FSOG 6: The Distractions 1/2

Tällä kertaa hieman poukkoilemme. Aloitetaan.

* * *

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä typerämmältä kuulostaa Shadesiin kohdistunut kritiikki siitä, että Anastasian ja herra Greyn suhde on epäsuhtainen. Eikö juuri roolien epäsuhtaisuus - jonka voi ymmärtää myös ”epätasa-arvona” - ole edellytys ajatukselle alistamisesta ja alistetuksi tulemisesta? Kyllä on.

 
Niinpä mainittu kritiikki lienee yleistä kritiikkiä epätasa-arvoa kohtaan, ja Shades on hyvä maalitaulu. Tämän kritiikin agendaan kuuluu vastustaa kaikkea, mikä hyväksyy, suosii tai ylläpitää ”epätasa-arvoisuutta” (mitä se ”tasa-arvo” sitten ikinä olisikaan). En väitä, ettei tällainen kritiikki olisi erittäin tarpeellista. Sen sijaan väitän, että tällainen kritiikki jo lähtökohtaisesti kritisoi koko sadomasokismia (vaikka retorisesti muuta väitettäisiin).

Siksi voi kysyä, kuinka hyödyllistä on kommentoida Shadesin sisältöä mainituista lähtökohdista lainkaan, varsinkaan pyrkimyksessä ”keskustella”: jos asenne on jo valmiina, myös vastaus on valmiina. (Kritiikissä sekoitetaan siis keskustelunhalu ja väittelynhalu.) Vastaavasti typerältä kuulostaa myös halu tutkia kertomukseen ”kätkeytyvää” sukupuoliroolien epäsuhtaa.

Etenkin fiktiossa dominoivan osapuolen dominoivuus on tuotava esille muutenkin kuin päähenkilöiden mielikuvitteluna. Totta kai herra Greyn pitää siis olla hyvin konkreettisesti - älyllisesti, sosiaalisesti, fyysisesti, tiedollisesti, taidollisesti ja taloudellisesti - ylivertainen suhteessa Anastasiaan. Jos näin ei olisi - ja päähenkilöiden välillä vallitsisi siis tasavertaisuus - puhuisimme kenties vain ”Anastasian huonosta itsetunnosta”: ’miksi naisen pitäisi - tai kuinka hän edes voisi - kokea alemmuutta, jos mies ei ole hänen yläpuolellaan?’ Toisin sanoen, pelkkä Anastasian ”subjektiivinen kokemus” omasta vähäisemmästä arvostaan tai vallastaan tuskin siirtäisi lukijalle uskottavasti tunnetta siitä, että herra Grey todellakin on häneen nähden ylivertainen ja kykenee toimimaan alistajana ja "herrana" (etenkin, jos tämän lisäksi korostettaisiin myös sitä, että pariskunta vain ”leikkii rooleilla”).

Siten tällainen näkökulma - edellä kuvattu feministinen kritiikki - tuskin auttaa ymmärtämään Shadesin kuvailemasta suhdedynamiikasta hölkäsen pöläystä. Feminismin ja sadomasokismin yhdistäminen vaikuttaa minusta käsitteelliseltä mahdottomuudelta; sadomasokismia ei voi lähestyä tasa-arvon teesein. (Se, että nainen toimii alistavana osapuolena, ei tee sadomasokismista sen tasavertaisempaa tai tasa-arvoisempaa kuin tapauksessa, jossa mies alistaa.)

(Voi tietysti olla, että minä en vain tajua tässä jotakin oleellista; kenties feminismin ja sadomasokismin välillä ei vallitsekaan ratkaisematonta ristiriitaa... Miten kukaan feministi muuten voisi harjoittaa suuntausta?  "Koen, että miehen itsellisyyttä ei uhkaa mikään, joten hänen sitomisensa on vaaraton leikki, mutta jos minut sidotaan, ollaankin muka jo vaarallisen lähellä todellista, väkivaltaista alistamista ja vapauteni kahlitsemista", selvittää Ksara kirjassa Kivun kauneus, 108; Like 2006, toim. Taru Hyökinpuro.)

 

Paneudun hieman lähemmin tähän "sopimattomaan" tarkastelukulmaan.

* * * 

Sadomasokismiin kohdistuvassa kritiikissä on yleisesti se ongelma, että sadomasokismia ei - käsittääkseni - voi kommentoida vain arvioimalla seksivälineiden tai suoritusten turvallisuutta tai järkevyyttä. Tällainen siirtää painopisteen aivan muualle kuin Itse Asiaan. Käsittääkseni. Jos sadomasokismia katseltaessa tuijotetaan pintaa, silloin myös nähdään pelkkää pintaa. Sadomasokismi on enemmän kuin seksivälineet, rituaalit tai edes roolit.

Sadomasokismia ei myöskään voi kommentoida keskittymällä alistetun osapuolen kielteisiin tuntemuksiin ja niiden mahdolliseen vahingollisuuteen. (Eikö vahingollisuus, tai ainakin sen mahdollisuus, ole sadomasokismissa keskeistä, varsinkin, jos ajatellaan henkisesti vahingollisina pidettyjä asioita kuten sadomasokismissa usein käytettyä nöyryyttämistä ja häpäisemistä?)

Esimerkiksi Anastasian ja herra Greyn suhde saatetaan tyrmätä sillä perusteella, että tapa, jolla herra Grey Anastasiaa kohtelee, aiheuttaa Anastasiassa sellaisia tuntemuksia, joita on pidettävä kielteisinä ja vahingollisina ihmisen psykofyysiselle hyvinvoinnille.  

Tässä kuitenkin vältetään tarkastelemasta asiaa syvemmin tai sen oikeassa kontekstissa.

Jos asioita tulkitaan tietynlaisella tulkintavalmiudella, saadaan tuon tulkintavalmiuden mukainen tulkinta. (Duh.) Tulkitusta asiasta muovautuu silloin juuri sellainen käsitys, jollaisena tulkittu asia on haluttu ymmärtää; arviointi on muodostettu vain tiettyjen arvojen ja arvostusten pohjalta. Tästä huolimatta sama tapahtuma voidaan nähdä, arvostella ja ymmärtää usealla eri tavalla. Jos sadomasokistista tapaa nähdä tai kokea tapahtuma ei pidetä ”oikeanlaisena” tapana, siinä tapauksessa ei voida ymmärtää, mitä tuossa tilanteessa ”sadomasokistisesti ajateltuna” tapahtui. Jos ehdoton periaate kuuluu: ketään ei lyödä, keskustelu on loppuun käyty ja Shades on silloin auttamatta väkivaltainen tarina.

On varmasti totta, että sekä perheväkivaltaa harjoittava mies että aistillista sadomasokismia harjoittava mies voivat joissakin tapauksissa toimia täsmälleen samalla tavalla. Tästä huolimatta kyse on sadomasokistin mukaan täysin eri asioista. Jo tästä voi päätellä, että sadomasokismi on jotakin pinnan alaista, substantiaalista: asioiden luonteeseen, niiden määrittelyyn ja kokemiseen liittyvää.

Ymmärrän tämän asian niin, että sadomasokismi on ennen kaikkea dynamiikkaa. Se on dynamiikkaa, joka on ”ulkopuolisilta” kätkettyä (tai jää heille käsittämättömäksi). Tämä dynamiikka luo jännitteen, jonka vain siihen reagoivat tunnistavat. (Heitä on kuitenkin paljon – ainakin siinä tapauksessa, jos ajatus kasvatusideologian ja/tai uskonnollisen sovitusrituaalin siirtymisestä aistilliseen sadomasokismiin/muuntumisesta aistilliseksi sadomasokismiksi pitää lainkaan paikkaansa. Saattaa kuitenkin olla, että moni ihminen ei tunnista kokemuksensa sadomasokistista luonnetta tai nimeäisi sitä sadomasokistiseksi.)

* * *

Koska sadomasokismi on ”salattu jännite”, joka edeltävän tulkintani mukaan on luultua huomattavasti yleisempää, ei ole ihme, että viittauksia sadomasokismiin ja flirttailua sen kanssa löytyy kaikkialta populaarikulttuurista.

Tässä ”populaarisadomasokismissa” ei silti, mielestäni, ole niinkään kyse (vain) ihmisen omasta kokemuksesta, kuin tietynlaisena kokemisen ”triggeröinnistä”. Toki, triggeriin reagoivalta ihmiseltä edellytetään kykyä reagoida triggeriin; tässä mielessä kokemus tai tulkinta on ”oma”. Mutta tarkoitan, että hyvin monissa ihmisissä tulkinta- ja reagointivalmius - tulkintakompetenssi - on jollakin tapaa ”sisään asennettuna”, eikä siis ”sisäsyntyisenä”. 

 

Yritän selittää tarkemmin. Ajatellaanpa vaikka ehdollistumista:

Jos Anastasiaa ei koskaan olisi ehdollistettu yhdistämään nautintoonsa kipua ja alistumista, olisiko hän ikinä päätynyt nauttimaan sadomasokismista? Todennäköisesti ei. Niinpä Anastasian kyky nauttia kivusta ja nöyryyttävästä alistamisesta ei todista siitä, että Anastasiassa olisi piilevää sadomasokismia, vaan siitä, että hän kykenee - oikeanlaisissa olosuhteissa - muokkaamaan seksuaalisia preferenssejään.

Nämä oikeanlaiset olosuhteet muodostuvat kertomuksessa seuraavista asioista:

- Anastasian kokemattomuus (eli avoimuus ja johdateltavuus sekä ensikerran voima)
- Anastasian hyvin voimakas viehättyminen miehestä
- Anastasian altruistinen halu miellyttää miestä (”rakastaa” häntä ja ”hyväksyä” hänet)
- Anastasian luontainen tai perinteinen naisellisuus ”alistumishalussa”; hän haluaa tulla kosiskelluksi ja tukeutua mieheen
- Anastasian lukkoon lyömättömät eettiset periaatteet, ”joista voidaan neuvotella”
- kokemusten palkitsevuus: lähentyminen miehen kanssa, seksuaalinen nautinto, muut palkinnot
- Anastasian henkilön eleettömyys ja yksityisyys: läheisimmätkään ihmiset hänen elämässään eivät tiedä hänen syvimmistä tunteistaan tai uskaliaimmista kokeiluistaan. Niinpä he eivät vaikuta Anastasian mielipiteisiin tässä suhteessa.
- Mutta ennen kaikkea: hyvin kiinteän luottamussuhteen muodostuminen miehen kanssa.

Niinpä Anastasia uskaltaa antautua ja kokeilla juuri (ja ainoastaan) herra Greyn kanssa. Herra Grey on Oikea Ihminen; kivusta ja alistamisesta tulee sadomasokistista nautintoa vain hänen kanssaan. Tätä oikean ihmisen tärkeyttä korostetaan tuomalla näyttämölle Anastasian pomo: myös hän yrittää vietellä; pomo vakoilee ja kontrolloi Anastasiaa, sekä tekee hyvin uhmakkaita ja alistavia lähestymisyrityksiä. Mutta pomon kohdalla tilanteet ovat pelkästään vastenmielisiä, myös lukijalle.

Mahdollisuus muokata seksuaalisia mieltymyksiään - jopa suuntaustaan - ei koske ainoastaan anastasioita. Myös suuntauksen sisällä näyttää olevan hyvin muokkautumiskykyistä porukkaa. Ehkä tämä mukautumiskyky on nimenomaan alistuvan osapuolen kyky. (Ehkäpä herra Grey tunnisti Anastasiassa tällaisen potentiaalin, ja siksi halusi niin päämäärätietoisesti valloittaa naisen... Tämähän on eräs - läpi kertomuksen kulkeva - mysteeri, jota Anastasia ynnä muut kyselevät: 'Miksi juuri Anastasia?')

”Ensimmäisen poikaystäväni kanssa olimme harrastaneet paljon bondagea, joka oli minulle Se Juttu. Kerran olin saanut steariinia päälleni ja uhannut, ettei koskaan enää. Myöskään piiskaamisesta en ollut pitänyt.

 Näihin asioihin oli tuleva muutos. Uusi mies otti tehtäväkseen koulia minusta paremman nartun.”
(Neiti L. kirjassa Kivun kauneus, 125)

Takaisin ajatukseen "triggereistä".

Toisin sanoen, ”sadomasokistiseen vihjeeseen” reagoiminen ei välttämättä kerro kokijan omasta (piilevästä) sadomasokismista, vaan sadomasokistisen jännitteen taitavasta virittelystä ja laukaisemisesta. Tällaisessa sadomasokismissa on siis kyse niistä tulkintavalmiuksista, joita kokijan sisäiseen maailmaan on syystä tai toisesta muodostunut, ja niistä triggereistä, jotka puhuttelevat tätä tulkintavalmiutta.

* * *

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen pohtinut sitä, kuinka sadomasokistinen valmius rakentuu - jos on rakentuakseen - erityisesti kasvatusideologian kautta. On totta, että lukuisia ihmisiä - myös sittemmin sadomasokismiin suuntautuneita -  ei ole kasvatettu keskiaikaisten kasvatusmenetelmien mukaisesti. Tämä ei silti tee väitettä kasvatusideologian vaikutuksesta tyhjäksi; kyse ei välttämättä tai ensisijassa ole omakohtaisesti koetun ruumiillisen kurituksen siirtymisestä aikuisuuteen.

Sen sijaan on kyse siitä sosiaalistamisen prosessista, jolla ihminen on varhaislapsuudestaan alkaen ja pitkin perintein sopeutettu yhteiskuntaan ja sopeutetaan yhä. (Tämä kasvatus toteutuu huolimatta siitä, kasvattavatko holhoojat tietoisesti ja aktiivisesti lastaan vai eivät.) Tähän prosessiin liittyy väistämättä sitä fyysistä ja/tai psyykkistä pakottamista sekä kurittamista/rankaisua, jonka dynamiikka on tuttua myös sadomasokismissa.

Kysymykseksi jää ainoastaan se, kuinka tämä kurinpito seksualisoituu.

FSOG –pohdinnoilleni johdonmukaisena ajattelen, ettei populaarikulttuuri ole tässä prosessissa - tai projektissa… - viaton. Jostain syystä populaarikulttuurissa nimittäin vallitsee kiihkeä tendenssi erotisoida kurinpitäjiä, etenkin armeijaa ja poliisia. (Sen sijaan kirkon erotisoiminen on yleensä pelkästään karnevalistista: ei kirkollisten auktoriteettien vahvistamiseen vaan niiden kumoamiseen perustuvaa.) Auktoriteettien erotisoiminen yleensä on vielä vanhempaa perua. ("Power is the ultimate aphrodisiac". - Henry Kissinger)

Jos ihminen kokee hallituksi tulemisen nautinnollisena, hän haluaa luovuttaa valtaansa ja alistua hallittavaksi ja kuritettavaksi. Juuri tästä syystä feministit näkevätkin Shadesin kaltaisen kirjallisuuden tekevän vuosikymmenien tasa-arvotyön tyhjäksi.

Niin tai näin, jos haluaa pohtia muitakin kuin viihdearvoon liittyviä syitä sille, miksi nykyään juuri sadomasokismia myydään niin ahkerasti populaarikirjallisuudessa ynnä muussa populaarikulttuurissa, tässä voi nähdä yhden mahdollisen selityksen. (Muistellaanpa samalla uudelleen kertomukseen heitettyä, hieman mystiseksi jäävää lausahdusta: ”The BDSM is a distraction from the real issue” (Fifty Shades of Grey, 472)…)

* * *

Retrospektiivisesti katsellen moni asia aukenee tältä pohjalta uudessa valossa, ainakin minulle: ”kätkettyä sadomasokismia” tuntuu olevan kaikkialla.

Muistelen pienenä tyttönä nähneeni Elviksen tähdittämän elokuvan. Sen eräässä kohtauksessa Elvis nuhtelee naisystäväänsä tämän tuhmuudesta, ottaa naisen polvilleen ja läimii takamukselle kuin pientä lasta. En ymmärtänyt kohausta, mutta hämärästi tajusin sen olevan omituinen; jollain tavalla tiedostin Elviksen teon olevan naisen kannalta hyvin nöyryyttävää. Kohtaus jäi pitkäksi aikaa vaivaamaan minua: miksi kiva Elvis-setä kohteli aikuista naista sillä tavalla?

Nyt ymmärrän huomattavasti paremmin. Missään ei kuitenkaan ole tiettävästi puhuttu sadomasokismista kohtauksen yhteydessä halaistua sanaa, ei silloin eikä nyt.

Samaa ”kätkettyä sadomasokismia” löytyy viihteestä pilvin pimein, myös kotimaisesta tarjonnasta, vaikkapa Kaari Utrion kirjoista. Hänen tarinoissaan kurituksen voi kaiken lisäksi liittää luontevasti keskiaikaiselle näyttämölle (mikä kätkee sadomasokistista juonnetta entisestään). Muistan vuosia sitten lukeneeni esimerkiksi hänen kertomustaan Sunnevasta, ja hämmästyneeni tarinan loppukohtausta, jossa Sunnevan isäntä ruoskii karanneen ja siksi kurittoman vaimonsa – vain osoittaakseen tälle heti perään hellyyttä ja hyväksyntää. Kohtaus hämmensi minua; minulla oli selkeä tunne siitä, että kohtaus oli seksualisoitu, mutta samalla uskoin tekstin sekaan pujotettuja väitteitä siitä, ettei Sunneva pitänyt kohtelustaan eikä se ollut kivaa kenellekään. En kyennyt perustelemaan tunnettani pahoinpitelyn seksualisoimista millään tavalla.

Nyt ymmärrän tämänkin paremmin.

Kuunellaanpas uudelleen mainittua kohtausta mainitussa tarinassa:

”Tornikamarin ovi kolahti ja aukeni. Sunneva ei kääntynyt katsomaan vaan jatkoi lauluaan. Hän kuuli kuinka ovi suljettiin.

 - Sunneva!
 Herttuatar kääntyi hitaasti. Rainulf de Hauteville seisoi hajasäärin keskellä huonetta ja katseli häntä.
 - Ei, sinun kauneutesi ei lakastu, herttua mutisi katsellessaan vaimoaan. […]
 Sunneva huomasi, että herttua oli kiihtynyt, sillä hänen leveä rintansa kohoili kiivaasti harmaan sametin alla. […] Herttua Rainulfin kädessä oli ruoska.
 Sunneva nosti katseensa miehen kasvoihin. […] Sunneva ei nähnyt muuta kuin loistavat harmaat silmät tuuheitten kulmakarvojen alla, raudanharmaat silmät, jotka kerran olivat tuoneet hänen mieleensä Hardangerin vuonon hyiset aallot. Herttuan katse oli kova ja säälimätön kuin teräs josta taottiin kestävimmät miekat. Sunneva tiesi, mitä varten hän oli tullut, ja mitän varten hänellä oli ruoska mukanaan.
 - Tule tänne!
 Sunneva säpsähti ja alkoi perääntyä hitaasti huoneen nurkkaan. Rainulf tuli hänen perässään, voimakkaana ja vastustamattomana, uhkaavana kuin kivinen jättiläinen. Herttuan silmät kapenivat vaarallisesti, kun hän puhui.
 - […] Olen ajatellut sinua ja vihannut sinua, ja kuvitellut mielessäni, mitä teen sinulle, kun taas olet käsissäni.
 Herttua seisoi aivan Sunnevan edessä. Nainen ei voinut enää perääntyä, sillä hän seisoi painautuneena seinää vasten.
 - Ja nyt sinä olet vallassani!
 - Rainulf! Ei!
 […] [Herttua] tarttui Sunnevan siniseen silkkihameeseen ja repäisi ohuen kankaan halki yhdellä räsähdyksellä. Sunnevan valkoiset hartiat paljastuivat ja ruoska Rainulfin kädessä nousi. Sunnevan selkään jäi punainen juomu, ja toinen, ja kolmas… Nainen puri hammasta ettei huutaisi tuskasta ja puristi kätensä nyrkkiin voidakseen seisoa liikkumattomana armottoman piiskan sivaltaessa hänen ruumistaan. Rainulf huohotti hirveässä vihassaan ja puristi toisella kädellään Sunnevan käsivartta niin että Sunneva luuli sen katkeavan. Kova isku osui Sunnevan selkään ja hän menetti äkkiä tasapainonsa ja kaatui maahan.
 Rainulf irrotti otteensa ja katseli naista. Sunnevan revittyjen vaatteiden lomasta hohti hänen valkoinen ihonsa, jossa risteili punaisia juomuja. Hänen hiuksensa levisivät matolle pehmeänä utuna, jonka ikkunasta loistava kuunvalo sai kimaltamaan hopeisena. Pienistä kalpeista kasvoista Rainulfia katsoivat suunnattoman suuret siniset silmät, katsoivat syyttämättä. Rainulf huomasi, ettei Sunnevan poskilla näkynyt ainuttakaan kyyneltä, ja se sai hänen vihansa hehkumaan valkoisena. Hän nosti kätensä ja löi naista niin lujaa kuin jaksoi.
 - Rukoile armoa! Ryömi jaloissani ja rukoile armoa! Kuuletko! […]
 Äkkiä hän jäi liikkumattomana katsomaan vaimonsa kauneutta. Käsi laskeutui ja ruoska putosi avautuneesta kourasta.
 - Olet kaunis, Sunneva Jaarlintytär – ja olet yhä minun, herttuan ääni oli matala ja käheä. […] Ja samassa Rainulf oli hänen päällään ja puristi häntä itseään vasten koko hirvittävällä voimallaan.
 Sunneva huusi, mutta ei kivusta. Pelottava intohimon lieska levisi hänen ruumiiseensa ja tuntui polttavan hänet poroksi. Rainulfin kädet pahoinpitelivät häntä, väänsivät häntä, puristelivat ja rusensivat hänen hennot jäsenensä, mutta hän valitti onnesta, jonka miehen kosketus aiheutti.
 Herttuan […] ahne suu puri tummia jälkiä Sunnevan ylpeisiin pystyihin rintoihin. Sunneva vääntelehti miehen painon alla, ja Rainulf luuli hänen yrittävän vältellä miehen käsiä ja puristeli hänen ruumistaan entistä raaemmin mutisten samalla intohimon käsittämättömiä sanoja. […] Sunneva rimpuili vastaan […] Ja Rainulf oli polttavana hänen sisässään ja kaikki voima valui hänen jäsenistään ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää rakkautta, rakkautta yli koston ja vihan ja nöyryytyksen.
 - Minä rakastan sinua, Rainulf!
 Ja Rainulf huusi hänen päällään hillittömästä riemusta suurimman hurmion hetkellä, eikä sitten enää ollut muuta kuin pehmeä pimeys... […]
 - Kuinka kaunis sinä oletkaan, rakkaani, mies kuiskasi ja suuteli hellästi naisen otsaa, poskia, huulia…Sitten hän nousi ja nosti Sunnevan kevyesti käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteelle. […] Rainulf silitti hänen hiuksiaan.
 - Sinä olet niin hento – voisit milloin tahansa liueta kuunvaloon. […][H]erttua otti Sunnevan kasvot kämmeniensä väliin ja suuteli vaimonsa punaisia huulia, ensin hellästi, ja sitten, yhtäkkiä kiihkeästi, pakotti naisen suun auki ja hyväili sitä kielellään, murskasi hampaillaan huulet ja nauroi, kun Sunneva yritti vääntäytyä vapaaksi.
 - Rakastan sinua! Rakastan sinua, Sunneva Jaarlintytär! […]
 Rainulf kuljetti sormeaan hellästi pitkin punaista juomaa, joka juoksi Sunnevan niskasta olkapäälle. Hän suuteli juomua koko sen pituudelta, suuteli Sunnevan hiuksia, otsaa, leukaa, rintaa, irrotti vapisevin käsin viimeisetkin repaleet Sunnevan yltä ja suuteli hänen vatsaansa, reisiä, jalkoja… Hän […] vannoi rakkauttaan ja kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään Sunnevan pehmeälle iholle, sillä suurin ilo purkautuu itkuna eikä nauruna. […]
 - En päästä sinua pois enää koskaan […] Minne minä menen, sinne tulet sinäkin, eikä sinulta tule koskaan puuttumaan mitään, mitä haluat. Minä huolehdin sinusta ja suojelen sinua, rakkaani, eikä sinun koskaan enää tarvitse pelätä mitään. […]
 - Rakasta minua, herrani! Minä olen sinun!”

(Kaari Utrio 1970: Sunneva Keisarin kaupungissa 306-310. Tammi 1979, 5. painos.)

Joo'o. 

Ilmeisellä kerronnan tasolla kohtauksessa on paljon ”kauhistuttavaa” ja ”väkivaltaista” – mutta emotionaalisella tasolla juoksutetaan jotakin aivan muuta. Samaa sadomasokistisen jännitteen rakentelua tapahtuu myös - ja vain erään esimerkin mainitakseni - Utrion Vendelassa.

”Hartmanin käsi osui johonkin kovaan, joka kiersi Vendela Dalhusin vyötäröä mekon alla […]

- Vendela, mikä tämä on?” (Kaari Utrio 1989: Vendela 430. Tammi 2001, 3. painos)

[Vendela kurittaa lihaansa kietomalla karkeaa köyttä puristavasti vartalonsa ympärille. Jossain vaiheessa kertomuksen sankari, ritari Hartman Garse, on huomannut köyden.]

” - Nyt ei ole kylmä, Vendela. Minä aion riisua sinut.

 - Ei, Vendela Dalhus sanoi pienellä äänellä.
 Ritari Hartman painoi huulensa Vendelan korvan taakse tukan rajaan.
 - Sinä et pääse pakoon. Etkä voi taistella vastaan, koska sinuun sattuisi.
 Huulet vaelsivat Vendelan kaulalle.
 - Enkä minä usko, että sinä haluatkaan taistella, Vendela. […]
 Vendela ei pannut vastaan, kun Hartman veti ruskean mekon hänen päältään. Silkinpehmeän ihon keskellä ruma tikkuinen köysi kiersi kolmeen kertaan Vendelan uuman. Se oli pureutunut ihoon ja Vendela värähti, kun Hartman koski köyteen. Hartman alkoi kiertää köyttä pois Vendelan vyötäröltä […] Iho köyden alla oli punainen ja nirhaantunut. Hartman painoi päänsä ja suuteli jälkeä loputtoman hellästi, hengitti rikkinäiselle iholle lämpöä kuin parantaakseen Vendelan synnin seurauksen. […]
 - Ei ole mitään niin kaunista kuin sinä… minun aurinkoni.
 - Ei, Vendela mutisi epäselvästi. – Älä, herra. Minun jalkaani koskee.
 Hartman nauroi hiljaa. Vendelan iho värei hänen käsiensä alla, alkoi hehkua, vastasi Hartmanin kosketukseen, pyysi lisää. Hartman peitti Vendelan valkeuden omalla arpien halkomalla ruumiillaan.
 - Minä en satuta sinun jalkaasi.
 - Tämä on synti, Vendela valitti.
 Ritari Hartman ymmärsi.
 - Hyvä on, Vendela Dalhus. Kiellä, mutta älä taistele. Sinä et kuitenkaan kykene vastustamaan minua. Ja minä aion nyt saada tahtoni perille. Sehän on myös sinun tahtosi.”

 (Vendela 436-437)

Utrion viihdekirjoilla ei tietääkseni ole sadomasokistisen suuntauksen leimaa tai mainetta.

Tällaista kerrontaa lukiessaan ja siihen reagoidessaan ei, mielestäni, voi sanoa, että tajuaa olevansa sadomasokisti. Mielestäni kerronta itse - ei siis lukija ja hänen "salaiset taipumuksensa" - yhdistelee intohimoon sadomasokistisuutta, ja siten jättää lukijan hieman sekavien ja omituisten tuntemusten valtaan: toisaalta kertomuksen ”rakkausjännite” on samaistuttavaa ja sen ymmärtää hyvin - mutta ei välttämättä sitä, miksi mukana on myös alentamista ja väkivaltaa, ja miksi sellainen alkaa jonkin ajan kuluttua tuntua ikään kuin kuuluvan asiaan. Varsinaisen jännitteen luomisen työn tekevät siis kerronta asetelemineen, vihjauksineen ja suoranaisine ”triggeröinteineen”.

”Moni lääkärikirja väittää, että s/m olisi erittäin harvinainen perversio. Kuinka sitten on mahdollista, että sen harrastajille löytyy netistä noin miljoona bondageaiheista sivustoa? Täytyy myös ihmetellä, kuinka paljon tästä perversiosta vitsaillaan esimerkiksi televisiossa, vaikka harrastajia pitäsi olla ’asiantuntevien’ lähdetietojen mukaan vain kourallinen!” (Olivia A, Kivun kauneus 55).

Niinpä!

* * * 

Olen lueskellut kirjaa Kivun kauneus (toim. Taru Hyökinpuro, Like 2006 ). Siinä sadomasokismin harrastajat ja suuntauksen syvemmin identiteetikseen ja elämäntavakseen kokevat kertovat suhteestaan seksuaalisuuteensa.

Huomaan, että he eivät selitä – tai osaa selittää – viehtymyksensä varsinaista alkuperää, sitä, mistä kaikki johtuu. He osaavat kyllä kertoa, milloin ja miten kaikki alkoi. He kuvailevat huomanneensa, mistä todella pitivät ja millaisia he tämän takia päättelivät olevansa. He kertoilevat hyvin havainnollisesti sadomasokistisista mieltymyksistään ja suhtautumisestaan suuntaukseen, jakavat kokemuksiaan. He selittävät, mikä vaikutus sadomasokismilla on heidän elämäänsä ja mitä se heille merkitsee.

Mutta sitä, mistä sadomasokismi tulee, mistä se perimmiltään johtuu, ei kukaan tunnu tietävän. Osa ei edes pohdi sellaista.

Ehkä kysymys ei ole (heidän mielestään) oleellinen? Voidaanhan nimittäin sanoa, että sama mystisyys leimaa kaikkea seksuaalisuutta, pohjimmiltaan; miksi sadomasokisti olisi sen selitysvelvollisempi kuin muutkaan ihmiset? Oleellisempaa näyttää olevan se, että sadomasokisti itse tietää mistä hän nauttii ja missä hänen rajansa kulkevat, sekä se, että sadomasokistit saisivat samat oikeudet ja vapaudet kuin muiden suuntausten kannattajat, ilman piilottelua ja toisten paheksuntaa.

Tästä huolimatta sadomasokisti joutuu yleensä selittelemään mieltymyksiään itselleen tai toisille huomattavasti perusteellisemmin ja useammin kuin normatiivisia suuntauksia kannattavat. Ilmeisesti juuri tästä syystä sadomasokisti on mieluummin ”omiensa seurassa” kuin suorittamassa ”uusia aluevaltauksia” (kuten herra Grey). (Tämä ”selittämispakko”, ”perusteluvelvollisuus” tuskin johtuu sadomasokismista per se, vaan siitä, että suuntaus poikkea normatiivisesta. Kaikkea, mikä poikkea normatiivisesta, saa selittää suunsa kipeäksi. Tämä on kuitenkin eri problematiikkaa kuin sadomasokistinen problematiikka, enkä paneudu siihen nyt.)

Kysymys sadomasokismin alkusyystä voidaan kuitata myös väitteellä siitä, ettei suuntaukseen vihkiytymätön voisi koskaan todella ymmärtää ilmiötä huolimatta kaikista selityksistä ja hienoista teorioista. Niinpä myös kuvaillaan, että sadomasokistiksi ei tulla vaan synnytään; jos et ole sadomasokisti, olet auttamatta ulkopuolinen. ’Siinä sinulle alkusyytä.’ 

Kirjassa Yuri Hyökinpuro toteaa: ”[K]enestäkään ei noin vain tule sadomasokistia vaan kyseessä on jollakin tavalla sisäsyntyinen kyky nauttia sadomasokistisesta leikistä.” (Kivun kauneus 145)

Niin: kenestäkään ei ”noin vain tule” sadomasokistia. Mutta jos sadomasokismin tästä huolimatta kerrotaan olevan ”sisäsyntyinen kyky”, väitetään – hieman ristiriitaisesti – että joistakin ihmisistä on sittenkin ”vain tullut” sadomasokisteja, kenties jo syntymässään. Näin ollen kirjoittaja ei siis ajattele, etteikö sadomasokismia olisi olemassa vähän kuin ”itsestään”, vaan että ihminen, jolla ei ole tätä ”sisäsyntyistä kykyä”, ei voi ”tuosta noin vain” alkaa nauttia sadomasokismista.

Noh, Shades tuntuuu ottavan tämän haasteen vastaan. Anastasia on nainen, jolla ei ole tätä ”sisäsyntyistä kykyä.”

Juuri tätä kysymystä – ’kuinka teet taviksesta kinkyn’ – Sahdes tarkastelee (ja minä ihmettelen).

* * *

Koska harva sadomasokisti siis osaa kertoa, mistä hänen sadomasokisminsa juontuu, tämä saa pohtimaan, kuinka hyvin sadomasokismia voi lopulta ymmärtää kokemuskertomusten kautta.

Toki olen sitä mieltä, että sadomasokisti on sadomasokismin paras asiantuntija – mutta hän on sitä vähän samalla tavoin kuin unennäkijä on oman unensa paras tulkki: unennäkijä kyllä tietää, mitä unessa on tapahtunut ja miltä kaikki on tuntunut. Tämän lisäksi vain unennäkijällä itsellään on unen ymmärtämiseen tarvittavat ”salatut taustatiedot”, kuten tieto siitä, millaisiin asiayhteyksiin tai ’sen-vain-tietää’ –tietoihin uni on liittynyt. Mutta tämä ei kuitenkaan auta unennäkijää ymmärtämään, mitä unennäkö oikeastaan on, tai miksi hän ylipäätään näkee unia. Nämä kysymykset voivat jäädä yhtä vieraiksi niin unennäkijälle itselleen kuin kaikille muillekin – ja viime kädessä juuri niihin vastaaminen avaisi unien ja unennäön varsinaiset salaisuudet.                                      

Kokemustarinoista voi silti päätellä paljon. Niistä saa esimerkiksi sen käsityksen, että sadomasokisti yleensä seuraa nautinnontunnetta: se kertoo hänelle kaiken tarvittavan. Nautintoa seuraamalla hän oppii suuntauksensa ääripäät ja oman itsensä rajat. Nautinnon kuulostelu kertoo myös itsessä tapahtuvista muutoksista. Juuri nautinto on alun perinkin kertonut sadomasokistille, että hän on sadomasokisti.

Määrittelyn ja selittämisen vaikeus koskee myös herra Greyn henkilöä: hänkään ei kuulemma osaa kunnolla selittää itseään ulkopuolisille kuten Anastasialle, syystä, että on aina ollut vain samanmielisten seurassa suuntauksensa kanssa. Toisaalta herra Grey on pohtinut melko syvästi mieltymyksensä alkuperää, ja kokee myös ratkaisseensa sen. Anastasia kuitenkin hämmentää hänen maailmanjärjestystään: ensimmäistä kertaa herra Grey kyseenalaistaa mieltymystensä asemaa ja merkitystä omassa elämässään.

Sadomasokismi näyttää siis olevan muokkautuva tai muokattavissa oleva ilmiö, joka kaiken muun muuntuvuutensa lisäksi voi vahvistua, laantua tai esiintyä kausittain.

Kokemuskertomuksia lukiessa huomaakin, kuinka kirjavia ilmiöitä ja lähtökohtia BDSM:n alle mahtuu. Sadomasokismiin liittyvä ilmaisutapojen laajuus on helppoa ymmärtää. Hämmentävää sen sijaan on motiivien ja asenteiden runsaus ja jopa keskinäinen ristiriitaisuus.

Muutamia esimerkkejä:

Osalle sadomasokisteista on hyvin tärkeää korostaa sadomasokistisen suhteen läheisyyttä ja rehellisyyttä, minkä lienee tarkoitus todistaa siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, joka osapuolilla on toisiaan kohtaan, ”lyömisestä huolimatta”. Tälla tavoin suhtautuvat ovat usein myös sitä mieltä, että sadomasokismi onnistuu parhaiten vakaassa suhteessa, jossa molemmat tuntevat toisensa hyvin.

Toiset puolestaan painottavat huomattavasti pinnallisempia asioita. Tämä oli minusta yllättävää.

”Ikävä kyllä, skene on väärällään tällaisia miehiä. Hiukan vanhempia, toiminnassa mukana iät ja ajat olleita kehäraakkeja, jotka metsästävät ikuisesti tuoretta lihaa ja uusia kokemuksia. […][O]lin aikonut keskittyä tämän miehen kanssa ainoastaan seksiin [….] Eräs kokenut master pahoitti mieleni pitkäksi aikaa väittämällä, että olen huono ja epämotivoiva subi. […] Minulle oli sanottu, että jos haluaa vakaan parisuhteen, mies kannattaa etsiä skenen ulkopuolelta, sillä kehäraakit eivät halua sitoutua.”  (Neti L, Kivun kauneus 126) 

Tässä tulee selkeästi esille se, kuinka kaukana metafyysiset selitykset ovat näille suuntauksen edustajille: sadomasokismi ei sittenkään ole jotakin "todella syvällistä" ja palvele "myyttisiä tarpeita" tai "sublimoi vaikeita traumoja", vaan on eksentrinen, aggressiivinenkin, tapa metsästää nautintoa, elämyksiä ja kokemuksia. (Juuri tällaisena sadomasokismi tavallisimmillaan "tavisten" keskuudessa ymmärretään, käsittääkseni.) 

Tällaisessa suuntauksen harjoittamisessa on kuvaavaa myös se, että syvän kiintymyksen puuttumista ja suhteen epävakautta tai lyhytaikaisuutta pidetään jopa etuna.

”[K]ävi kuitenkin niin, että molemminpuolinen kiintymys syveni. Valitettavasti samalla suhteen kinkyys väheni ja tavallinen perusjyystö korvasi jännittävät kokeilut. Kun suhde oli jatkunut pitkään, mies alkoi marssittaa näyttämölle vierailevia tähtiä. Mustasukkaisuuteen se sitten loppui.” (sama)

Minusta näissä lainauksissa on kiinnostavaa se, kuinka liiallisen tuttuuden ja läheisyyden kerrotaan vähentävän sadomasokistista jännitettä. Tämä on suorassa ristiriidassa monien muiden sadomasokistien kuvausten kanssa, ja itse asiassa myös sen käsityksen kanssa, jonka olen hiljattain suuntauksesta muodostanut...

Myös viittaus luottamussuhteen loukkaamiseen ja mustasukkaisuuteen on mielenkiintoinen. Tällainen nimittäin tulee lähemmäs henkisiä parisuhdeongelmia - jopa parisuhdeväkivaltaa - kuin sadomasokistista jännitettä; nähtävästi alistettu osapuoli ei ole sittenkään nauttinut kohtelustaan.

Herää kiusaus tulkita, että tällaisesta sadomasokismista osa – kenties jopa koko lähtökohta – perustuu seksualisoidulle vihalle ja inholle, etenkin, kun keskinäinen läheisyys ja syvä kiintymys - ja siten todennäköisesti myös kunnioitus - puuttuvat. Niinpä en voi olla ajattelematta, että tällainen suhde ennemmin rikkoo ihmistä kuin eheyttää häntä, ja on alistavalle osapuolelle pelkkää aggressioiden ja turhaumien purkamista, ja alistuvalle puolestaan itseinhoa. (Sadomasokismiahan perustellaan juurikin ”eheytymisellä”, itsetuntemuksen ja elämänlaadun - tai ainakin seksielämän! - parantumisella.)

Toisaalta voi olla, että esimerkiksi mustasukkaisuuden lietsominen on vain eräs sadismin muoto muun alentavan ja satuttavan kohtelun rinnalla; kenties kyse on vain sadomasokististen intressien kohtaamattomuudesta…

”Olin liiankin kiltti ja itse asiassa olen vieläkin, mutta mies tykkäsi viattomuudestani ja siitä, kuinka helppo minut oli saada kyynelehtimään. […] Julkinen nöyryyttäminen oli minulle vaikeaa […] Uusi mieheni kuitenkin pani minut tekemään asioita, jotka olivat mielestäni hävettäviä. Sydämeni ei ollut koskaan pamppaillut niin kiivaasti kuin silloin, kun kävelin Stockmannilla ilman rintaliivejä ja hillittömän lyhyessä roiskeläppähameessa keskellä kirkasta päivää. […] [P]äälleni pissattiin, minua lainattiin muille, kävin bileissä…Se oli jännittävää aikaa.” (Neiti L, Kivun kauneus 125-126)

En yhtään epäile, etteikö osa sadomasokisteista toteuta suuntaustaan nimenomaan tällaiselta - pinnalliselta ja etäiseltä - perustalta, jossa tärkeintä on uskollisuus omille taipumuksille ja tarpeille.

Tämä on kuitenkin hyvin erityyppistä sadomasokismia kuin toisen syvään tuntemiseen ja ”rakkaudesta satuttamiseen” perustuva sadomasokismi (jollaista myös Shadesin tarina edustaa). Käsittääkseni.

Toinen suuri ristiriitaisuus liittyy kurittamiseen:

Vaikka viehtymystä kurittamiseen saatetaan perustella lapsuuden kokemuksilla, samoilla syillä voidaan perustellaan myös vastenmielisyyttä kuritusta kohtaan.

Toisaalta sadomasokismi kytkeytyy vastenmielisyyttä/pelkoa/inhoa aiheuttavien asioiden ja tilanteiden kanssa leikittelyyn. Niinpä sadomasokistinen nautinto saattaakin olla inhon voittamista sukeltamalla siihen, pelkojensa sekä kipurajojensa tunnustelua ja ylittämistä. Tähän sadomasokistinen tyydytys kenties osaltaan perustuukin.  

”En aina pysty erottamaan lapsuuden perheväkivallan kokemuksia ja eroottista leikkiä toisistaan […] Toisaalta piiska- ja valtaleikkien seuraaminen sivusta tuntuu minusta vapauttavalta. Kinkybileissä käyvät ihmiset osaavat leikkiä, ja etenkin sessioista välittyvä lämpö ja turvallisuudentunne helpottavat omaakin oloani Kaikkeen kipuun ei sittenkään liity pahuutta, julmuutta ja väkivaltaa, vaan on olemassa myös kiihottavaa, hurmaavaa ja hellivää kipua. Suhtautumiseni piiskaleikkeihin vaatii varmasti vielä paljon työstämistä, mutta olen alkanut saaada etäisyyttä ikäviin muistoihini.” (Jouni, Kivun kauneus 119)

Suuntauksen sisällä vallitsee siis perustavanlaatuisia sisäisiä - määrittelyyn, suhtautumiseen ja toteutukseen liittyviä - ristiriitoja. Tämä johtaa myös moniäänisyyteen: mitä tahansa sadomasokismista todetaankaan, aina voidaan väittää toisin – ja aivan huolimatta siitä, kuinka ”sisäpiirissä” kommentoijat itse ovat. Yhden kokemusta ei voi yleistää toisen kokemukseksi: molemmat haluavat pidättää itsellään oikeuden määritellä ja kertoa, mitä sadomasokismi juuri heille tarkoittaa.

Voikin todeta, että sadomasokismi on kattoterminä monenlaisille kokemuksille, lähtökohdille, syille ja seurauksille.

Yhteistä on ainoastaan suhtautuminen vallankäyttöön: se ei saa jakautua tasaisesti, ja tämän epäsuhtaisuuden on seksualisoiduttava.

Tässä suhteessa sadomasokismi onkin minusta sangen kiinnostava ilmiö. Juuri tämä valtasuhteisiin liittyvä dynamiikka vetää kuvioon mukaan - tavalla tai toisella - kaikki kurinpitoon ja kasvatukseen liittyvät instituutiot; sadomasokismia voi lähestyä, jäsentää ja perustella näiden instituutioiden kautta tai suhteessa niihin. Mielestäni. (Ja tätä olen aikaisemmassa kirjoituksessani pyrkinyt perustelemaan.)

Pohdin sadomasokismin monia kasvoja kenties jossakin myöhemmässä kirjoituksessani Kivun kauneus -kirjan myötä. Pidän Shadesin rinnalla.

* * *

Vaikka kaltaiseni pohdiskelija pääsisikin sadomasokismin alkuperään liittyvistä kysymyksistä eteenpäin, ilmiö jää silti hämmentämään monin tavoin. Tässä neljä ensimmäisenä mieleen tullutta aihetta:

1.

Ajatellaanpa suhdetta, joka perustuu nöyryyttämiselle ("alistamiseen") sekä henkiseen ja/tai fyysiseen pahoinpitelyyn. (Tai suhdetta, jossa on merkittävästi ja säännöllisesti mainittuja, vaikka ei niille perustuisikaan.)

Määritteleekö tällaisen suhteen sadomasokistiseksi se, että osapuolet nauttivat antamastaan ja vastaanottamastaan kohtelusta? Onko tämän nautinnon oltava välttämättä eroottista? (Onko erotisoituminen Se Tapa, jolla ”pahoinpitelystä” tulee nautittavaa?)

Entä muuttuuko suhde sadomasokistiseksi, jos osapuolet alkavat nauttia antamastaan ja vastaanottamastaan kohtelusta? (Toki voisi tässä tapauksessa olettaa, että – jos osapuolet todella ovat sadomasokisteja – he ovat nauttineet siitä alusta asti, mutta tiedostavat ja myöntävät tämän vasta myöhemmin. ”Melko usein kiusoittelimme toisiamme, kunnes jotakin ’tapahtui’. Klassisin vonkauskeinoni oli aloittaa tyynysota, joka sattumalta johti tilanteeseen, jossa minä olin alla ja poika päällä pitelemässä käsistäni kiinni. […] Panin […]hanakasti vastaan, koska en tiennyt, mikä on ’oikein’ ja mikä ’luonnotonta’. […] Kuunneltuaan vastaväitteeni poikaystäväni sitoi minut ja peitti silmäni. Muistan elävästi, kuinka silloin rimpuilin – eihän tuollaisesta tilanteesta saanut näyttää nauttivansa – ja kuinka poikaystäväni huokaisi ja kysyi, miksi minä oikein sätkin: halusinko vai enkö?” Neiti L, Kivun kauneus 124)

Entä kuinka suhteen sadomasokistista luonnetta tai määritelmää muuttaa se, jos vain toinen osapuoli – alistava tai alistettu – nauttii; onko suhde nauttivalle osapuolelle silloin sadomasokistinen ja ei-nauttivalle osapuolelle ei-sadomasokistinen? Onko jommankumman osapuolen määritelmä suhteen sadomasokistisuudesta oleellisempi? (Luulisin, että alistuvan osapuolen on alistavaa osapuolta huomattavasti oleellisempaa mieltää suhde sadomasokistiseksi. Entä, jos alistuva osapuoli on salaa masokisti? Onko suhde siinä tapauksessa sadomasokistinen vai parisuhdeväkivaltaa?)

Luulisin toki, että sadomasokistinen suhde - ainakin hyväksyttävällä tavalla sadomasokistinen - vaatii molempien osapuolten yhteisymmärryksen suhteen sadomasokistisuudesta. (Tässä mielessä sadomasokistinen suuntaus on epätasavertainen muiden seksuaalisten suuntausten kanssa. Esimerkiksi transvestiitti voi pukeutua omissa oloissaan ja toteuttaa seksuaalisuuttaan yksin, itsenäisesti. Sadomasokisti sen sijaan tarvitsee jonkun jota alistaa tai joka alistaa.)

2.

Entä kuinka nautinto olisi määriteltävä?

Nautinto on sadomasokismissa käsitteellinen paradoksi.

Tähän koko sadomasokismin salaisuus ilmeisesti kätkeytyy: kuinka kipu, alistaminen tai alistuminen - luonnollisimmillaan vastenmielisyyttä herättävä kokemus - seksualisoituu?

Ymmärrän ajatuksen ehdollistumisesta. Ymmärrän myös sen, kuinka ”kurittamalla rakastaminen” voi siirtyä lapsuudesta aikuisuuteen. Mutta kysymys seksualisoitumisesta jää silti avoimeksi (etenkin, JOS ehdollistuminen tai kasvatuksen siirtämä dynamiikka ei selitä kaikkien sadomasokistien sadomasokismia. Oletan niiden kuitenkin selittävän ilmiötä hyvin pitkälle.)

3.

Entäpä ajatus "kunnioittamisesta" tai "turvallisuudesta": sadomasokistisen leikin on tapahduttava ”turvallisissa puitteissa”, toisensa ”turvallisiksi” kokevien ja toisiaan "kunnioittavien" ihmisten välillä, ”turvallisella tavalla”.

Mitä tämä tarkoittaa? Ja mihin väliin mahtuvat kiihottavina pidetyt jännityksen ja vaaran tunteet? (Pohdin tätä paremmin Kivun kauneus -kirjaa käsittelevässä kirjoituksessani.)

Ajatellaanpa vaikka pelkoa. Se ei liity turvallisuudentunteeseen: täysi mahdottomuus. Jos ihminen pelostaan huolimatta kokee turvallisuutta, hänessä vallitsee silloin kaksi eri tunnetilaa, joista turvallisuudentunne on pelkoa voimakkaampi. Mutta pelko itsessään ei voi muuttua turvallisuudentunteeksi.

Toisaalta voidaan puhua hallitusta – ja siksi nautintoon vapauttavasta – pelontunteesta. Mutta kuinka alistuvalla osapuolella voisi olla sellaista ylellisyyttä kuin ”hallinta”, jos ja kun alistuminen perustuu nimenomaan hallinasta luopumiseen, hallinnan menettämiseen? Hallinnantunne vaikuttaa väistämättä kokemukseen hallituksi tulemisesta; hän, jolla on hallintavaltaa, ei voi kokea tulevansa hallituksi, varsinkaan syvästi, perustavanlaatuisesti. Luulisi, että tämä tällainen vähentää alistumisen nautintoa.

Vai onko hallinta epäsuoraa, sellaista, joka on luovutettu alistavalle osapuolelle: alistava osapuoli käyttää hallintavaltaa, jonka alistuva osapuoli omistaa? Olenkin kuullut sanottavan, että alistujalla on tässä leikissä suurin valta: hän voi viheltää pelin poikki.

Hämmentävää.

Jotenkin, nimittäin, en pääse sen ajatuksen yli, että jos ja kun sadomasokismi on osa identiteettiä ja elämäntapaa, ei riitä, että vain ”kuvittelee” kaiken; alistuminen ja alistaminen eivät voi olla pelkkää mielikuvittelua ja kevyttä leikkimistä, vaan sellaisen on oltava syvä kokemus, olemassaolon tapa. Tähän ei istu ajatus siitä, että leikin voisi lopettaa viheltämällä, missä vain ja milloin tahansa. (Palaan tähän ajatukseen vielä myöhemmin.)

Shadesissa tämä ongelma ratkaistaan sopimuksella. Kun se on allekirjoitettu, hallintavalta on määräajaksi luovutettu herra Greylle. Sen jälkeen edetään hänen harkintakykynsä varassa – ellei koko sopimusta haluta purkaa.

Saman suuntaista pyrkimystä ilmenee myös tosielämän sadomasokisteilla:

”Olemme kuitenkin sopineet, että kun muutamme yhteen, minulla on oikeus antaa hänelle ruumiillista kuritusta harkintani mukaan – sekä rangaistuksena että omaksi huvikseni ” (Jason, Kivun kauneus 113)

(Sekä rangaistuksena että omaksi huvikseni (= nautinnokseni?)? How Mr. Greyish.)

Ja entäpä ajatus "leikistä"; mitä se "leikki" tässä oikeastaan on? (Onko se leikkiä samalla tavalla kuin koko elämän voidaan ajatella olevan "vain" leikkiä tai peliä, pohjimmiltaan...?) 

4.

Historialliset (viihde)romaanit saavat pohtimaan, kuinka lähelle sadomasokismi tulee perinteisiä/vanhoillisia sukupuoliroolimalleja ja tähän liittyvää sukupuolidynamiikkaa. Sadomasokismissa on nimittäin alistaja ja alistettu, ja perinteisiin sukupuolirooleihin kuuluu - ja etenkin historiallisina aikoina kuului - hallitseva osapuoli (mies) ja hallittu osapuoli (nainen). Tavan, jopa hyvän tavan, jopa vaatimuksen mukaista oli, että mies piti vaimonsa kurissa, myös fyysisesti kurittamalla.

Minusta tämä asetelma kuulostaa hyvin paljon sadomasokistiselta jännitteeltä: mies haluaa pitää naisensa omanaan ja kurissa, ja nainen haluaa olla omistettu, jopa mustasukkaisesti omistettu aarre, josta pidetään huolta. (Tähän nähden ei olekaan ihme, että monet sadomasokistit pitävät vanhoja sukupuolirooleja ilmaisevasta viihteestä, jossa lisäksi harjoitetaan fyysistä kurittamista. Silloin dominoiva mies rankaisee kuritonta vaimoaan – rakkaudessa ja Herran nuhteessa, totta kai.)

Mikä siis erottaa sadomasokismin perinteisistä (ja voimakkaita fyysisiä ilmauksia saavista) sukupuolirooleista ja siihen liittyvästä vallankäytöstä? Kuulostaa siltä, että pohjimmiltaan ei mikään.

Jos näin on asian laita, olen taipuvainen ajattelemaan ennemmin niin, että sadomasokismissa ilmaistaan kaipuuta vanhoihin sukupuolirooleihin (ja kurinpitoon), kuin niin, että vanhat sukupuoliroolit ja kurinpito olisivat sadomasokistisia. (Toki tämä on pelkkää semantiikkaa.)

* * *

Tässä kävi nyt sillä tavalla, että selaillessani oheislukemistoani Kivun kauneus, annoin sen lohkaista suuren tilan Shadesilta. Niinpä minun on jaettava tämäkin kirjoitukseni kahteen osaan. Kutsun tätä osaa kuitenkin ”A-osioksi”, jotta vältyn syömästä niitä sanojani, joissa kerroin seuraavan Shades –kirjoitukseni olevan viimeinen…

(to be continued)