Miehet kirjoissani2: MP3 - Alaston

Lähestyin kirjan kertomusta ja sen keskushenkilöä varmaankin melko tyypillisillä murhaajiin ja seksuaalirikollisiin liittyvillä ennakkoasenteilla. Kaikesta kiinnostuksestani ja hyvästä tahdostani - ja voisi kai sanoa että uskalluksestani - huolimatta sellaiset asenteet vain ilmaantuvat kuin tyhjästä, puskuroivat ja suodattavat luettua. (Kollektiiviset ennakkoluulot ovat omituisia. Ne vievät helposti mukanaan. Joskus se on toki hyväkin asia.) Olin kyllä utelias kuulemaan, mistä kaikessa sellaisessa kirjan kuvailemassa synkkyydessä voisi olla kyse, mutta samalla olin kielteisesti varautunut sen suhteen, mitä tulisin löytämään. Odotin suunnilleen pahinta. En siis oikein tiennyt, mitä kylmäverisenä pidetystä seksuaalirikollisesta ja murhaajasta odottaa muuta kuin sitä, ettei kukaan tavallinen ihminen helposti pysy elossa ja koskemattomana heidän lähellään. Ja sellainen on pelottavaa. (No, joskus pelko on hyvä suoja.)

Niinpä hämmästyin jokaisesta inhimillisestä piirteestä, jonka löysin. (Minua varmaan hämmästyttäisi huomata, että kylmäveristen rikollistenkin iho on lämmin, että heidänkin sydämensä lyö ja kyljet kohoilevat hengityksestä. Jotkut heistä jopa itkevät.) Lopulta ja kaiken kaikkiaan sitten huomasin, ettei Starrett ollutkaan kovin pelottava kaveri. (Tämä johtuu tietysti hyvinkin paljon etäisyydestä ja kirjan tavasta esittää. Mutta silti.) Hän on pelkkä ihminen. Sittenkin pelkkä ihminen, huolimatta ja ottamatta nyt kantaa siihen, millaisiin mittasuhteisiin hänen pimeytensä olisi saattanut levitä.

Minusta on kirjalta suuri ansio alleviivata hyvinkin pahana pidetyn rikollisen ihmisyyttä. Sellainen saa miettimään monia asioita. Esimerkiksi sitä, missä määrin minä ja me kaikki jaamme ihmisyytemme hänen kanssaan? Tai uskaltaisinko itse olla hänen seurassaan (hänen kaltaisensa seurassa) kahden kesken samassa huoneessa? Jos hänellä olisi ase? Missä menisi uskallukseni raja? Mitä se uskallus olisi, mistä se kertoisi? (Hyväksynnästä vai itsetuhosta?) Kuinka pitkälle uskalluksen rajaa voi venyttää? Joku raja varmasti on. Milloin se ylittyy niin, ettei enää kykene luottamaan toisen ihmisyyteen ilman varmistimia kuten rautoja, vartioita tai avoimia ovia pakenemista varten? Tai mitä pitäisi tapahtua, että sellaisista varmistimista voisi jälleen luopua? Kuinka paljon luottamus voi olla uskon asia ja sen varassa?

Entä ovatko toiseen ihmiseen kohdistetut epäluulot tai pakenemishalu - myös tällaisessa asiayhteydessä - korrelaatiosuhteessa omaan itseen: suhtautuuko ihminen samalla epäilyllä ja pelokkuudella omaan pimeyteensä - siihen jokaisessa ihmisessä olevaan, siihen, joka yleensä projisoidaan vääränlaisina ja vaarallisina pidettyihin, heihin, joita pelätään? Kertooko ihminen suhtautumisessaan pelkonsa kohteisiin siitä, kuinka hän suhtautuu itsessään oleviin tutkimattomiin syvänteisiin, sekä pelostaan, ettei voisi hallita niitä, luottaa niihin? Jos hän ei voi, voiko kukaan?

Mitä enemmän miettii ihmisen kykyä ymmärtää ja hallita itseään, sitä paremmin tajuaa ylittämättömiksi tarkoitettujen rajojen merkityksen - vaikka ne pitäisivätkin ihmisen erossa itsensä tuntemisesta. Mutta entä, jos ihminen kaikista peloistaan ja rajojen(sa) kunnioittamisesta huolimatta joutuu kohtaamaan itsensä syvästi ja pimeässä, ehkä sattumalta, ehkä tiedostamatta ja vähitellen, tai poikkeuksellisissa olosuhteissa? Silloin tuskin mikään on valmistanut häntä kohtaamiseen, sen ymmärtämiseen tai käsittelyyn. (Ja entä, jos kaikki tuntematon, se ihmisen pimeässä lymyilevä, ei sittenkään ole niin pahaa, jollaiseksi se uskotaan? Entä, jos juuri tuo usko vääntää tuntemattoman pahaksi ja rakentaa rajan - railon - ihmiseen itseensä? Ja entä jos juuri tuo railo vahvistaa varjon ja kirjoittaa sen nimen Pahaksi? Tuleepa tästä nimittäin mieleen myös Tessin tarina ja viktoriaaninen kuri.)

Tällaiset kysymykset ovat omalla tavallaan pelottavia. Joten ymmärrän hyvin, että paljon mieluummin sitä keskittyy eroavuuksien kuin yhtäläisyyksien etsimiseen itsensä ja rikollisen välillä; mitä enemmän pystyy eroavuuksia osoittamaan, ja mitä vahvemmin ja periaatteellisemmin nuo rikollisessa rajan yli menneet asiat epäihmisyydeksi - vähintään radikaaleiksi poikkeamiksi - tulkitsemaan, sitä kauemmaksi pahasta itsensä työntää (tai: sitä kauemmaksi pahan itsestään työntää). Ja jos abstrakti ja käsitteellinen todellisuus jättääkin erotteluja pohtivan ja jopa kyseenalaistavan eronteoista hämmentyneeksi, aina on se selkeä rikostodellisuus, kaikki se oikeasti tapahtunut vääryys, joka viime kädessä ja hyvin konkreettisesti erottaa muut ihmiset rikollisista. Viimeistään tähän voi nojata todistaessaan eroa. Identiteettiä, yhteisöön kuulumista ja sosiaalistamista, itsehyväksyntää (nykyään vallitsevin ehdoin) ja sen sellaista ajatellen tällainen eronteko on toki hyvin mielekästä. Mutta minusta edes rikostodellisuuden ei pitäisi riittää syyksi olla pohtimatta jaettua ihmisyyttä, olla yrittämättä ymmärtää mistä on kyse. Pohtiminen ei toki ole välttämätöntä, mutta silloin ei kai pitäisi turvautua helppoihin ja dogmaattisiin käsitesuojauksiin: 'sinä paha, minä hyvä'.

Starrettia ja hänen reagointejaan - tai näistä tehtyä kerrontaa - tarkastellessani keskityn Starretin ihmisyyteen, oletettuun ja ilmenneeseen. Pysähdyn tarkastelemaan häntä ja hänen ihmisyyttään kuulustelutilanteessa, ja toisinaan kuljen näistä pysähdyskohdista laajempiin kaariin, saman teeman alla tai muita mieleenjohtumia seuraillen.

Tämä kirjoitus – ja todennäköisesti myös muutama seuraava – tulee sisältämään paljon omaa filosofis-psykologista pohdiskeluani. (Paino filosofis-sanalla; lienen enemmän kallellaan siihen kuin psykologiaan, sillä sovellan psykologista tietoa melko vapaasti, sen dogmaattisten teorioiden systemaattisuudelle uskottomana.) Sikäli, että pohdiskeluni vaikuttavat raskassoutuisilta tai muuten vain mielenkiinnottomilta veivauksilta, jatkan kyllä varsinaista Starrettin tarinan kuljettamista pohdiskelujani seuraavassa kappaleessa. Tai sitä tai sitä seuraavassa. Oikeastaan tässä kirjoituksessa on hyvinkin pitkiä pätkiä ennemmin kirjan inspiroimaa pohdintaa kuin kirjan tarinassa pitäytymistä. Luonnollisesti kappaleiden yli saa vapaasti hyppiä. Feel free.

No niin. Starrett on siis saatu kiinni, ja hän on luvannut kertoa totuuden.

”Minä halusin olla kiltti hänelle”, Starrett kertoo luotaan paenneesta tytöstä. Miehen kuvaillaan puhuvan ennemmin itsekseen kuin vastailevan kuulustelijoille. ”Minä ostin hänelle vielä kahta eri jäätelöäkin. Minä kunnioitin häntä, koska hän on hyvä ihminen – ja minä kunnioitin myös hänen neitsyyttään. Minä olin huolissani hänestä, koska hän oli sairas […] Minä yritin saada hänet syömään, […] annoin hänelle appelsiinin ja vitamiineja.” Mutta kuulustelijat ovat kiinnostuneempia varsinaisen rikoksen käsittelystä: ”Kuinka usein te pakotitte [hänet] oraaliseen seksiin?” (86)

Vaikka Starrett on pidätyksen jälkeen kieltänyt esimerkiksi tuntevansa ketään Jean Taylor McCreatä, nyt hän haluaa puhua. Ehkä velvollisuudentunne, syyllisyys ja sovituksenhalu vievät voiton. Tai ehkei mitään taistelua niiden kanssa ole pidätyksen jälkeen edes ollut; ehkä ne ovat kaiken aikaa vain odottaneet, milloin Starrett saa koottua itsensä tunnustukseen. Ehkä siinä on muutakin. Todennäköisesti on. Mutta velvollisuudentuntoa ja syyllisyyttä ehdottomasti. Paljon. Starrett haluaa kertoa kaiken. Ilman asianajajaa. Hän ei edes yritä pelastaa itseään. Tai paremminkin: hän ei enää edes yritä pelata peliään. Ei ainakaan samaa peliä. Kerrotaan nimittäin, että Starrettin äänensävy ilmaisee, että hän, auliisti kysymyksiin vastaillessaan, tuntee tekevänsä poliiseille suurenkin palveluksen, auttavansa heitä (87). Tätä voisi pitää merkkinä siitä, että Starrett, kaiken hämmennyksensä jälkeen, ilmaisee jälleen omaa vanha itseään: hän ottaa auktoriteetin omiin käsiinsä eli tarjoutuu vapaaehtoisesti ja päättää itse. (Voi siinä olla tunnetta siitäkin, että tieto on valtaa - siis tavalla, jolla Francis Bacon tiedon ja vallan suhdetta aikanaan kommentoi – ja tarkoitti jotakin aivan muuta kuin Foucault satoja vuosia myöhemmin. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Pysytään pääraiteilla.) On kuin Starrett myös haluaisi itse päättää omasta rangaistuksestaan, asetella niin sanotusti päänsä pölkylle: Starrett on puhelias jopa kuulustelua valvovien viranomaisten suositusten vastaisesti (85-86).

Onhan tämä kaikki omalla tavallaan kurinalaista, ja voi siinä nähdä myös pyrkimyksen luoda mielekkyyttä itselleen niissä poikkeusolosuhteissa, joihin elämä on ajautunut. Mutta ennen kaikkea: itse päättäessään ei tarvitse tuntea olevansa pakotettu, ei kenenkään muun pakottama. Starrett luopuu leikistä itse, haluaa rankaista itseään omaehtoisesti.

Kertomuksen mukaan Starrettia ei tarvinnut lapsenakaan pakottaa tai käskeä. Hän käski itse itseään, vaati itseltään asioita jopa pakkoneuroottisin tavoin (100-101). Tämä tieto johtaa ainakin minut miettimään: kasvattaako tällainen kurinalaisuus lapsessa jonkinlaista kaikkivoipaisuuden tunnetta, jollakin tavoin suhteetonta luottamusta omaan itseen, kykyihinsä hallita itseään ja toimintaansa? Siis sellainen, ettei kenenkään aikuisen tarvitse asettua hänen rajakseen ja kannatella hänen painoaan, näyttää, missä kaappi seisoo ja kumpi on vahvempi.

(Niin sanotulla kaapin paikan näyttämisellä en tietenkään tarkoita mitään väkivaltaan vivahtavaakaan, vaan vastuun omistamista lapsesta, lapsen puolesta; rajojen asettamista ja niistä vastuussa olemista siihen asti, kunnes aikuiseksi kasvaneen lapsen oma asema ja arvostelukyky mahdollistavat rajojen omaehtoisen asettelun. Laaja aihe, sitähän ei tällä voi kuitata, mutta heitin sen sekaan ranskalaisena viivana joka tapauksessa. Ja siis: tokihan kaikki pakottaminen on väkivaltaa per se, mutta tarkoitan tässä väkivallalla sellaista pakottamista, joka vahingoittaa kohdettaan fyysisesti tai psyykkisesti. - Mitä enemmän tätäkään väkivallan määritelmää miettii, sitä väkivaltaisemmaksi itsensä ja toiset tunnistaa. Meitä pakotetaan niin p*rk*leesti, milloin mihinkin, ja toisaalta ei itsekään voi elää aiheuttamatta kenellekään mitään psyykkistä epämukavuutta, siis elää koskaan pakottamatta muita hyväksymään milloin minkäkinlaisia oman tilansa haltuunottoja ja omana persoonanaan eksistoimista. Mistä sen tietää, millaista vahinkoa mikäkin pakottaminen lopulta aiheuttaa, huolimatta siitä, kuinka vähäisenä tai passiivisena väkivaltana pakottaja itse omaa toimintaansa pitää, tai kuinka suurta hyvää ajattelee sen palvelevan. Ajatellaanpa vaikka kasvatusta, jälleen kerran. Tai itsensä pakottamista. Niin että se kai sitten siitä vivahtamisesta. Me kaikki vivahdamme.)

Takaisin vielä lapseen. Itsestään vastuussa oleva lapsi kasvaa jollain tavoin virheellisesti tai suhteettomasti itsensä varaan, kokemukseen siitä, että hän voi itse valita, että valinta on hänen vallassaan. Samalla hän ehkä myös kasvaa kokemukseen siitä, ettei ole ketään, jonka vastuulle hän voisi jättäytyä, joka päättäisi hänen puolestaan ja rajoittaisi häntä. Myöhemmin, ehkä aikuisena valintoja tehdessään, sellainen voi kostautua. Silloin voi kokea, ettei ole ylempiä auktoriteetteja tai pakottavia rajoja. Silloin voi kokea, että riittää, kun pelaa yhteisillä/muiden säännöillä juuri sen verran, että muut ovat tyytyväisiä, juuri sen verran, että asiat pysyvät ainakin näennäisesti juuri sellaisina kuin muut odottavat ja haluavat. Mutta muuten saa mällätä vapaasti - kunhan tekee sen hallitusti niin, että se on poissa toisten katseista. Tällainen ihminen ei välttämättä näyttele osallistuessaan niin kutsuttuun yhteiseen peliin. Mutta tällainen ihminen saattaa erottaa hyvinkin vahvasti salatun (ja ehkä todellisemmaksi kokemansa) persoonan siitä persoonasta, joka pyrkii miellyttämään ja tekemään sen, mikä on muiden mielestä oikein. (Käyttäytymissääntöjen ja sosiaalisten taitojen hallitsemispyrkimysten takia jokaiselle tietysti tapahtuu tätä jonkin asteisesti. Kaikkihan me tiedämme, ettemme saa tulla juuri sellaisina kuin olemme.)

Tällä ajatusleikittelyllä on tosin se ongelma, etten tiedä, kuinka kukaan lapsi voisi olla niin "kiltti", ettei hänelle koskaan tarvitsisi osoittaa rajoja ja sillä tavoin kantaa vastuuta hänen puolestaan. Joten enpä tiedä, onko tämä kovin uskottava teoria sille, kuinka jonkinlainen kaikkivoipaisuuden tunne kehittyy. Luulisi nimittäin jokaisella lapsella olevan kokemuksia itseään vahvemmista auktoriteeteista, joille on alistuttava. Mutta kenties mainittu kaikkivoipaisuuden tunne, tai vähintään erittäin vahva voimallisuuden tunne, (jota kyky ylittää tiukasti kielletyt rajat edellyttää), ei vaadikaan totaalista kurin ja auktoriteettien puutetta. Suuret linjat tai ratkaisevat hetket riittävät. (Vahvankaan voimallisuudentunteen kehittyminen ei silti välttämättä ole huono asia. Onhan niitäkin rajoja, joita ihmisen vain on uskallettava elämässään ylittää, ja niitä rajoja, joita edes harvojen ihmisten olisi hyvä ylittää tai edes yrittää sitä - siis vaikka ns. kiellettyjä olisivatkin. Varmaa on, että jokainen tarvitsee edes jonkinlaista voimallisuuden tunnetta ja kokemuksen siitä, etteivät kaikki auktoriteetit ole häntä vahvempia. Muutoin ei voi olla tunnetta omasta auktoriteetista, joka on elämänhallinnan tunteelle välttämätön.) Noh, kokemus itseään vahvemmista auktoriteeteista ja niiden kyvystä kantaa lapsen painoa on lapselle joka tapauksessa tärkeä, paitsi sosiaalistamisen myös turvallisuudentunteen takia. Uhmasta ja satunnaistilanteista huolimatta lapsista on ihanaa, kun joku tietää ja sanoo mitä pitäisi tehdä ja kykenee johtamaan, ja huomata, että auktoriteettien kannattelukyky ei repeä uhmaan. Ihanaa se taitaa olla myös vastuuseen ja omaan painoonsa väsyneistä aikuisista.

(Kenties ihminen sadomasokismissa ilmaisee tätä kaipuutaan. SM-leikki on halua antautua itseään vahvemman armoille ja halua rankaisuun, sadismissa antavana ja masokismissa vastaanottavana osapuolena - ja antavana osapuolenakin ilmeisesti vastaanottamisen tarvettaan projisoiden: rankaisija rankaisee epäsuorasti itseään. Eihän se muuten tuntuisi hyvältä. Projektiivinen identifikaatio. Vähintään transferenssi. Kuinka muuten edes voisi kokea satuttavansa toista tai saada siitä itselleen mitään? Ja jos se kaikki on syvästi tyydyttävää, se ylettyy koskettelemaan syvimpiä tunne-elämän alueita, seksuaalisen eksistenssin keskeisimpiä alueita. Niin että en ihmettele ihmisen sadomasokistisia taipumuksia tai sitä, kuinka riippuvaiseksi sellaisen halun tyydyttämisestä voi jäädä. Mutta ajattelen, että pohjimmiltaan se on ihmisen kaipuuta vastata tyydyttämättömiksi jääneisiin rajojen tunnistamisen ja luomisen tarpeisiinsa, kirjoittaa tunne-elämäänsä tässä mielessä jääneitä epäkohtia uudelleen. Niinpä ajattelen, ainakin tällä hetkellä, että sadomasokismi voi ylläpitää ja edesauttaa tunne-elämän tasapainoa, kompensointia ja uudelleenkirjoitusta kun on. Ja ajattelen myös, että mikäli näiden tarpeiden täyttäminen johtaa…hmm, eheytymiseen, sadomasokistiset tarpeet haalistuvat. Mutta tämä on teoriaa. Käytännössä asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen, siksi, että esimerkiksi sadomasokismi yhdistynee muuhun kompleksiseen psykodynamiikkaan. Vaikka en siis pidä ihmisyyden mutkia suoristelevasta pelkistämisestä, toisaalta en myöskään pidä asioiden mystifioinnista tai turhasta byrokratiasta. Sanotaanhan sitä myös: what is simple is true. Go figure.)

Niin tai näin, Starrettilla vaikuttaa olleen jo lapsuudessaan hyvin ankara ja vaativa yliminä, siis eräänlainen sisäistetty ankara kasvattajan ääni. Mutta todennäköisesi tarinoissa Starrettin kiltistä lapsuudesta on mukana myös sitä vanhempien ylpeyttä, joka on kiillottanut tummentumat tiehensä. Omanarvontunne helposti tarttuu siihen arvostetuimpaan ja mieluisimpaan omaa itseään koskevaan kerrontaan, josta identiteetti sitten rakennetaan.

Onpa Starrettin valinta tehdä yhteistyötä tarkoin harkittua tai ei, se lienee hänelle joka tapauksessa henkisesti mielekästä – puhumattakaan että avuksi virkavallalle, todettiinpa asia kuinka kyynisenä tai sarkastisena hyvänsä. Vapaaehtoinen myöntyminen yhteistyöhön tai omaehtoinen sinnikäs vaikeneminen lienevät ne ainoat tavat, joilla omanarvontunnettaan – tai ylipäätään koko identiteettinsä olemassaoloa - voi kuvitella kyseisessä tilanteessa ja kyseisissä olosuhteissa suojelevansa.

Mutta palataan kuulusteluhuoneeseen ja kysymyksiin paenneesta tytöstä.

Kuulusteluissa siis kysytään, kuinka usein Starrett pakotti luotaan paenneen tytön oraaliseksiin. ”En tiedä”, Starrett vastaa, ja tuntuu nyt havahtuvan siihen, mitä on tullut tehneeksi. Hän ilmaisee moraalisia tuntojaan, kertoo kokevansa että kertakin oli liikaa, ettei voisi kuvitella samaa kohtaloa omalle tyttärelleen. Hän haluaisi poliisien saavan kiinni kaikki hänen kaltaisensa rikolliset. ”Minä olen kuollut”, hän sanoo sitten. (85-86)

Kuollut? Tarkoittaako Starrett sitä, että niin karulta hänestä nyt tuntuu törmätä realiteetteihin? Vai sitä, että niin kaukana hän kokee olevansa siitä ihmisestä, joka hän kerran oli tai joka hän halusi olla? Sitä, ettei hänellä enää ole tulevaisuutta? Vai niinkö lamaannuttavasti valloilleen päästetty varjopuoli on tehnyt Starrettissa tuhoaan, ettei mies enää tunne elämänhalua itsessään, tai ei tunnistaa tai löydä omaa entistä, hyväksyttyä itseään mistään läheltään? Mies nimittäin vihjaa, ettei hänessä ole enää paljonkaan inhimillisyyttä jäljellä. (Palaan tähän inhimillisyyden katoamis-teemaan vielä. Se voi liittyä toiseenkin asiayhteyteen kuin siihen, jota nyt ensin käsittelen.)

Siis: ei enää inhimillisyyttä jäljellä? Niin pehmolta tai hyväuskoiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin: en usko. Epäinhimilliseksi sammunut ei välittäisi, kuten Starrett välittää. Mutta entä jos hän vain näyttelee? Välittämistä näyttelevä ei reagoisi, kuten Starrett reagoi. (Palaan tähän myöhemmin.)

Tässä välissä voi olla aiheellista muistuttaa, että näkemykseni, joita tässä pyörittelen, käsittelevät kertomusta ja sen minussa provosoimia ajatuksia. Pohdiskeluni ovat siis kerronta- ja kertomusanalyysiä, enemmän tai vähemmän väljästi, eivät minkään sortin diagnosointia (joka jo käsitteenä on sangen ylimielinen, vähintään autoritaarinen, sellaista, minkä ei pitäisi kuulua yhdellekään yliauktoriteetille, ei varsinkaan kyseenalaistamattomana, ei edes terveydenhoitoinstituutiossa.) Starrettin tarinaa läpi käydessäni heijastan omaa käsitemaailmaani kirjan tapahtumiin ja sen kerrontaan. Kaikki mitä väitän, on aprikointia kirjan ja valitsemieni näkökulmien pohjalta. Kirjaa voitaisiin tulkita myös hyvin erilaisin tavoin, ja se, mitä itse olen väittänyt tai tulen väittämään, kyseenalaistaa. (Näin kaikille tulkinnoille voi tehdä. Kaikille.) Tietenkään en ole koskaan ollut missään tekemisissä Starrettin kanssa, joten en siis edes voisi mennä sanomaan hänestä tai hänen asioistaan oikeastaan juuri mitään. (Vaikka onhan kirjassa myös muutama hänen sanomisikseen väitetty sanakin mukana, edes käännöksenä.) Kaikesta huolimatta voin ruotia sitä, millaisia ajatuksia kirja minussa herättää. Siitähän tässä on kyse. So that you know.

Eli mitä minä tästä ns. kuolemisesta ja inhimillisyyden sammumisesta siis ajattelen?

Uskon kyllä, että juuri siltä – inhimillisyyden lakkaamiselta - Starrettista tuntuu. (Ja jokseenkin epäihmismäiseltä kaikki tapahtunut ja koko kuvio saa Starrettin tilanteineen varmasti myös ulkopuolisten silmissä näyttämään.) Mutta tunne ei ole koko totuuden tai todellisuuden mitta. (Tunne tai sen puute ovat oleellisia asioita, mutta tunne-elämän tapahtumat ovat paremminkin seuraus kuin syy. Niinpä tunne tai sen puute eivät suoraan ole tuo asiantila itsessään. Jos ihminen siis tuntee olevansa kuollut tai epäihminen, se ei välttämättä – tai edes yleensä - pidä paikkaansa. Ihmisen tunne-elämän pohdiskelusta joskus varmasti enemmän ja paneutuneemmin – jos löytyy kiva kirja teeman käsittelyyn.) Vaikka Starrett ei siis olisikaan kuollut tai sammumaisillaan, kylmä ja turta hän varmaankin on. Mikäli näin on asia, se on minusta ennemmin inhimillisyyden kuin epäihmisyyden merkki. (Tavallisimmillaanhan tunnekuoleminen on puolustusmekanismi, vähän kuin kuume, täysin inhimillinen silloin, kun ei uskalla tuntea, ei kykene tuntemaan vaikka tunnettavaa olisi. Esimerkiksi liian suuri suru tai liian pitkään jatkunut henkinen kärsimys kääntynee tunnekuoleman tunnuksi.)

Ajattelen, että kuoleman tai epäihmisyyden ilmaisussaan Starrett kertoo, ettei minätuntonsa eheyden - tai minätuntonsa koko olemassaolon varjelun - tähden voi käydä tapahtumia läpi nyt mukaan heränneellä moraalintunnollaan. Se on hyvin tuskallista ja vaikeaa. Miksi?

Noh, paljon pienemmistäkin asioista seuraa ahdistustiloja, moraalisia krapuloita. Joten periaatteessa jokaisen pitäisi tietää. Asioita, jotka ovat liian kiellettyjä, liian torjuttuja, liian paheksuttuja, liiaksi vastoin kaikkea ihannetta, hyviä tarkoituksia ja hyviä päämääriä - siis niin sanotusti liian pahoja - on hyvin vaikeaa hyväksyä tapahtuneeksi ja sulauttaa itseensä, omaan henkilöhistoriaansa ja identiteettiinsä, siis myöntää reilusti mitä on tapahtunut ja hyväksyä itsensä vielä senkin jälkeen, kokea, että muutkin hyväksyvät. (Yleensä eivät hyväksy. Yhteisön, jopa koko ihmiskunnan, ulkopuolelle hylkääminen henkisesti on minätunteelle hyvin järkyttävä ja tuhoisa kokemus. En syytä ketään, joka sellaista pyrkii välttelemään, en ketään, joka on kykenemätön myöntämään asioita, joiden varmuudella tietää hänet ulkopuolelle ajavan.) On epäinhimillistä edes odottaa, että kukaan sellaiseen myöntämiseen ja hyväksymiseen kylmiltään ja lämmittelemättä pystyisi. No koska.

Yleensä ihmisen identiteetti – oma minä sellaisena kuin sen itse tuntee ja tunnistaa – rakentuu asioista, jotka ovat yleisesti ihailtuja tai vähintään hyväksyttyjä tai ymmärrettyjä. Silloin toisenlainen, kielletty, aines – pahana, vääränä, sairaana, rikollisena, tuntemattomana pidetty – luo uhan (tunnetun) identiteetin olemassaololle. (Erityisesti tämä pitänee paikkansa hyvin kilttien, kunnollisten ja tunnollisten ihmisten kohdalla. Ihminen, jolla on niin kutsuttuja paheita, pieniä tummia varaventtiilejä, on todennäköisemmin tasapainoisempi kuin ihminen, joka on pyhä ja puhtoinen, periaatteissaan kurinalainen ja taipumaton.)

Pienet sivuraiteet tähän väliin.

Karu tosiasia on, ettei ihmisyys mahdu eettiseen hyvän ideaaliin. Sitä voi yrittää. Take your time. Uskon kyllä, että elämänsä voi elää eettisen hyvän periaatteiden mukaan, mutta usein ne tuppaavat muotoutumaan hyvinkin ideaaleiksi tai taipumattomiksi – ja mitä se tekeekään ihmisyydelle; minne ihmisyyden paino silloin laskeutuu? (Jos ihminen olisi huomattavasti ehyempi, kuin hänelle tällaisessa maailmassa eläessään edes on mahdollista, asia ei lienisi ongelma.)

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ihmisyys mahdu edes normatiiviseen, siis ns. normaalina pidettyyn ihmisyyteen sen länsimaisen määritelmän mukaan. (En viittaa tällä ainoastaan enkä edes ensisijaisesti etiikkaan.) Toisaalta normaalin käsite on onneksi tieteellisesti epäpätevä, joten siinä mielessä normaalia ei edes ole olemassa, jolloin sitä ei tarvitsisi edes problematisoida. Toisaalta ajatus normaalista elää vahvasti niin kutsutussa arkiajattelussa, siis tavoissa, joilla tavalliset ihmiset asioista arkisesti jutustelevat. Tilastollisia keskiarvojakin on, mutta keskiverto käyttäytyminen perustuu usein käsityksiin siitä, kuinka arkiajattelussa asioista ajatellaan: sellainen tekee toiminnasta yllättävän mekaanista ja ennakoitavaa, sillä kulttuuriset toimintamallit pureutuvat syvälle mieleen ja sen käyttämiin malleihin. Tästä ei kuitenkaan pidä johtaa sitä päätelmää, että ihminen sinällään olisi niin mekaaninen, kuin materialistisissa - ja siihen perustuvissa sovelluksissa, myös kognitiivisissa - käsityksissä ihmisen mielen toiminnasta usein oletetaan. Tavat ja ehdollistumat istuvat kuitenkin syvällä, ja totta kai biologiset reunaehdot asettavat omat rajoitteensa ja rasitteensa, joten siinä mielessä ymmärrän tilastolliset keskiarvot sekä ne ennustukset, joita tilastoista voidaan tehdä. Mutta henkilökohtaisesti haluan uskoa oikeuteen saada ja kykyyn voida elää inhimillisenä, mahdollisimman kokonaisena, jopa persoonallisena ihmisenä. Haluan uskoa kykyyn ja mahdollisuuksiin yksilöityä: vapauden mahdollisimman suureen astelukuun.

Äh, hypähdän tästä vielä pieneen noottiin, jonka haluan liittää ajatukseen vapaudesta.

Ymmärrän kyllä, että em. kaltaisen vapauden omistaminen on hyvin haasteellista, ellei mahdotonta, ihmiselle, jossa yhä asuu esimerkiksi tarve rajoittamisesta saatuun turvallisuudentunteeseen, siis ihmiselle, joka kaipaa sitä, että muut estävät ja rajoittavat häntä, siis olisivat hänestä vastuussa. Tämähän koskee suurinta osaa meistä: on ihanaa, kun joku välittä ja ottaa meistä vastuuta, jopa omasta puolestamme. (Nykyinen yhteiskuntamuotomme ruokkii ja suosii tällaista riippuvaisuutta, ja pitää jopa vääristyneenä tai häiriintyneenä 'jaetun vastuun' puutetta. Ei ihme, että puhutaan holhousyhteiskunnasta. Vapaus, sen saavuttaminen, omistaminen ja käyttäminen, vaikuttaa suorastaan utopistiselta.) Kärjistetymmässä tapauksessaan tästä holhouksesta tulee esimerkkinä mieleen Punaisen mekon Noora, joka ilmaisi kaipuutaan turvallisuuteen ja huolehdituksi tulemiseen toivomalla sitä, että joku estäisi häntä kipuamasta kaiteen yli ja pudottautumasta. Mutta kun nyt seksuaalirikollisen tarinasta on puhe, pohditaan teemaa sen kautta.

Minulla on se mielikuva, että monet seksuaalirikolliset – nekin, jotka eivät enää kykene penetroimaan muilla kuin teräaseilla – haluavat nähdä, kuinka pitkälle he pääsevät, ennen kuin heitä estetään. Jollakin kompleksisella tavalla - sen jälkeen kun ovat jo, ainakin joiltakin osin, saaneet tarpeekseen rajojen ylittelyistään siinä mielessä, ettei sellainen itsessään tuo enää mitään uutta ja nautittavan stimuloivaa heidän elämäänsä - he ehkä ovat jopa vihaisia niille viranomaisille, jotka eivät heille pärjää, eivät saa heitä tai heidän ajattelutapaansa kiinni – ja estä heitä. (Tässä voi nähdä projektion siitä vihasta, jota he tuntevat vanhempiaan tai muita kasvattajiaan kohtaan, heitä kohtaan, jotka olivat heistä vastuussa, mutta jotka eivät koskaan osoittaneet olevansa heitä suurempia auktoriteetteja.) Varmasti tällaisessa on runsaasti mukana myös sitä kolikon toista puolta: kaikkivoipaisuuden tunnetta. Mutta jos nyt oletetaan, että tällainen kuvio toistaa edellä kuvailtua lapsuudessa tyydyttämättä jäänyttä tarvetta siitä, että olisi itseä vahvempia auktoriteetteja. Silloin kaikkivoipaisuuden tunteen toinen puoli olisi halu tulla rajoitetuksi. Miksi tällaiset rikolliset muuten kiinnijäätyään niin usein ilmaisevat halunsa tulla pidetyksi lukkojen takana? Vain siksikö, että saavat ilmaista ruokaa ja katon pään päälle ja laitostuvat? Miksi he kuitenkin ennen pidätystään testasivat ja leikkivät loppuun asti sitä, kumpi on vahvempi, voimallisempi? (Tätä teemaahan populaarikulttuurin dekkarit usein toistavat.)

Mutta takaisin vähemmän rikolliseen seksuaalisuuteen sekä ajatukseen vapaudesta ja sen mahdollisuudesta. Voi siis olla, että esimerkiksi sitomisesta seksuaalista tyydytystä saavalle em. vapaus saattaa tuntua liian suurelta ja ahdistavalta tilalta. (Tästä tulee jälleen Punaisen mekon Noora mieleeni.)

No joo, tämä nyt on tällainen keskeneräinen ajatelma. (Pidän ajattelun vapaudesta. Tärkeää ei ole "ajatella oikein", vaan kyetä ylläpitämään ajattelunsa vapautta. Ilman sitä ei koskaan löydä mitään, oivalla itse tai ole vapaa soveltamaan. Sinä päivänä, kun ei enää uskalla ajatella vapaasti, on luopunut omasta arvostelukyvystään ja oikeudesta omaan, henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Toki mahdollisuus ajattelunvapauteen on vain asteluku ottaen huomioon, mistä ajattelun kompetenssit rakentuvat, ja kuinka ideologista ja manipuloita ihmisen eläminen on. Eihän kukaan voi ajatella täysin "omin nokin" eikä mitään "aivan omaa". Mutta tämä on jo toinen tarina.) Jos jokin on varmaa niin se, ettei ihmisyys mahdu ajatelmaan tai edes niiden kokoelmaan. Ihmisyys on parhaimpiakin ajatelmia ja teorioita ristiriitaisempaa ja moniulotteisempaa. (Myös puheena olleessa Noorassa asui kaikesta huolimatta kaipuu hurjaan vapauteen ja kyky tekoihin, jotka ilmaisivat suurempaa vapautta, mihin useimmat koskaan pystyvät. Niin että esimerkiksi sitomishalu tai tarve tulla muiden holhoamaksi eivät sinällään kerro suoraan yhtään mitään kyvystä tai kaipuusta vapauteen. Voihan se olla niinkin, että vain vapaimmat pitävät sitomisleikeistä - jotta edes jostakin tulisi tyydyttävää hallittuna olemisen tunnetta. Selvää ainakin on, ettei se, ettei pidä sitomisleikeistä tai niitä harrasta, kerro mitään ilmeistä tai suoraa vapaudesta tai sen kaipuusta - onhan nimittäin melko kilttiä ja kunnollista olla perinteinen.)

No niin. Takaisin ajatukseen identiteetistä ja siitä, kuinka vaikea sen törmäys varjojen kanssa voi olla, ja kuinka identiteetti sellaista törmäystä vastaan suojautuu. Jos siis niin sanottu kielteinen ja kielletty aines - se pahana pidetty - pääsisi vapaasti, siis ihan kylmiltään ilman verryttelyjä, virtaamaan niin kutsuttuun parempaan ymmärrykseen (moraalisen tunnon hallitsemaan), ja tuo paha aines pitäisi noin vain tunnustaa ja hyväksyä, tämä tapahtuma lakkauttaisi (tuhoaisi) aikaisemmin hallinneen kunnollisen minän, tai se ajautuisi hyvin vaikeaan konfliktiin kielletyn aineksen kanssa sikäli, että ihminen yhä samastuu vahvemmin ns. parempaan puoleensa ja haluaa pitää siitä kiinni. Niin, tuhoutuisi tai ajautuisi konfliktiin siksi, että ihmisen sisäinen maailmanjärjestys, mielekkyys, on perustunut käsitykseen omasta minästä sellaisena, kuin sen on tuntenut, sellaisena, kuin se on hyväksytty. Ja jos perusta huojuu tai romahtaa, sehän on vaikea paikka, vaikeampi kuin moni suorin jaloin kestää. Siksi Starrettkin lamaantuu kuullessaan itsestään erään lääkärin diagnoosin: "narsistinen seksuaalisadisti", ja lamaannuksesta toivuttuaan vihastuu ja ryhtyy perustelemaan diagnoosia vastaan (200-201). (Mehän taistelemme kaikkia niitä itseämme koskevia määritelmiä vastaan, joiden tiedämme uhkaavan tunnettua itseämme, sitä minää, joka tiedämme olevamme. Aivan sama, ovatko uhkaavat määritelmät oikeutettuja vai eivät.) "En voi mitenkään kuvailla tuntemaani itseinhoa, itsevihaa. Minä olen hyvä ihminen ja sinä päivänä, kun en enää usko siihen, HÄN [Starrettissa oleva pahuus tai pimeys, 'varjo'] nielaisee minut kokonaan" (313).

Mitä kauemmin ihminen on kasvanut ns. hyväksi ihmiseksi, sitä vaikeampaa hänen on hyväksyä ns. pahuus omassa itsessään, oma varjopuolensa. (Juuri tästä syystä en lainkaan pidä perinteisistä kasvatusmenetelmistä, niistä tuhmuuden ulos hakkaavista tai ei-toivotut persoonan piirteet kuoliaiksi ignoroivista. Alice Miller kirjoittaa tästä paljon. Ihmisen varjoista sen sijaan kirjoittaa esimerkiksi James Hollis.) Mitä kielletympi asia tällaisen ihmisen olisi itsessään hyväksyttävä, sitä vahvempi on sen potentiaalinen uhka tuhota hänet. - Ja sitä suuremmat ovat defenssit.

Siksi Starrett sanoo, että hän on kuollut tai että inhimillisyys on hänestä pakenemassa. Siksi hän kertoo, että kysymykset aiheesta ovat hänelle tuskallisia. Mutta samasta syystä hän myös haluaa kertoa kaiken: hän haluaa samastua itsessään vielä vahvana olevaan hyvään, moraalisesti oikeamieliseen puoleensa. (Sitä, mistä tämä mahdollisesti johtuu, pohdin myöhemmin.) Niin kutsutusta hyvästä puolestaan hän ei ole edes seksuaalirikostapahtumissa täysin luopunut, päätellen ambivalentista suhtautumisesta uhreihinsa. Hänessä on ollut läsnä myös välittävä, empaattinen puoli. Näin minä asiaa tulkitsen. (Useimmissa ihmisissä, siis myös rikollisissa, on empaattinen puolensa, mistä syystä uhrit yleensä halutaan inhimillistää rikolliselle. Rikollisen empatia voi joissakin tilanteissa olla uhrin paras suoja, tai rikollisen itsensä kannalta paras keino moraalisen tunnon herättämiseen ja myöhemmän yhteiskuntakelpoisuuden palauttamiseen. Siksi kerrotan uhrin nimi, toistetaan sitä, puhutaan uhrin tunteista ja uhrin muusta elämästä ja elämänhalusta, ehkä halutaan vedota myös rikollisen omaan elämänhaluun ja muuhun elämään.)

Tunkeutuminen Starrettin persoonaan on yhtä väkivaltaista ja äkkinäistä kuin tunkeutuminen hänen kotiinsa etsintöjen yhteydessä. Starrettin kuulustelutilanteista tulee helposti mieleen pohtia: aiheuttaako ihmisen psyykelle peruuttamatonta vahinkoa tulla pakotetuksi kohtaamaan pimeytensä siihen valmistautumattomana, siis tavalla, jossa tuo pimeys pitäisi liittää omaan (julkiseen) identiteettiinsä kylmässä ja vihamielisessä kuulustelutilanteessa? Ja kun oletetaan, että tehdyt rikokset ovat varjoelämää, sellaista elämää, jota ihminen ei ole julkisesti elänyt ja jota itsekin - niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin - moraalisesti paheksuu, ja jota moraalisesti oikeamielisempään tietoisuuteensa pakenee (tai jolta moraalisesti oikeamielisempi tietoisuus pakenee)? Ajatellaanpa jo sitä mattimeikäläisen tuntemaa syvää häpeää, jota koetaan, kun jokin salattu pahe paljastuu, ja vieläpä hyvin tuomitsevassa ja ylemmyydentuntoisessa ilmapiirissä, heidän edessään, joiden silmissä on aina halunnut olla ihailtu ja hyväksytty. "'Teidän ei olisi pitänyt katsoa sitä, Danny suutahti. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja risti käsivartensa. Ei tarvittu kouliintunutta psykiatria näkemään, että aihe oli arka" (315). Vai eikö sillä ole väliä, miltä pahantekijöistä tuntuu: omista tekosistaan puhuvat ja niistä joutuvat nyt vastaamaan, ja entä uhrit ja yhteiskunnallinen järjestys, sen vaatima kuri. Mutta entä, jos vangitut ja syytetyt itsekin kouristelevat kammottavien totuuksiensa edessä? Kaikkien kohdalla ei näin varmaankaan ole, mutta oletusarvoisesti yleensä on, sikäli että rikollinenkin on yleensä pelkkä ihminen.

Niin sanotut pahantekijät ovat usein siinä mielessä vapaata riistaa, että heidän ihmisarvonsa ja -oikeutensa monin tavoin kielletään - 'he eivät enää ole yksiä meistä muista' -, minkä seurauksena heitä kenties kohdellaan henkisesti hyvinkin julmasti. (Jo pelkkä henkinen ihmiskunnnan ulkopuolelle sulkeminen on sellaista. Puhumattakaan kaikista niistä eleistä, jotka vahvistavat viestiä.) Heidän päälleen "saa" niin sanotusti sylkeä, ja heihin "saa" kohdistaa kaiken vihansa ja inhonsa, etenkin sen, jota heidän teoistaan tuntee. Erityisesti, jos eivät osoita katumusta.

(Tällainen ei liene rakentavin lähtökohta, jos edes teoreettisena pyrkimyksenä olisi tehdä ihmisestä jälleen yhteiskuntakelpoinen. Yhteiskuntakelpoisen on esimerkiksi tunnettava yhteenkuuluvuutta muiden yhteisön jäsenten kanssa, solidaarisuutta ja hyväksytyksi tulemista. Mutta ehkä nyt puhun aiheesta, joista en mitään tiedä: toisaalta nimittäin, jos joku murhaisi minun rakkaani, humaanius olisi minusta varmasti kaukaa. Noh, olisi se kyllä kaukana silloinkin, jos joku edes varastaisi jotakin minulle tärkeää. Ainakin aluksi olisi. On hyvä, että rikollisten kanssa asioivat viranomaiset ja muut ihmiset, joilla ei ole henkilökohtaista kaunaa heitä kohtaan. Mutta kuinka pitkälle se riittää?)

Toisaalta kuulustelutilanne, jossa ihminen pakotetaan kohtaamaan oma varjokäyttäytymisensä ja varjopuolensa, voi olla myös hyödyllinen, ellei mikään muu kuin pakko voisi saada häntä niin epämukavaan tilanteeseen itsensä ja elämänsä kohtaamisessa. Mutta epäilen, että tällainen kohtaaminen vaatii muutakin kuin pakon; ainakin teoriassa ihanteellisinta lienisi mahdollisimman...hmmm, armollinen ilmapiiri.

(Pidätettyhän kuitenkin asettuu monin tavoin alastomaksi ja tuomiolle, ja alastomana - etenkin henkisesti alastomana - ihminen yleensä on erityisen haavoittuva, etenkin tuomiolla. Ja mitä tapahtuu, kun lyö lyötyä? Ei hänestä ainakaan parempaa ihmistä tule. Murretumpi ehkä, helpommin hallittava, kukaties. Onko se tärkeintä? Ja ehkä on niitäkin - varsinkin tunne-elämästään etääntyneitä - joita mikään kuritus ei laita ruotuun, vaan jotka motivoituvat entistä kiihkeämmin oikeustajuaan loukkaavasta kohtelusta - olipa heidän oikeustajunsa kuinka kiero hyvänsä ja perustuipa se millaiseen 'koodiin', johdonmukaisuuskäsitykseen, hyvänsä. Tällaisten ihmisten lyöminen tehnee heistä entistä turrempia, entistä kovempia, entistä pahempia - ja työntää heidät yhä etäämmälle moraalisesta tunnostaan, kyvystään solidaarisuuteen ja empatiaan muita ihmisiä kohtaan.)

Toisaalta pakko voi olla niin vaikea ja psyykkisesti mahdoton tai vahingollinen, että pakko vain pahentaa eroa varjoon, personoi sen yhä itsenäisemmäksi ja etäisemmäksi muusta persoonasta. Tavalla, jolla rikollista ja hänen rikoksiaan käsitellään, vaikuttanee paljonkin siihen, mitä kaikesta seuraa.

Myös oikeuspsykiatri Robert Stromsin näkemyksestä löytyy jotain samansuuntaista edeltävään pohdiskeluuni nähden; hänen käsityksensä perusteella väkivaltainen ja kömpelö psyyken kohtelu - kuulukoonpa tuo psyyke vaaralliselle rikolliselle tai ei - voi olla kohtalokasta, tuhoisaa. "[Storms] oli istunut satoja kertoja tässä tai samanlaisessa tuolissa [oikeudenkäynnissä]. Mutta katseli hän sitten täynnä olevaa oikeussalia, valamiehistöä tai vain tuomaria ja muutamaa lakimiestä, hänellä oli aina samanlainen pahoinvoipa tunne.[...] Kompelön työkalun (psykiatrian) käyttö vieläkin kömpelömmän työkalun (oikeuden) ohjaamiseen korjattaessa niinkin herkkää ja hienovaraista organismia kuin ihmisen psyyke oli epäonnistumaan tuomittu toimenpide - joka todennäköisesti tappaisi potilaan." (289-290)

Niin tai näin, Starrettin omia muistiinpanoja lukiessaan on helppoa huomata, että hän pakenee yhä syvemmälle henkilökohtaisiin käsityksiinsä (kuvitelmiinsa) juuri niissä asioissa, joista kiinni pitäminen on hänen henkiselle olemassaololleen elinehto.

(Toisin kuin on ilmeisesti oletettu, hän ei - luetunymmärtämiseni mukaan - taistele voittaakseen väittelyä siitä, mitä on tapahtunut, ollakseen tulematta tuomituksi, vaan ollakseen katoamatta itseltään. Tästä kertoo jo sekin, ettei hän ole rangaistuksista tai kuolemisesta, niiltä välttymisestä, oikeastaan edes kiinnostunut. Hän jopa haluaisi kuolla. Starrett näyttää kaikkein eniten haluavan ainoastaan tietää muiden uskovan, että hän on ihminen, ettei hän ole (kokonaan) paha. Ja hän haluaisi tietää, että häntä uskotaan, kun hän kertoo rakastaneensa Jean McCreata, Jeannietä. Tämä on hänelle tärkeämpää kuin muu, esimerkiksi fyysinen olemassaolo.)

Starrettista on uskomatonta ja erittäin tuskallista kuulla, millaiselta epäihmiseltä hän muiden silmissä vaikuttaa, varsinkin nyt, kun hänen omakin uskonsa omaan ihmisyyteensä on hiipumassa. Hän ei voi luopua itsestään, ihmisyydestään. Koska murhaajia ei turhia ymmärrellä, Starrettille tapahtuu, kuten edeltävän perusteella ennakoitua: hän alkaa suojella itseään hukkumasta ja itse ymmärtämäänsä mielekkyyttä katoamista. Niinpä hän hakeutuu siihen lohdutukseen, jota kukaan muu ei voi tarjota tai tukea: vaikka Starrett alussa myöntää murhanneensa Jean McCrean, tunnustus vaihtuu kuvitelmaan siitä, ettei murhattu ollutkaan Jean, ja myöhemmin vakuuttuneisuudeksi siitä, että Jean on yhä elossa, aluksi fyysisessä todellisuudessa, sitten jossakin merkillisessä välitilassa, johon muut eivät tunnu uskovan. (Tässä Starrettin psyyke tuntuu koskettelevan Orfeuksen myyttiä, tai myyttiä sielujen vaihtokaupasta. "Hyvää syntymäpäivää, Jeannie. Missä sinä olet? Oletko sinä jo kotona? Minä voin tuskin kestää tätä?" [...] "Voimaa saadakseni kuiskin Jeannien nimeä samalla kun viilsin itseäni. Minä pelkäsin kuolemaa, mutta olin valmistautunut. Ei ollut enää muuta tapaa palauttaa häntä kotiin[...] Jos me emme voineet olla maan päällä yhdessä, niin minä lähtisin täältä, jotta hän voisi palata takaisin. Mutta minun täytyy odottaa vielä vähän ennen kuin onnistun siinä. He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti", 331-333.) Mies parka.

Toki, ei ole sanottua, ettei tämä olisi tapahtunut aivan huolimatta siitä, millä tavalla asiat viranomaisten kanssa käsiteltiin. (Ammattitaidollahan ne joka tapauksessa varmasti käsiteltiin. Ei kai muu tuon mittaluokan käsittelyissä kai olisi mahdollistakaan.) Särö ja tilanteen kohtaamisen vaikeus olivat viime kädessä Starrettissa itsessään. Tästä huolimatta minusta olisi kiinnostavaa tietää, mitä olisi tapahtunut, jos. Jos Starrettin ei olisi tarvinnut niin kovasti keskittyä henkisen olemassaolonsa puolustamiseen ja suojelemiseen.

No, ehkä koko asiayhteys tekee tällaisen pohdinnan absurdilta kuulostavaksi. Sehän nimittäin on varmaa, ettei pidätystä tehdä kenenkään rikollisen eheyttämiseksi, vaan hänen jo tekemiensä rikosten tuomitsemiseksi ja uusien estämiseksi. (Ja voihan olla, ettei vakavakaan rikollinen käytös johdu ollenkaan aina mistään eheytymistä vaativasta asiasta tai ominaisuudesta. Joskus rikollisen valinta on yksinkertaisesti esimerkiksi eettinen.)

Entä onko Starrett paha? Onko hän syntynyt pahana? Onko pahuus mielekäs käsite ihmisyyden ymmärtämiseen? Puhun mieluummin varjosta tai varjoista. Kaikilla ihmisillä on varjopuolensa. Kaikissa ihmisissä on varjoja.

Niin kutsutun varjon liukuminen ihmisessä hallitsevaan asemaan lienee aina vaiheittaista. Kenestäkään ei tule ns. pahaa yhdessä yössä. En myöskään usko, että kukaan syntyy pahana. En tiedä onko näin, mutta uskon niin.

Vaiheittaisuus-väittämään nähden ei ole ihme, että teoriat rikollisesta käytöksestä raskautetaan synkillä ennakkoluuloilla, ja että rikos, joka on seurauksiltaan vakava ja johon liittyy pakkomielteinen toisto, johtaa rankaisemaan ennemmin mahdollisuudesta rikoksiin kuin jo tapahtuneista rikoksista (niistäkin toki). Esimerkiksi murhaajien henkilöhistoriasta löytyy ensin eläinten kidutuksia ja tappoja. Kenties tällainen toiminta on oman tuskan projektio, kenties halu tulla satuttamattomaksi "eläinuhrien" välityksellä: silloin inhimillinen tuntoaisti tapetaan vähitellen. Tavallaan ihminen siis murhaa ennen kaikkea itseään. Jokin saa hänet hylkäämään itsensä sillä tavalla – vaikka hän ei tätä itsensä hylkäämiseksi osaisikaan käsittää. Jollain tavalla hän varmasti kokee tekonsa mielekkääksi, kokee sen ehkä tyydyttävän tunne-elämänsä tarpeita. Miksi hän muuten sitä tekisi? Tekeekö tällainen ihmisestä pahan tai epäihmisen? Joka tapauksessa tunteiden ja inhimillisyyden sammuttamisenkin voi nähdä psyyken kannalta mielekkäänä silloin, kun ne aiheuttavat pelkkää kärsimystä. Ei ihme, että monilla murhaajilla on tuskainen henkilöhistoria taustallaan. Toisaalta oma lajinsa on rikollisuus, joka on satunnaista ja sen kummemmin motivoimatonta, rikollisuus, jota tehdään ilman mitään erityisiä rikoksen tekijän tunnistamia tai kokemia tarpeita, tyyliin: just because. Mutta kai kaikelle joku syy on. Ajattelen mielelläni niin. Sellainen usko on mielekästä.

Ihmisen ei välttämättä tarvitse kohdata varjopuoltaan, siis integroida sitä osaksi itseään ja elämäänsä. Sellainen lienee yhtä paljon mahdollista, kuin elää elämänsä eettisen hyvän ideaalin mukaan. Mutta jos varjo kuitenkin pääsee tällaisen ihmisen elämään, äkisti tai esimerkiksi siten, ettei hän pysty vastustamaan varjon kutsuja ja tarpeita vaikka ei voikaan niitä hyväksyä, silloin on olemassa vaara: varjon itsenäistyvä elämä. (Hyvä ihminenhän ei voi toteuttaa varjoaan eikä täyttää sen tarpeita "omana itsenään".) Vähintään nuo ilmaantuvat varjot horjuttavat entistä maailmanjärjestystä ja identiteettiä, ja ne joutuvat murrokseen. Hyvässä tapauksessa näin käykin. Lisäksi: varjohan ei aina tarkoita rikollisuutta. Esimerkiksi viidenkympin villitystäkin - tai mitä tahansa psyykkistä remonttia - voi pitää eräänlaisena varjopuolensa kohtaamisena.

Varjoon ja sen itsenäiseen – siis muuhun persoonaan integroitumatta jääneeseen - elämään liittyvä vaara on dissosiaatio. (Koska tämä on psykologista peruskauraa, puhun tästä ilman viitteitä, yleistietona pitäen. Samoin olen tehnyt muidenkin psykologiasta sovellettujen yleistietojen kanssa läpi kirjoitukseni.) Dissosiaatio tarkoittaa minätunteen etääntymistä, yleensä torjutuista persoonan osa-alueista (tai teoista tai tapahtumista). Pahimmillaanhan tällainen etääntyminen johtaa koko persoonan ulkopuolelle etääntymiseen. Silloin ihminen ei enää ikään kuin samastu itseensä, tunnista itseään (tai edes kehoaan). Tämä voi johtaa niin sanottuun itseltään katoamiseen tai sivupersoonien ilmaantumiseen: kielletyt persoonan puolet, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan voida lakkauttaa, alkavat toteuttaa itseään yhä omaehtoisemmin. (Tämä ei tietenkään ole koko totuus dissosiaatiosta. Sitä tapahtuu eri tavoin, eri yhteyksissä ja eri syistä, ja usein silloin, kun psyyke järjestelee itseään tavalla, joka on tuskallista ja uhkaa eheydentunnetta. Silloin dissosiaatio tavallaan ylläpitää minuuden eheydentunnetta etääntymällä "järjestelyprosessista" - mutta aikaansaa epätodellisen tunnun omasta olemassaolosta. Käsittelemässäni yhteydessä olen siis liittänyt dissosiaation käsitteen vain varjopuolen ja rikollisen käytöksen yhteyteen.)

Tavallaan tätä - dissosiaatiota - voisi pitää vakavan rikollisuuden yhteydessä hyvänäkin merkkinä. Sillä jos ihminen mielihyvin samastuu kokonaan varjoonsa – itsesäilytysvaistoa ja oman minätunteen olemassaolon suojelua sekin – hän niin sanotusti tunnustaa pimeyttään. Silloin joutunee sammuttamaan inhimilliset tuntonsa, etääntymään siitä tunne-elämästä, jota kasvatuksen ja kulttuurin mukana tullut moraalikoodi – tieto oikeasta ja väärästä – hallitsee. (On ristiriitainen mahdottomuus pitää samanaikaisesti kiinni moraalikoodin hallitsemasta tunne-elämästä ja varjopuolellaan elämisestä. Silloin häviää vähintään johdonmukaisuus. Ja jos mieleltä katoaa johdonmukaisuuden tunne, mielekkyys, mieli ajautuu kaaokseen.) Siksi ns. pimeät ihmiset eivät ollenkaan välttämättä ole niin sanotusti hulluja.

(Kylmiä ja pelottavia he varmasti ovat, mutta etääntyminen moraalikoodin säätelemästä tunne-elämästä – ja samalla yleensä koko tunne-elämästä, itseä ja muita ihmisiä koskevasta - ei silti sammuta järkeä. Tai no, mitä ikinä nyt sitten 'järkenä' pidetäänkään. Mutta johdonmukaisuus tunnekuolleillakin lienee. Kuinka sellainen ihminen kokee tarpeensa? Kuinka hän tyydyttää niitä? Mitä aistiminen silloin enää on? En osaa teoretisoida sillä, kuinka puhtaana tämä ilmiö olisi mahdollinen tai millainen tämä ilmiö edes on, sillä ihmisymmärrykseni ei taivu tajuamaan, kuinka ihminen pystyisi lopullisesti elämään ilman tunne-elämäänsä. Sellainen ihminen lienee yhtä kuollut kuin aivokuollutkin on: keskeinen osa siitä, mikä tekee ihmisestä elossa olevan ja toimintakykyisen, on lakannut. Mutta kai koomasta sentään voi herätä. En tosin tiedä, mikä tunne-elämältään kuolleessa sellaisen koomaheräämisen voisi saada aikaan. Kaipaavatko he edes sellaista heräämistä? Jos, silloin lienee vielä inhimillisyyttä jäljellä? Mutta kuinka heräämistä, tai mitään muutakaan, voi kaivata ilman tunteita? Ovatko tunteet ja tarpeet pelkistyneet tunnekuolleessa mekaanisiksi ja kehollisiksi? (Sellaisiksi ne pyrkivät pelkistymään myös lyhyissä tunnekuolemissa. Siksi joillekin ihmisille kipu on ystävä, sellainen, joka vielä kertoo ihmisen olevan elossa, olemassa.) Luulisi, että jos mieli on elossa, on edelleen ainakin abstrakteja tarpeita, älyllisiä tarpeita. Miltä ne tuntuvat ilman tunteita? Ei, en ymmärrä, kuinka mieli voisi toimia ilman mitään suhdetta tunteisiin ja tunne-elämään. Jonkin tyhjiönhän kadonneet tunteet lienevät jättäneet jälkeensä funktioihin, joita yhä on toteutettava jotenkin. En tiedä. Minun ihmiskäsitykseni lähtökohtana on tunne-elämän olemassaolo. En pääse sen asian ohi. En voi pohtia ihmisyyttä ottamatta kantaa myös ihmisen tunne-elämään.)

Takaisin Starrettiin. Kun salaisuus tulee julki, varjokin lehahtaa näkyviin. (Sen on pakko.) Starrett puhuu siitä ehkä ensimmäistä kertaa julkisesti. Se on synkkä varjo, ahdistava. Starrett puhuu siitä toisena persoonana, se on ”Hän”. ”Hänellä” on oma tahto ja hän on kovamielisempi kuin Starrett itse: ”’Tiedättekö, HÄN on hyvin pirullinen’, Danny varoitti. ’Mutta ei HÄN ole mikään raivohullu eläin. HÄN on kylmä, tunteeton, rationaalinen eläin.’ Danny sanoi, että HÄNELLÄ oli suden silmät” (315). Mitä enemmän Starrett auttaa poliiseja, sitä lähemmäs (takaisin) hän pääsee moraalisesti oikeamielistä itseään ja yhteiskunnan hyväksyntää - ja sitä kauemmas varjostaan, ellei pakkotilanne tule johtamaan sen intergoitumiseen muuhun persoonaan.

Kirjassa ollaan sitä mieltä, että tämä ”Hän” on tiedostamatta ruumiillistettu siveetön puoli. Edeltävän pohdiskeluni perusteella voi päätellä, että valitsemani näkökulma mukailee tätä käsitystä. Mutta Starrettille itselleen ”Hän” on joku muu, toinen tietoisuus, joka myös puhuu Starrettille. (315-316.) Hyvä on. Teorioita kyllä löytyy. Jätän pohdinnalle avoimeksi esimerkiksi sen mahdollisuuden, että ”Hän” voi olla vaikkapa ns. intruder (suom. tarrahenki), joka Starrettin auraan on vuosia sitten hakeutunut, ja taivutellut Starrettin lopulta kanssaan selkeämmälle taajuudelle ja itselleen kuuliaiseksi – onhan eetteri tai nk. astraalitaso täynnään kaikenlaista. Mutta tämäkään tulkinta ei tee tyhjäksi sitä oletusta, että Starrettissa itsessään on täytynyt olla jotakin, mikä mahdollistaa ilmiön. Se puolestaan voi rajatussa teoriatilassa – joka on hyvin laaja - olla melkeinpä mitä tahansa. Niinpä myös varjoteoria pysyy kuvioissa mukana. Painotan varjoteoriaa.

Kuka tai millainen ”Hän” sitten on? Mitä "Hän" tekee?

Jestas, tästä tulee pitkää tekstiä. Enkä ole vielä päässyt edes kuulusteluhuoneessa kerrattuihin asioihin, paenneen tytön tai Jean McCrean kohtaloon tai siihen, kuinka Starrett uhriensa kanssa toimi. Parempi pätkäistä tästä välistä. Jatkan piakkoin.

Miehet kirjoissani2: MP2 - Pandoran lipas

Noin seitsemäntoistavuotias tyttö on juuri paennut miehen luota tämän nukkuessa. On helmikuinen yö Georgiassa vuonna 1989. Tyttö on päässyt poliisin luo ja selittää kiihtyneenä, mitä on tapahtunut, kuinka hänet oli siepattu. Hänen sanojensa myötä miehestä on tulossa maailmalle kuuluisa, sillä tytön ilmiannosta tapaus alkaa kääntyä suuren luokan poliisiasiaksi. Niin suureksi, että kuusi vuotta myöhemmin, 1995, tästä kaikesta on - yli kolmen vuoden aikana - kirjoitettu kirja nimeltään A Stranger in the Family (Naifeh & White Smith; suom. Muukalainen perheessä 1997).

Tarina on oikeastaan alkanut jo vuoden 1987 joulukuussa. (Ehkä se on alkanut jo 29-vuotta aikaisemmin, mutta tällaisessa muodossaan, seksuaalirikoksineen, se alkaa vasta 1980-luvun lopulla). Tuolloin ei kukaan vielä puhunut sarjaraiskaajasta, tuskin edes epäili sellaista. Eikä kukaan osannut yhdistää joulukuista teinitytön katoamistapausta vuonna 1988 samaan tekijään. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa. Tämä yö, tytön pakoyö, on hyvin tärkeä, ja sitä seurataan tarinassa silmä kovana. Koska mies on pitänyt tyttöä vankina miehen omassa kodissa, miehen henkilöllisyys saadaan pian selville. Kello 2:45 soitetaan miehen äidille, kello kolmelta aamuyöllä hän pysäköi miehensä kanssa auton Columbian piirikunnan poliisiasemalle. Tällä välin on jo järjestetty kotietsintä. Tapahtumavyyhti alkaa purkautua. Seuraavana aamuna etsinnät levitetään laajalle. On lentokoneita, helikoptereita, tiesulkuja ja partiopoliiseja. Yhteensä yli sata poliisia eri yksiköistä etsii miestä. (15-27)

Mutta takaisin paenneeseen tyttöön. Hän siis kertoilee kiihtyneenä, mitä kauheaa hänelle on tapahtunut, mutta ensimmäinen seikka, jota konstaapelin kerrotaan arvioivan - lieneekö tämä sitten hupaisaa vai amerikkalaista vai tarinan juonen kannalta merkittävää – on tytön ulkonäkö. Kaiken lisäksi konstaapeli ei tee sen pohjalta niinkään johtopäätelmiä tytön voinnista, yhteiskunnallisesta taustasta tai uskottavuudesta, vaan viehättävyydestä: kastanjanruskea tukka, pähkinänruskeat silmät ja persikkaiho. Siis hä? Kastanjaa, pähkinää, persikkaa? Kaikki jotakin syötävää, suoraan siltä paradigmalta, josta sugarbabyjen hellittelynimittelyt valikoidaan. Tyttö on kuulemma kiihtyneenä ja uupuneenakin sievä. (15-16.) Tällä saatetaan haluta kertoa moniakin asioita, mutta romantisointi on siis yhtä kaikki vahvasti mukana huolimatta siitä, että sellainen vaikuttaa asiayhteyteen nähden hieman absurdilta. Mutta ymmärrän. Nätti tyttö, kidnapattu. Sadomasokistin unelma.

Tämä on vähän sama asia, kuin myydä autoja bikinipukeisten naisten kuvilla: vetoamista pinnanalaisiin, julkilausumattomiin mutta ilmeisiin vetovoimiin. Yhtä suurta kuin on häveliäisyys olla niistä kertomatta ja niitä sen kummemmin kommentoimatta, yhtä todennäköistä on, että naiset bikineineen liukuvat pureskelematta tai paheksumatta ostopäätökseen. (Mainospsykologia on kiehtovaa. Pidän mainoksista.) Tämä lausuu sanasensa kertomukselle ajatellusta kohderyhmästä sekä eräästä keskeisestä tarinan kirjoittamisen motiivista. (Se lienee sama kuin autoilla.) Mutta sillä tavallahan maailma pyörii: moniakaan asioita ei kaupitella siksi, että ne lisäisivät kaunista ja hyvää, tekisivät maailmasta paremman paikan, vaan siksi, että niille on kysyntää ja silloinhan niistä saa mojovat hyffet. (Markkinarako on se ainoa, mikä kunnon kapitalistilla yleensä on mielessään. Ei ihme, että kapitalismi on ranskankielessä luokiteltu maskuliiniksi: le capitalisme)

Mutta mennään kuitenkin eteenpäin. Onhan automainoksessa ja auton ostotapahtumassakin lopulta myös muuta, jopa oleellisempaa, kuin ne naiset ja bikinit. On esimerkiksi tuoteseloste ja ajo-ominaisuudet, ihan oikeaa hyötyäkin. Tässä kirjassa minulle niitä ovat ennen kaikkea kidnappaajan – myöhemmän syytetyn ja tuomitun – omat sanat, myös siteeratut, mutta erityisesti itse kirjoitetut. Inhimillistävä ote on sekin hyvä "ajo-ominaisuus" tälle tarinalle.

Siepatun tytön – tällä kertaa toisen tytön - ulkonäköön palataan uudelleen vuoden 1988 joulukuisen katoamistapauksen osalta. Tyttö on viisitoistavuotias, kuulemma sievä ja tummahiuksinen ja hymyilee poliisin käsiinsä saamassa kuvassa säteilevästi. Kuva saa poliisin viheltämään hampaittensa läpi. Tällä kertaa tytön ulkonäön kuvailuun ei kuitenkaan liitetä mitään pikku naposteltavia, ja tytön isän kerrotaan pitävän vihellystä julkeana ja täyttävän hänet kauhulla. (13.) Jaahas, tästä siis on kyse: tavallista sievempien tyttöjen uhasta joutua heistä seksuaalisesti kiinnostuneen mutta vaarallisen miehen hoteisiin.

Tulkitsen kirjan tarinaa tuon vaarallisena pidetyn miehen tarinana. Toki tarina voisi olla myös kertomus esimerkiksi äidinrakkaudesta, rikolliseksi rakentumisesta tai eräästä rikostutkinnasta ja oikeudenkäynnistä. Tarina voisi olla kertomus ennakkoluuloista, humaaniudesta, median pyörityksestä tai seksuaalirikoksen uhreista. Mutta minulle tarina on tämän tietyn miehen tarina. Hänen omaan, itsensä kertomaan, tarinaansa ei kirjassa kuitenkaan vielä tässä vaiheessa voida tai haluta mennä, ei oikeastaan vielä aikoihin. Miehen tarina on asetettava tiukasti rajatulle, omalle alueelleen, ja ennen sitä varustettava lukuisin varoituskyltein ja sen paikkaa määrittelevin kontekstein: 'marginaalinen, kielletty, häiriintynyt, paha'. Ne tekevät lukijalle selväksi, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Rikoksista. Vääryydestä. Jopa pahuudesta. Sellaisesta, mitä ei hyväksytä. Sellaisesta, mitä voi hädin tuskin edes ymmärtää. Niin ikään miehen ei anneta lausua mitään, mihin ei liitettäisi vahvoja kannanottoja, tulkintoja ja mielipiteitä. Tältä mieheltä ovat omaehtoisuuden ja vapauden päivät nyt ohitse. Kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan ja tullaan käyttämään häntä vastaan. Tasavertaisuutta tai 'omana itsenään kunnioitetuksi tulemista' hänen on erittäin kyseenalaista odottaa.

”Ensimmäinen kerta oli uskomaton”, mies kirjoittaa muistiinpanoihinsa puolisen vuotta vangitsemisensa jälkeen. Hän ei viittaa seksuaalirikoksiinsa vaan tapaan, jolla häntä kohdellaan. ”Huone oli täynnä ihmisiä – siellä oli ainakin seitsemän tai kahdeksan psykiatria, sosiaalityöntekijöitä ja vielä pari psykologia." Mies ei ole innostunut saamastaan huomiosta ja kiinnostuksesta, ei tunne itseään tärkeämmäksi ja suuremmaksi sellaisen johdosta. Päinvastoin. "Minusta tuntui kuin olisin koe-eläin, jota leikattiin auki opetustarkoituksessa […] Kuten tavallista, minulla oli käsiraudat. Sitten he alkoivat heti paikalla kysellä minulta mitä tuskallisimpia juttuja. Ja äänensävyn perusteella heidän olisi voinut kuvitella puhuvan säästä […] ’No niin, kuinka monta ihmistä sinä olet kaiken kaikkiaan raiskannut?’ Heidän ylimielinen asenteensa ärsytti minua. Ikään kuin he olisivat suorittaneet leikkausta ilman nukutusta. […]Minä sain sen vaikutelman, että he ajattelivat: ’Meillä on käsissämme hirviö.’ Hirviöillä ei ole tunteita, joten en usko että heidän mieleensä edes juolahti, että heidän kysymyksensä voisivat tuottaa minulle tuskaa. […] [M]inä menin nopeasti hyvin huonoon kuntoon. […] Heidän mielestään minä olen jonkinlainen epä-inhimillinen hirviö. Minä halusin vakuuttaa heille, etten voisi mitenkään vahingoittaa heitä. Että olen oikeasti ihminen, olin sitten tehnyt mitä tahansa.” (207)

Suhtauduttiinpa mieheen kuinka ankarasti tai myötätuntoisesti tahansa, lienee kaikesta huolimatta melko poikkeuksellista, että hänen kaltaisenaan pidetylle rikolliselle annetaan hänestä kertovassa tarinassa myös oma ääni, sen käyttömahdollisuus. Se on jotakin se – eikä vähiten hyvin kiinnostavaa. Minä kuuntelen mielelläni.

Sanottakoon jo tähän melko alkuun, ettei pyrkimykseni ole selittää tarinan rikollista perin pohjin väärinymmärretyksi rassuliksi tai elämän kaltoin kohtelemaksi mattimeikäläiseksi. Toki haluan ajatella, että ihmisenä hän on ”yksi meistä”, ja ajattelen myös, että kaikkihan me olemme milloin enemmän milloin vähemmän väärinymmärrettyjä, eniten silloin, kun rikomme yhteisiä pelisääntöjä vastaan (silloinkin, kun ne kaipaisivat päivitystä). Lisäksi pidän hänen tarinaansa tietysti myös surullisena. Mutta uskon hyvin, että ihmisessä on kyky tai yhteys syvään, tuntemattomaan pimeyteen – á la Ted Bundy – jota mikään ymmärtäminen ei tule muuttamaan sen jälkeen, kun pakkomielteestä on kasvanut mielen toimintaa pyörittävän psykodynamiikan keskus, oma nimi.

Ilman muuta tarinan mies on ylittänyt rajoja tavoilla, joilla harva ihminen niitä ylittää ja tavoilla, joka on ollut tuhoisaa. Negative. Pohdinnoissani olen kiinnostunut seurailemaan hänen tarinassaan sitä, mitä rajoja hän on ylittänyt ja miksi, millaisin seurauksin ja minkä tähden sellaisin seurauksin.

Kuinka mies lukijalle esitellään?

Aivan aluksi mies ilmaantuu kerrontaan tekoineen ja niiden seurauksineen: kerrataan uhrien ja heidän omaistensa kauhun ja epätoivon hetkiä. Kuvaillaan, kuinka mies on painostanut ja pakottanut vielä kasvuiässä olevia 12-17–vuotiaita tyttöjä toimimaan tahtonsa mukaan. (Uhrien joukossa on myös yksi aikuinen, 22-vuotias nainen.) ’Älä yritä mitään, ole hiljaa, ota paita pois, ota suihin. Ota kaljaa, hymyile, pelataan vähän.’ On ollut ase ja väkivallan uhka, pelko hengen menetyksestä. Lapsen poissaolo on muuttunut vanhempien mielissä ihmettelystä kauhuksi.

Tällä järjestyksellä halutaan tarinassa siis ilmaista, että uhreja omaisineen kunnioitetaan, ja heidän kokemuksensa ymmärtäminen on ensisijaista muuhun ymmärtelyyn nähden. Tällä kunnioittamisella on myös toinen merkitys: tällä valmistetaan tilaa ja moraalista oikeutusta päästä käsittelemää tuomitun omia kokemuksia ja käsityksiä tapahtumista, sekä sinnikkäisiin pyrkimyksiin ymmärtää niitä. Hieman myöhemmin tämä kanta ilmaistaan kirjassa selkeästi: kun eräs kapteeni Bost toteaa, että hänen myötätuntonsa on varattu uhrien omaisille, ei syytetyille, miehen isä ärähtää: "Kun te kerran teette tätä työksenne, heitätte ihmisiä lukkojen taakse, joskus koko heidän loppuelämäkseen, te varmaan uskotte, että se on aivan oikein, tuskin te muuten voisitte elää itsenne kanssa. Te varmaan uskotte, että suojelette yhteiskuntaa heittämällä ihmisiä lukkojen taakse. Te ettet uskalla edes kuvitella, miltä tuntuisi nähdä oma poikanne lukittuna selliin, ehkä loppuelämäkseen.[...] Teidän on pakko uskoa, että kaikki rikolliset ovat todella pahoja. Että he ovat saastaa. Ja että he kaikki ovat valinneet osansa vapaaehtoisesti. He saavat ansionsa mukaan, ja jokainen kurja, alentava temppu, jonka vain satutte keksimään, on heille je heidän perheilleen ihan oikein" (54-55). Kuvaavaa on, että näin suora kanta jätetään täysin miehen isän omalle kontolle, mutta kuvaavaa on myös, että sitä toistetaan useampaan otteeseen, eikä kapteeni Bostonilta ylöskirjata tai talleteta mitään puolustavaa vastinetta tähän.

Seuraavaksi kuvaillaan virkavallan hämmennystä ja vakavaa suhtautumista tapaukseen. Tehdään selväksi, kuinka poikkeuksellista, kammottavaa ja kriittistä kaikki on. Asia selvä.

Kolmanneksi esitellään miehen perhe, joka saa tarinassa sen sijan, joka on varattu ehdotonta rakkauttaan osoittaville, heille, jotka tuntevat miehen pidettävänä, hyväksyttävänä ja rakastettavana. ”Hän ei ole vaarallinen”, he vakuuttavat ja uskovat mitä sanovat. (11-20.) (Merkillepantavaa on, että miehen äiti saa pyyteettömine rakkauksineen ja poikaansa kohtaan osoitettuine ymmärtäväisyyksineen lausua viimeiset sanat asiasta koko kirjassa. Se on armollista. Love remains.)

Neljänneksi miehen esittelee hänen kotinsa. Mies itse ei ole paikalla – mikä on enemmän kuin kuvaavaa. (Psykoanalyyttisissä tulkinnoissa rakennus huoneineen ja sisustuksineen edustaa ihmistä itseään, hänen sisintään. Myös sosiologiassa ymmärretään kodin sisustuksen tekstuaalisuus, toisin sanoen: tapa, jolla koti on järjestelty ja tavarat, jotka sen täyttävät, kertovat siellä asuvan ihmisen persoonasta, tekstualisoivat sen omalla tavaroiden ja tilankäytön kielellään. Tämä on erittäin mielenkiintoista ihmisen viestimää kieltä.)

Kuinka miehen kotia lähestytään? ”Puu halkesi terävästi räsähtäen, ovi lennähti auki ja [konstaapeli] syöksyi pimeään taloon pidellen molemmin käsin asetta edessään” (21). Otteet ovat siis kovat, hienotunteisuudelle ei ole sijaa, miksi olisikaan. Ensimmäinen merkki miehestä on sohvan päätyyn siististi laskettu kenkäpari. Huoneessa näkyvät edelleen jäljet tilanteesta, jossa paennut tyttö on hetki sitten ollut: kahvipöytä on täynnä olutpulloja, pieni rommipullokin sillä on, ja pelilauta, ”Erotiikan tietovisa”. Jahas. Toisella pöydällä on lisää aikuisten pelejä. Poliisit käyvät tyhjää ja pimeää taloa läpi huone kerrallaan. Makuuhuone, kylpyhuone, vauvan huone. Viimeisestä huoneesta löytyy patja ja kolmijalka videokameroineen. Joku poliiseista napsauttaa nauhan pyörimään. He näkevät ruudulla paenneen tytön kasvot. Ja tytöllä on penis suussaan. Konstaapeli pyytää sammuttaman nauhan. Kaiken kaikkiaan asunto ei vaikuta hänestä ihmisryöstäjä-raiskaajan asumukselta. Konstaapeli alkaa pitää juttua vain jonakin outona mutta harmittomana keskiluokkaisten tolkuttomana melodraamana. Onhan nimittäin niin, että tämä kertomukseen tässä vaiheessa fokalisoitu poliisinäkökulma kuuluu empaattiselle ihmiselle, sillä kerrotaan, että hänen on vaikeaa pitää henkilökohtaiset tunteensa erossa työasioista. Käydessään paikkoja vielä uudelleen läpi hän löytää reseptilääkkeitä, kuminauhalla sidottuja setelikääröjä ja lompakon. Hän päättelee, että paikalta on lähdetty kiireellä. Lompakosta löytyy ajokortti. ”Kuvassa oli komea nuori mies, jolla oli […] päättäväinen leuka. Ajokortissa oli nimi Richard Daniel Starrett.” (21-23)

Seuraavaksi Starrett - tai pelkkä Danny - ilmaantuu lukijalle perheen näkökulmasta ja äidin muistoissa Dannyn lapsuusajoilta. Kukaan perheenjäsenistä ei ole uskoa tapahtumia todeksi. Heidän tuntemansa Danny on rauhallinen mies, joka auttaa muita heidän ongelmissaan. ”Danny on tämän perheen pyhimys”, jolle perhe on hyvin tärkeä ja yhteydenpito sen kanssa tiivistä. (28-32)

Sitten kuulemme, millaista autoa Starrett ajaa. (Tuolloin uusinta Chevrolet-mallia, Camaro Z-28:aa.) Tässä vaiheessa FBI julkistaa maanlaajuisen etsintäkuulutuksen miehestä, joka on aseistettu ja vaarallinen (32-33). Sitten siirrymme Starrettin vaimon ja pienen tyttären luo. Vaimoa haastatteleva FBI:n erikoisagentti hämmästelee ilmitulevaa puolisoiden suhdetta, sitä, kuinka usein vaimo on viime aikoina matkustellut kaukana sijaitsevaan lapsuuden kotiinsa. Vaimo kertoo, että mies on vaatinut sitä, on kuulemma halunnut vähän tilaa, ratkoa omia ongelmiaan rauhassa. Agentti yrittää selvitellä, onko liitossa ollut jotakin vialla, onko ollut uhkailuja tai väkivaltaa. Ei, ei mitään sellaista, vaimo vakuuttaa silmiään ällistyneenä räpytellen. Agentti jatkaa keskustelua rutiinikysymyksillä. Hänestä vaimo on kyllä sievä, mutta hieman yksinkertainen. Vaimo kertoilee, että hänen miehellään on American Express kultakortti, josta mies on hyvin ylpeä, ja poliittisesti kunnianhimoinenkin tämä on, republikaani, haluaisi ihan presidentiksi asti. Kenties tärkein asia, jonka agentti saa vaimolta tietää, on, ettei mies varmasti haluaisi vanhempiensa tai muiden perheenjäsentensä kuulevan tästä poliisiasiasta mitään. (33-36). Imago ja asema ovat Starretille siis erittäin tärkeitä, totuuttakin tärkeämpiä. Tai ovat ainakin olleet.

Naapureita haastatellaan ja tuttavia kuullaan. Starrett on ollut hiljainen ja pysytellyt paljolti omissa oloissaan, ei kuulemaa koskaan leikannut nurmikkoaankaan. Arvellaan, että hän vain taisi mennä sekaisin. Osa puhuu miehestä edelleen kauniisti: kiltti ja huolehtivainen isä, joka aina piti tarkkaa huolta avoautostaan. Uutiset puolestaan kertovat, että Starrett sopii tyypilliseen sarjaraiskaajan ja murhaajan porfiiliin: älykäs, pakkomielteinen rikosten uusimiseen nähden, vaikuttaa ulospäin normaalilta, naimisissa ja lapsia. Uutiset alkavat levitä, pelot kasvavat, sanat ja kuvat kiertävät. Uutisiin liimautuu kielteisiä huhuja: Starrettilla on kuulemma ollut vaikeuksia työssä ja kotona, ja alkoholiongelmakin miehellä kerrotaan olevan. Epäilykset kasvavat. Pian hänen uskotaan liittyvän jos jonkinmoisiin muihinkin rikoksiin. Miehestä tehdään kuulemma poliisin toimesta yhä iljettävämpi ja luonnottomampi. Starrett yhdistetään salatieteiden harjoittajiin ja saatananpalvojiin, huhutaan jopa, että paennut tyttökin oli hilkulla päätyä snuff-filmissä käytettäväksi uhriksi. Silloin Starrettin vanhemmat saavat tarpeekseen, ja tekevät parhaansa poikansa tahratun maineen pelastamiseksi. (38-40)

Vasta tässä vaiheessa Starrett itse ilmaantuu kertomukseen. Tutkan kanssa länteen kulkevaa liikennettä valvova Texasin poliisi rekisteröi kaaharin, ajaa tämän perään ja pysäyttää läheiselle pysähdyspaikalle sakkolapun kirjoittamista varten. Kuinka ollakaan, samalla pysähdyspaikalla on myös Chevrolet Camaro. Konstaapeli ihastelee autoa, ei vielä tiedä miesjahdista. Kaiken varalta hän haluaa varmistaa, ettei auto ole varastettu, ja lähettää keskukseen tiedustelun rekisterikilvistä. Kuluu hetki ja toinenkin. Lopulta hätäkeskus vastaa kiihtyneenä. Konstaapeli kutsuu apuvoimia. Sireeniä ja vilkkuja ei käytetä, ja Chevyä lähestytään sormi liipasimella kuljettajan puolelta. Konstaapeli hivuttautuu kurkistamaan ikkunasta niin läheltä kuin uskaltaa. ”Kuljettajan paikalla istui valkoihoinen mies, näköjään unessa.” Mies näyttää kuulemma juuri sellaiselta tyypiltä, jollaisten konstaapeli on aina kuvitellutkin tuollaisia Chevyjä ajavan: ”nuori, korkeasti koulutettu, komea, hyvin pukeutunut. […] [M]ieleen tuli välittömästi sana juppi, mies ei todellakaan ollut mikään tavallinen ’aseistettu ja vaarallinen’ –tyyppi. [Häntä] alkoi epäilyttää koko pidätys. Mies kuitenkin sopi hänen radioitse saamaansa kuvaukseen: ’29-vuotias valkoihoinen mies, ruskeat niskaan ulottuvat hiukset, siniset silmät, 180-senttinen, 75-kiloinen, leuka ajeltu´.” Konstaapeli herättää kuskin poliisin ohjesääntöjen mukaan. Mies herää heti, siristelee silmiään valoa vasten ja suojautuu kädellään sen loisteelta. Miehen käsketään nousta autosta kädet ylhäällä. Tämä on paljain jaloin, räpyttelee yhä silmiään. Hänelle luetaan oikeudet ja hänet laitetaan rautoihin. (40-43) Starrettin olemus hänen tekemiinsä rikoksiin nähden on niin odotusten vastainen, hänen hahmonsa niin kumaraan lyyhistynyt, hänen piirteensä niin ”herkät” ja olemuksensa ikäänsä nuorempi, hänen hiuksensa niin pörrössä, hänen nenänsä niin hieno ja kämmenselkänsä niin karvattomat, että Columbian piirikunnan poliisilaitoksen edustaja ei voi olla tuntematta jotakin odottamatonta: myötätuntoa (51).

Vasta nyt kuullaan ensimmäiset miehen omat sanat tässä kertomuksessa. ”Kyllä olen” - vastauksena henkilöllisyytensä vahvistamiseen pidätyksen yhteydessä - ”Ei”; ”En”; ”Se ei voi olla totta”, vastauksina konstaapelin rutiinikysymyksiin. (43)

Ensimmäiset Starrettin itsensä kirjoittamat sanat puolestaan kuuluvat: ”En halua tavata toistaiseksi ketään. Otan yhteyttä vierailijoihin myöhemmässä vaiheessa”. Ne on osoitettu hänen omille, tapaamista odottaville vanhemmilleen (53). Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa mies käy keskustelua pidätyksen jälkeen, on hänen äitinsä, ilmeisesti siksi, että tämä niin sinnikkäästi pyrkii yhteyteen poikansa kanssa.

(Äidin ja pojan välisessä keskustelussa ei tietenkään kyetä käsittelemään pidätykseen johtaneita tapahtumia. Niinpä dialogi jää pinnalliseksi, ja mitä ilmeisimmin vanhan kaavan - äidin ja pojan suhdetta kuvaavan – toistamiseksi. Äiti haluaisi uskoa pojastaan parasta ja tukea tätä, mutta poika toppuuttelee ja vastailee tavalla, jota voi pitää lakonisena ja väsyneenä lohduttamisena. Asetelma tulee selväksi: mies on omaksunut roolinsa äidille mieliksi tekevänä ylpeydenaiheena, johon äiti voi luottaa. Mutta nyt, tietäessään, ettei mitään ylpeiltävää enää ole koska salaisuus on tullut julki, mies haluaisi vain olla satuttamatta äitiään yhtään enempää, saatella hänet vähin sanankääntein tiehensä. Mitä todennäköisimmin äidin läsnäolo vahvistaa miehen syyllisyyttä, tekee hänet yhä raskaammin tietoiseksi siitä pettymyksestä, joka hän on ihanteilleen - äidille - ollut. Äiti on pojalle pyhä ja edustaa kaikkea sitä, mitä ei saisi tahrata. Ja poika puolestaan on äidille sankari, edustaa kaikkea sitä, mikä on ehdottoman rakastettavaa, no questions asked. Hienoa. Mutta se ei saa miestä tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Todennäköisesti - ja käytöksensä perusteella - hän kokee vahvasti, ettei enää ansaitse mitään hyvää, ja että äidin hyväksyntä ylipäätään koskee vain sitä osaa hänessä, minkä äiti tuntee. Se ei ole täydesti ja kokonaan häntä, Dannyä, joten sellainen hyväksyntä liukuu ohi, ilman, että siihen voisi tarttua. Mies on epäonnistunut yrityksissään pitää pimeytensä näkymättömissä, jossakin itse asettamissaan kurinalaisissa rajoissa. Hän on epäonnistunut olemaan äidin silmissä kunnollinen. Ei, äiti ei voi häntä tai tätä tilannetta auttaa huolimatta kaikesta rakkaudestaan ja hyvästä tahdostaan. Äiti on aina ihaillut ja uskonut parasta – eikä siksi näe häntä tai hänen todellisuuttaan. Ei kenties ole koskaan nähnyt. Äiti on hyvällä uskollaan ja sankarina ihannoimisellaan tullut asettaneeksi tavoitteet, joihin mies ei ole ylettynyt, mittasuhteet, joihin ei ole mahtunut. Silloin on kasvettava salaa, näkymättömissä, vaikka sitten sellaisilla tavoilla, joita on itsekin vaikeaa hyväksyä.) (67-70)

Syvemmälle Starrettin salaisuuteen päästään, kun löydetään hänen vuokraamansa varastotila. Sinne mies on koonnut elämänsä kiellettyyn ja salattuun puoleen liittyvän rekvisiitan. Varasto on täynnä kattoon saakka pinottuja pahvilaatikoita. Tilassa on myös ämpäreitä, säkkejä ja komero täynnä rojua. Ja mitä niistä löytyykään? Käsirautoja, sähköpistooli, piiska, kaulapanta, nahkahihnoja, eristysteippiä, kumipallo, starttipistooli, ammusrasia, poliisiradio ja hätävalo, peruukkeja, irtoviiksiä, metsästyspuukko, teräsleikkurit sekä laatikko, johon Starrett oli kerännyt salanimillään vastaanottamiaan kuvia alistetuista naisista. Varastoa käydään läpi päiväkausia. Aineistoon kuuluu lähemmäs tuhat kirjaa ja yli toistatuhatta lehteä, jotka käsittelevät alastomuutta, väkivaltaa, sitomista, seksiä, erotiikkaa ja kauhua, mutta erityisesti naisten alistamiseen liittyvää väkivaltaa (orjuutus, raiskaus ja seksuaalirikokset, vangitseminen, sadomasokistiset kidutustekniikat, prostituutio). Mukana on myös kirjallisuutta, joka koskee tieteellistä kiinnostusta aiheistoon, kuten kirjallisuutta sairaista fetisseistä, kidutuskuulustelusta ja teloituksesta, ruumiinavauksesta, murtautumisohjeista, rikollisuuden ehkäisystä ja rikostutkimuksista, naamioitumismenetelmistä ja raiskaajista, modernin kidutuksen tietosanakirja sekä pari teosta Ted Bundysta. Starrett on todella ajatellut asioita. Kokoelma sisältää myös kauhuelokuvien inhorealistisinta tuotantoa Teksasin moottorisahamurhaajineen. Poliisit nimittävät varastoa ”perversioiden runsaudensarveksi.” (63-66) (Tällaisen perusteella saadaan varmasti taas lisää hyvinä pidettyjä syitä paheksua ohjaajien kuten Quentin Tarantinon tuotantoa, tai roolipelejä.) Tästä voisi sanoa niin paljon, niin erilaisia asioita, etten toistaiseksi sano vielä mitään.

Uhrit – myös potentiaalisina pidetyt – käyvät yksi toisensa jälkeen kertomassa tarinansa poliiseille. Kuvio alkaa olla syyteharkintaa varten koottu.

Vain yksi pysyy hiljaa ja kateissa: viisitoistavuotias Jean Taylor McCrea.

Ja nyt, kun lähemmäs sata sivua on kahlattu läpi ja ollaan jo luvussa 23 ja kirjan toinen osa alkamassa, mies pääsee ensimmäisen kerran tarinansa alkuun.
”’Haluatteko tietää totuuden?’ sanoi Danny Starrett. ’Minä kerron teille totuuden’.” (85)

(to be continued)

Kuvaavaa 1

Aloitan uuden julkaisusarjan - "julkaisusarjan", *hih* - niiden päivien iloksi, jolloin ei juuri muuta ennätä sanoa vaikka haluaisikin.

Nämä ovat sellaisia sekalaisia jutskia, joissa on ripaus - milloin suurempi, milloin pienempi - mielestäni hykerryttävää nappiin osumista. Syystä tai toisesta. Oleellista on selitellä vähän (mutta yleensä kuitenkin vähän), ja antaa ripauksen itse viestiä puolestaan, olipa se sitten yhden lauseen sitaatti tai yhteystiedot kuvaan tai musiikkiin, siis esimerkiksi. Ja siis vaikka asia olisi kuinka naiivi tai jokapäiväinen jokamiehen asia tahansa.

Huomasin hymyileväni kuullessani tämän kappaleen. Hymy johtuu siitä, että minusta on ihanaa, että nykyään saa laulaa täysillä, häpeilemättä ja julkisesti "F*CK!" jos siltä tuntuu.

Biisi ei kuvaa akuutteja tai edes kovin lähellä hiiviskeleviä tunnetilojani, mutta jos sattuisin dissailemaan jotakuta, soittelisin kappaletta mitä suurimmalla mielihyvällä. Bonusta tässä kappaleessa on myös tietty teinixmelodramatiikka melodiassa. Hyvässä angstissahan on aggressiivisuus ja melankolia samassa paketissa. Ilman muuta vastaavia kappaleita on pilvin pimein, mutta tämä kappale on minulle tuore ja johti ajatuksen nyt mieleeni, ja yksikin hyvä väline ajaa asiaa ja esimerkkiä. (Siis väline, joka ymmärtää, sanoittaa ja julistaa koettua tunnetilaa, raivaa sille tilaa ja siten helpottaa oloa. Sellaisia välineitä on hyvä kerätä pakkiin.)

Kas tässä:

Emilie Autumn - Liar [MacHine Mix by Dope Stars inc.]

Ja siis nimenomaan tuo miksaus.
Löytyy Youtubestakin klippinimellä
"Emilie Autumn - Liar (Remix by Dope Stars Inc.)"

Selittelyksi liitän Jungia, joka kuulemma totesi: parempi olla ehyt ihminen kuin hyvä ihminen.

Miehet kirjoissani2: Rajan yli

Punainen mekko on monellakin tapaa raskasta luettavaa ja työlästä lukukokemuksen pureskelua. Huomaan yhä olevani haluton palaamaan siihen. Palaan kyllä, mutta kaikki aikanaan. Siispä uusia alkuja tähän väliin.

Aloitetaan vaikka kirpputorilta. Eräänä päivänä olin saanut kierrokseni tehtyä jo ennen miestäni. Häntä odotellessani lähdin vielä uudelleen pöytien väliin. Ja ainahan sitä löytää jotakin uutta ja mielenkiintoista, kun sillä silmällä katsoo, tällä kertaa hiirenkorvilla ynnä muilla rypyillä ja kosteuskupruilla kärvistelevän pokkarin.

Silmäilen mielelläni tummiin kansiin puettuja pokkareita: ne saattavat olla dekkareita, joissa etsivien ynnä muiden agenttien hehkutellaan jäljittävän erittäin kieroja, vaarallisia ja nerokkaita murhaajia, joiden pimeää psyykeä nämä hämmästyttävällä ihmistuntemustaidollaan tutkivat, ymmärtävät ja profiloivat, terävästi kuin huippukirurgit veitsillään. Yleensä tämä on tietenkin liioittelua – siis sekä etsivien tutkimukset että murhaajien monimutkaisuus – toki jo siksi, että kyse on viihteestä, jonka tulee olla sujuvaa. Mutta yhtä kaikki pidän ihmismielen pimeän puolen tarkastelusta ja yrityksistä sitä ymmärtää, etenkin siis fiktiossa. (Pidän myös potilaskertomusten lueskelusta. Niitä on psykiatrinen kirjallisuus tulvillaan.)

Käsissäni pitelemä mustakantinen pokkari lupasi sukelluksia syvään (ja pimeään) päähän. Kertomus olisi kuulemma tarina mielipuolisuudesta ja murhasta – mutta myös ehdottomasta rakkaudesta. (Loistavaa. Pidän armosta.) Kirjan kannessa kuljetetaan kahden yrmeän vartijan välissä ketjuissa ja käsiraudoissa fyysisesti hyväkuntoista, mutta tumman tukkansa alla pää painuksissa kulkevaa miestä. Kanteen on liitetty myös miehen perhepotretti hänen lapsuuden perheestään, sekä koulukuva, jossa mies - vielä poikaiässään - hymyilee aurinkoisesti, silloin, kun kaikki vielä näytti olevan hyvin. (Kannet siis viestittivät, että kertomus pyrkii inhimillistämään keskushenkilönsä, liittämään hänen tarinansa hänen menneisyyteensä, lapsuuteen asti, ja esittämään, ettei mies ole aina ollut rikollinen, että ihmisessä on muutakin. Tämä on hyvä asia.) Käänsin takakannen esiin ja köhähdin hintaa. Mutta jatkoin silti lukemista. Wow. Tällä kertaa minua todella onnisti, siis mielenkiintoni kannalta. Enkä enää välittänyt hinnasta. Olisin maksanut sen vaikka tuplana tai triplana. Takakannet lupasivat ”pysähdyttävän muotokuvan sairaasta mielestä”, ja kertomus olisi kuulemma myös ”liikuttava tarina”. Tarinan keskushenkilönä olisi miellyttävä ja älykäs mies – joka saa ”syytteen moninkertaisista raiskauksista, kidutuksista ja murhasta.” Järkyttävää. Kiehtovaa. Miksen ole ennen kuullun tästä kertomuksesta mitään? Epäilin toki erittäin vaikean aiheen onnistunutta käsittelyä – minulla on selailemieni dekkareiden jäljiltä hieman huonoja kokemuksia – mutta kertomuksen ansiona oli, että kerronta perustuisi todellisiin dokumentteihin. (Nehän puhuvat omaa kieltään siitä huolimatta ja senkin jälkeen, jos ne on tulkittu tavoilla, jotka eivät tee suurta vaikutusta, siis jätä jälkeensä tunnetta siitä, että maailma on jälleen selitetty kohdilleen ja se pyörii sittenkin.) Tapahtumatodellisuus itsessään voi kertoa asiat syvemmin, kuin siitä myöhemmin kudotut tulkinnat.

Heti kotiin päästyäni istuuduin sohvannurkkaan, enkä malttanut päästää kirjaa käsistäni. Se oli pitkästä aikaa, vuosiin, sellainen kirja, joka liikutteli syvemmin kuin muut.

Tästä kaikesta on jo parisen vuotta, ja yhä tarina kulkee mukana, mielessä. Tarina herättää niin paljon kysymyksiä, myötätuntoakin, että kertomusta on sulateltava kauan.

Kirjassa on monta tarinaa. Toisin sanoen kirjan voi ymmärtää tarinaksi monesta eri aiheesta.

Koska kannet antavat ymmärtää, että kertomuksessa seurataan keskushenkilön mielen vajoamista pimeyteen, sekä tämän aiheuttamaa tragediaa hänen perheelleen, minulle tuli pienoisena yllätyksenä, että tästä huolimatta juonellisesti yhtenäisin ja kenties kiehtovin kertomus kirjassa on jotakin muuta, sellaista mihin kansissa ei edes vihjattu: tarina miehen kidnappaaman tytön rakastumisesta mieheen ja miehen itsensä rakastumisesta tähän. (Tämähän on se niin kutsuttu Tukholma-syndroomana tunnettu ilmiö.) Se, ettei tätä ole haluttu korostaa, on enemmän kuin ymmärrettävää. Jo nykyisessä versiossaan kirjaa on syytetty (googletusten mukaan) liian lempeästä ja ymmärtäväisestä suhtautumisesta mieheen. Raja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välille on kerta kaikkiaan vedettävä ja kyettävä vetämään, ja jos ei muu auta, se on tarvittaessa tehtävä kovakätisesti ja periaatteista kiinni pitäen. Ymmärrän kyllä. Mutta ymmärrän myös valitun, inhimillistävän lähtökohdan. Inhimillistäminen kiinnostaa minua aina eniten.

* * *

Mutta kirja oli hyvin mielenkiintoinen myös toisella tavalla. Pidän tätä esimerkkinä jungilaisesta synkroniasta.

"Jungilainen synkronia" on toki uskon asia, mutta aineettomat, abstraktit asiat yleensä ovat, ainakin länsimaiselle ihmiselle, kovan loogis-empiirisen tieteen kannattajalle. (Paitsi jos on kyse jostain matematiikasta; niin pettämätöntä logiikkaa ei luonnontiede hylji, olkoot kuinka abstraktia tahansa - ellei liikuta tieteisfantasiaa muistuttaviin teorioihin...)

Tämä on hieman ujostuttavaa, mutta kerron silti; kerron, mitä minä tässä kirpputorilöytöni yhteydessä tarkoitan jungilaisella synkronialla. Kerron pohjustuksen kera.

Joskus minä kirjoittelen niin sanotusti pöytälaatikkoon. (Luulen, että kaikki kirjoja rakastavat tekevät sitä, tai ovat joskus ainakin kokeilleet.) Minulle inspiraatio, tarinat tunnelmineen, tulevat usein vahvoina mielikuvina. Yhteen tarinaan kuuluu tietenkin useita eri kuvia, mutta jokin niistä on alkukuva, tärkein kaikista. Nämä kuvat ovat latautuneita kuten unikuvat: ne sisältävät paljon informaatiota, sellaista, mitä jää katselemaan, kuulostelemaan ja tunnustelemaan. Näissä nk. kertomuskuvissa minulle tärkeintä on tunnelma, joka niistä virtaa. Ja siitä se tarinointi sitten lähtee. Kunkin kuvan tarinan voisi kertoa usealla eri tavalla, ehkä jopa erilaisina tarinoina. Oleellista on, että tunnelmat, olosuhteet, ideat välittyvät; niissä on kertomus, sen varsinainen ydin.

Noh, peräti kaksi vuotta ennen tuon mainitun pokkarin käsiini saamista inspiroiduin eräästä mielensisäisestä kuvasta. (Se tuntui hyvin kioskikirjalliselta paatoksessaan, sillä tunnelma oli täynnä - miten sen nyt sanoisi - 'kerran koetun mutta liian varhain menetetyn intohimon epätoivoa'. Samalla tunnelma oli kuitenkin problemaattisempi, puhuttelevampi, sellainen, josta saisi paljon irti.) Tällainen tuo kuva oli (on):

On mies, jolla on tummat hiukset ja pilottilasit. Ollaan miehen mukana jossakin. Ja on lapsi, melkein lapsi vielä. Tyttö. Mies ei ole tytön isä, eikä tyttö olisi sellaista edes valmis hyväksymään; on kapinallisuus. Silti miehessä on jonkinlaisen turvan ja rakkauden antajana ja tytön ymmärtäjänä vahvasti myös isällinen tunne, joskin se on romanttisesti sävyttynyt ja muistuttaa enemmän tunnetta rakkaussuhteesta. On auto ja ajaminen kuin sankarimatka, on 1980-luku, nuoruuden hurma ja irrallisuus. On juovuttava musiikki, intohimo ja villi vapaus. On nimetöntä uhkaa, mutta on sitäkin suurempaa luottamusta. On halua rakastaa ja antautua tuhoutumisenkin uhalla. On hyvää tahtoa pahana pidettyä kohtaan. Ja tyttö on koulutyttö, jonka tarina tämä on. Tyttö on mahdollisuuksiensa edessä ja elämänjanonsa vallassa. Hän on toisaalta tulevaisuuden ja toivon, toisaalta irrallisuuden, luopumisen ja jonkinlaisen epätoivon ristiaallokossa. (Taju tai tunne siitä, että kyse on juuri tämän tytön kokemista tunnelmista ja hänen tarinastaan, on niin vahva, samastuttava, että tarinaa tulisi kertoa hänen näkökulmastaan ja yksikön ensimmäisessä.)

(Tietynlainen irrallisuus olisi tässä tarinassa se teema, jota ydinsisältö ja tunnelmat edellyttävät. Tämä tuotti mahdollista tarinaa miettiessäni erityistä päänvaivaa: kuinka luoda kertomukseen uskottavina sellaiset puitteet? Minulla ei ollut toistaiseksi aavistustakaan siitä, millaiseen kuvioon "irrallisuuden" voisi liittää. Rationalisoin tätä monin tavoin, ja yritin rakennella sopivia, uskottavia puitteita mieleisilläni ja mielestäni johdonmukaisimmilla tavoilla. Ei toiminut; liian monta eri suuntiin liikkuvaa osaa. Koska kuvassa on vahvasti läsnä tunne tytöstä, kouluikäisestä vielä, jouduin pohtimaan paljon sitä, kuinka tällainen tyttö voisi elää ja kokea tapahtumia niin irrallisena kuin kertomus tuntuu edellyttävän, mutta olla samalla herkkä, runollinen ja syvällinen, jollain tapaa valveutunut ja viisaskin. Kuinka sellaisen, omalla tavallaan hyvin rehellisen, tytön voisi uskottavasti asettaa irrallisuuden "villiin" tilaan?)

Että sellainen kuva.

Oikeastaan kuva itsessään ei ole kovinkaan erikoinen. (Ajatellaanpa vaikka tummatukkaista miestä pilottiensa takana taikka teini-ikäisen dramaattista elämän uhmaa, vaikkapa vanhemman miehen seurassa.) Oleellista on lähinnä se dynamiikka, "kiteytynyt kertomus", joka tämän kuvan tunnelmaan on latutunut (ja jonka kait voi tuntea ja kertoa vain "kuvan omistaja", koska hänelle kuva "on tullut". Tässä on siis vähän samoin kuin unikuvien kanssa: vain unennäkijä osaa resonoida "oikein" kuvan sisällön kanssa ja kertoa, mistä siinä on kysymys.)

Juuri tämä kuvan dynamiikka siis jollakin tapaa resonoi kirpputorilöytöni kanssa.

Jungilainen teoria astuu tässä kuvioon siten, että voin pohtia syitä sille, mikä mahdollisti tämän sattumuksen: löydän kirjan, joka on monella tapaa kuin kaiku sille mielikuvalle, joka minulla on, ja joka on alkanut kertoa minulle tietynlaista tarinaansa. Synkroniaa! Tylsemmin, arkisemmin ajateltuna kirjan tarina vain sattuu olemaan sellainen, johon voin jostain syystä heijastaa ja liittää mielikuvaani. (Sanotaan, että kaikki tarinat on jo kirjoitettu; ei mitään uutta auringon alla. Niinpä lienee väistämätöntä, että sellainen tarina, johon mainittu mielikuvani sopii, löytyy takuuvarmasti - useampiakin. Jokaiselle tarinallehan on sitäpaitsi olemassa jokin arkkityyppinen kertomus, johon tarina palautuu.) Mutta jos nyt kuitenkin haluan ajatella - ja miksipä en haluaisi! - että maailmassa on hiukan taikaa, voin kuvitella, että ehkä minä ns. vedin sen kirpputorikirjan puoleeni toivoessani hartaasti materiaalia... On ilahduttavaa ajatella, että jungilainen mystiikka toimii.

Kun on tälle ajatustielle lähdetty, ei pysähdytä aivan vielä:

Jos lisätään vielä toinen ja kolmaskin ripaus taikaa, ja liikutaan hieman lähemmäs esoteriaa, jungilaisuuden reunoille: siinä tapauksessa voidaan ajatella, että ihmisten kokemukset, ihmiset persoonineen ja elämineen, jättävät jälkensä kollektiiviseen muistiin, ovathan ne ovat omanlaisiaan ”energeettisiä varauksia”. - Tai näin alan ihmiset ainakin ajattelevat. Näin ollen he myös ajattelevat, että nuo "varaukset" (tai niiden jäljet) elävät kollektiivisessa muistissa yhä, ovat eetterissään jollakin tapaa tunnusteltavissa vielä silloinkin, kun ihmiset kokemuksineen ovat jo poissa - mikäli vastaanottajan omat (mielensisäiset) varaukset tai muut energiat sellaisen mahdollistavat, ja luovat siten hetkeksi yhteisen horisontin (tai jonkinlaisen yhteyden) oman mielen ja tuon kollektiivisen muistisisällön välille.

Arkisemmin tämä kait ilmenee esimerkiksi niin, että joissakin vanhoissa paikoissa on oma, tietty tunnelmansa, jonka siellä eläneet ihmiset ja tapahtuneet asiat ovat jälkeensä jättäneet. (Toki voidaan myös sanoa, että tunnelma syntyy siitä, mitä ihmiset noista pakoista tietävät ja kuinka niihin suhtautuvat. Mutta jos nyt kuitenkin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa...) Ihmissuhteissa tämä sama ns. horisontin tavoittamis-ilmiö puolestaan ilmenee empatiassa: se mahdollistaa toisen ymmärtämisen, pääsyn toisen tunnetodellisuuteen. (Toki postmodernisti pitäisi tätä täysin kuvitteellisena pääsynä, ja ilman muuta jaetun kielen reunaehtoihin rajoittuneena jne jne. Mutta jos siltikin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa....)

Esoteerikko yleensä ajattelee em. tunnut tai muistot jonkinlaisiksi olioiksi tai entiteeteiksi, siis personoi ne. Esimerkiksi Tori Amos on siitäkin kiehtova muusikko, että hän kokee musiikkinsa juuri näin: musiikkikappaleet ovat hänelle kuulemma kuin olentoja, jotka hän on kohdannut ja tiivistänyt musiikiksi. Minusta tällainen on kaunis ajatus. Silloin "eetterissä vaeltavat" tarinatkin ovat kuin "henkiä", jotka kuljeskelevat ja etsivät, kenelle muistinsa avata (kertoa). (Että jäisi kaunis muisto ja jälki maailmaan – ennen kuin muisto haalistuu tavoittamattomiin....)

Mistä tarinat tulevat ja kuinka ne syntyvät? Kiehtova kysymys. Toki ne realistin mielestä tulevat omasta eletystä ja koetusta, eikä mistään oman kokemuspiirin ulkopuolisesta voi kirjoittaa. Mutta kun on niitä satujakin.... Ja myyttejä... Mistä ne sitten tulevat? Mitä ylipäätään on mielikuvitus? Mikä sitä ruokkii? (Kuka sille kuiskii...)

Niin tai näin, minusta tämä tapahtuma oli jännittävä: löytää kirpputorilta sellainen kirja.

Mainitsen tämän kaiken vain kuriositeettina. Varsinaisella kirjan pohdiskelullani ei ole mitään tekemistä pöytälaatikkotarinointieni tai edellä kuvaamani mielikuva-asian kanssa, enkä todellakaan väitä, että kirjalla itselläänkään olisi. (Ellei sitten sellaisena materiaalina, jollaista mikä tahansa kirjoitusprosessiin enemmän tai vähemmän salaa vaikuttava materiaali on jossakin kerronnan taustalla.)

Halusin tässä siis vain kertoa siitä, mikä minua kirpputorilöydössäni myös hätkähdytti - olihan sekin eräs vahva osa lukukokemustani.

* * *

Olipa hörhö kirjoitus tämäkin. Mutta elämä on.

Ihminen on Homo religiosus pantteri joka ei pääse pilkuistaan, ja itse satun pitämään jungilaisista pilkuista. Kukin täplää tyylillään.

* * *

(To be continued)

Miehet kirjoissani1: TT6 - Vapauttavat syyt (3/3)

Kas noin. Olen käynyt uudelleen läpi Tessin tarinaan liittyvät kirjoitteluni, ja on todettava, että suurimman osan niistä mietteistä, joita jo sanottuun halusin lisätä, olen sijoittanut omalle paikalleen yhteyksiin, joissa aihetta oli luontevinta käsitellä. Niin oli parempi. (Luettavuuskin on toivottavasti parempi.) Ei tule sitten niin paljon sinne tänne ripottelua. Mutta jäi tämänkin otsikon alle vielä jotakin. Let’s get started.

Kuutamo ja usva, joka roikkuu puiden oksilla kuin morsiushuntu, Tessin hehkeys lankeemuksesta huolimatta, sekä Alexander ja häneen kohdistunut kertojan ihailu viittoilevat siis niihin pohjavirtoihin, jotka kertomusta vahvimmin ohjaavat, ja jotka ehdottavat, kuinka tarinaa pitäisi tulkita ja mistä siinä on kyse. Kuten olen edellä kuvaillut, kertomusta voi pitää ankaran siveysopin kritiikkinä, ja siten myös ennemmin Tessin ja Alexanderin, kuin Tessin ja Angelin, rakkaustarinana.

Viides vinkki siihen, millaista suhtautumista kertomuksessa rivien välissä suositellaan, on Tessin oma asenne.

Myös Tess alkaa epäillä aviosuhdeasian todellista laitaa: ”[H]änessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies [Alexander] oli hänen puolisonsa” (393).
Siis: tuntui - - tunto? Käytetty ilmaisu, ”ruumiillinen merkitys”, viittaa myös näkökulman kääntämiseen kohti maallista ja aistillista, ja näistä perusteista käsin tehtyihin arvioihin ja koettuihin kokemuksiin. Toki tätä voi pitää pelkkänä Tessin päässä pyörivänä ajatuksena, vain eräänä syyllisen mielialan oikkuna, tyyliin: tuon miehen kanssa olen maannut, joten moinen rikos pitäisi sovittaa aviolla; eikä minulla toiseen mieheen enää ole oikeutta. Mutta kerrotaan, että Tessin ajatusmaailmassa on tapahtunut maailmankuvallinen muutos. Hän ei esimerkiksi enää tukeudu eikä luota sellaisiin uskonnollisiin asioihin kuten rukoukseen. Dogmien valta alkaa heiketä. Hänestä on tullut filosofisempi, ilmeisesti myös kyynisempi. ”Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan” (351, jossa Alexander pyytää Tessiä auttamaan häntä kiusauksessaan rukoilemalla hänen puolestaan).

En siis usko, että Tess vaatisi itseltään aviota Alexanderin kanssa, tai vaatisi itseään ajattelemaan heitä toistensa puolisoiksi. (Ja miksi vaatisi nyt, kun ei ole sitä ennenkään tehnyt. Päinvastoin Tess on tuntunut pyhittävän itseään ajattelemalla itsensä mahdollisimman erilleen Alexanderista.) Ne, mitkä eivät ennen ole Tessin arvo- tai käsite- tai kokemusmaailmassa kuuluneet yhteen - hänen oma maailmansa ja Alexanderin maailma -, alkavat sulautua toisiinsa.

Tess on siis omalta osaltaan mahdollistamassa Alexanderin uuden lähentymisen, ja avittaa miestä esimerkiksi uskosta luopumisessa: Tess itse tekee tyhjiksi ne syyt ja voimat, jotka voisivat pitää Alexanderin hänestä erossa. Hiukan ironista on, että tämä tapahtuu paljolti Angelin vaikutuksesta: paitsi että tämä on poissa, hän on myös vastuussa humanistisfilosofisen ajattelutavan kylvämisestä Tessiin (351, 361) – puhumattakaan että jättänyt tämän rakkauden kerjäläiseksi. Viktoriaanisessa kieltäymyksessä piilee siis oman tuhonsa siemen. (Ja tätähän kertomuksen voi tulkita viime kädessä suorastaan julistavan.) Lisäksi on hyvä muistaa, että Tess jo ensitapaamisella söi mansikoita Alexanderin kädestä.

Vaikka Tess jakeleekin Alexanderille rukkasia hyvinkin tylysti ja kovakouraisesti - erään kerran sellaiset suoraan naamalle heittäen niin että veri vain virtaa - hän tuntee toiminnastaan syyllisyyttä ja mielipahaa. Sellainen saa hänet esimerkiksi itkemään (kuten siellä öisessä metsässä Alexanderin kanssa ratsastaessaan), sekä pyytämään toiminnastaan rankaisua (kuten tuosta karkeasta rukkasten naamalle heittämisestä). Mutta tietenkään Alexander ei rankaise Tessiä eikä hylkää häntä. Alexander ei ole kuten Angel eikä toimi kuten hän.

Viimeisenä antautumisen tiellä on lopulta enää Tessin epäröivyys siitä, voiko hän luottaa Alexanderiin tulevaisuudessa: jatkaisiko tämä hänestä, Tessistä, ja hänen perheestään huolehtimista.
No arvatkaapa vaan. ”Jos haluat, saat kirjallisen takuun” (389). Juridisessa mielessä Alexander siis tarjoaa naimakirjaan nähden toiseksi parasta vaihtoehtoa. Tessin passiivisuuden tähden tarvitaan vielä hieman Alexanderin voimakastahtoisuutta, jolla hän luotsaa heidät tämän viimeisen rajan yli, joka vielä erottaa heidät toisistaan. (Vähän kuin siellä metsässä, ennen kuin Alexander kietoi kätensä Tessin ympärille.) Sen jälkeen Tessin on enää valmistettava kirje Angelille, saatettava luopumisrituaalinsa päätökseen. Initiaatio on ohi. Lopultakin hän on valmista viljaa, kypsä poimittavaksi. Viattomuuden aika päättyy lopullisesti – vaikka sen tajuaminen onkin Tessille myöhemmin Angelin palattua liikaa.

Siveysopillisen moraaliteeman kannalta on kuvaavaa, ettei Tessin ja Alexanderin yhteiselämästä pihahdeta sanaakaan. Eikö voisi luulla, että sen mahdollista kurjuutta edes hieman valotettaisiin, jotta varoittava esimerkki tulisi entistä selkeämmäksi? Mutta ei. Rauhaa, vain rauhaa – jos sanattomuutta on tulkitseminen. Kukaan ei kerro heistä mitään. Kukaan ei kerro mitään varsinkaan Tessin tunne-elämästä. Mutta ainakin Alexanderin voi kuvitella elävän onnensa kukkuloilla. Jotain heidän elämästään voi päätellä (tai edes kuvitella jos tahtoo) niistä olosuhteista, joissa he yhteiselämänä aloittavat:

Ainakin Alexanderin asenne lupaa heidän tunnesuhteelleen hyvää: hän on kärsivällinen ja hyväksyvä - lämmin - Tessin tunteita kohtaan, tietää, että tämän on ensin voitava antaa hänelle anteeksi se, millä syvimmin tämän viattomuutta aikoinaan loukkasi. Nöyrästi ja tilaa jättäen - kuitenkin vastavuoroisuutta odottaen; Tess ei ole hänelle mikään nukke itsekkäitä tarpeita varten - hän toivoo Tessin sen jälkeen pystyvän häntä pikkuhiljaa rakastamaan (346). Lisäksi mies on osoittanut lisääntynyttä innostusta ja palvelualttiutta heti saatuaan Tessin lopulta luokseen; Alexander on varma siitä, että juuri hän voi tehdä Tessin tyytyväiseksi: ”Väärän D’Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D’Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?” (400). Tästä on alistaminen kaukana. (Angel puolestaan odotteli Tessiltä palveluksia ja todennäköisesti melkoista alamaisuutta. Sen voi päätellä jo hänen vaalimistaan patriarkaalisista arvoista.) Vaikka Tess vielä mutiseekin Alexanderille, että tämä menisi tiehensä, mies ei siitä pahastu, vaan demonstroi haluaan kunnioittaa Tessin toiveita. ”Minä menen – menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: - Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin” (400). Tess tuntee, kuinka viattomuus pakenee hänestä, kuinka vanha Tess kärsii ja on kuolemassa. Tätä ennakoi koko tämä ensimmäinen - lupautumisen ja muuton jälkeinen - tapaaminen, sillä se tapahtuu D’Urbervillen suvun hautakammiossa. Sen sisäänkäynnin seinämää vasten Tess painaa päätään Alexanderin mentyä ja puhuu itsekseen: ”Miksi olen pahalla puolen tätä ovea” (400). Pahalla puolella? Tunne noussee siis eettisestä tunnosta - miksipä sitä muuten pitäisi pahaksi käsitteellistää. Tessin ilmaiseman kuolemantoiveen voi tulkita haluksi kuolettaa entinen Tess; haluksi päästä kärsimyksestä, jota entisen Tessin - tuon viattomuuden aikaan jääneen - kautta eläminen aiheuttaa. Kuolemantoive on halua vapautua, halua luopua vanhasta taakasta. Pääsisikö Tess sopuun moraalisten tunteidensa kanssa? Ehkä, jos Angel ei palaisi. Kerrotaan nimittäin, että Tess uskoi Alexanderia Angelin paluuseen asti (418).

Merkillepantavaa on myös Alexanderin käyttäytyminen samaisessa hautakammiossa hieman ennen: hän makailee paadella liikkumatta, kaikkein vanhimmalla alttarinmuotoisella hautapatsaalla, on maannut jo ennen kuin Tess tulee sisään. (Tess on ollut kuljeskelemassa kirkkotarhassa.) On jo puolihämärää, eikä Tess ensin ole huomata, että sarkofagiveistokselta näyttävä hahmo onkin elävä. ”[K]uva liikahti”, ja Tess on pyörtyä pelästyksestä. Silloin Alexanderin on ilmaistava itsensä. ”Tämä hyppäsi paadelta häntä tukemaan.” Hän kertoo Tessille loikoilleensa kivellä, jottei olisi häirinnyt Tessin rauhaa. (399) Häirinnyt Tessiä? Makaa hautakivellä? Tämä viittaa selkeästi Alexanderin uhrautuvuuteen. Hän on mieluummin liikahtamatta aloillaan, kieltää oman elämänvoimansa ja omat tarpeensa, kuin häiritsisi Tessiä. Hautakammion puolestaan voi tulkita personoivan heidän suhdettaan, sitä uutta tilaa, jossa he nyt ovat, etenkin, kun se kätkee menneiden polvien D’Urbervillejen luut – D’Urbervillen suvun nimeen perustuu myös heidän suhteensa, sillä sukunimeä koskeva tapahtumakuvio heidät yhteen saattoi. Hauta kuulostaa pelottavalta enteeltä suhteen tulevaisuuden kannalta. Mutta samalla se on kunnioituksen osoitus ja monumenttina maamerkki, varma jälkeen jätetty muisto maailmassa heistä heidän jälkeensä. Vertauskuvalliselta merkitykseltään hauta kuvaa vanhan kuolemaa ja uuden syntyä, jopa porttia maailmojen välillä. Muutos entiseen on siis suuri. Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta, kuin äkkiseltään hautoja miettiessä vaikuttaa. Ja kun Alexanderin kuva alkaa elää, se alkaa elää Tessille ja tapahtunut on hänelle pelottavan odottamatonta. Ehkä Alexander on tiennyt tämän, osannut ennakoida pelon. Hänhän on osoittanut tuntevansa Tessin hyvin. Siksi hän on halunnut antaa Tessin olla ensin aivan rauhassa. Mutta kun Tess nyt kerran tuli huomanneeksi hänen persoonallisen läsnäolonsa ja elonsa, ei se mitään, Alexander tukee häntä ja kunnioittaa Tessin toiveita – ja jättää tämän rauhaan kun tämä sitä haluaa.

Jotain hyvää kuitenkin enteilee kertojan paljastus siitä, että Tess alkaa kokea Alexanderin inhimillisenä. Kertoja kuvailee Tessin tajuavan, että ”sielu [Alexanderillakin] oli pelastettavana” (335). Tällainen kokemus edellyttää myötätuntoa ja viittaa anteeksiantavuuteen, kertoo halusta uskoa toisesta hyvää. Tämä puolestaan kertoo, etteivät tunteet ole miehen suhteen kuolleita. Tess haluaa myös vastustaa entistä kielteisyyttään miestä kohtaan: ”Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. […] [Tessiä] olikin kiusannut vain omat ajatuksensa” (335). Tuskin siitäkään haittaa on, että Alexanderin silmissä, joissa musta tuli kuulemma leimuaa, on voima polttaa Tessin vartaloa; Alexanderin katse siis tuntuu Tessistä kehollisesti ja aistillisesti joltakin (335). Tosin, koska katse polttaa, se paitsi tuntuu kuumalta, aiheuttaa myös häpeää. Alexanderin katseen alla/jäljiltä koettu tunne Tessissä ilmaisee selkeästi, että tuo katse saa Tessin tunnistamaan itsensä seksuaaliseksi olennoksi; että Alexanderin katseen voimasta Tessistä tulee seksuaalinen. Ei ihme, jos vähän polttelee. Ja ei ihme, jos viktoriaania hävettää.

Tässä vaiheessa Alexanderin ja Tessin suhdetta kertomus keskittyy lukijan osalta siis Angelin hitaaseen paluuseen Tessin luo. Lieneekö tämä myös vertauskuvallista viktoriaanisen moraalin taustalla hiiviskelyä ja Tessin odottamatonta kohtaamista sen kanssa, sillä seuraava kohtaus Alexanderin ja Tessin välillä on kohtalokas herttaässä-kohtaus.

(silence)

Kun sankari kuolee tai on kuolemaisillaan, on tapana palata ajassa taaksepäin, onnellisiin tai ratkaiseviin hetkiin, elämän filminauhaan. Ja muistella menneitä, puhua niistä.

Kun Alexander siis ratsastaa lapsuudenkotiinsa palaamassa olevan Tessin kiinni, hänellä on tunteensa vahvasti pelissä. Joten ei, Tessin kosiskelu ei ole pelkkää leikkiä, eikä Tessin pysäyttäminen sitä, että Alexander, kilpailu- tai alistamisviettinsä pakottamana, vain tuntisi jääneensä häviölle eikä haluaisi jättää itsekästä pakkomiellettään tyydyttämättä. (Jos siitä olisi kyse, eikö hän sen jo tyydyttänyt?)

Niin, jos Alexander onkin kysellyt tylyn loukkaantuneena, miksi Tess itkee, sen hän kyllä kuvittelee tietävänsä hyvin, minkä vuoksi Tess on nyt palaamassa. Se varmasti kirvelee miestä vielä enemmän kuin taannoinen, kiristyksellä voitettu suukkonen. Kun Tessiä sai jo sellaisen jälkeen lepytellä ja maanitella loputtomiin, tämän tapauksen jälkeen tilanne lienee toivoton. Ja aivan oikein: eivät auta rakkauden vannomiset, eivät pyynnöt jäämisestä, ei edes sen muistuttaminen, ettei elämä ole niin synkkää eivätkä asiat niin huonosti kuin Tessistä nyt tuntuu. Mikään Tessissä ei saisi ajattelemaan tekoa oikeaksi eikä pitämään häntä, Alexanderia, kelvollisena kumppanina. Koska Alexander on välittänyt Tessistä kovasti, häntä alkaa pistellä lähes katumuksen tapainen. ”[I]kävä, että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin.” Mutta sitten katkeruus tässä Alexanderille niin epäreilussa tilanteessa riehahtaa miehen mieleen, ja hän ärähtää Tessille: ”Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla.” Härnäämisen lopettaminen näyttää tarkoittavan Alexanderille sitä, että Tess lopettaisi vihoittelun ja hyväksyisi ainakin hänen tukensa. Olisihan sekin jonkinlainen myönnytys, tunnustus. Ja silloin Alexanderin ei tarvitsisi erota tytöstä aivan kokonaan. ”Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun.” (88-89)

Mutta Tess on ylpeä. Hän vannoo, ettei ole koskaan rakastanut Alexanderia sydämestään. Sydämestään? Siis ei sillä pyhällä ja puhtaalla rakkaudella, mutta muutoin ehkä, ainakin pikkuisen? Kun moraalin ja elämänsisällön nimeen vannotuista periaatteista on luovuttu, alkaa itsehalveksunta. Tessille ennenkuulumattomia ivallisia piirteitä saavaa vihastumista voi pitää tästä osoituksena: Alexanderia ylenkatsomalla hän tavallaan ottaa oman itsensä ja kunniansa jälleen haltuunsa, ja voidakseen pitää ne, hänen on pysyttävä miehestä erossa ja vannottava, ettei tahdo enää mitään häneltä eikä hänen kanssaan. ”En koskaan! En koskaan!” Ei, hän ei halua lapselleen tuollaista isää, ja kärsiköön vaikka koko perhe nälkää, kunniaansa hän ei enää anna. ”[O]n minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan [rakkaudesta].” Joten Tess pysyy korostetun viileänä, antaa miehen suudella myöhemmät hyvästinsäkin poskilleen vain osoittaakseen, ettei se merkitse hänelle enää yhtikäs mitään, ei edes mitään vastustelun arvoista. Hän ”seisoi kuin marmoripatsas”, eikä lähdettyään enää – surullista kyllä - katsonut taakseen. (88-91)

Koska Alexanderin luonteeseen kuuluu kyky epäitsekkäisiin tekoihin, hän tänä varhaisena aamuna Tessin vierellä työntää loukkaantumisensa syrjään ja haluaa heidän eroavan ystävinä. Lisäksi Alexander osoittaa huolenpitoa ja vastuuntuntoa: ”Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjoita minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat” (89). Voihan tietysti sanoa, että Alexander vain tuntee syyllisyyttä ja yrittää hyvitellä rikostaan. Mutta sehän juuri on välittämistä. Toisaalta voi ajatella, että hän välittää tässäkin asiassa enemmän itsestään kuin Tessistä. Mutta kuinka uskottavasti maallistunut ja huoleton mies muka yrittäisi sovitella syyllisyyttään vain oman mielenrauhansa takia? Ja siinäkin tapauksessa Alexander vain osoittaisi tehneensä Tessin ongelmasta omansa. Sitä paitsi ihminen ei voi koskaan rehellisesti ja aidosti haluta eikä tehdä mitään, jos hän ei samalla palvele omaa tahtomistaan. Sekö riittää tekemään asiasta itsekään? Kenties viktoriaanille, omasta halustaan ja tahdostaan luopuneelle.

Minusta on niin mukavaa puhua Alexanderista, että kerrataan vielä sitäkin, kuinka mies kuroi paluunsa jälkeen tiensä takaisin Tessin luokse. Seurataan Alexanderin käytöstä, reagointeja ja päämääriä hieman tarkemmin.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Alexander on tehnyt kääntymyksen ja ryhtynyt maallikkosaarnaajaksi, hän siis kohtaa Tessin uudelleen. Alexander on pitämässä saarnaa riihessä, kun Tess saapuu paikalle. Ensin mies ei huomaa tätä, sillä aurinko häikäisee silmiä. Mutta kun Tess liikahtaa lähteäkseen, silloin Alexander huomaa. Hän mykistyy, hänen huulensa vapisevat, ja vaikka hän yrittää keskittyä taas kuulijoihinsa, silmät palaavat Tessiin, aina vain uudelleen. ”Vaikutus oli sähköinen”. Kun Tess on poistunut saarnatilaisuudesta, Alexander lähtee perään ja saavuttaa tämän vähän matkan päästä. Mies on haltioissaan, kuulemma hänen povensa oikein kuohuu tunteista. Tess ei tietenkään ole yhtä iloinen. Alexander muistuttaa häntä asioista, jotka ovat tuoneet suurta kärsimystä. Sen keskellä hän paraikaakin elää. Aviomies on hylännyt, elanto on raadannan takana, lapsuudenperheen toimeentulo ja terveys vähän niin ja näin ja vastuu Tessillä. Vauvan hautaakin on hoidettava kyläläisten tuomitsevien katseiden alla, vieläpä siunaamattomassa maassa; tunnustusta ja pyhitystä vaille jääneiden maassa. Elämä on kaikin puolin raskasta ja uuvuttavaa. Tess kertoo toivoneensa, ettei olisi enää nähnyt Alexanderia, ja toivoo yhä, ettei tämä olisi häneen missään yhteydessä. Jutustelun lomassa Tess tulee ylimalkaisesti maininneeksi, että hänellä on ollut elämässään koettelemuksia. ”[Alexander] ällistyi äänettömäksi. – En ole tätä ennen tiennyt […] Mikset aikanaan minulle kirjoittanut?” Alexander lupaa rukoilla kotonaan hartaasti Tessin puolesta. (332-342)

Seuraavan kerran Alexander kohtaa Tessin tämän ollessa työssä juurikaspellolla. Alexander haluaisi puhella, hänellä on tärkeää asiaa. Hän huokaisee, kuulemma kauhean haikeasti, ja alkaa pahoitella sitä, kuinka hän oli Tessiä aikaisemmin kohdellut. ”Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihini joutuaksesi!” Hän vetäisee taskustaan naimakirjan ja pyytää saada hyvittää rikoksensa avioliitolla. Alexander on haaveillut, että he lähtisivät yhdessä Afrikkaan lähetystyötä tekemään. ”En, en tahdo, en, en, [Tess] sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.” Alexander pettyy syvästi ja ihmettelee. ”Mutta Tess, [Alexander] alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä”. Nokkelana miehenä hän kääntää asiaa toisinpäin ja vetoaa Tessin kunniantuntoon: jos Alexander ei saa sovittaa rikostaan Tessille, eikö Tess sentään auttaisi Alexanderia kunnioittamaan itseään. Kun Tess edelleen kieltäytyy ja Alexander ihmettelee yhä enemmän, Tess toteaa, ettei hän voi. Mies kysyy, miksei. ”Tiedäthän, etten sinua rakasta” Tess vastaa. ”Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi” Alexander yrittää. ”En koskaan!” Siis eikö Tess aio koskaan antaa anteeksi vai koskaan oppia rakastamaan Alexanderia? Onko Tessillä jälleen pelkkä uhma päällä; vain vähää ennen hän on elätellyt sisällään sangen anteeksiantavaisia tuntuja miestä kohtaan (335). ”Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?” Alexander tiedustelee, aavistellen tai toivoen muuta. Silloin Tess kertoo rakastavansa toista miestä. ”Mitä? Rakastat toista miestä?” Omistushalu ja mustasukkaisuus ilmeisesti jyskivät hetken, sillä Alexander yrittää vedota Tessin siveyskäsitykseen: Alexander tuntuu ajattelevan, että heidän rikoksensa on jo yhdistänyt heidät toisiinsa, ja heidän kohtalonsa on avioitua. Kun Tess toppuuttelee Alexanderia, tämä jatkaa vetoamistaan ja kertoo epäilevänsä, että Tessin tunteet tuota toista miestä kohtaan lienevät vain hetken hurmausta, tunteita, jotka haihtuvat tuota pikaa. Mutta silloin Tessin on kerrottava avioliitostaan. Se hiljentää Alexanderin tehokkaasti. Kun hän hieman tokenee, hän haluaa tietää, kuka Tessin mies on. Mutta Tess ei kerro, katsoo vain miestä vetoavasti takaisin, ja sellainen on Alexanderille liikaa, houkuttaa esiin todellisen syyn, joka avioitumishalun takana on: lempi. ”[K]unpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin! Hän tuijotti synkän näköisenä maahan. – Naimisissa! Naimisissa!...” Sitten Alexander kokoaa itsensä ja repii tyynenä naimakirjan. Hän siis työntää tunteensa ja toiveensa syrjään ja tyytyy seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon: tekemään jotakin Tessin ja tämän miehen hyväksi, jotta saisi edes olla Tessiä lähellä, edes jotenkin tämän elämässä. Silloin Alexander saa tietää, että Tessin aviomies on kaukana. ”Kaukana? Kaukana sinusta? Mikähän mies se sitten onkaan”, Alexander hämmästyy ja saa kuulla, että se johtuu Alexanderista itsestään. Enempää hänelle ei tarvitsekaan selittää. ”Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävää, Tess.[…] Mutta jättää sinut – jättää tuolla lailla raatamaan!” Ja Tess tietysti puolustaa Angelia. Alexander haluaa tietää suhteesta lisää ja kysyy, kirjoittelevatko he toisilleen. Tess vastaa, että sellaiset tiedot ovat heidän omia asioitaan. Mutta Alexander ei ole eilisen teeren poika: ”Merkitsee tietenkin, ettei kirjoita. Olet hylätty vaimo”. Silloin Alexander päästää tunteensa taas eloon ja tarttuu Tessin käteen. Tällä – hylätyllä - on kuvaavasti yllään rukkaset. Tess tempaisee kätensä takaisin ja vastustelee, jotta Alexander poistuisi. Viimein työnantajakin tulee moittimiaan Tessiä kovin sanoin tämän työnseisauksesta. ”Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D’Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.” Tess pyytää Alexanderia poistumaan. ”Ja jättäisin sinut mokoman pedon käsiin!” Mutta Tess ei näe asiaa niin: väkivaltainenkaan kuri ei koskaan saata viktoriaanin elämää pois raiteiltaan, päinvastoin: ”Ei hän silti pahaa tee. Hän ei ole minuun rakastunut.” Tess siis ajattelee, että vain rakastunut mies voi tehdä hänelle pahaa. Pahaa? Ei ihme, että Tess on kiintynyt Angeliin, joka ei ole koskaan halunnut saati yrittänyt tehdä Tessille ”pahaa”. 344-349

Seuraavaksi Alexander ja Tess tapaavat päivänä, joka on niin lempeä, että kertojan mukaan tekee mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Kovimmat ajat Tessin elämässä lienevät siis ohi. Ja kuinka ollakaan, tähän Tessin elämän lempenemiseen liittyy Alexanderin ilmaantuminen, tällä kertaa Tessin kotiin asti. Lähentymistä. Ei toki Tessin kutsusta, mutta Alexander uskaltautuu. Eihän siitä muuten mitään tule. Tällä kertaa he keskustelevat melko syvällisiä, filosofisia asioita, puhuvat Tessin miehestäkin jälleen. Alexander yrittää selvittää, mikä vaikutus Tessin miehellä on Tessin ajatteluun ollut, ja kuinka hyvin Tessin mies Tessin ylipäätään tuntee. Lopulta Alexander ilmaisee johtopäätelmänsä: ”Juttu on se, sanoi D’Urberville kuivasti, että mitä ikinä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista […] [E]ipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä.” Alexander siis heittää Tessille haasteen, että asiat voisivat olla toisinkin, eikä Tessin tarvitsisi alistaa ajattelutapaansa miehensä ”järjen orjaksi”. Alexander myös ilmaisee, ettei pidä sellaista vaikutusta (vallankäyttöä) kovin hyväksyttävänä eikä miehekkäänä. Heidän jutellessaan käy myös ilmi, että Alexanderin olisi pitänyt heidän tapaamishetkenään olla jossakin aivan muualla, saarnatilaisuudessa julistamassa. Mutta Alexander on jo valinnut Tessin, ja hyväksyy asiantilan itseironisella nöyryydellä: ”Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha! […] Hän puri huultaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon.” Tess hämmentyy: ”Mitä olenkaan tehnyt?” Mutta Alexander ei syytä Tessiä: ”Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. […] Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen […] [S]anon sen vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu.” (350-354)

Kotiinsa astellessaan Alexander myös tajuaa, että hänen uskonnollinen kääntymyksensä on perustunut pelkkiin tunteisiin ja ”[j]ärki ollut aivan osaton”. Niinpä Alexander ei haluakaan enää jatkaa niin kutsuttua uskontietään: uskonnollisten tunteiden nyt mentyä ja järjen varaan jäävien perusteiden keveyden takia hän tuntisi olevansa pelkästään tekopyhä. Mielestäni tämä ilmaisee Alexanderin rohkean rehellisyyden: paitsi että hänen uskonsa on perustunut aitoon kokemukseen, jossa hän on mukana tunne-elämäänsä myöten, hän osaa jättää lopulta epärehelliseltä tuntuvan hankkeen sikseen. Mutta samaa järkevyyttä hän aikoo soveltaa muuhunkin dogmaattisuuteen: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä”. Alexanderissa herää uudenlainen vapaudentunne: hän tajuaa, ettei tunne velvollisuutta noudattaa dogmeja, ellei ole ketään, kenelle niistä vastata. Samaan vapauteen hän kehottaa myös Tessiä. ”[O]len ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat – sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.[…] No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään”. Tessillä juuttuu ruoka kurkkuun, huulet tuntuvat kuivilta ja hän pelkää tukehtuvansa. Tässä tilanteessa Alexander myös saa rukkasen vasten kasvojaan. (350-362) Syy reaktioon lienee sama kuin myöhemmin todettu: ”Tessin sydän vapisi; D’Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut, mikä häntä enimmin suretti.” (383, jossa Alexander on julistanut - Tessin vastusteluihin siitä ettei ole häneltä oikein vastaanottaa mieheltä mitään -: ”Se on oikein! hän huudahti päättäväisesti. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.”)

Tämän jälkeen Alexander tavoittelee Tessiä jälleen avointa ja uskollista kiintymystä osoittaen. Tess tuntee miehen olevan lähettyvillä ja katselevan silloinkin, kun Tess itse ei häntä näe. Yömyöhällä ja kylmällä säälläkin mies seisoo Tessin työmaan laitamilla ja odottaa, odottaa päästäkseen saatille, saadakseen puhella, saadakseen vain olla lähellä ja katsella, saadakseen olla Tessin käytettävissä jos sellainen ilo hänelle siunaantuisi. (Myöhemmin hän ottaa osaa jopa talkootöihin voidakseen olla Tessin seurassa.) Aexanderilla on mielestään hyvä syy: ”Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti.” Mutta viktoriaanille vain järjen ääni puhuu totuuksia. Niinpä Alexanderin käytös ei kerro Tessille miehen suuresta rakkaudesta häneen, vaan pelkästä ailahtelevaisuudesta, eikä Tess pidä sellaisesta. Silti sinnikkyys hämmästyttää: ”Mitä, oletko täällä – vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla!” Ja Alexander on heti mukana. Hän pistää heti sisään niin paljon kuin mahdollista, ja puhuu kuulemma entisellä, viettelevällä äänellä (joka sinällään lämmittää Tessin sydäntä, 342-343): ”Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi […] Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! […] [Ei] sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut [työnanatajallesi], ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin.[…] Saatan sinut kotiisi.” Ja Tess alkaa heltyä: ”Saata vain, jos tahdot. […] Kenties – kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan.” (359-366)

Suhteen kannalta merkittävät kierrokset lisääntyvät eräänä sateisena päivänä. Tess istuskelee ikkunan äärellä, kasvot aivan ruudussa kiinni. Hän on niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomaa Alexanderin ilmaantumista ennen kuin tämä napauttaa raipallaan ikkunaan. Mies on hyvällä tuulella, alkaa tarinoimaan muinaisesta kummitusjutusta ja Tesskin jaksaa kuunnella: ”Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.” Juttelun lomassa Alexander lopulta huomaa, että Tessin asumuksesta ollaan tekemässä lähtöä. Käy ilmi, että Tessin isä on kuollut, ja perhe on Tessin huonon maineen takia enemmän tai vähemmän painostuettu lähtemään. Alexander tulistuu ja sadattelee kyläläisiä niin että kasvotkin punehtuvat. Sitten hän pyytää Tessiä perheineen tilalleen asumaan. (387)

Alexanderin persoonaa ja toimintaa, hänen suhdettaan Tessiin - jopa öistä ratsastusretkeä tämän kanssa - voinee päätyä kutsumaan joksikin muuksi kuin vääryydeksi tai edes onnettomuuden airueeksi, ilkeämielisestä viettelemisestä tai muusta pahantahtoisesta ja rikollisesta puhumattakaan. (Esimerkiksi initiaatioriitti-ajatuksesta käsin voi sanoa, että metsäyössä Alexander vain tekee Tessistä niin sanotusti aikuisen naisen. Mutta pakkomielteisesti neitsyyteen ja lapsenomaiseen viattomuuteen suhtautuvassa yhteiskunnassa asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin se voisi olla, jos maailma olisi (ollut) lainkaan tasa-arvoisempi ja humaanimpi.)

Tekipä Alexander mitä tahansa, viktoriaanille hän on ”Vihollinen Ystävän haamussa” (401). Kuinka surullista. Kuinka asenteellista. Kaikki Alexanderin hyvät teot ovat viktoriaanille pelkkää teeskentelyä, ja parhaimmillaankin pelkkää viekasta oman edun tavoittelua. Tämän päätelmän viktoriaani johtaa siitä havainnosta, ettei Alexander tunnusta viktoriaanista arvomaailmaa, siis viktoriaanin Ainoaa Oikeaa Totuutta. Entä mikä tuo Alexanderin viekkaasti tavoittelema oma etu sitten on? Saada rakastaa Tessiä. Kuinka julkeaa!

Luodaan tähän loppuun vielä silmäys myös Tessin ja Angelin suhteeseen, tai pikemmin sen laatuun tai tapaan. Katselen Angelia hieman kovin silmin, mutta Alexanderin ja Tessin suhteelle puolueellisena niin on nyt tehtävä.

Alexanderin luota, metsän ja yön ja viettelevän sikarinsavun jäljiltä, Tess palaa takaisin oikeanlaisen viktoriaanisen järjestyksen pariin. Tässä onnistumisen osoituksena hänestä tulee Angelin kiinnostuksen kohde, sitten morsian ja lopulta vaimo, tosin vain papin edessä, mutta se onkin tärkeintä. Viattomuuden kaipuu on vahva.

Ennen vaimoutumistaan Tess siis ”näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa”, (227). Kuinka sopivaista ja hillittyä. Ja Angel puolestaan ”oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennen kuin hän oli saanut luvan” – ilmeisesti viime kädessä papilta, sillä sitaatti on kohtauksesta, jossa Angel on jo kosinut ja tunnustaa rakkauttaan (209). Angelin onkin oltava hyvin kurinalainen, jos mielii pitää hyveellisyydestä kiinni, sillä tuo kurinalaisuus on tehnyt hänestä lähes puolustuskyvyttömän aistillisuuden edessä; hän kuulemma ”aivastaa” joka kerran, kun unohtuu tuijottelemaan Tessiä sillä silmällä (174). Joten sellaiset asiat on kerta kaikkiaan pidettävä poissa mielestä, ainakin oltava ehdoin tahdoin hakeutumatta kiusauksiin: ”Angel oli jo aikeissa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä. – Suo anteeksi, armas Tess! (175). Siis anteeksi mistä? Ehei, ei siitä, ettei Angel sittenkään suutele Tessiä, vaan siitä, että hän oli aikeissa sen tehdä. Tällaisia säädyttömiä - siis vain alhaisten ihmisten toimittamia – aikeita jumaliselta mieheltä hyvitellään sillä, että ”[o]li tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon” (194). Tässä kerrotaan siis selkeästi, että Angel rakastaa – ja haluaisikin rakastaa - ensisijaisesti Tessin sielua ja jumalisuutta, juuri kuten kunnon miehen tuleekin, jotta tällainen naisen ihailu veisi heidät molemmat lähemmäs Jumalaa. Viktoriaanille tämä ei voi tapahtua aistilliseen ja keholliseen keskittymälla, ja juuri nyt naisen sielun ihailu on maallistumaisillaan liiankin vereväksi. Angelin tunne on näissiä olosuhteissa ymmärrettävää – kunhan muistaa pidättäytyä. Sen Angel tunnollisesti tekeekin. Tess ei laita yhtään huonommaksi: jos Alexanderin kuumat tunteet aikoinaan saivatkin Tessin kyyneliin, sen tekevät myös Angelin tunteet. Itkuunhan tuo Tess Angelin tunteilun jälkeen taas puhkeaa (175). Vaikka syyt itkulle voi ymmärtää täysin vastakkaiseksi – Alexanderia hän tahtoi vastustaa, mutta Angelille ei usko enää kelpaavansa – yhteiset nimittäjät ovat täsmälleen samat: kyse on tulevaisuudenuskosta ja moraalista. ”Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat jälleen kyyneltyä” (175). Tulevaisuuteen hän ei voi kummankaan miehen kanssa uskoa, ja molemmissa tapauksissa hänen oma moraalinsa hänet siitä erottaa. (194).

Tessin tarinaa lukiessaan ei voi olla ihmettelemättä, mikä esiaviollisessa - ja siten kielletyssä - rakkaudessa on voinut olla niin kertakaikkisen pahaa. Sosiaaliset syyt voi vielä jotenkin ymmärtää, mutta muutoin asenne ns. kiellettyyn rakkauteen ja neitsyyteen vaikuttaa yksinkertaisesti patologiselta, sairaalloiselta pakkomielteeltä. Vähemmästäkin kärsii ankarasti – ja tämän osoittamisessa Tessin tarina onnistuu loistavasti. Tuollaista patologista asennoitumista ei voine ymmärtää, ellei tajua, kuinka vakavaa todellisuutta uskonnollisista dogmeista rakennettiin, kuinka vakava ja aitoa kauhua herättävä tosiasia kuolemanjälkeinen elämä, helvetti ja taivas, etenkin sen ajan ihmisille olivat, ja kuinka ankara heidän jumalansa oli. Tai kuinka kiihkeästi ihmiset kaipasivat ylläpitää henkilökohtaista maailmanjärjestystään (omine oikeuksineen kaikkineen) pakottamalla toisetkin sitä noudattamaan.

(Tämähän pätee ihmisten keskuudessa toki edelleen, vaikka ei yhtä ilmeisenä kuin nykyistä perinteisemmässä ja yhtenäisemmässä kulttuurissa aikoinaan. Ihan yksilötasollakin tämä totta kai pätee. Omaksutun maailmanjärjestyksen suojeluhalu ilmenee jokaisessa loukkaantumisessa toiseen siinä, ettei tämä toimi kuten minä haluaisin. Mitä mustavalkoisempi maailmajärjestys, sitä ehdottomampaa pakottaminen, olipa se aktiivista tai passiivista. Ja jos helvetinpelko on tuon mustavalkoisen järjestelmän kiinnevoima, on selvää, ettei tuosta mustavalkoisuudesta hevin luovuta. Sehän implikoisi tuhoutumista - ironista kyllä, sillä juuri jäykkyydessään ja taipumattomuudessaan ihminen itsensä tuhoaa.)

No, lieni helppoa pakottaa ja olla pakotettu, kun sellaiseen oli varhaiskasvatuksesta asti koulittu. En tarkoita kasvatuksella niinkään etikettien tai säännöstöjen opettelua, vaan sitä, mistä Alice Miller puhuu mustana pedagogiikkana (erityisesti kirjassaan Am Anfang war Erziehung, 1980, suom. Alussa oli kasvatus). Niinpä nekin, jotka eivät niin sanotusti kasvattaneet lapsiaan, laittoivat väistämättä kokemansa pahan kiertämään. Niinhän me yhä laitamme, koska emme muutakaan osaa, koska olemme kasvaneet kauaksi aidosta, välittömästä tunne-elämästämme ja sen hyvinvoinnista. Ja mitä edellä mainittuun helvetinpelkoon tulee, yhä edelleen sekin ihmisissä elelee, vaikka sitten jossakin syvällä: metafyysinen ahdistava epävarmuus omasta olemassaolosta ja sen oikeudesta. Nykyisin tämä helvetinpelko tosin implikoituu ennemmin hulluudenpelossa kuin helvetinpelossa - onhan psykologia psykiatrioineen paljolti korvannut uskonnon ja kirkon roolin ihmiskäsityksen ja maailmankuvan muodostuksessa, sekä ihmistä kasvattavien ja hoitavien instituutioiden sekä asiantuntija-auktoriteettien osalta. (Psykokulttuurin kritiikistä joku toinen kerta enemmän, mahdollisesti.)

Niin että kaikkeen tähän painostukseen nähden voi Alexanderia pitää todella hyvällä ja terveellä itsetunnolla varustettuna, rohkeana ihmisenä. (Mitä yksilöitymisestä tai uskalluksen sallimisesta lausuukaan se, että Alexanderin piti kuolla?)

Ja mitä tulee Tessin ja Alexanderin suhteeseen:
Vaikka Angel Claren piti kaiken järjen mukaan olla niin sanotusti Tessin sydämenvalittu, sympatiat ja toiveet ovat Alexanderin puolella. Huomasin kyllä hyvin, että ihailuni kohdistui Alexanderiin, toiveeni Alexanderin ja Tessin suhteeseen. En usko, että se on sattumaa. En usko, ettei kirjailija olisi tarkoittanut sitä.

Mitä vielä tulee mieleen?

Lisa Gerrardin I Asked For Love

Siinä on kylmiä väreitä nostattavaa ylimaallisuutta; jotakin sellaista…hmm… kuolleiden mutta elävien sielujen, vainajien, asuinsijoille pyrkivää, heidän jo unohtuneista tarinoistaan kertovaa melankoliaa, nyt jo rauhaan päässyttä.

Leijailkoon siis äänimaisemassa vielä I Asked For Love. Olkoon se muistona kaikille viktoriaanisena aikana oikeasti tapahtuneille vastaaville rakkauksille, vaikeille ja moraalisesti mahdottomille.

(Olkoon vain pateettista. Joskus paatos on kaunista.)


Toki mieleen tulee vielä vaikka mitä, ajan kanssa vielä enemmän. Ja jos se on sellaista, mikä on mielestäni tähdellistä lisättävää, lisään sen edeltäviin vaelluksiini, jonnekin tuonne kaiken jo sanotun sekaan.

Mutta nyt - rauha Alexanderille ja Tessille - mielessä häämöttää jo seuraava kirja, jota haluaisin käsitellä.