Lizard on ice (stirred, not shaken)

Seuraavaksi valokeilaan hypähtää Doakes, James Doakes.

Doakes on Dexterin työkaveri, entinen sotilas, joka työskentelee henkirikosyksikön päätutkijana. Hän tarinan stereotyyppisin, perinteisin ja suoraviivaisin hahmo. Hän on räjähtelevä macho, jonka saapuessa on avattava kaikki ikkunnat, jotta hänen egonsa mahtuisi huoneeseen. Hänellä on kyllä älyä, rohkeutta ja voimaa, mutta häneltä puuttuu itsehillintä. Niinpä hänen hyveistään kumpuavat myös hänen suurimmat heikkoutensa: egosentrisyys ja impulsiivisuus. Hänet kuvataan yksinpelaajaksi, jonka on vaikea taipua kenenkään käskyn alle. (Tämän vuoksi häntä ei esimerkiksi hyväksytä FBI:n erikoisryhmään, vaikka hänen kykynsä siihen riittäisivätkin.) Doakesin puutteet koituvat lopulta hänen kohtalokseen, sillä muiden heikkoudet ovat Dexterille valtaa.

Doakes edustaa kaikkea sitä minkä edessä Dexter ei halua paljastua. Doakesilla on vahvat ja konservatiiviset käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, eikä mikään määrä humanismia tai filosofiaa voi muuttaa hänen mieltään. Doakesin maailmankatsomuksessa ei ole paikkaa Dexterin kaltaisille. Niinpä Dexter välttelee koko eloonjäämisvaistonsa vimmalla Doakesille paljastumista.

Doakes on kuitenkin sinnikäs, omavaltainen domino, joka ei kysy lupaa. Hän stalkkaa Dexteriä herkeämättä kahden ensimmäisen tuotantokauden ajan, ja toisen kauden keskeisin juoni rakentuu tämän stalkkauksen ympärille. Doakes on puuhassaan niin taitava, että Dexter - Dexter! - ei aina edes huomaa Doakesin häntä seuranneen. (Doakes, tuo entinen black-op agentti.) Doakesin kohdalla Dexterin ei tarvitse tuumia, kykenisikö tämä sietämään häntä koskevan totuuden oksentamatta. Sen sijaan Dexterin on pohdittava, kykenisikö hän itse sietämään paljastumisensa Doakesille. Se nimittäin tarkoittaisi julkisuutta ja tuomiota.

Doakes ei tiedä mitään Dexterin murhista. Hän ainoastaan vaistoaa, että Dexterissä on jotakin hämärää, jopa jotakin epäinhimillistä. Hän epäilee, että Dexter kätkee todelliset kasvonsa arkisten kulissirutiinien taakse ja teeskentelee normaalia. 

It takes one to know one, sanotaan (ja Like treats like). Kirjasarjassa kuvaillaan, että Dexter olettaa Doakesissa saman pimeyden kuin itsessään, Dark Passengerin. 

 

Doakesin tapa käsitellä pimeyttään poikkeaa kuitenkin oleellisesti Dexterin tavasta: Doakes on valmiina kaikkeen minkä laki sallii (ja on aiemmin toteuttanut itseään antautumuksella armeijan palveluksessa - mutta armeijassa on alistuttava käskyjen alle, eivätkä käskyt ja Doakes pelaa hyvin yhteen). Samalla tämä lain suojiin jääminen ilmaisee, ettei Doakes hyväksy pimeytensä todellista nimeä; Doakes torjuu todellisen itsensä (ja tämä tukahduttaminen on varmasti osasyy hänen räjähtelevään temperamenttiinsa).

 

Samalla intohimolla Doakes torjuu (tuomitsee) myös Dexterin. Doakesille on äärimmäisen tärkeää korostaa, että hänessä ja Dexterissä ei ole mitään samaa. Tästä syystä Dexter ei voi "tunnistaa" itseään Doakesissa, ainoastaan arvella, mistä Doakesin pimeydessä on kyse. Dark Passenger? (Voi olla, että Dexter tässä puuhassa vain koettaa harjoittaa hapuilevaa, vaistoihin perustuvaa ihmistuntemustaan sen johdosta, mitä hän Doakesissa aistii - jonkinlaista pimeyttä - ja kuinka hän itse, Dexter, osaa pimeyttä nimetä. Dexterin ihmistuntemushan ei, sattuneesta syystä, voi nimittäin perustua empatiaan. Sen sijaan Dexter havainnoi kaikkea ulkoisesti, ulkopuolisena, ja hyödyntää sitä tietämystä jota on onnistunut kartuttamaan.) 

 

Ehkä juuri tästä syystä - Doaksin pakkomielteisestä tarpeesta nähdä itsensä täysin erilaisena kuin Dexter -, Doakesilla on tarve saada todisteita edes jonkinlaisesta inhimillisyydestä Dexterissä. Sehän nimittäin todistaisi, että Doakes itsekin on inhimillinen. (Tämän väitteen oletuksena on, että Dexteriä torjuessaan Doakes torjuu itseään; Doakes projisoi Dexteriin oman pimeytensä, sen, jota ei voi hyväksyä.)

 

Tämän perusteella Doakesin pyrkimys saa motivaation: jos hän saisi Dexterin kiinni ja lain eteen, hän olisi saanut hallintaan oman pimeytensä (toki vain keinotekoisesti: hallitsemalla ulkoista ympäristöään sisäisen todellisuutensa sijasta), ja todistanut kaikille, ettei hän hyväksy pahuutta.

 

Doakes on sijoitettu sarjan farssimaisimpaan kauteen, mustan huumorin kukinnan keskelle. Sen tuoksussa Doaks laukoo toinen toistaan lennokkaampia huomioita, joista erästä huomasin nauravani ääneen. (Se oli koko sarjan ainoa kohta, jossa nauroin ääneen.)

"The fake smile. Your doughnuts. You don't even walk like a normal person. You glide...like a - f*cking lizard on ice."

Yes, smooth and effortless. That's Dexter. :) [Tälle huumorille avautuminen sai huomamaaan sarjan alkutunnarin loppuhuipennuksen: kun Dexter aamurutiiniensa jälkeen kävelee - liukuu - katsojan ohi, tunnarin viimeinen kilahdus kuuluu hetkellä, jolloin Dexter kääntää katseensa vasemmalta oikealle. Aivan kuin katse saapuisi päätepysäkkiinsä sirryttyään oikeaan laitamaan. Pim! Ja hetkinen - tosiaan - tämähän oli jo toinen kohta jossa nauroin ääneen. Lähes vuosikymmenen viiveellä, toki. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.]

* * *

[Ajatella, kirjoitin sanottavani tähän asti - kunnes pim! Teksinkäsittelyohjelmani jäi juntturaan ja kaatui muutaman sekunnin kuluttua kokonaan. Tietenkään en ollut tallentanut mitään, olinhan kirjoittanut vasta tunnin verran. Viattomasti ohjelma toki käynnistyi heti uudelleen ja avasi puhtaan kirjoitusalustan; mistään kirjoittamastani ei näkynyt enää merkkiäkään. 

Joten olette juuri lukeneet encoren. Ne tuntuvat aina uupuvan jotakin alkuperäisestä sisääntulosta, niin mukavaa kuin aiheeseen onkin palata. Todettakoon silti, että päivän turhautumiskiintiöni täyttyi nopsasti, mutta ei aivan vielä ylittänyt kiroilukynnystä. Itseasiassa maltoin hetken aikaa syventyä palauttamisvinkkeihin, koneen Temp-tiedostoihin ja pohtia palautustyökalun hankkimista. 

(Tämä tilanne ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen kokemukseen, kun oli työstänyt koko päivän gradua, kokenut kirjoittaneensa jotakin uutta ja tärkeää, oivaltavaa - ja lopuksi laitoksen tietokone meni häiriötilaan, jossa mikään teksti ei tallentunut, ei ollut tallentunut koko aikana. Kirsikkana kakussa kaikki muut olivat jo poistuneet, rakennus sulkeutumassa ja vartija oli viimeisellä kierroksellaan - mutta lupasi minun saavan viivytellä vielä hetken, jos sittenkin onnistuisin siirtämään tiedostoni tikulle. Mutta mikään ei auttanut. Kone oli sammutettava. Hyvänä kakkosena on tilanne, jossa olin juuri saanut esseeni valmiiksi ja tallentanut sen - mutta tiedostoa ei enää koskaan saanut auki, eikä edes kansliavirkailijan magic touch auttanut. Vioittunut tiedosto. Ja sitten se perinteisempi kokemus, että on kirjoittanut pitkän ja hartaan sähköpostin - suoraan viestikenttään tottakai - ja lähetyshetkellä teksti katoaa. 

Niinä hetkinä koetan löytää merkitystä 'hetkestä itsestään', siitä, kuinka tuo 'kirjoitustilanne itsessään on ollut omanlaisensa täyttymys; mikään ei valu universumissa hukkaan'...Ja uskoa ajatukseen, että oleelliset mielenliikahdukset ja aidot oivallukset eivät katoa, ne ainoastaan kerrotaan toisin tavoin. (Sitä paitsi: ulkoisen muistelun kautta kirjoittaminen on täysin erilainen kognitiivinen prosessi kuin sisällöntuottamiseen syventyminen; kopiointiin pyrkiessään menettää otteensa sisällöstä kokonaan.))]

Takaisin Dexteriin.

* * *

Toisen kauden alussa, erään farssimaisen tapahtumaketjun huipennuksena, Dexter löytää itsensä narkomaanien tukiryhmästä. Luonnollisesti Doakes on seurannut häntä myös sinne. Koska farsseissa onnenkantamoiset seuraavat onnekasta sankaria, niin käy Dexterillekin tällä kaudella. Nähdessään Dexterin tukiryhmässä, Doakes uskoo paljastaneensa Dexterin salaisuuden, ja Dexteriä leimaava hämäryys kääntyy hänen mielessään ymmärrettäväksi, sittenkin inhimilliseksi. Tottakai addiktit salaavat addiktionsa.

Juuri inhimillisyyden näkeminen, todisteiden saaminen siitä että Dexter on ihminen kuten muut, on Doakesille tärkeää. Doakesin silmissä Dexter on nimittäin liian siisti, liian taitava, liian huolellinen, liian täydellinen ollakseen ihminen. Liian järkevä. Liian tunteeton, lähes eleetön. (Doeakes itsehän on tunteiden ruutitynnyri, joka on kirvellen tottunut mokailemaan ja nielemään tappionsa, vaikka kuinka haluaisi olla Alfa.) 

Mutta Dexterin vie tunteiden äärelle ainoastaan alkutrauma. - Ja Doakes on todistamassa yhtä näistä äärimmäisen harvoista tapahtumista. (Jälleen onnenkantamoinen Dexterille.) Kun Dexterin trauma erään rikospaikkatutkinnan yhteydessä triggeröityy valtavasta verilammikosta, Doakes saa havittelemansa todisteen: Dexter osaa järkyttyä siinä missä muutkin; Dexter on sittenkin pelkkä ihminen, sittenkin pohjimmiltaan normaali...

* * *

[Tapauksessa, jossa Dexter triggeröityy, on kyse hänen veljensä Brianin järjestämästä alkutrauman rekonstruktiosta. Brian tietää, että vain se - alkutrauman äärelle pääsy - voisi palauttaa Dexterille sen muistin, jonka avulla tämä voisi hänet tunnistaa. Ja vain tuo muisti voisi heidät jälleen yhdistää.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin, olisiko Brian järjestänyt murha-aallon pelkästään veljensä vuoksi; että kyseinen murha-aalto ei tyypittelisikään Briania sarjamurhaajana vaan osoittaisi, mihin kaikkeen hän on valmis saavuttaakseen tavoitteensa, veljen huomion. Joten vastauksena omaan kysymykseeni: tottakai Brian olisi ja on! What a silly question! Joten pieni tarkennus ja paluu Brianiin.

Niin, Brian siis kaipaa veljeään. Mutta hän ei voi vain kävellä tämän luokse ja ilmoittaa olemassaolostaan. Dexterin on tunnistettava hänet, löydettävä itse tie hänen luokseen. Muuten veljessuhteen edellyttämää yhteyttä ei ole. (Brianin on päästävä selvyyteen siitä, että Dexter jakaa saman pimeyden.) Toiveikkaana Brian asettuu näytille, hidden in plain sight. Kuinka paljon vihjeitä Dexterille olisi annettava? Kuinka paljon verta olisi kerättävä siihen lammikkoon, joka palauttaisi Dexterin muistin?

Tässä tarkennuksessa on samalla lausuttava uusi väittämä Brianin halusta tai kyvystä utilisoida: kyllä, hän utilisoi taipumuksiaan, ainakin omaksi edukseen, ehkä myös veljensä. Hän on valjastanut pimeytensä saadakseen pikkuveljensä takaisin: päästäkseen sen ainoan elossa olevan ihmisen luokse, jonka seurassa koti on. Tästä syystä hän on myös fyysisesti ostanut heidän entisen lapsuudenkotinsa. Sinne hän suunnittelee heidän paluutaan. Lahjoittaessaan veljelleen muistin, hän lahjoittaa tälle kotiinpaluun - myös hyvin konkreettisesti, antamalla ostamansa lapsuudenkodin Dexterille.

Joten Brianilla on manuaali hänelle mielekkääseen elämään: manus (lat.), 'käsi'. Tähän sanaan pohjautuu myös käsite manipulaatio. Nyt edelliseen kirjoitukseen heittämäni irtokäsi (proteesi) saa uuden merkityksen Brianin tarinassa. Se symboloi hänen kuninkaallista manipulointitaitoaan. Ja siis kuninkaallistapa hyvinkin:

Selalen eilen torstain Hesaria. Sen tiede-osiossa on artikkeli: Faarao näytti arvostavan irtileikattuja käsiä (Helsingin sanomat 20.4.2023). 

Artikkelin mukaan kyse on Kunnian kulta -nimisestä rituaalista, josta vasta nyt on saatu konkreettisia todisteita tutkijoiden löydettyä 12 irti leikattua kättä muinaiskaupungin kaivauksissa Egyptissä. Tähän asti rituaalista on ollut olemassa vain kuvauksia temppeli- ja hautakaiverruksissa.

Artikkeli kertoo, että rituaalissa on leikattu arvostetun vihollisen käsi irti hyvin huolellisesti (ei siis brutaalisti esimerkiksi kirveellä), post mortem, ja asetettu paikkaan, jonne on ollut suora näkymä hallistijan valtaistuinsalista. Kyseessä on siis trophy. Niitä faarao on sitten ihaillut, voitonmerkkejään. Tästä kuulemma tuli yleinen käytäntö muinaisessa Egyptissä. 

Hmm... Minkäs muun ryhmän kuin faaraoiden (ja jalkapalloilijoiden) kohdalla puhutaan trophystä?

Kenties käsi, proteesit ylipäätään, edustavatkin siis Brianille voitonmerkkejä: sitä, että hän hallitse ja manipuloi ihmisiä ja heidän toimintakykyään tai -tapojaan. (Tämä ajatus ei kuitenkaan ole vielä valmis: entä ne eri värein maalatut kynnet? Ja entä se inhimillisyyden vivahde: päätös luopua murhasta, ilmeisesti kohteen jo kokeman kärsimyksen vuoksi? Tai ehkä se ei olekaan "inhimillisyyden vivahde" vaan tunnistamisen vivahde: kun Brian varjelee sellaista missä tunnistaa itsensä, heijastumaan itsestään, hän varjelee omaa sisintään ja sen säilymistä. Tätä sisintään hän on valmis ylläpitämään vaikka keinotekoisesti, proteesein - jollaiseksi hänen ihmisyytensä on vähitellen vaihtunut, murha murhalta.)

Takaisin Dexteriin.

 * * *

Niin, Dextrillä on siis addiktio. Siinä Doakes on aivan oikeassa. Mutta Doakes rentoutuu liian pian ja antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua - kuitenkin vain hetkeksi. Sarjan loppua kohti Doekes jälleen sähäköityy [sarjaa seuraamalla näkee, millaiset tapahtumat siihen johtavat; en vie kirjoituksillani kaikkea katsomisen mielekkyyttä]. Pian Doakes taas ilmaantuu Dexterin luo puskista (kirjaimellisesti). Dexter on jäänyt hänelle rysän päältä kiinni. Jakson nimi on osuvasti "Surprise, Motherf*cker!" (vaikka sucker punch säästetäänkin Dexterille). 

 

Näin Doakesista tulee yksi heistä, joille Dexter paljastaa itsensä. Doakesin kohdalla se kuitenkin tapahtuu täysin vastentahtoisesti.

 

Ennen tätä paljastamista Doakes on nuuskinut Dexterin asunnolla ja löytänyt painavia todisteita - ainakin todennäköisesti painavia todisteita: hänen olisi vielä tutkittava niitä ja vietävä ne mukanaan sen tehdäkseen. Tämän päätöksen seuraukset ovat Doakesille kohtalokkaat. (Siitä ihan kohta lisää.)

 

Onnekseen Dexter on suojannut selustaansa jo ennakolta. Vaikka Doakesin viha ei hetkauta Dexteriä, eikä hän myöskään ole Doakesin provosoitavissa, häntä kuitenkin häiritsee liika nuuskiminen. Iholle käyvä vainoaminen saa Dexterin ravistelemaan kirput turkistaan. Niinpä hän manipuloi sosiaalisia suhteita ja tapahtumia siten, että olosuhteet - ja Doakesin heikkoudet - kääntyvät Doakesia vastaan. (Dexterin periaatteina ovat tässäkin välttämättönyyden ja pienimmän pahan periaate: hän ei mässäile Doakesin alennustilalla, ainoastaan hyödyntää sitä juuri sen verran, että saa Doakesin kimpustaan ja huomion pois itsestään.) 

 

Vain trophyt ovat ja pysyvät. Niille Dexter ei voi mitään. Mutta jälleen onnenkantamoinen tulee avuksi: Dexterille suotuisten tapahtumien seurauksena ainoat todisteet, jotka saumattomasti yhdistävät teot tekijään, ovat Dexterin asuntoa nuuskineen Doaeksin hallussa (ja poissa Dexterin asunnosta silloin, kun sinne tehdään kotiestintä). Näin Doaksista tulee Dexterin suorittamien murhien pääepäilty.

(Niin, tunnelma on tiivis heti kauden alkumetreillä: aamukahvinsa lomassa Dexter kuulee uutisista, että merestä on nostettu hänen sinne vuosien aikana upottamansa saaliit. Nyt hänen murhasarjansa tunnetaan. Tapaus on niin suuri, että sitä tutkimaan saapuu FBI:n erikoisryhmä.)

Dexterin asunnosta, tuuletusritilän takaa poimittu laatikko täynnä näytelasien väliin litistettyjä veripisaroita sinetöi Doakesin kohtalon. Huh, mikä väistöliike Dexteriltä.

 

Lopulta on enää mies miestä vastaan - tai pimeys pimeyttä vastaan - ja arvata saattaa, kumpi jää alakynteen. Suurempi pimeys nielaisee pienemmän pimeyden.

 

Mutta Dexterillä on edelleen ongelma: Doakes ei sovi Harryn koodiin. Niinpä Dexter voi ainoastaan pitää Doakesia vangittuna tai toivoa, että tämä päättäisi päivänsä itse. Mutta Dexterin onnenkantamoiset eivät vielä ole lopussa. Sellaisena tilanteeseen työntyy - pyytämättä, koska kyse on onnenkantamoisesta - kaunis nainen, Lila (joka siis lausutaan Laila). Laila on todellinen femme fatale, erityisesti Doakesille. Lailan tuunailema possaus on ikimuistoinen. This lady knows how to blow. 

Mutta Laila on jo kokonaan toisen, seuraavan, kirjoituksen aihe.

Until Lila's turn.

* * *

 

               I'm Good ft. Bebe Rexha - David Guetta (slowed version)

 

I'm good, yeah, I'm feelin' alright

 

Baby, I'ma have the best f*cking night of my life

 

And wherever it takes me, I'm down for the ride.

 

Baby, don't you know I'm good?