lukijan…) Lukiessa minussa tapahtui jotakin – sen lisäksi että vaivuin puolitranssiin...

Jos koen tällaista, haluan tietää mistä se johtuu. Halusin tutkia tarkemmin sitä, ”kuinka teksti liikuttelee lukijaansa”: mistä ja miten kerronta on rakennettua; kuinka ihmeessä sellaisen lukukokemuksen saa synnytettyä! Tulin vakuuttuneeksi siitä, että kirja on taidolla kirjoitettu.

Toinen kiinnostava havaintoni oli, että vaikka teos sisältää runsaasti graafista seksielämän kuvailua, sen lukeminen ei jätä jälkeensä ”likaista oloa”. Jostain syystä seksuaalisuus, niin poikkeavana kuin sen ilmaisu tarinassa esitetäänkin, onnistutaan välittämään erittäin hyväksyttävänä ja inhimillisenä, jopa kauniina.

Luulen, että tämä johtuu tavasta, jolla lukijan tunteet ja älylliset tarpeet otetaan huomioon. (Tiedän, että Shades ja "älyllisen tarpeen huomioiminen" kuulostaa naurettavalta yhdistelmältä, mutta kerronnassa ihan oikeasti tiedetään, mikä kutkuttaa ja ketä.) Asioihin edetään vähitellen, houkutellen, kannustaen ja ovelasti tilaa jättäen. Dynamiikan rakentelu on keskeistä. Tavalliseen pehmopornoon nähden Shades myös problematisoi paljon enemmän ja perustelee huolellisemmin – myös käytännön seksielämää. (Saamme esimerkiksi tietää, että virtsanpidätys voimistaa orgasmia ja että anaaliseksi on hyvä aloittaa hyvin pienin venytyksin.) Mutta ennen kaikkea tiedämme, mitä Anastasiassa tapahtuu – myös muualla kuin jalkojen välissä.

Valmistelu on siis huolellista ja ennen kaikkea kärsivällistä. Lukijaa ei pidetä helppona: häntä maltetaan kutsua psykologisesti mukaan, hitaasti ja hartaasti - jännitteestä kuitenkaan tinkimättä:

Monet kirjailijat eksyvät kauas muihin juoniin ja sivuhenkilöihin rakentaessaan "odotuksen" tunnelmaa: he vain unohtavat hetkeksi päähenkilönsä tai erottavat heidät toistensa seurasta. Tällainen on yleensä pelkästään turhauttavaa. Shades ei sorru tähän. Pidin kerronnassa hyvin viehättävänä juuri sitä, että sen täyttävät lähes kokonaan pariskunnan kohtaamiset; kerronta osaa pysyä itse asiassa! Kotirouvien pornon ei kannata keskittää kunnianhimoaan muualle. Viehättävää oli huomata myös se, että juuri kun luulee nähneensä jo kaikki temput, niitä keksitään jatkuvasti lisää. Kun lataus on lauennut eikä enää osaa odottaa parempaa tai edes yhtä hyvää - here we go again!  Kerronta on siis jännitteen rakentelussa taiturimainen, pakko sanoa. (En osaa äkkiseltään edes kuvitella kaikkea sitä energian määrää, joka kerrontaan on täytynyt purkaa... Mistä sellainen on oikein löytynyt!)

Pitkäjänteisyyttä on kerronnassa muutenkin. Yksi ainoa seksikohtaus saattaa kestää sivukaupalla. Kuinka moni kirjoittaja kykenee kannattelemaan yhteen ainoaan seksiaktiin liittyvää kerrontaa ja sen vaatimaa tunnelatausta niin pitkään? Harva.

Monet lukijat pitävät tätä - kerrrontaa kauttaaltaan leimaavaa pitkäjänteisyyttä - puutteena. Heidän mielestään kerrontaa tulisi tiivistää, sillä "jaarittelu" tekee tekstistä heidän silmissään kömpelöä, jollakin tapaa harrastelijamaista. Sellaisena tekstin tyyliä pidetään ylipäätään. "Paremminkin olisi voinut kirjoittaa!"

Olen toista mieltä. (Toki jos Shadesin tarkoitus olisi edustaa korkeakulttuuria, tilanne olisi toinen. Mutta Shadesin tarkoitukset lienevät muualla. Kuka väittää, että ne "muut tarkoitukset" olisivat vähemmän tärkeitä, vähemmän vakavastiotettavia?)

On totta, ettei kerronta ole viimeisen päälle hiottua, mutta minusta tätä voi pitää jopa laskelmoituna ”huolimattomuutena” (vähän kuten ”huolimatonta” kampausta tai pukeutumista silloin kun tiedetään, että juuri tuo ”huolittelemattomuus” kerää tyylipisteet ja on vetovoimaista). "Huolimattomasti" kirjoitettuun ei suhtauduta turhan vakavasti...

Tätäkin oleellisempaa on kuitenkin pitkällisen kerronnan vaikutus lukijaan: kerrontaan samaistuvalle se on yksinkertaisesti hypnotisoivaa. – Ja silloin on luonnollisesti alttiimpi esimerkiksi suggestioille. (Ajatelkaapa mikä vaikutus luetulla voi olla, jos taustalla soi myös kertomuksen soundtrack… Joskus peruskouluaikoina englannin opettajamme valmisti meitä sanakokeisiin juuri siten. Hän soitti klassista musiikkia samalla, kun hänen monotoninen, rauhallinen äänensä luki sanoja.)

Emotionaalinen manipulointi on siis taitavaa. Jos se lisäksi tapahtuu tekstissä, joka ei pelota "terävyydellään", lukija voi huoletta rentoutua: "Perheenäiti siinä vain kirjoittelee."

Niinpä Shadesin sijoittaminen hömppäviihteeksi on pettävää. Teos on nimittäin mainettaan huomattavasti fiksumpi. En tarkoita tällä kirjan korkeakirjallista asemaa (Forget it!), vaan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu: hämmästyttävällä psykologisen rakentelun taidolla. Juuri tätä rakentelun taitoa tarkoitan, kun puhun kirjan ilmaisemasta hyvästä ihmistuntemuksesta. Samalla tämä hyvä ihmistuntemus pidetään jollakin tapaa kätkettynä. (Vähän kuten mainoksissa.)

En voinut keskeyttää lukemistani. En edes muista, milloin viimeksi olisin lukenut niin suoraa soittoa yhtään mitään. Sellainen on minulle hyvin harvinaista, sillä olen hidas, maisteleva lukija.

Tässä vaiheessa lukukokemustani - huomattuani mikä vaikutus luetulla minuun on - kiinnostuin tarkemmin kerronnassa käytetystä sanastosta. Jo suomenkielinen versio oli hätkähdyttävä, mutta englanninkielinen versio löi lusikan pohjaan.

Kun herra Grey esimerkiksi liikauttaa päätään, viljellään sanaa ”cock”. ”He cocks his head.” Cock, cock ja cock. Ja vielä kerran cock. (Illalla sängyssä sitä sitten ihmettelee, mistä se cock tulee niin vahvasti mieleen...) There's more:  ”blow”, ”I swallow”, ”hard”, ”penetrate”, ”heat up”, ”trying to suppress”. Uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Tässähän alkoi tulla jo mainonnan subliminaali viestintä mieleen!

Koska kertomus tutustuttaa lukijan sadomasokismiin, on asenteiden välittämisen kannalta johdonmukaista, että myös ns. väkivaltadiskurssin sanasto on tehokkaassa käytössä. "Hit", "blow-by-blow", "hold", "dominate", "stuck", "struggle" - ja siis yhteyksissä, jotka eivät suoraan ja ilmeisesti liity minkäänlaisiin "sessioihin."

On siis sangen mielenkiintoista kiinnittää erityistä huomiota kerronnan sanavalintoihin ja sanontoihin, vaikka ne näennäisesti (eli asiayhteyden ja käyttöyhteyden perusteella) saavat aivan eri merkityksen.

Kiinnostavaa on seurata myös rentoutumiseen ja vastaanottavaisuuteen liittyviä suggestiota: lukija lienee jo valmiiksi hyvissä tunnelmissa eroottisen latauksen tihentymisestä ja pitkällisen kerronnan vaikutuksesta, kun hän etenee kuvauksiin sankarittaressa tapahtuvista toisenlaisista muutoksista: "My mind is suddenly paralyzed"...."his soft, warm voice"... "out of my head"..."sliding into a new position".... "I feel like I've come up for air"...Tämän jälkeen tulevat varsinaiset "käskyt": "Obey his command"... 8)

(Ei ihme, että Anastasiassa puhuu pian myös "sisäinen jumalatar" - joka on kovasti herra Greyn miellyttämisen perään, tottakai.)

Tämän aiheen käsittely – sanojen diskursiivinen seulominen – on erittäin kiehtovaa ja antoisaa, mutta veisi hyvin paljon aikaa ja tilaa. Niinpä jätän tämän nyt tähän. Sanonpa vain, ettei valitun sanaston käyttelyä yhdessä ”hypnotisoivan” kerronnan kanssa tule vähätellä.

Toki: tarina ja kerronta ovat avoimesti eroottisia. Tässä mielessä erotiikka ei ole mikään "piiloagenda". Mutta tehokeinot on totisesti otettu käyttöön! Lukijaa kosiskellaan ihan tosissaan.

Manipuloivaa vaikutusta ajatellen on myös kuvaavaa, että tarina haluaa kosketella lukijassaan kaikkia aisteja: meille kerrotaan, miltä jokin tuoksuu, maistuu, näyttää, kuulostaa ja etenkin tuntuu. (Mielikuvaharjoittelussa tällainen on erittäin tärkeää. Mielikuvaharjoitteluhan on toimintaa, joka edeltää varsinaista tekemistä.) Jopa kuudetta aistia viritellään: Anastasia on kuulemma vakuuttunut siitä, että herra Grey osaa lukea ajatuksia. Lisäksi Anastasia kuvailee toisinaan kokevansa "haamumaisia" kosketuksia kehollaan ja mielessään. Chakratietoisuuttakin Anastasialla tuntuu olevan, sillä vähän väliä hän kuvailee tunnelmiaan alavatsansa reagointien kautta.

En yhtään ihmettele, että tällainen kerronta tehoaa etenkin naislukijoihin – joista osa varmaankin alkaa kuin taikaiskusta tuntea outoa viehtymystä ”rajojensa kokeiluun”...

Kun avaa Shadesin, avaa Pandoran lippaan. Sen aarteita - tai varjoja - on vaikeaa pyydystää huoneen nurkista enää takaisin omaan rasiaansa ja sulkea kantta. Fifty Shades Freed. No kidding.

Takakannessa lukijalle luvataankin seuraavaa:

”Fifty Shades Trilogy is a tale that will obsess you, possess you, and stay with you forever.”

* * *

Shades on kulttikamaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että tämä on ollut tarkoitus jo ennakolta. Kerronnassa vilahtelee esimerkiksi jatkuvaa tuotesijoittelua, ja onkin todettu, että Shades kaupittelee kokonaista elämäntapaa.

Mielikuvat ja mielikuvitus ovat voimakkaita välineitä, mutta konkretiaa (tai konkretisoitumista) lisäävät myös tarjottu "tuoteluettelo" ja esimerkiksi ruokalistat. Tavaroiden kannalta on kuvaavaa, että suurin osa mainituista tavaroista on tavallisen keskiluokkaisen saatavilla. Kertomuksen maailman konkretisoitumisen kannalta tämä on tähdellistä. (Muutoin se on hieman merkillistä: äijä on ökyrikas, joten jos fantasian tielle on lähdetty, miksi emme saa kuvitella, että jokainen saisi oman helikopterin... ) Tällainen antaa ymmärtää, että tarinan haluataankin tulevan myös todellisessa elämässä jollakin tavalla eletyksi. Halutessaan voi pukeutuakin kuten Anastasia Steele tai Christian Grey. (Kuinkahan paljon tarina lisää myös erään - kertomuksessa tavan takaa toistellun - automerkin menekkiä…)

Merkittävää on myös musiikin osallisuus: läpi kirjasarjan meille kerrotaan, millaisia lauluja tarinassa kuunnellaan, jopa se, millainen musiikki soi merkittävissä seksikohtauksissa. (Kun lukija seuraavan kerran kuulee samaa musiikkia, ajatteleeko - tunteeko - hän tarinan seksikohtausta? Vai haluaako hän jopa kopida tarinassa nimeltä mainittua musiikkia omiin "helliin hetkiinsä"...?) Kiinnostavaa on sekin, että mukaan on mahdutettu myös 1990-luvun hittielokuvan, Sliver (1993), tunnnusbiisi: Principles of Lust (by Enigma). Toisin sanoen tarina punoo verkkoonsa myös Sliveriin liittyviä latauksia. Tämä itsessään ei ole tietenkään mitenkään ihmeellistä. Totta on nimittäin sekin, että intertekstuaaliset viittaukset kuuluvat postmoderniin kirjoittamiseen. Joka tapauksessa, innokkaimmat fanit ovat koostaneet tästä musiikista YouTubeen soundtrackeja.

(Ai, katsos vaan! Kirjalle – tai tulevalle elokuvalle – on jo julkaistu myös virallinen soundtrack, klassinen albumi: Fifty Shades of Grey: The Classical Album. Music selectd by author E L James. Jaa että julkaistu yhdestoista syyskuuta? Kiinnostava valinta julkaisupäiväksi, etenkin englanninkielisellä alueella.)

Vaikuttaa siis siltä, että kokonainen oheistuotteiden maailma on jo alkumetreillä valjastettu elävoittämään kertomukseen sukeltamista ja laajentamaan sen maailmaa lukijan todellisuudessa (tai jopa luomaan kertomukselle oman paralleelitodellisuutensa lukijan arkielämään).

Tähän tehtävään on valjastettu myös jo olemassa oleva - ja juuri mainitsemani - intertekstuaalisten viittausten verkosto, kuten vaikkapa epäsuora viittaus elokuvaan Sliver – puhumattakaan suorista viittauksista esimerkiksi Tessin tarinaan (Tess of the D’Urbervilles). Palaan tähän!

Myös Stephanie Meyerin luoma Twilight-saaga kuuluu kuvioon. Fanit osaavat kertoa, että Shades on jonkinlainen Twilightin oheisilmiö; Shadesin tarina kuulemma alkoi ns. fan fictiona Twilight -fanien sivustolla.

Itse en ole lukenut Twilight-sarjaa (korjaan tämän tilanteen jossain vaiheessa...), mutta kylläkin useita esityksiä yhtäläisyyksistä, joita Shadesin ja Twilightin välillä nähdään. (Näitä ovat mm. sankarittaren tavallisuus, sankarin ylivertaisuus ja epätavalliset ominaisuudet, tarinan luonne ja juoni: sankari on sekä vaarallinen että kiehtova, ja hänen viehtymyksensä sankarittareen on pakkomielle. Tarinan päämääränä on yhteen liittyminen avion ja perheen perustamisen kautta.)

On todettava, että jokainen listatusta yhtäläisyydestä sopisi lukuisiin lajityypin - sekä romanttisen tyttökirjallisuuden että kotirouvien pehmopornon - edustajiin. "Löydökset" eivät siis osoita mitään sellaisia yhtäläisyyksiä, jotka rinnastaisivat juuri nämä kaksi tarinaa toisiinsa ja sulkisivat muut ulkopuolelle. Niinpä uskonkin tässä asiassa enemmän Meyeriä, jonka näkemyksen mukaan Shades poikkeaa oleellisesti hänen omasta saagastaan; hän ei näe Shadesin olevan Twilightin seksikkäämpi veriso. Fanien löydöksissä tulee kuitenkin osoitetuksi, että kotirouvien pehmoporno todella on jatkoa romanttiselle tyttökirjallisuudelle: Meyerin Twilight -saaga edustaa viimeksi mainittua, Shades puolestaan ensin mainittua.

(Hypoteesina tai ajatuskokeena: sille voi olla syynsä, että Shades on synnytetty juuri Twilightin kyljessä: eikö olekin mahtavaa saada valmis - ja runsas - lukijaryhmä omalle tarinalleen? Jos Shades on harkittu, eli jossain määrin ennakolta suunniteltu tuote omine agendoineen, tällainen synnytyspaikka on likipitäen täydellinen. Melko täydellinen olisi nimittäin myös kertomuksen syntytarina viattomana fanikirjallisuutena: kertomuksena, jossa perheenäiti vain halusi jakaa oman fantasiansa... Ja kuinkas sitten kävinkään niin, että juuri Shades sai alleen valtavan tuotantokoneiston. Kappas vaan! Voisi sitä kait kömpelömminkin valmistaa tilaustuotteita.)

Kaikki tämä tällainen on lukijan ”haltuunottoa” ajatellen tehokasta, mikä luonnollisesti lisää lukijan samaistumisen intensiteettiä.

Huomautan, ettei Shades suinkaan ole poikkeus. Se on vain yllättävän tehokas (ja tarkkaavaisemmalle lukijalle myös ilmeinen). Shades on Tuote, jonka tehtävä on ”tuotteistaa” myös lukijakuntaansa - siinä missä lähes minkä tahansa muunkin massaviihdetuotteen tehtävänä on vaikuttaa kuluttajakuntaan.

Ei ole uusi totuus, että identiteetit ja elämäntavat ovat myynnissä.

* * *

Palataanpa vielä samaistuttavuuteen.

Sanokaa mitä sanotte, mutta parikymppinen neitsyt ei ole sellainen harvinaisuus kuin viihdeteollisuus antaa ymmärtää. Kertomus osoittaa kaikkineen niin hyvää ihmistuntemusta, että uskon myös tarinan kirjoittajien tietävän tämän. (Sisällytän tarinan työstäjiin siis koko tuotantotiimin.)

(Mitä tulee mainitsemaani hyvään ihmistuntemukseen, toistan vielä:

Kun puhun kerronnan ilmaisemasta hyvästä ihmistuntemuksesta, tarkoitan sitä merkityksessä 'tietää mistä napista painaa'. En siis tarkoita, että tarina olisi syvällinen tutkielma ihmisestä ja ihmisyydestä.... Hyvä ihmistuntemus pidetään siis jollakin tapaa kätkettynä, kuten todettua - vähän kuten mainoksissa.)

Niinpä ajattelen, että tarinan varsinainen tai tärkein kohderyhmä ovatkin juuri Anastasian kaltaiset naiset: viattomat (nuoret) naiset, sellaiset älykkäät, järkevät ja tasapainoiset, jotka ”eivät yleensä” lue tällaista tai ”tulisi edes ajatelleeksi” sadomasokismia osana omaa seksielämäänsä. Tällaisia anastasioita voisi pitää viihdeteollisuuden suorittaman ja yliseksualisoimaan pyrkivän ”aivopesun” kannalta vielä valloittamattomana linnakkeena, jonka markkinateollisuus haluaisi valjastaa käyttöönsä. Väitän siis, että Shadesin eräs tärkeä funktio on puhutella juuri tällaista kohderyhmää ja herätellä tai ohjailla heidän seksuaalisia mieltymyksiään, myös miesihanteen asettamisen kautta. (Seksuaalisuus ylipäätään on tärkeä alku-/taustavoima missä tahansa asennemaailman, tunne-elämän, arvojen, normien, ihanteiden tai toiminnan muokkaamisessa ja ohjailussa. Jokainen mainospsykologi tietää tämän.)

Sadomasokismin suosio onkin kuulemma noussut, ainakin hetkellisesti, Shadesin kaltaisen kirjallisuuden myötävaikutuksella: kokeilunhalu lisääntyy ja rajat madaltuvat. Mistä tällaisesssa pyrkimyksessä on kyse? Kuka tästä kaikesta hyötyy? Kokeilunhaluinen ihminen itsekö, tutustuessaan laajempaan seksuaalisen ilmaisun skaalaan tai omiin ”pimeisiin puoliinsa”? Noh, ainakin muutama seksivälinekauppias saanee muutamalle vempeleelle tai asusteelle paremman menekin.

Mutta ehkä myös herra Greyn kaltaiset ihmiset löytävät sitä helpommin sukupuolikumppanin, mitä useampi ”tavis” on valmis laajentamaan repertuaariaan. Ja kaikki tämä tällainen pian ilman, että poikkeavuuksia on enää tarvetta piilotella. (Kirjassa herra Greyn ”leikkihuone” on toistaiseksi suuri salaisuus, josta varsinkaan hänen läheisensä eivät tiedä mitään.)

Kaikkia tällainen skenaario ei miellytä. Ehkä tässä on problematiikkansa kannalta kyse hieman saman tyyppisestä aiheesta kuin flirttailussa pedofilian kanssa, ajatellaanpa vaikka Lolita –tarinoita taikka muotia, joka seksualisoi pikkutyttöjä (puhumattakaan monista härskeistä, lapsille suunnatuista leluista tai makeisista). Onko tämä jotakin yleistä ”seksuaalisuuden vapautusrintamaa”, vai mistä on kyse? Että kullekin makunsa ja tarpeidensa mukaan, ihmisoikeuksiin, yksilönvapauksiin ja postmodernismiin vedoten?

Mutta nyt lähemmäs kertomuksen henkilöitä:

Herra Grey ei ole neitsyyden perään. (Itse asiassa se on hänelle aluksi pettymys, ennen kuin hän tajuaa kokemattomuuteen liittyvät loistavat mahdollisuudet ja ”ainoan omistajan” oikeudet.) Sen sijaan hän näkee Anastasiassa potentiaalisesti kelvollisen alamaisen: naisen, jonka voisi kouluttaa alistumaan oikeaoppisesti ja täyttämään herra Greyn salaiset tarpeet.

Anastasia itse pohtii luonnettaan näin:

Am I submissive? Maybe I come across that way. Maybe I misled him in the interview. I’m shy, yes… but submissive? I let Kate bully me – is that the same? And those soft limits, jeez. My mind boggles, but I’m reassured that they are up for discussion. (Fifty Shades of Grey, 176)

Anastasia on siis muokkailtavissa.

”We run an excellent internship program here”, [Mr. Grey] says quietly. I raise my eyebrows in surprise. Is he offering me a job? (Fifty Shades of Grey, 15)

Herra Grey lienee hyvä kouluttaja:

“I’m very good at judging people. I know how they tick, what makes them flourish, what doesn’t, what inspires them, and how to incentivize them. I employ en exceptional team, and I reward them well.” (Fifty Shades of Grey, 10)

Lukijana nyökkään. Herra Greylla on todellakin juuri oikeat sanat, juuri oikeat teot ja juuri oikealla tavalla häiritsevät perustelut ja kysymykset. Hänen hienotunteisuutensa ja röyhkeytensä on sekoitettu tismalleen oikeaan suhteeseen, ja huumori sohii vakavuuden seassa tappavan tehokkaasti.

Pitäkää kiinni hatuistanne ja asettakaa jalkanne tukevalle kalliolle, mikäli haluatte selviytyä herra Greyn käsittelystä kellahtamatta!

Herrra Grey jatkaa:

“My belief is to achieve success in any scheme one has to make oneself master of that scheme, know it inside and out, know every detail. I work hard, very hard to do that. I make decisions based on logic and facts. […] I don’t subscribe to luck or chance, Miss Steele. The harder I work the more luck I seem to have. It really is all about having the right people on your team and directing their energies accordincly. I think it was Harvey Firestone who said: ‘The growth and development of people is the highest calling of a leadership. […] I exercse control in all things, Miss Steele”, he says without a trace of humor in his simle. I look at him, and he holds my gaze steadily, impassive. […] “Besides, immense power is acquired by assuring yourself in your secret reveries that you were born to control things”, he continues, his voice soft.” (Fifty Shades of Grey, 10)

”Born to control things”? Herra Greyn valta-asema kuvataan sangen kiintoisaksi.

(Tässä yhteydessä on mielenkiintoista muistaa, että tarinan alkuperäinen nimi oli kuulemma "Masters of the Universe"...)

Kaiken lisäksi herra Greyn kuvataan toistuvasti hymyilevän ”sisäpiirin hymyään” (”he smiles a wicked, knowing smile”; ”he smirks his private-joke smile”, 489). Kiinnostava myös tuo viittaus ”sisäpiiriin”. Mikä ihmeen ”sisäpiiri”? Ja mikä perhana se sisäpiirin juttu oikein on? Sitä meille ei kerrota; koskaan ei paljastu, mistä tässä hymyilyssä on kyse. (Ilmeisesti syystä, ettemme kuulu ”sisäpiiriin”.) Voimme vain käyttää mielikuvitustamme tai sivuuttaa koko jutun.

Lukiessa tulee paikoitellen mieleeni penkkaripäivä, jolloin olin lukion ensimmäisellä. Abiturientit saivat luvan kanssa kiusata meitä ekaluokkalaisia. Niinpä kesken erään tunnin sisään ryntäsikin muutaman abin joukko: Se jakaa jokaisen eteen lomakkeen, eräänlaisen testin, joka tulee ratkaista parhaan kykynsä mukaan. Kahlattuamme lomakkeen kysymykset läpi paperit kerätään talteen. Sitten meille kerrotaan, että vaivannäkömme on ollut turha, ja että jos olisimme olleet hiukankaan fiksumpia ja tarkkaavaisempia, olisimme tajunneet sen. Lomakkeessa on kuulemma selkeästi kerrottu, ettei kysymyksiin tarvitse vastata, koska koko testi on pelkkä vitsi ja huijausta. – Mutta tämä toteamus on piilotettu muun tekstin sekaan sillä tavalla, ettei kenellekään ole tullut mieleenkään ottaa väitettä todesta: mikään siinä kontekstissa, johon ”totuuslauseke” on upotettu, ei vihjaa lauseen ”todellisesta” merkityksestä tai siitä, että kyseessä olisi muuta tekstiä ”todempaa” tekstiä, jonka nojalla tehtävän voisi keskeyttää. Päinvastoin: asiayhteyden perusteella lause kuulostaa täysin perustellulta osalta muuta tekstiä. Mutta vain tekijät tiesivät tämän; hidden in the open. Juuri tähän se vitsi sitten perustuikin. Hee hee.

Tämä muisto ja herra Greyn virnistys mielessäni Shadesin lukemisesta tulee huomattavasti jännittävämpää ja monitulkintaisempaa:

”The BDSM is a distraction from the real issue” (Fifty Shades of Grey, 472).

Ilman tätäkin lausahdusta olen valmis väittämään, että tarina käsittelee kinkyseksiä huomattavasti syvällisempää ja laaja-alaisempaa alistamisen ja alistumisen tematiikkaa: Minä olen sinun herrasi, kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla – ja sinä pidät siitä, ja sinä haluat miellyttää minua. Sinä olet orja joka rakastaa orjuuttaan.

Seuraava  katkelma, jonka olen repäissyt perustelemaan yllä olevaa väitettäni, tulee vähän äkkiseltään; tapahtumaan saattaa olla vaikea hypätä kylmiltään mukaan. Tosiasiassa sitä on edeltänyt huolellinen ja suostutteleva, pitkäjänteinen rakentelu, joka saisi paremmin ymmärtämään sen, miksi sankaritar suhtautuu kuten suhtautuu. (Otteen alleviivaus oma.)

 ”Are you a sadist?”

”I’m a Dominant”. His eyes are a scorching grey, intense.
“What does that mean?” I whisper.
“It means I want you to willingly surrender yourself to me, in all things.”
 I frown at him as I try to assimilate this idea.
“Why would I do that?”
“To please me”, he whispers and cocks his head to one side, and I see a ghost of a smile.
 Please him! He wants me to please him! I think my mouth drops open. Please Christian Grey. And I realize, in that moment, that yes, that’s exactly what I want to do. I want him to be damned delighted with me. It’s a revelation.
“In very simple terms, I want you to want to please me,” he says softly. His voice is hypnotic.
 “How do I do that?” My mouth is dry, and I wish I had more wine. Okay, I understand the pleasing bit, but I am puzzled by the soft-boudoir Elizabethan-torture setup. Do I want to know the answer?
 ”I have rules, and I want you to comply with them. They are for your benefit and for my pleasure. If you follow these rules to my satisfaction, I shall reward you. If you don’t, I shall punish you, and you will learn,” he whispers. (Fifty Shades of Grey, 100)

Tarina siis kylvää halua alistua; nautinnon ja merkityksen saamista siitä, että alistuu oikeanlaiselle auktoriteetille. (Huom: ei siis kenelle tahansa; alistuminen itsessään ei ole se juttu – vaan alistuminen valitulle auktoriteetille.)

Kertomuksen toistama jako ”herroihin” ja ”orjiin” myös seksiaktien ulkopuolella on niin ilmeinen, että eräät feministit kokevatkin kirjan tekevän vahinkoa tasa-arvolle ja palauttavan miehen ja naisen rooleja vuosikymmeniä taaksepäin.

Niin. Toisaalta voisi ihmetellä sitäkin, miksi kukaan feministi ajattelee, että ”harmiton hömppä” voisi uhata vuosikymmeniä rakennettuja instituutioita taikka muuntaa suuren yleisön arvo- ja asennemaailmaa.

Mutta kyllähän se voi. Katsokaa volyymia, katsokaa vaikutusta.

Itse näenkin kirjan mainitun teeman edeltävääkin laajemmassa yhteydessä. Mielestäni kirjan asetelman voi tulkita viestittävän kokonaista väestön jakamista ”herraluokkaan” ja ”orjaluokkaan” - etenkin, koska herra Grey ei kuulu "tavalliseen kansanosaan".

Tässä tulkinnassani ei siis ole tärkeää yhden yksittäisen miehen ja yksittäisen naisen tarina, vaan se, mitä sankari (herra) ja sankaritar (orja) edustavat. Se, että ”orjaluokkaa” edustaa tässä nainen, voidaan ymmärtää pelkkänä alistuvuuden tehosteena: feminiininen puoli on passiivinen, alistuva osapuoli; alistumishalu on feminiininen ominaisuus huolimatta siitä, kumpi sukupuoli sitä harjoittaa.

Tällainen alistuminen – alistumaan saaminen alistuvan osapuolen omasta halusta – on tehokkaampaa alistamista kuin pakolla ja voimalla alistaminen. Niinpä voimakkain tai taitavin herra saa orjansa haluamaan alamaisuuttaan.

Noh, järjestystä ja johtajia sinällään tarvitaan, eipä siinä mitään, mutta -.

Toisin sanoen tällaiset tarinat, silloin kun niiden vaikutuksella todella on volyymia, osallistuvat jopa yhteiskuntarakenteiden muokkaukseen. Yhteiskuntia on ennenkin rakennettu ja muokkailtu kirjallisuuden avulla. Tarinoiden ja kerronnan voimia ei tule vähätellä.

”The only man I’ve been attracted to, and he comes with a bloody contract”…(Fifty Shades of Grey, 176)

A bloody contract? Nyt tämä alkaa kuulostaa jo sopimukselta paholaisen kanssa. 8)

Entäs tämä; tässä Anastasia saa varoituksen:

”How dare you judge our lifestyle? You know nothing, and you have no idea what you’re getting yourself into” (Fifty Shades Darker, 521 )

(“Our” lifestyle?)

Mutta Anastasian reaktion voi summata tähän:

”Desire pools dark and deadly in my groin.” (Fifty Shades of Grey, 15)

Dark? Deadly? Noh, ehkä tässä vain ratsastetaan goottiromantiikalla.

* * *

Kuvaavaa on, että suuren – sanoisinko valtavan suuren – osan tarinasta saa kuvaus Anastasian sisäisen maailman muutoksesta, siitä, kuinka hänen asennemaailmansa ja tunne-elämänsä vähitellen muokkautuvat. Kirja kuvailee hyvin yksityiskohtaisesti, millaisen prosessin Anastasia käy läpi ennen kuin hän on valmis hyväksymään sadomasokistisen seksin osaksi omaa sukupuolielämäänsä. Lisäksi kirja kuvailee seikkaperäisesti, mitä kaikkea herra Grey Anastasialle tekee – fyysisesti ja psyykkisesti – päästäkseen päämääräänsä, suorittaakseen koulutuksena loppuun ja tehdäkseen Anastasiasta äärimmäisen alistujan, joka on valmis mihin tahansa ”herransa” puolesta. Kirjan lopussa tämä alistuminen ja omistussuhde ovat täydelliset.

Paitsi että Anastasia on luovuttanut herra Greylle sydämensä ja kietonut tunne-elämänsä ja elämäntarkoituksensa miehen ympärille, he ovat myös solmineet juridisen liiton, avioliiton. Herra Greylle avioliitto tarkoittaa nimenomaan omistussuhdetta. (Tästä syystä hän onkin jatkuvasti pelännyt menettävänsä Anastasian: ellei hänellä ole lainvoimaista ”omistajuutta” naiseen, hänellä ei ole "todellista" vaikuttamiskykyä.) Tärkeintä herra Greylle ei siis ole suhteen henkinen puoli, kuten ”sydämen antaminen” tai edes papin aamen, vaan se, että nimet ovat paperissa.

Grey kuvailee, että kaikki mikä kuuluu hänelle, kuuluu myös Anastasialle. Mutta jos Anastasia ei enää omista edes itseään, kuinka hän voisi omistaa mitään miehen omaisuudestakaan, edes hänelle nimenomaisesti lahjoitettua? Anastasiasta itsestään on tullut miehen omaisuutta muun omaisuuden joukossa. - Arvokkaampaa omaisuuta toki kuin pelkät tavarat, mutta omaisuutta yhtä kaikki; lintu kultaisessa häkissään. Vielä trilogian lopussakin Anastasia nauttii vankeudestaan. Hänet on voitettu ja valloitettu kokonaan. Hallinta on täydellistä.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa muistaa myös Anastasian viittaukset Stepfordin vaimoihin tarinan alussa, silloin, kun hän ei vielä ollut tustunut herra Greyhin vaan tarkkaili kaikkea ulkopuolisena.

Kuinkas herra Greyn sen tarinan alkumetreillä sanoikaan:

“We run an excellent internship program here” (Fifty Shades of Grey, 15).

You don’t say! (Wait a minute… “Here”… as in… as in the story...for the readers? The story is the program!?)

Olipa tästä tulkinnasta mitä mieltä hyvänsä, kirja sisältää joka tapauksessa omanlaisensa koulutusohjelman. Sille on varmasti syynsä, miksi sadomasokistista sukupuolielämää kuvataan niin huolellisesti, hartaasti, havainnoiden ja asiallisesti.

* * *

Seuraavaksi aion tarkastella lähemmin muutosta, joka Anastasiassa tapahtuu, sekä herra Greyn henkilöä.

To be continued.

Kuvaavaa 8

Ostin viikonlopuksi makeispussin. Hedelmäkarkkini ovat suomeksi ”hyytelöpapuja”. (Nam! Ei yhtä hyvää kuin suklaa, mutta kuitenkin nam.) Pussissa on papuja kolmeentoista lähtöön: ananas, omena, mustaherukka, purukumi, kola, vadelma, kirsikka, lime, passionhedelmä, persikka, mansikkajuustokakku, vanilja ja sitruuna.

Kolmetoista makua! Kolmetoista!

Epäilen vahvasti, että tällaiset pavut valmistetaan neuroottisiin tarpeisiin:

Aivan ensimmäiseksi haluaa kaivaa pussista näytteen kustakin eri mausta, ja asetella nämä eriväriset pavut jonoon pöydälle. Tämä on vaikeaa, sillä esimerkiksi vaaleankeltaiset ananas ja sitruuna muistuttavat sävyiltään toisiaan, ja vaaleanpunaiset maut – vadelma, purukumi ja mansikkajuustokakku – menevät nekin helposti sekaisin. Myös passionhedelmän ja persikan erottaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Joidenkin makujen erottamiseksi on turvauduttava värisilmän sijasta maistamiseen.

Tämän jälkeen haluaa erotella pussin kaikki pavut omiin väri- ja makuryhmiinsä. On nimittäin tärkeää saada maistella kutakin makua puhtaana ja mahdollisimman runsaana makuelämyksenä. Tämä on kuitenkin petollista, sillä nämä suhteellisen pieniltä vaikuttavat eriväriset papanakasat houkuttavat napostelemaan pinon toisensa jälkeen. Neljänneskiloa voi hurahtaa alas huomaamatta! Varovaisuutta on hyvä noudattaa.

Suurin riski liittyy kuitenkin yhdistelemiseen. Makuyhdistelmien määrä tuntuu loputtomalta. Testivaiheessa ei vielä voi olla täysin varma makujen yhteensoveltuvuudesta, ja lisäksi pavut ovat pieniä, jolloin makukin jää pieneksi. (Tämä voi olla ratkaisevaa, sillä vahva maku voi syödä pienemmän, jolloin herkullisen esanssin pikantti ominaisuus voi jäädä oivaltamatta.) Ihanteellisessa tapauksessa makuyhdistelmään kuuluukin vähintään kaksi papua kustakin makuryhmästä, ainakin alussa. (Suhdelukua voi optimoida myöhemmin.) Sekin on ratkaistava, haluaako yhdistellä ainoastaan kahta makua vai heittäytyä haasteellisemmaksi kolmen, jopa neljän eri maun yhdistelmissä.

Luonnollisesti tämä vaihe vähentää papujen kokonaismäärää, ja siten myös edessä häämöttävän optimoidun nautinnon maksimaalisuutta, eli mahdollisuutta saada mahdollisimman paljon mahdollisimman täydellistä:

Entä, jos papuja onkin jäljellä enää viisi, kun lopulta tietää, mikä yhdistelmä on paras, ja osa tarvittavista pavuista on loppunut? Viisas varautuukin toisella pussilla. Ensimmäinen on testipussi, seuraavaa käytetään tositarkoitukseen. (Vieläkin viisaampi ennakoi tämän eikä hanki toista pussia: hampaat säästyvät eikä turhia kaloreita kerry. Jo karkkihyllyn edessä on osattava ratkaista, haluaako olla viisas vai todella viisas. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Siksi karkkihyllyn edessä on aina hankalaa.)

Runsas maistelu on makunautinnon kannalta muutenkin riskaabelia. Maistelu nimittäin aiheuttaa kylläisyydentunnetta. Silloin hyväkään maku ei enää maistu niin hyvältä kuin se voisi maistua tai todellisuudessa maistuu. Toinen sudenkuoppa on alkava sokerihumala, joka sekin voi vaikuttaa arvostelukykyyn. Silloin maistelu ei enää ole niin tarkkaa: pääasiaksi nousee pelkkä mässyttäminen silmät puoliummessa.

Saattaakin olla, että optimaalisessa karkkituokiossa – ainakin tilanteessa, jossa karamelleihin vasta tutustutaan – hypätään makujen yhdistelyvaiheen yli. Jotta kuitenkin osaisi arvostaa puhtaita makuja, on hyvä napsia suuhunsa muutama papana satunnaisotantana eri makuryhmistä. Tämä on myös karkkinälän kannalta rauhoittavaa: silloin löytyy enemmän kärsivällisyyttä järjestelyyn.

Jos ei ole niitä ihmisiä, jotka syövät kaiken kerralla, papanat on jossain vaiheessa pyyhkäistävät takaisin pussiin. Eihän niitä voi pöydällekään jättää: vievät siinä tilaa ja ovat turhana houkutuksena taikka toiminnankorvikkeena.

Seuraavalla kerralla järjestely alkaa alusta, mutta ainakin maut ovat jo tuttuja.

Lempimakujani ovat kirsikka, persikka ja vadelma, passionhedelmä kulkee peesissä. Purukumin makuisia juttuja on omituista niellä. Mustaherukasta en tykkää kovin. Kola ja vanilja ovat ihan jees, samoin omena ja sitruuna, tosin eri tavalla (raikkaankirpsakoita). Ananas ja lime ovat arkisia, turvallisia, pehmeitä. Mansikkajuustokakku oli miellyttävä tuttavuus, mutta se äitelöityy makunystyröissä nopeasti. Hieman ihmetyttää, ettei skaalaan kuulunut banaani, suklaa taikka toffee.

* * *

Kuvaavaa on myös sarjanumero: 8. (Katso otsikko.) Kun kahdeksikon laittaa pötkölleen ja venyttää sitä hieman, saadaan äärettömän symbolinen tunnus. Se sopii hyvin myös hyytelöpapujen tunnusmerkiksi.

(Syön myös suklaapatukkani kuulemma "analyyttisesti": kerros kerrokselta, täyte täytteeltä. Ensin aloitetaan tietenkin kuoresta. Mutta se on jo toinen tarina.)

Kerron sinulle kaiken (version 2.0)

Kerron sinulle kaiken 

Ohjaus: Simo Halinen (2013)

Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén ja Ria Kataja

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

Sami (Franzén) ja Julia (Kataja) ovat opettajapariskunta. Heillä ei mene kovin hyvin: tunne läheisyydestä on kärsinyt. Julia käy puhumassa suhteen ongelmista terapeutille ja toivosi Saminkin tekevän niin. 

Julian terapeutti on siivousfirman asiakas. Niinpä terapeutin luona käy säännöllisesti myös siivooja, Maarit (Klemola). Myös Maarit on käynyt terapiassa - tosin muualla - ja saanut sen hiljattain päätökseen. (Elokuvassa kuljeskellaan siis niin kutsutun terapiasukupolven keskuudessa.)

Eräänä kohtalokkaana päivänä Maarit on jälleen siivoamassa terapeutin vastaanottotiloja. Terapeutti on poissa, ja hetken mielijohteesta Maarit pukeutuu hänen vaatteisiinsa, huulipunaansa ja parfyymiinsa, jopa rannekelloonsa. (Miksi kummassa myös rannekelloon?) Juuri silloin ovelle tulee Sami. Maarit esittäytyy terapeutin kollegaksi ja tarjoutuu auttamaan Samia tämän akuutissa psykologisen avun tarpeessa.

Sami saa vielä saman tapaamisen aikana kuulla, että Maarit on transsukupuolinen eli transnainen. Tämä on häkellyttävä totuus, ja on radikaalia, että Maarit kertoo sen ongelmitta. Sitä hän ei kuitenkaan kerro, että hän vain teeskentelee terapeuttia.

Sami poistuu, ja pian paikalle saapuu hänen vaimonsa Julia. Maarit ei vielä tiedä, että Julia on Samin vaimo, eikä Julia tiedä, että Sami on ollut paikalla. Maarit tarjoaa terapeuttista apuaan myös Julialle.

Kotona Sami kertoo Julialle löytäneensä Maarit nimisen terapeutin. Julia on hyvillään. Hän ei kuitenkaan tiedä, että juuri se Maarit, jonka Julia löysi terapeuttinsa vastaanotolta, on Samin uusi terapeutti.

Tämän asetelman varaan elokuva rakentuu. 

Maarit, elokuvan päähenkilö, on ihminen, jolle tunteet ovat tärkeitä. Hän kertoo, ettei ole koskaan halunnut parantua tunteistaan, ja että kaikki, mitä hän parisuhteelta odottaa, on, että hänen tunteitaan kunnioitettaisiin. Vielä hän ei ole löytänyt sopivaa ymmärtäjää ammattiavun ulkopuolelta. Niinpä Sami tupsahtaa hänen elämäänsä kuin tilauksesta! Maarit arvostaa omia tunteitaan ja tarpeitaan niin paljon, että aloittaa suhteen Samin kanssa.

Maaritin mielestä hänen tarpeensa ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia: hän haluaisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää tunteilleen. Tämähän on kuitenkin vaikeinta maailmassa: ymmärtää syvästi toisen ihmisen tunteita ja hyväksyä ne aidosti ja kunnioituksella. Tätä Maarit kuitenkin vaatii, se on hänen ehtonsa.

Niinpä Maaritin tarve saa hänet käyttäytymään dramaattisesti ja taipumattomasti. Kun mieskandidaatti, Sami, loukkaa Maaritin tunteita heidän ensimmäisellä yhteisellä matkallaan – Sami 'ei kunnioita Maaritin tunteita' kokiessaan hetkellistä epävarmuutta, kun tajuaa olevansa useamman transnaisen seurassa  – suhde loppuu siihen paikkaan. Maarit pakkaa tavaransa ja häipyy.

Tästä alkaa Maaritin alamäki.

Jonkin ajan kuluttua Samin vaimo, Julia, huomaa Maaritin siivousfirman autossa. Silloin Julia tajuaa, että Maarit on teeskennellyt. Julia menee kysymään Maaritilta, miksi tämä on leikkinyt terapeuttia. Maarit, rehellisyyden puuskassaan ja kunnon kansalaisena, tunnustaa samalla myös suhteensa Samiin. Katharttista! (Tähän kohtaukseenko elokuvan nimi viittaa...)

Julia loukkaantuu verisesti, ja uuteen orastukseen lähtenyt parisuhde Samin kanssa murskautuu. Enää Julia ei välitä, hän lakkaa ponnistelemasta. Hän heittää Samin pihalle ja harrastaa seksiä Samin oppilaan kanssa.

Sami suuttuu Maaritille ja käy hänen luonaan. Sami haluaa pyyhkiä Maarit -nimisen luvun elämästään ja haluaa, että Maarit tuhoaisi kaikki kuvat heistä kahdesta, välittömästi. Samin katkeruus johtaa tilanteen myös väkivaltaan.

Maaritille ottaa ohraleipä. Paitsi että hän saa nyrkistä, hän saa myös potkut töistään.

Kuva junia tuijottavasta hiljaisesta Maaritista tuuli hiuksissaan kerjää sympatiaa. ’Elämä on niin vaikeaa ja niin kaunista ja niin epäreilua.’

Elämä ei juuri hymyile Maaritille muutenkaan. Jo tarinan alussa on kuvattu, kuinka vaikeaa Maaritin on löytää töitä omalta alaltaan. Jopa poliisi on Maaritin kimpussa ja vihjaa, että Maaritin taannoinen kohtaaminen alaikäisen pojan kanssa olisi ollut luonteeltaan sopimaton. Nyt poika on tehnyt itsemurhan, ja todistajana kuultu toinen poika on kertonut oman tulkintansa Maaritin käyttäytymisestä. Transsukupuoliseen kohdistuu paljon ennakkoluuloja, joista vähäisimmät eivät liity käsityksiin henkisen tasapainon tilasta (ja sen mahdollisesta "tartuttamisesta").

Maarit on niin epätoivoinen, että on vähällä ryhtyä prostituoiduksi. Hän ei kuitenkaan kykene siihen.

Kieltäytyminen palkitaan. Pian Maarit saa kuulla, että hänen työhaastattelunsa on tuottanut tulosta: lopultakin työpaikka omalta alalta! Tadaa! 

Elokuvan loppuratkaisuja katsellessa tulee tunne, että juuri työnmetsästys on ollut elokuvan keskeisin juoni. 

Tämä on toisaalta huvittavaa, toisaalta ymmärrettävää. Työyhteiskunnassa - jollainen Suomi siis on - juuri työelämän kautta voidaan esitellä laajemmassa merkityksessä yhteiskuntaan sijoittumista, elämän tarkoitusta ja sisältöä, yhteisöelämän rajoja ja normeja sekä oman paikkansa löytämistä ja hyväksynnän kokemista. Niinpä elokuvassa se, kuinka transnaista kohdellaan työhaastettelutilanteissa ja työyhteisöissä, kertoo omaa kieltään transnaisen asemasta ja merkityksestä muulle yhteiskunnalle. 

Elokuvan mukaan transsukupuolinen siis joutuu sopeutumaan, nöyrtymään ja sukkuloimaan paljon, käyttämään kekskeliäisyyttään ja rohkeuttaan löytääkseen paikkansa ja merkityksensä. Osan merkityksestään transsukupuolinen joutuu rakentamaan hyvinkin epävirallisia - jopa epätoivoisia - väyliä pitkin, mistä terapeutin teeskenteleminen ja prostituutio elokuvassa kertovat. Toisaalta terapeutin teeskentely vihjaa myös siitä, että transsukupuolisella voi olla enemmän elämänymmärrystä ja ihmistuntemusta jaettavanaan kuin mistä hän saa tunnustusta.

Kun ajatellaan työyhteisön keskeisyyttä yksilön aseman ja elämäntarkoituksen määrittelijänä, siihen nähden ei ole ihme, että Maarit kertoo kaiken myös - ellei erityisesti - työnanatajilleen, nykyisille ja potentiaalisille.

(Mitä tulee elokuvan muihin juonikuljetuksiin ja henkilöihin: Julia puolestaan tajuaa haluavansa erota Samista. "Ei tämä helppoa ole, mutta ainakaan meidän ei enää tarvitse teeskennellä olevamme onnellisia", Julia kuvailee...)

Loppu hyvin kaikki hyvin...


* * *

Elokuva ärsytti minua. 

Ärsyttävää elokuvassa on kypsymättömän käytöksen intellektualisointi. (Epäkypsyyden problematisointi tai inhimillistävä hyväksyminen olisi eria asia, ihan hyvä asia. Mutta että intellektualisointi... Sellainen tuntuu viestivän, että "oikeasti syvälliset" ja "aidot" ja "viisaat" ihmiset elävät rikkinäistä elämäänsä sydän vereslihalla - ja kaikki muut ovat typeryksiä tai teeskentelijöitä.) 

Palaan tähän. Aluksi käsittelen muutaman muun häiritsevän epäkohdan pois alta.

* * *

Miksi Maarit, joka avoimesti kertoo olevansa transsukupuolinen, ei kuitenkaan voi kertoa olevansa pelkkä siivoja? Tällainen on mielestäni ristiriitaista toimintaa naiselta, joka kuvataan hyvin rohkeana ja rehellisenä.

Voin vain arvailla:

Ehkä myös tämän totuuden rehellinen tunnustaminen vaatisi terapeutin avun? Ehkä kukin totuus - potentiaalisen hylkäämiskokemuksen aiheuttava totuus - on niin vaarallinen, ettei sitä uskalla kohdata yksin.

Ehkä totuus tilanteesta ei silti ole näin syvällinen tai kummallinen: ehkä Maaritia vain hävettää tunnustaa, että hän on pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin ilman lupaa? Että hän tuntee alemmuutta omana itsenään ja siksi teeskentelee? Tämä olisi yksinkertaisin ja ymmärrettävin selitys. – Ja samalla epäjohdonmukainen: Maarit ei osoita tällaista epävarmuutta missään muussa toiminnassaan. 

Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää olettaa, että Maarit valehtelee siksi, että hän haluaa tehdä niin. Ehkä sellainen on jännittävää tai muulla tavoin palkitsevaa. 

Ja ehkä jonkin nimeäminen "valheeksi" on pelkkä tulkinta sosiaalisista konstruktioista, tilanteista ja tapahtumista, eikä pääsyä absoluuttisiin faktoihin edes ole. Kenties ihmisyys on hänelle ”sattumanvaraista” ja ”epäjohdonmukaista”: tila (eksistenssi), jossa ”piilevät voimat”, kuten äkillinen häpeäntunne, voivat ilmaantua ”odottamattomissa yhteyksissä”... Kun tunne on aito, ollaan totuuden äärellä.

Tai ehkä koko elämä on teeskentelyä tai peliä, ja Maarit leikkii paitsi terapeuttia myös naista, itselleenkin. Siinä tapauksessa totta on juuri se mihin kukin haluaa uskoa - aina tilanteen mukaan. Kuinka postmodernia!

Sekin on mahdollista, että Maarit on rehellinen ”oleellisilla tavoilla”. Tähän ”oleelliseen” eivät kuulu ”näennäiset” asiat (kuten kehollisuus jonka syntymässä saamme) tai ”muodolliset” seikat (kuten terapeutin koulutus ja lisenssi). Minä halusin ihan oikeasti ja todella auttaa sinua, Maarit myöhemmin perustelee käytöstään paljastaessaan Samille totuuden.

Työnantajansa Maarit kohtaa sekoilunsa jälkeen selkä suorassa ja silmiin katsoen. Maarit kuuntelee moitteet, ei kiellä eikä selittele. Hän vastaa ainoastaan Anteeksi. 

 Tälläkö kaikki on kuitattu? Näinkö suuri arvo on pelkällä rehellisyydellä? Tämän elokuvan mukaan kyllä. Toki Maarit saa potkut, mutta muita suoria seurauksia tai omantunnontuskia teolla ei näytä olevan. (- Ellei sellaisiin lueta Samin ja Julian avioeroa, johon Maarit on ollut osallisena, vähintään katalyyttina. Avioeron annetaan kuitenkin ymmärtää olevan lopulta vain hyvä asia. Tämän vuoksi eroa ei oikeastaan voi pitää sellaisena Maaritin toiminnasta aiheutuneena kielteisenä seurauksena, jonka voisi katsoa tuomitsevan Maaritin käyttäytymisen.)

Jos Maarit osaakin olla rehellinen - ainakin valikoivasti -, missä ovat Maaritin johdonmukaisuus ja suhteellisuudentaju? Kuinka Maarit voi esimerkiksi vaatia Samilta tunteidensa ymmärtämistä ja kunnioittamista, jos Sami puolestaan ei saa vaatia samaa häneltä, ja hämmentyä omien tunteidensa kanssa ilman hylätyksi tulemisen pelkoa?

Noh, ehkä Maaritin satunnainen johdonmukaisuuden ja kohtuullisuuden puute johtuvat siitä, että hän on kovin tunteellinen. Tämä tekee hänet inhimilliseksi, mutta samalla se paljastaa hänen kypsymättömyytensä. 

(Tunne-elämähän ilmaisee itseään omalle kehitysasteelleen johdonmukaisella tavalla. Esimerkiksi narsistit ovat jääneet kiinni lapsuutensa narsistiseen kehitysvaiheeseen niillä tunne-elämän alueilla, joilla narsismiaan ilmaisevat. Kaikki ovat jonkin verran takertuneita omaan narsistiseen vaiheeseensa. Jos jonkun kohdalla ei näin ole, kyse on oikeasti kypsästä valioyksilöstä. Jeesus lieni sellainen.)

Maarit on itsekäs. Useimmiten häntä motivoivat henkilökohtaiset intressit - myös silloin, kun hän paljastaa totuuksia. (Kenties Maaritin rehellisyys on juuri tästä syystä valikoivaa.) 

Onko Maaritin itsekkyys laadultaan hyvää vai huonoa? Tämä lienee arvo- ja näkökulmakysymys.

Elokuvassa Maaritia ei syyllistetä. Päinvastoin esitetään, että Maaritin kaltaiset joutuvat liiankin helposti syntipukeiksi. Alaikäiset pyöriskelevät identiteettikriisissään joka tapauksessa, ja onnettomat liitotkin hajoavat omalla painollaan. Jos jotakin, Maarit on tehnyt palveluksen sekä hämmentäessään sukupuolisuudellaan että osoittaessaan Samin ja Julian liiton teennäisyyden.

Tunnetotuudet ovat tämän elokuvan maailmassa tärkeintä todellisuutta. Niinpä Maaritin rehellisyys on ennen kaikkea rehellisyyttä omille tunteilleen, ei  konreettiselle tai fyysiselle todellisuudelle. 

Mutta entä, jos tunteet ailahtelevat, ovat pinnallisia tai hataralla pohjalla: koskeeko sama häilyvyys, pinnallisuus tai hauraus silloin myös todellisuutta, kokemusta siitä? Tai kokemusta omasta itsestä? Tai rakkaudesta? Kyllä. Elämää, minuutta tai rakkautta ei voi rakentaa pelkkien tunteiden varaan.

Toinen ongelma koskee tunteita itsessään:

Jos tunteiden aitoutta ja rehellisyyttä mitataan onnellisuudella - kuten elokuvassa tehdään - mennään metsään. Joskus onnellisuus ja sen tavoittelu ovat pelkkää todellisuuspakoa. Joskus käsittelemättömät kurjat tunteet ovat esteenä sille aidolle onnelle, joka muutoin valtaisi tunnetodellisuuden. Silloin epämiellyttävän tunteen välttely voi johtaa oikean onnen - ja samalla totuuden ja todellisuuden - väistelyyn. Niinpä onnellisuuden tavoittelu voi olla suurinta epärehellisyyttä johon ihminen syyllistyy.

Elokuvan hahmot ovatkin ”rehellisiä” tunteilleen tavalla, joka johtaa konflikteihin muun maailman kanssa. Tämä lienee kaukana onnesta ja harmoniasta. 

Mistä tällaiset - elokuvankin esittämät - yhteentörmäykset pohjimmiltaan johtuvat? Kenties siitä, että oletukset tunteiden "rehellisyydestä" ja "aitoudesta" haetaan ihanteista, ei oikeasta todellisuudesta; käsitykset aidoista tunteista sotkeutuvat mielikuviin ihannetunteista: ’miltä minusta pitäisi tuntua?’ tai ’mitä minä haluaisin tuntea?’ Tämä tällainen on idealismia. Kun takertuu siihen, menettää yhteytensä oikeisiin, todellisiin tunteisiin. Tällaisesta seuraa paljon hämmennystä ja draamaa - mikä on elokuvaan oivasti taltioitu.

Kun tällainen käsitys onnellisuudesta tai rehellisyydestä on elämän ja ihmissuhteiden mittarina, tuloksena ei voi olla muuta kuin pettymyksiä. Tästä elokuva kertoo mielestäni mainiosti.

* * *

Elokuvaa katsellessa tulee tunne: ”Tämä on niin nähty.”

Ehkä totean näin vain siksi, että minua ärsyttää. (Kun minua ärsyttää, näen ärsytystä herättävät asiat kyynisesti.) Jonakin toisena päivänä saattaisin painottaa toisenlaisia näkemyksiä - vaikkapa elokuvan merkitystä seksuaaliprobelmatiikan, postmodernin identiteetin tai tunnetodellisuuden avaajana. But not today.

Ärsyttävintä on kerrontaa kannatteleva teema: ’Elämä on niin problemaattista ja siksi niin intellektuaalia!’

No juu, voihan elämä silloin olla hieman "problemaattista", kun mies on juuri pettänyt vaimoaan terapeuttia teeskentelevän transnaisen kanssa, ja vaimo puolestaan on harrastanut seksiä miehensä oppilaan kanssa. Silloin tuntuu varmaankin "syvälliseltä” istua sohvalla hölmistynyt, vielä erosta itkuinen ilme naamallaan ja miettiä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi – ja kokea, että tämä tällainen saa elämän tuntumaan ”intellektuaalilta!” On ihanaa, kun asiat – kuten sukupuolet tai seksuaalisuus tai ihmissuhteet – eivät ole mustavalkoisia! 

 Elokuvassa ihmiset ovat ”salaperäisten", "syvällisten" ja "monimutkaisten" viettiensä ja tarpeidensa orjia, koska ”ihmisyys on pohjimmiltaan suuri mysteeri” (ja niin pitkään kuin se säilytetään mysteerinä, on lupa pysytellä ulalla ja toimia sen mukaisesti...)

Tässä elokuvassa draama syntyy henkilöiden ns. kipupisteistä ja siitä, etteivät he kykene nimeämään ja kohtaamaan omia tai toistensa tarpeita. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, etteivät he myöskään onnistu niitä juuri ymmärtämään saatikka sovittamaan yhteen. 

Minusta tämä on kypsymätöntä. 

Monien muiden mielestä se on siis ilmeisesti intellektuaalia. 

Näin on kenties syystä, että silloin, kun elämä on tarpeeksi takussa, on mahdollisuus probelmatisoida ja spekuloida, mikä on epäilemättä älyllinen ponnistus.

Tarkoittaako intellektuaalisuus todellakin sitä, että on oltava jokin henkinen ristiriita tai tuskatila jota työstää? Ja jos sellaista ei ole, elämä on käynyt liian yksinkertaiseksi tai tylsäksi tai helpoksi tai mustavalkoiseksi?

Miksi siihen ei paneuduta, kuinka dorkaa puuhaa on sotkea elämänsä takkuun? Mitä älykästä on elämänsä sotkemisessa tai ahdistustiloissa kieriskelyssä? Niistä selviytyminen ja/tai - better yet - niiden muodostumisen estäminen tai välttäminen ovat huomattavasti älykkäämpää puuhaa. Ihmisyyteen voi tutustua tekemättä kaikkea kantapään kautta - varsinkaan toistuvasti.

On varmasti totta, että kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä. Mutta minusta keskeneräisyys on eri asia kuin lapsellisuus.  Aivan tällaista kipupisteiden käsittelyä en siis enää tässä kehitysvaiheessa jaksaisi katsoa: sellaisella ei ole mitään uutta annettavaa, eikä kertomus esitä uusia huomiota olemassaolosta tai tee yllättäviä kysymyksiä elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Tulee tunne, että ’’Heidän hämmennyksensä ei ole minun hämmennystäni."

Jos tämä tällainen on ”ajatuksia herättävä” elokuva, tekee mieli kysyä, kuinka kummassa on onnistunut kiertämään itseään ja ihmisyyteensä liittyviä kysymyksiä niin kaukaa, että tällainen elokuva onnistuu koskettelemaan erityisen älyllisellä tavalla? (Emotionaalisesti merkittävän vaikutuksen ymmärtäisin paremmin, vaikkapa samastumisen ulkopuolisuuden tunteisiin, joita Maaritin hahmo henkilöllistää hienosti.)  

Noh, onhan se hyvä, että ihminen ajattelee. Tiedostaminen on kaunis asia.

Ihmisyytensä kanssa vähääkään työskennellyttä ei kuitenkaan yllätä elokuvassa muu kuin sen psykodynamiikan lapsellisuus. Todellisuuden kuvaajana elokuva on silti varmasti hyvin rehellinen ajankuva. Valitettavasti.

Normaalisti tuntisin halua ymmärtää, säteillä hyväksyvää energiaa tai jotain. Mutta nyt ei irtoa. Jos katselisin tällaisia usein, minusta saattaisi tulla kyyninen.

*PIIP* (= äänimerkki)

Siis täh?! Onko siitä jo muka yhdeksän kuukautta, kun viimeksi piipahdin heittämässä äänimerkkiä? Yhdeksän kuukautta! Siinä ajassahan olisi ennättänyt pyöräyttää vaikka lapsen! Mutta miksipä minä tällaista päivittelen.

On se jännä juttu. Samalla tavoin, kuin blogikirjoittelussaan jää helposti mielihyväkoukkuun (”nää on mun juttujani, joilla mä konstruoin ja konfirmoin mun ikiomia sisäisiä tilojani ja näpertelen identiteettini kanssa”), on vaarassa jäädä myös syyllisyyskoukkuun (”pitäisi kirjoittaa, ja pitäisi tehdä sitä enemmän ja paremmin”). Aloittaessani bloggailun halusin välttyä vaanivilta koukuilta. Ensin mainittu syö ajan, jälkimmäinen energian. Haluaisin tehdä pakottomuudesta tottumuksen, ja haluan yhä. Täällä sitä harjoittelen. Ankarasti. Koulutan itseäni virtuaalivapaudessa, ravistelen harteiltani jokaisen pitäisi-sanan. Joten toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun selittelen yhtään mitään...

En siis lupaa mitään, kun kerron aikomuksestani: tänä kesänä yritän taas kunnostautua tänne kirjoittelussa tullee kirjoiteltua tänne ahkerammin useammin! On sellainen fiilis, huvikirjoittelufiilis, ja kaiken lisäksi näyttää siltä, että aikaakin siunaantuu. Parin kirjan käsittelykin on näköjään jäänyt kesken. (Heh! Sen siitä saa, kun haukkaa pullaa liian suuren kimpaleen.) Vieläköhän niihin on mielekästä palata... Miksipä ei, mussuttelu on mukavaa. Katsotaan, mitä kaikkea tuleman pitää!

* * *

Tällä hetkellä luen Natascha Kampushin muistelmia kidnappauskokemuksestaan. (Kampusch, Natascha: 3096 päivää. Otava 2012, nidotun laitoksen ensimmäinen painos.)

Tarina on ennen kaikkea selviytymiskertomus, menestystarina. Nuori, kekseliäs, ilmeisen voimakastahtoinen ja älykäs tyttö onnistuu tulemaan kahdeksan vuotta kidnappaajansa kanssa toimeen. - Mutta ennen kaikkea: hän onnistuu tulemaan toimeen itsensä kanssa, onnistuu käsittelemään omat tuntemuksensa ja kokemuksensa hyvinkin tasapainoisella tavalla äärimmäisissä olosuhteissa. "Niinkuin on päiväsi, niin on myös voimasi" pitää Kampuschin kohdalla erittäin hyvin paikkansa. Eikä tämä minua ihmetytä: kyllä minä uskon, että niinkuin on päivämme, niin on myös voimamme. Tämä on ilmiö - joka itsessään on toki ihmeellinen. Ihmisessä on paljon tutkimatonta ja käsittämättömiä voimavaroja.

On siis todettava, että minua ei niinkään ihmetytä Kampuschin selviytyminen rankasta koettelemuksestaan, kuin se kohtelu, jota hän paettuaan sai osakseen. (Noh, kyllä hänen selviytymisensä pikkuisen ihmetyttää siltä osin, ettei kidnappaaja riistänyt hänen henkeään.) Kampuschin kidnappaustarinan voisi kirjoittaa kahdeksi volyymiksi, joista jälkimmäisen nimi olisi Saksalainen vastaanotto. Se alkoi heti hänen paettuaan. "Miksi te minun luokseni tulitte", ihmettelee ensimmäinen ihminen, jolle Kampusch onnistuu välittämään avunpyyntönsä. (Ensimmäiset vastaantulijat, kolmen hengen ryhmä, on kiertänyt Kampuschin kaukaa ja kieltäytynyt lainaamasta kännykkäänsä. Epäilyttävistä ihmisistä - siis poikkeavasti käyttäytyvistä tyypeistä - on pysyttävä erossa!) "Älkää astuko nurmikolle", nainen komentaa. 'Älä astu nurmikolle'? Nurmikolle! Tämän käskyn noudattamisen lisäksi Kampuschin olisi pysyteltävä kiltisti tontin rajalla aidan luona, ja aivan siitä huolimatta, että kidnappaaja on ehkä par'aikaa hänen perässään ja vaarassa löytää hänet. Jotain suhteellisuudentajua, hyvät ihmiset!! Onneksi Kampuschin "auttaja" suostuu kuitenkin soittamaan paikalle poliisit. (Vähän tulee mieleen, että poliisille olisi pian soitettu joka tapauksessa... ajamaan omituinen tunkeilija tiehensä...)

Kun virkavalta viimein saapuu paikalle ihmettelemään, mistä on kysymys, he käskevät Kampuschia nostamaan kätensä ylös. Häntä kohdellaan kuin rikollista. Tottakai tapaus Natascha Kampusch muistetaan vielä, mutta todennäköisempänä pidetään mahdollisuutta, että Kampusch on vain joku häiriintynyt nuori nainen. "Minä en ollut häiriintynyt nuori nainen", Kampusch toistaa. "Minusta oli kiusallista, että sellaista mahdollisuutta edes harkittiin." Uskon.

Poliisiasemalla, virkavallan hoteissa, kenelläkään ei näytä olevan mitään käsitystä siitä, kuinka traumaattisen kokemuksen läpikäynyttä tulisi kohdella. Utelias henkilökunta piirittää heti Kampuschin ja esittää tungettelevia, vaikeita kysymyksiään. Kampusch ei saa rauhallista, turvallista ympäristöä, eikä hänelle jätetä tilaa hengittää ja koota itseään. Hänet viedään heti kuulusteltavaksi. Lisäksi nälkiintyneelle naiselle tarjotaan ruokaa, jota hänen vatsansa ei kestäisi. Kampsuch joutuu itse ottamaan hyvinvointiaan koskevat ohjat käsiinsä, ja jopa jakelemaan toimintaohjeita siitä, kuinka hänen suhteensa tulisi menetellä. (Tietenkään häntä ei oteta vakavasti - joten käy juuri kuten Kampusch on ennustanut: mediamyllytys riistäytyy käsistä hetkessä. Eikä siinä muuten mitään, mutta "[K]aikki se, minkä olin pystynyt salaamaan sieppaajalta, vedettiin nyt julkisuuteen, joka kyhäsi oman versionsa totuudesta." Että se siitä palautumisesta ja toipumisesta, omien ajatustensa kokoamisesta kaikessa rauhassa, pyrkimyksessä ymmärtää ensin itse, mitä on tapahtunut.)

Tähän nähden onkin irvokasta, että Kampusch halutaan nähdä avuttomana uhrina, jonka tulisi asettua holhottavan uhrin asemaansa. Muut ihmiset - "asiantuntijat" - tietävät paremmin hänen puolestaan, sen, mitä hän on käynyt läpi, ja kuinka se on häneen vaikuttanut. Idioottimaisuuden huippuna Kampuschia pyydetään vaihtamaan identiteettinsä - se ainoa asia, jonka voimin Kampsuch on jaksanut sinnitellä kiinni elämässä ja pysytellä selväjärkisenä! "Nyt vapauduttuani en ikinä lopuisi tärkeimmästä omaisuudestani: identiteetistäni."

"[E]n halua, että minut asetetaan avuttoman, murtuneen tytön rooliin. En sopeutunut siihen rooliin vankeudessa enkä halua siihen tulevaisuudessakaan. Olin uhmannut Wolfgang Priklopilin psykologista saastaa ja sairaita fantasioita enkä antanut niiden murtaa itseäni. Nyt olin palannut maailmaan, joka halusi nähdä minut juuri sellaisena: murtuneena ihmisenä, joka on aina toisten avun varassa."

Kampusch rikkoo tarinallaan monta psykologiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa teesiä modernista ihmisestä. Tämä on mielestäni hänen tarinansa suurin anti.

Huolimatta siitä, millä intensiteetillä psykologista ihmiskäsitystä normalisoidaan - kuvaavaa on, että 'psykologiasta' on tullut 'psyyken' tai 'tunne-elämän' synonyymi, ja että puhutaan jopa ihmisen "psykologisesta puolesta" - psykologia on logia, oppijärjestelmä, ja ideologinen siinä missä muutkin oppijärjestelmät. Niinpä järjestelmä ärähtää soraäänistä. "[K]un kieltäydyin kantamasta Kainin merkkiä koko loppuikäni, [empaattiset] asenteet muuttuivat." Ymmärrystä ei heru, jos et pelaa annetuilla säännöillä. Mutta ei se mitään. Elämän on aina oltava historiallista, tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittynyttä, oman aikansa ja sen hengen tuotetta. Psykologiaa on vain yritettävä ymmärtää. Keskiajalla piti yrittää ymmärtää katolisen kirkon oppeja. Kukin aikakausi dogmatisoi tyylillään, ja vaatii kuuliaisuutta omalle papistolleen ja normistolleen.

(Viittaukset ja sitaatit kirjan sivuilta 205-221.)

Kampuschin kokemuksista hänen pakonsa jälkeen tulevat mieleeni Alice Millerin viisaat ajatukset - teoriat! - psykologian ja kasvatusjärjestelmän murskaavista ja manipuloivista vaikutuksista. Ihmisestä tulee niin mekaanisesti, annettuihin dogmeihin nähden orjallisesti ajatteleva, ja omasta, henkilökohtaisesta kokemusmaailmastaan vieraantunut, että menettää arvostelukykynsä ja välittömyytensä spontaanien tilanteiden ja olosuhteiden kohdalla. Muulla en osaa mainittua idioottimaisuutta selittää. (Palaan tähän ehkä myöhemmin.)

Sanonnan mukaan jokaisella pilvellä on kultareunansa. Kampuschin kokemuksen kultareuna on oman itsensä kohtaaminen, löytäminen ja omistaminen. En usko, että kukaan kykenee riistämään Kampuschilta hänen itsetuntoaan; se on kaukaa haettu ja hitaasti kypsytettyä, lujaa tekoa. Se, että hän selviytyi kahdeksan vuotta tyrmässä, on vahva todiste tästä - ei siitä, että hänestä olisi tullut jollakin tapaa häiriintynyt.

"Olen vapaa", Kampusch toteaa tarinansa viimeisiksi sanoiksi. Uskon, että se kattaa hänen kohdallaan myös itsemäärittelyoikeuden. Sen kautta voi omistaa itsensä, omat kokemuksensa ja tarinansa.

Kuvaavaa 7

Kuvaavia ovat tällä kertaa pitkät merkintävälit.

Kyllä on ihmisen aika rajallista - ja yksiulotteista; kaikkeen ei voi paneutua eikä varsinkaan yhtä aikaa.

Mutta onneksi voin kuvitella, että virtuaalitodellisuus on ajaton. Niinpä silloin, kun seuraavaksi julkaisen jonkin pitkän kirjoituksen, voin mielessäni huoletta häivyttää ne kuukaudet, jotka reaalitodellisuus on lykännyt kirjoitusteni väliin.

Kauniinhaikeaa syystunnelmaa puolestaan kuvaa (on kuvannut jo vuosien ajan)
Howard Shore - The Yards Soundtrack.

Pitäkää kätenne lämpiminä.