Kas niin. Dexter.
[Sarjahan kertoo siis veriroiskeanalyytikkona työskentelevästä Dexter Morganista, joka kätkee pimeän puolensa säntillisen arkensa säikeisiin. Dark passenger, kuten hän yöpuoltaan kutsuu. Miljöönä on kuumankostea Miami, jossa Dexteriä seurataan vuoroin työpaikallaan väkivaltarikosyksikössä, vuoroin siviilielämässään, useimmiten kotona, veneilemässä tai uhrejaan metsästämässä.
"Tonight's the night. And it's going to happen angain and again. Has to happen.
Nice night. Miami is a great town. I love the cuban food, pork sandwiches - my favourite. But I'm hungry for something different now."
Ja kaiken yllä häilyy jatkuva paljastumisen riski. Psykologinen trilleri, kuten osuvasti luonnehditaan.
Tämä suosittu yhdysvaltaiaissarja perustuu Jeff Lindsayn romaaneihin, jonka kaapeliverkko Showtime (Paramount Global) esitti vuosina 2006-2013. Vuonna 2021 sarja teki comebackin.
Ja vielä disclaimer: major spoilers ahead! Kuten aina, tässä puidaan jälkimakuja.]
Väitin siis edellisessä kirjoituksessani, että Dexterillä olisi halu paljastaa itsensä, tulla tunnistetuksi ja hyväksytyksi, jopa pidetyksi. Nimitin tätä tarpeeksi yhteyteen.
(Nyt, tarkemmin ajateltuna, en kuitenkaan ole varma viimeisestä: tulla pidetyksi. Välittääkö psykopaatti edes televisioviihteessä siitä, onko hän pidetty vai ei, siis muutoin kuin kyvyssään välineellistää kiintymys, halussaan manipuloida ympäristöään? Toisin sanoen: lisääkö pidetyksi tuleminen mitään psykopaatin sisäisyyteen; kykeneekö hän vastaanottamaan kiintymyksen, ja tyydyttääkö se mitään psykoemotionaalisia tarpeita hänessä? Sanalla sanoen: tekeekö hän kenenkään kiintymyksellä mitään?)
Niin tai näin, seuraavassa tarkastelen Dexterin pyrkimyksiä, mahdollisuuksia ja tavoitteissaan onnistumisia edellä mainitun kolminaisuuden saralla. Teen sen pysäytyskuvilla siihen henkilögalleriaan, jonka keskuudessa Dexter on paljastunut.
(Käsittelen vain yhtä hahmoa kerrallaan. Sillä tavoin pidän tekstin pituuden kohtuudessa.)
* * *
Ensinnäkin on Dexterin kasvatti-isä, Harry Morgan.
Harry on ammatiltaan rikospoliisi, joka on perheensä ja työyhteisönsä suuresti arvostama. Hän on pätevä ja tunnollinen, mutta ei aivan niin kunnianhimoinen kuin hänen tyttärensä tulisi myöhemmin olemaan. Niin, Harrylla on myös oma tytär, Debra, jonka rinnalla kasvattipojaksi otettu Dexter varttuu. [Jossain vaiheessa, Dexterin jo saavuttua perheeseen, Harry jää leskeksi. Tällä ei liene tarinan kannalta muuta funktiota kuin perustella Debran tragediaa: kasvattipojan varjoon ja ymmärrystä vaille jääminen. Debra kasvaa isänsä huomion ja hyväksynnän kaipuussa, koska tällä on kädet täynnä Dexterin kanssa. Katsoja tietää miksi. Debra sen sijaan kokee tulevansa syrjityksi, olevansa jotenkin huonompi ja vähemmän kiinnostavampi, ehkä siksi että on tyttö. Niinpä Debrasta kasvaa isänsä hyväksyntää tavoitteleva äijä, joka kiroilee kuin merimiehet ennenvanhaan. (Hänestä lisää myöhemmin.)]
Heti saadaan siis kyseenalainen asetelma: kunniallinen rikospoliisi, joka kasvattaa sarjamurhaajaa?
Harry on kuollut jo ennen kuin sarjan tapahtumat alkavat, mutta kulkee mukana kaikki tuotantokaudet. Hän ilmaantuu sekä takaumissa (tai muistoissa) että Dexterin mielensisäisissä projektioissa: Dexterin sisäinen dialogi saa usein Harryn hahmon.
Viittaako tämä siihen, että objektisuhde - objektirepresentaatio - ei ole onnistunut; että Dexter ei koskaan sisäistänyt (integroinut) Harryn ääntä omaksi äänekseen, ei ainakaan identiteettiä rakentavalla psykoemotionaalisella tavalla, vaikka hän järjellään asian ymmmärtääkin (l. tiedostaa, että kyse on hänen omasta sisäisestä dialogistaan eikä Harryn aaveesta)?
Tällöin Harry on Dexterin psyykessä eräänlainen dissosioitunut affekti, joka perustuu Dexterin kokemaan syvään varhaislapsuuden traumaan: tuon trauman takia Dexter on pakotettu etäännyttämään projektion kautta sen, mitä Harry hänessä edustaa. Tämä tosin edellyttää dissosioitumisen. Kärsiikö Dexter dissosiaatiosta? Ei välttämättä - ei sen enempää kuin olisi koskaan ollut kyvykäs synnyttämään omaatuntoa (jolla olisi mainitun intgroitumisen myötä ollut Harryn ääni).
Mikäliä Dexter-sarjaa käyttää psykopatian pohdiskeluun, tässä yhteydessä on muistettava, että jokainen ihminen on traumatisoitunut; jokainen ihminen projisoi, koska kukaan ei ole eheä. Milloin tätä ilmiötä pidetään häiriintyneenä?
(Milloin persoonasta ylipäätään voidaan lausua, että se on "häiriintynyt"? Lisäksi, tämä väite sisältää ihmiskuvaan liittyvän oletuksen siitä, että kukaan ei ole hyvä "omana itsenään": mitään hyväksyttyjen määritelmien ulkopuolista persoonaa ei saa tai voi olla olemassa ilman, että se luokittuisi vialliseksi. - Ja millaista "omana itsenään" eksistoimista voisi olla annettuun sapluunaan rajoittuminen?)
Silloinko on kyse häiriintyneisyydestä, kun ilmiö ylittää tai alittaa keskiarvolla määritellyn normin? Siinä tapauksessa "terve" ei ole synonyymi "normaalille", ja normaali on ikuisesti suhteellinen, ilmaantumisen frekvenssistä riippuvainen käsite. Tämän osoittaa räikeästi vaikkapa nykyinen sukupuolikeskustelu.
(On oksymoron esimerkiksi väittää, että olisi olemassa 'tervettä narsismia'. Narsismi on jo määritelmällisesti häiriötila, vamma. Jos egosentrisyys ja itsehyväksyntä on nyrjähtänyt narsismiksi, tai narsismi ei koskaan ole eheytynyt terveeksi itsetuntemukseksi, se on itsessään merkki häiriöstä tasapainossa.)
Tapamme suhtautua mielen toimintaan kertoo juuri tästä. Viime kädessä alitajunnan olemassaolo itsessään on merkki psyyken vauriosta, sillä vain totuutta kohtaamaan kykenemättömällä psyykellä on tarve kätkeä. Kuten todettu, tämä tila on kuitenkin on niin normaali, että muunlaista psyyken tilaa pidetään häiriötilana: mieli, joka ei osaa kätkeä itseltään ja valehdella itselleen, on epänormaali; terveen psyyken määritelmään on sisällytetty ehto totuuden kätkemisestä. Tämä puolestaan on johtanut päätelmään, että vain psykopaatit (tai muutoin psyykkisesti poikkeavat) voivat nähdä toden paljaana, sellaisena kuin se on.
Joten: vai viittaako Harryn ilmaantuminen siihen, että Dexter on rehellinen itselleen? Siihen, että Dexter ymmärtää kuka ja mitä hän on, ja tietää, että se mitä Harry hänelle edustaa, on jotakin hänestä itsestään erillistä ja ulkopuolista, sellaista, minkä hän voi joko valita tai jättää valitsematta.
Kirjasarjan avulla tällaista ei voi problematisoida, sillä kirjoissa ilmeisesti on kyse pelkistä takaumista tai muistoista. Mutta televisiosarjassa on otettu taiteellisia vapauksia: takaumien sijasta ilmaantuu Harryn "aave", joka edustaa tapaa, jolla Dexter työstää haasteitaan. Itse käsittelen tässä Dexterin tarinaa filmatisoidun tarinan kautta; sen pohjalta, mitä sen kerronta ilmaisee ja kuinka sitä voidaan tulkita (ja mitä ajatuksia sarjan kerronta sisältöineen ja kerrostumineen minussa herättää).
Katsoja on takaumien osalta Dexterin muistin varassa. Ovatko asiat todella tapahtuneet siten kuin Dexter ne muistaa? Ovatko varsinkaan, kun Dexter ei ole tuntenut koko totuutta. Oleellista tässä tarkennuksessa on tietää, että nämä takaumat kertovat enemmän Dexteristä - tavasta jolla hän asiat muistaa ja ymmärtää - kuin siitä mitä todella on tapahtunut. Sarja ylipäätään kertoo Dexterin maailmasta, ja vain ihmisistä ja tapahtumista, jotka siihen vaikuttavat.
Harry edustaa Dexterille koodia, jota noudattamalla Dexter selviytyy elämässään. Harryn koodissa selviytyminen tarkoittaa sitä, että kykenee hallitsemaan synkät tarpeensa, kanavoimaan ne pienimmän riskin ja suurimman hyväksynnän kautta (jopa utilisoiden) sekä välttämään paljastumisen ja kiinnijäämisen. Näin ollen Harryn koodi on täynnä itsehillintää ja strategiantajua.
Harry ilmaantuu Dexterin tarinaan aina, kun Dexter pohtii asioita tavalla, jolla Harry opetti hänet ajattelemaan. Yleensä nämä tapahtumat liittyvät tilanteisiin, joissa Dexter puuhastelee jotakin
kätkeytymisensä (ja eloonjäämisensä) kannalta merkittävää - olipa kyse
mistä hyvänsä vuorovaikutustilanteesta tai sosiaalisen elämän ulottuvuudesta.
Vasta, kun Harryn edustama sisäinen ääni on kohdannut voittajansa - eli vasta kun joku muu tuottaa syvemmän itsehyväksynnän kokemuksen -, Dexter luopuu Harryn aaveesta. (Tästä lisää myöhemmin.)
* * *
Harry on ensimmäinen, jolle Dexter on paljastunut. Dexter paljastui Harrylle jo ennen kuin paljastui itselleen. Juuri Harry opetti Dexterin tuntemaan itsensä ja tulemaan toimeen taipumustensa kanssa. Ja vieläkin enemmän: Harry opetti Dexterin hyväksymään itsensä.
Harryn syyt ovat käytännölliset: tosiasioiden hyväksyminen on ollut niiden haltuunoton lähtökohta. Harrya
motivoi velvollisuudentunto - ja sen myötä huono omatunto, halu
hyvittää ja sovittaa.
Sarjan edetessä selviää, ettei Harry ollutkaan
niin kunniallinen
perheenisä ja rikospoliisi kuin muut luulivat. Hän oli vaimonsa
sarjapettäjä, ja ammattietiikkakin oli toisinaan sulkumerkeissä. Tämän
toimintansa seurauksena hän oli kokenut velvollisuudekseen ottaa Dexter
suojatikseen: juuri Harryn itsensä takia Dexter oli menettänyt äitinsä ja kokenut järkyttävän lapsuudentraumansa, sen, jota Harry piti syynä Dexterin synkille taipumuksille. (Dexterin äiti, Laura, oli Harryn
vasikka ja rakastaja. Asian paljastuessa Laurasta tehtiin varoittava
esimerkki.)
Tämä Dexterin auttaminen - hyväksyminen - on kuitenkin
syvässä ristiriidassa Harryn oman elämän, identiteetin ja etiikan kanssa
Kun Harry pelasti pienen Dexterin, hän jätti pelastamatta toisen pienen
lapsen, Dexterin isoveljen. (Hänestä lisää myöhemmin.) Syynä hylkäykseen
oli, että Harry piti veljeä menetettynä tapauksena. Dexterin hän arvioi olevan vielä pelastettavissa. Noh, Harry oli väärässä.
(Tässä Harryn oletuksessa lausutaan samalla jotakin Dexterin psykopatian alkuperästä ja
ilmaistaan, että Dexter ei syntynyt psykopaatiksi.) Asiantilan selkiydyttyä Harry kuitenkin saattoi auttaa Dexteria hallitsemaan väkivaltafantasioitaan, jopa valjastamaan ne hyötykäyttöön.
Kun Harry ensi kerran konkreettisesti näkee, mihin hän on Dexterin kouluttanut, todellisuus valkenee hänelle liian ankarana. Harry ei pysty elämään tilanteen ristipaineessa (omantuntonsa kanssa),
ja syvästi velvollisuudentuntoisena uhraa mieluummin itsensä kuin
Dexterin.
Vasta paljon myöhemmin sarjassa Dexterille selviää, että Harryn hyväksyntä ei ollutkaan niin aitoa ja syvää kuin Dexter oli uskonut.
(Dexterissäkin on siis sokeita pisteitä; jopa hänen on täytynyt uskoa johonkin. Mistä nämä sokeat pisteet kumpuavat, haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä paljaana? Välttämättömyydestä voida hyväksyä itsensä? Hyväksynnän tehtävä on, varsinkin Dexterin lapsuudessa ja nuoruudessa, levännyt paljolti Harryn harteilla, joten ei ole ihme, jos tällainen sokea piste koskisi juuri häntä: Dexterin on täytynyt luottaa Harryn vilpittömyyteen.)
Dexter saa nimittäin tietää, ettei Harry kuollutkaan luonnollista
kuolemaa vaan teki itsemurhan. Itsemurhan syynä oli ollut Dexter itse:
Harry ei voinut elää sen vastuun kanssa, että oli hyväksynyt ja luonut
sarjamurhaajan.
Toisaalta edellä mainittu sokea piste voi kummuta pelkästä empatiakyvyn puuttumisesta: Dexter ei tunnista Harryn tuskaa, ei ennen kuin näkee tämän oksentavan. (Harry reagoi oksentamalla Dexterin esitellessä hänelle ylpeänä ensimmäistä viipaloitua uhriaan.) Silloinkaan Dexter ei ajattele asiaa sen pidemmälle: tieto ei koskaan johda Dexteriä omatoimisesti päättelemään, että Harry olisi voinut hänen takiaan joutua niin suureen sisäiseen ristiriitaan, että olisi riistänyt itseltään hengen. Dexter ei kertakaikkiaan kykene samaistumaan sellaiseen kokemukseen, eikä siten ymmärtämään tai olettamaan sellaista ilman mitään ulkoista vertailukohdetta.
Mutta heti kun vertailukohde (Harry) löytyy, Dexter mallintaa sitä jokaiseen hänelle hyväksyntää osoittavaan tahoon: voiko hän paljastaa itsensä toiselle osapuolelle ilman, että ajaisi tämän itsetuhoon?
Tämä tieto Harryn kuolinsyystä on Dexterille mullistava: se asettaa aivan uuteen valoon oletuksen siitä, kuinka kukaan voisi koskaan hyväksyä hänet. Jo pelkkä muisto aikaansaadusta oksennusreaktiosta on Dexterille vastenmielinen: hän oli saanut tiukan kasvatuksen ja toiminut täsmälleen oppien - Harryn koodin - mukaisesti. Mutta sen sijaan, että olisi aiheuttanut ylpeyttä, hän aiheutti kuvotusta. Sarja ei kerro, kokiko Dexter tästä varsinaista surua, mutta muisto on
Dexterille joka tapauksessa epämiellyttävä muistutus siitä, että hänen
tekojaan - ja häntä itseään - on vaikea hyväksyä. Näissä aatoksissaan
Dexter aina kutsuu itseään Hirviöksi.
Hyväksyessään itsensä hirviöksi,
hän samallaa rajaa itsensä ulos ja hyväksyy osansa ulkopuolisena.
Itsehyväksyntä on ainoa hyväksyntä, johon Dexterillä on varaa.
Vielä myöhemmin sarjassa selviää, ettei Harry pitänyt Dexteriä
koskevaa salaisuutta pelkästään itsellään. Jo hyvin varhaisessa
vaiheessa, vasta kun Dexterin taipumukset olivat varjoja ja aavistuksia,
Harry oli etsinyt apua psykopaatteihin erikoistuneelta
neuropsykiatrilta. (Myös Harryn yksikön arkistonhoitaja oli saanut
tietää Dexterin taustoista enemmän kuin Dexter itse. Heihinkin palaan
myöhemmin.)
Dexter siis hyväksyy realiteetit. Myös sen, että
eräänä päivänä hän jäisi kiinni eikä maailma häntä hyväksy. (Hänellä
on varasuunnitelmansa sitä päivää varten, esimerkiksi asunnon
väliseinään kätketty "getaway-bag".) Mutta tästä kaikesta huolimatta
Dexter osaa haaveilla.
Darkly dreming Dexter...
* * *
Dexterin kaipuun tarinaa tahdittakoot tässä kohtaa
One more sleep by Leona Lewis.
(Koska mikäpä muu kuin sopimaton tämän tarinan biisiksi sopisi.)
So I wait
And I wait
But I've had as much as I can take
Five more nights on my own
Four more days, hmm
Three more dreams, mistletoe
I can't believe I ever let you go, oh
Until we're rocking around the Christmas tree
Until I got you sitting next to me
We got a lot of catching up to do
I just can't take the missing you
I've got five more nights until you're next to me
Four more days of being lonely
Three more wishes, I can barely breathe
Two more reasons why I love you so
If I can make it to Christmas Eve then it's
One more sleep
One more sleep
One more sleep
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti