Miehet kirjoissani2: Rajan yli

Punainen mekko on monellakin tapaa raskasta luettavaa ja työlästä lukukokemuksen pureskelua. Huomaan yhä olevani haluton palaamaan siihen. Palaan kyllä, mutta kaikki aikanaan. Siispä uusia alkuja tähän väliin.

Aloitetaan vaikka kirpputorilta. Eräänä päivänä olin saanut kierrokseni tehtyä jo ennen miestäni. Häntä odotellessani lähdin vielä uudelleen pöytien väliin. Ja ainahan sitä löytää jotakin uutta ja mielenkiintoista, kun sillä silmällä katsoo, tällä kertaa hiirenkorvilla ynnä muilla rypyillä ja kosteuskupruilla kärvistelevän pokkarin.

Silmäilen mielelläni tummiin kansiin puettuja pokkareita: ne saattavat olla dekkareita, joissa etsivien ynnä muiden agenttien hehkutellaan jäljittävän erittäin kieroja, vaarallisia ja nerokkaita murhaajia, joiden pimeää psyykeä nämä hämmästyttävällä ihmistuntemustaidollaan tutkivat, ymmärtävät ja profiloivat, terävästi kuin huippukirurgit veitsillään. Yleensä tämä on tietenkin liioittelua – siis sekä etsivien tutkimukset että murhaajien monimutkaisuus – toki jo siksi, että kyse on viihteestä, jonka tulee olla sujuvaa. Mutta yhtä kaikki pidän ihmismielen pimeän puolen tarkastelusta ja yrityksistä sitä ymmärtää, etenkin siis fiktiossa. (Pidän myös potilaskertomusten lueskelusta. Niitä on psykiatrinen kirjallisuus tulvillaan.)

Käsissäni pitelemä mustakantinen pokkari lupasi sukelluksia syvään (ja pimeään) päähän. Kertomus olisi kuulemma tarina mielipuolisuudesta ja murhasta – mutta myös ehdottomasta rakkaudesta. (Loistavaa. Pidän armosta.) Kirjan kannessa kuljetetaan kahden yrmeän vartijan välissä ketjuissa ja käsiraudoissa fyysisesti hyväkuntoista, mutta tumman tukkansa alla pää painuksissa kulkevaa miestä. Kanteen on liitetty myös miehen perhepotretti hänen lapsuuden perheestään, sekä koulukuva, jossa mies - vielä poikaiässään - hymyilee aurinkoisesti, silloin, kun kaikki vielä näytti olevan hyvin. (Kannet siis viestittivät, että kertomus pyrkii inhimillistämään keskushenkilönsä, liittämään hänen tarinansa hänen menneisyyteensä, lapsuuteen asti, ja esittämään, ettei mies ole aina ollut rikollinen, että ihmisessä on muutakin. Tämä on hyvä asia.) Käänsin takakannen esiin ja köhähdin hintaa. Mutta jatkoin silti lukemista. Wow. Tällä kertaa minua todella onnisti, siis mielenkiintoni kannalta. Enkä enää välittänyt hinnasta. Olisin maksanut sen vaikka tuplana tai triplana. Takakannet lupasivat ”pysähdyttävän muotokuvan sairaasta mielestä”, ja kertomus olisi kuulemma myös ”liikuttava tarina”. Tarinan keskushenkilönä olisi miellyttävä ja älykäs mies – joka saa ”syytteen moninkertaisista raiskauksista, kidutuksista ja murhasta.” Järkyttävää. Kiehtovaa. Miksen ole ennen kuullun tästä kertomuksesta mitään? Epäilin toki erittäin vaikean aiheen onnistunutta käsittelyä – minulla on selailemieni dekkareiden jäljiltä hieman huonoja kokemuksia – mutta kertomuksen ansiona oli, että kerronta perustuisi todellisiin dokumentteihin. (Nehän puhuvat omaa kieltään siitä huolimatta ja senkin jälkeen, jos ne on tulkittu tavoilla, jotka eivät tee suurta vaikutusta, siis jätä jälkeensä tunnetta siitä, että maailma on jälleen selitetty kohdilleen ja se pyörii sittenkin.) Tapahtumatodellisuus itsessään voi kertoa asiat syvemmin, kuin siitä myöhemmin kudotut tulkinnat.

Heti kotiin päästyäni istuuduin sohvannurkkaan, enkä malttanut päästää kirjaa käsistäni. Se oli pitkästä aikaa, vuosiin, sellainen kirja, joka liikutteli syvemmin kuin muut.

Tästä kaikesta on jo parisen vuotta, ja yhä tarina kulkee mukana, mielessä. Tarina herättää niin paljon kysymyksiä, myötätuntoakin, että kertomusta on sulateltava kauan.

Kirjassa on monta tarinaa. Toisin sanoen kirjan voi ymmärtää tarinaksi monesta eri aiheesta.

Koska kannet antavat ymmärtää, että kertomuksessa seurataan keskushenkilön mielen vajoamista pimeyteen, sekä tämän aiheuttamaa tragediaa hänen perheelleen, minulle tuli pienoisena yllätyksenä, että tästä huolimatta juonellisesti yhtenäisin ja kenties kiehtovin kertomus kirjassa on jotakin muuta, sellaista mihin kansissa ei edes vihjattu: tarina miehen kidnappaaman tytön rakastumisesta mieheen ja miehen itsensä rakastumisesta tähän. (Tämähän on se niin kutsuttu Tukholma-syndroomana tunnettu ilmiö.) Se, ettei tätä ole haluttu korostaa, on enemmän kuin ymmärrettävää. Jo nykyisessä versiossaan kirjaa on syytetty (googletusten mukaan) liian lempeästä ja ymmärtäväisestä suhtautumisesta mieheen. Raja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välille on kerta kaikkiaan vedettävä ja kyettävä vetämään, ja jos ei muu auta, se on tarvittaessa tehtävä kovakätisesti ja periaatteista kiinni pitäen. Ymmärrän kyllä. Mutta ymmärrän myös valitun, inhimillistävän lähtökohdan. Inhimillistäminen kiinnostaa minua aina eniten.

* * *

Mutta kirja oli hyvin mielenkiintoinen myös toisella tavalla. Pidän tätä esimerkkinä jungilaisesta synkroniasta.

"Jungilainen synkronia" on toki uskon asia, mutta aineettomat, abstraktit asiat yleensä ovat, ainakin länsimaiselle ihmiselle, kovan loogis-empiirisen tieteen kannattajalle. (Paitsi jos on kyse jostain matematiikasta; niin pettämätöntä logiikkaa ei luonnontiede hylji, olkoot kuinka abstraktia tahansa - ellei liikuta tieteisfantasiaa muistuttaviin teorioihin...)

Tämä on hieman ujostuttavaa, mutta kerron silti; kerron, mitä minä tässä kirpputorilöytöni yhteydessä tarkoitan jungilaisella synkronialla. Kerron pohjustuksen kera.

Joskus minä kirjoittelen niin sanotusti pöytälaatikkoon. (Luulen, että kaikki kirjoja rakastavat tekevät sitä, tai ovat joskus ainakin kokeilleet.) Minulle inspiraatio, tarinat tunnelmineen, tulevat usein vahvoina mielikuvina. Yhteen tarinaan kuuluu tietenkin useita eri kuvia, mutta jokin niistä on alkukuva, tärkein kaikista. Nämä kuvat ovat latautuneita kuten unikuvat: ne sisältävät paljon informaatiota, sellaista, mitä jää katselemaan, kuulostelemaan ja tunnustelemaan. Näissä nk. kertomuskuvissa minulle tärkeintä on tunnelma, joka niistä virtaa. Ja siitä se tarinointi sitten lähtee. Kunkin kuvan tarinan voisi kertoa usealla eri tavalla, ehkä jopa erilaisina tarinoina. Oleellista on, että tunnelmat, olosuhteet, ideat välittyvät; niissä on kertomus, sen varsinainen ydin.

Noh, peräti kaksi vuotta ennen tuon mainitun pokkarin käsiini saamista inspiroiduin eräästä mielensisäisestä kuvasta. (Se tuntui hyvin kioskikirjalliselta paatoksessaan, sillä tunnelma oli täynnä - miten sen nyt sanoisi - 'kerran koetun mutta liian varhain menetetyn intohimon epätoivoa'. Samalla tunnelma oli kuitenkin problemaattisempi, puhuttelevampi, sellainen, josta saisi paljon irti.) Tällainen tuo kuva oli (on):

On mies, jolla on tummat hiukset ja pilottilasit. Ollaan miehen mukana jossakin. Ja on lapsi, melkein lapsi vielä. Tyttö. Mies ei ole tytön isä, eikä tyttö olisi sellaista edes valmis hyväksymään; on kapinallisuus. Silti miehessä on jonkinlaisen turvan ja rakkauden antajana ja tytön ymmärtäjänä vahvasti myös isällinen tunne, joskin se on romanttisesti sävyttynyt ja muistuttaa enemmän tunnetta rakkaussuhteesta. On auto ja ajaminen kuin sankarimatka, on 1980-luku, nuoruuden hurma ja irrallisuus. On juovuttava musiikki, intohimo ja villi vapaus. On nimetöntä uhkaa, mutta on sitäkin suurempaa luottamusta. On halua rakastaa ja antautua tuhoutumisenkin uhalla. On hyvää tahtoa pahana pidettyä kohtaan. Ja tyttö on koulutyttö, jonka tarina tämä on. Tyttö on mahdollisuuksiensa edessä ja elämänjanonsa vallassa. Hän on toisaalta tulevaisuuden ja toivon, toisaalta irrallisuuden, luopumisen ja jonkinlaisen epätoivon ristiaallokossa. (Taju tai tunne siitä, että kyse on juuri tämän tytön kokemista tunnelmista ja hänen tarinastaan, on niin vahva, samastuttava, että tarinaa tulisi kertoa hänen näkökulmastaan ja yksikön ensimmäisessä.)

(Tietynlainen irrallisuus olisi tässä tarinassa se teema, jota ydinsisältö ja tunnelmat edellyttävät. Tämä tuotti mahdollista tarinaa miettiessäni erityistä päänvaivaa: kuinka luoda kertomukseen uskottavina sellaiset puitteet? Minulla ei ollut toistaiseksi aavistustakaan siitä, millaiseen kuvioon "irrallisuuden" voisi liittää. Rationalisoin tätä monin tavoin, ja yritin rakennella sopivia, uskottavia puitteita mieleisilläni ja mielestäni johdonmukaisimmilla tavoilla. Ei toiminut; liian monta eri suuntiin liikkuvaa osaa. Koska kuvassa on vahvasti läsnä tunne tytöstä, kouluikäisestä vielä, jouduin pohtimaan paljon sitä, kuinka tällainen tyttö voisi elää ja kokea tapahtumia niin irrallisena kuin kertomus tuntuu edellyttävän, mutta olla samalla herkkä, runollinen ja syvällinen, jollain tapaa valveutunut ja viisaskin. Kuinka sellaisen, omalla tavallaan hyvin rehellisen, tytön voisi uskottavasti asettaa irrallisuuden "villiin" tilaan?)

Että sellainen kuva.

Oikeastaan kuva itsessään ei ole kovinkaan erikoinen. (Ajatellaanpa vaikka tummatukkaista miestä pilottiensa takana taikka teini-ikäisen dramaattista elämän uhmaa, vaikkapa vanhemman miehen seurassa.) Oleellista on lähinnä se dynamiikka, "kiteytynyt kertomus", joka tämän kuvan tunnelmaan on latutunut (ja jonka kait voi tuntea ja kertoa vain "kuvan omistaja", koska hänelle kuva "on tullut". Tässä on siis vähän samoin kuin unikuvien kanssa: vain unennäkijä osaa resonoida "oikein" kuvan sisällön kanssa ja kertoa, mistä siinä on kysymys.)

Juuri tämä kuvan dynamiikka siis jollakin tapaa resonoi kirpputorilöytöni kanssa.

Jungilainen teoria astuu tässä kuvioon siten, että voin pohtia syitä sille, mikä mahdollisti tämän sattumuksen: löydän kirjan, joka on monella tapaa kuin kaiku sille mielikuvalle, joka minulla on, ja joka on alkanut kertoa minulle tietynlaista tarinaansa. Synkroniaa! Tylsemmin, arkisemmin ajateltuna kirjan tarina vain sattuu olemaan sellainen, johon voin jostain syystä heijastaa ja liittää mielikuvaani. (Sanotaan, että kaikki tarinat on jo kirjoitettu; ei mitään uutta auringon alla. Niinpä lienee väistämätöntä, että sellainen tarina, johon mainittu mielikuvani sopii, löytyy takuuvarmasti - useampiakin. Jokaiselle tarinallehan on sitäpaitsi olemassa jokin arkkityyppinen kertomus, johon tarina palautuu.) Mutta jos nyt kuitenkin haluan ajatella - ja miksipä en haluaisi! - että maailmassa on hiukan taikaa, voin kuvitella, että ehkä minä ns. vedin sen kirpputorikirjan puoleeni toivoessani hartaasti materiaalia... On ilahduttavaa ajatella, että jungilainen mystiikka toimii.

Kun on tälle ajatustielle lähdetty, ei pysähdytä aivan vielä:

Jos lisätään vielä toinen ja kolmaskin ripaus taikaa, ja liikutaan hieman lähemmäs esoteriaa, jungilaisuuden reunoille: siinä tapauksessa voidaan ajatella, että ihmisten kokemukset, ihmiset persoonineen ja elämineen, jättävät jälkensä kollektiiviseen muistiin, ovathan ne ovat omanlaisiaan ”energeettisiä varauksia”. - Tai näin alan ihmiset ainakin ajattelevat. Näin ollen he myös ajattelevat, että nuo "varaukset" (tai niiden jäljet) elävät kollektiivisessa muistissa yhä, ovat eetterissään jollakin tapaa tunnusteltavissa vielä silloinkin, kun ihmiset kokemuksineen ovat jo poissa - mikäli vastaanottajan omat (mielensisäiset) varaukset tai muut energiat sellaisen mahdollistavat, ja luovat siten hetkeksi yhteisen horisontin (tai jonkinlaisen yhteyden) oman mielen ja tuon kollektiivisen muistisisällön välille.

Arkisemmin tämä kait ilmenee esimerkiksi niin, että joissakin vanhoissa paikoissa on oma, tietty tunnelmansa, jonka siellä eläneet ihmiset ja tapahtuneet asiat ovat jälkeensä jättäneet. (Toki voidaan myös sanoa, että tunnelma syntyy siitä, mitä ihmiset noista pakoista tietävät ja kuinka niihin suhtautuvat. Mutta jos nyt kuitenkin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa...) Ihmissuhteissa tämä sama ns. horisontin tavoittamis-ilmiö puolestaan ilmenee empatiassa: se mahdollistaa toisen ymmärtämisen, pääsyn toisen tunnetodellisuuteen. (Toki postmodernisti pitäisi tätä täysin kuvitteellisena pääsynä, ja ilman muuta jaetun kielen reunaehtoihin rajoittuneena jne jne. Mutta jos siltikin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa....)

Esoteerikko yleensä ajattelee em. tunnut tai muistot jonkinlaisiksi olioiksi tai entiteeteiksi, siis personoi ne. Esimerkiksi Tori Amos on siitäkin kiehtova muusikko, että hän kokee musiikkinsa juuri näin: musiikkikappaleet ovat hänelle kuulemma kuin olentoja, jotka hän on kohdannut ja tiivistänyt musiikiksi. Minusta tällainen on kaunis ajatus. Silloin "eetterissä vaeltavat" tarinatkin ovat kuin "henkiä", jotka kuljeskelevat ja etsivät, kenelle muistinsa avata (kertoa). (Että jäisi kaunis muisto ja jälki maailmaan – ennen kuin muisto haalistuu tavoittamattomiin....)

Mistä tarinat tulevat ja kuinka ne syntyvät? Kiehtova kysymys. Toki ne realistin mielestä tulevat omasta eletystä ja koetusta, eikä mistään oman kokemuspiirin ulkopuolisesta voi kirjoittaa. Mutta kun on niitä satujakin.... Ja myyttejä... Mistä ne sitten tulevat? Mitä ylipäätään on mielikuvitus? Mikä sitä ruokkii? (Kuka sille kuiskii...)

Niin tai näin, minusta tämä tapahtuma oli jännittävä: löytää kirpputorilta sellainen kirja.

Mainitsen tämän kaiken vain kuriositeettina. Varsinaisella kirjan pohdiskelullani ei ole mitään tekemistä pöytälaatikkotarinointieni tai edellä kuvaamani mielikuva-asian kanssa, enkä todellakaan väitä, että kirjalla itselläänkään olisi. (Ellei sitten sellaisena materiaalina, jollaista mikä tahansa kirjoitusprosessiin enemmän tai vähemmän salaa vaikuttava materiaali on jossakin kerronnan taustalla.)

Halusin tässä siis vain kertoa siitä, mikä minua kirpputorilöydössäni myös hätkähdytti - olihan sekin eräs vahva osa lukukokemustani.

* * *

Olipa hörhö kirjoitus tämäkin. Mutta elämä on.

Ihminen on Homo religiosus pantteri joka ei pääse pilkuistaan, ja itse satun pitämään jungilaisista pilkuista. Kukin täplää tyylillään.

* * *

(To be continued)