The incredients of a spell

 

Englanninkielessä sanojen tavaaminen tarkoittaa samaa kuin loitsiminen: spell a word; cast a spell. Englanninkieli on siis looginen ja avoin pyrkimyksessään kuvata omaa semantiikkaansa: 'mistä todella puhumme kun puhumme tavaamisesta; mistä sanojen ja puheen muodostamisessa on todella kyse: todellisuuden muovaamisesta'.

Näin on. - Vaikka humanismin postmodernit suuntaukset ovat perversoineet tämänkin totuuden ja vieneet kieleltä ja käsitteiltä niiden syvimmän tarkoituksen: kyvyn erotella ja muodostaa merkityshorisontteja, ja synnyttää näistä niin lujaa todellisuutta, että sitä voi pitää yhteisesti jaettuna ja kangastuksia vakaampana. [Tosin, tällainen riisto voi olla vain näennäistä ja rajoittuu pinnalliseen. Tarkemmin lausuttuna voikin sanoa, että sanojen käyttelijältä on viety kyky ymmärtää käyttämiään sanoja ja niiden vaikutuksia.]

Pointti on kaikesta huolimatta säilynyt, vaikka se on materialistille pelkkä torso:
sanoilla on väliä; ole oma maagisi. :) Tapa, jolla ihminen ajattelee ja puhuu, yhdistää hänet niihin uskomuksiin, havaintoihin ja maailmoihin, joiden diskursseja valittu ajattelutapa ja puhunta edustavat. Todellisuuden tulkinnoissa - tavoissa ajatella todellisuus tietynlaiseksi ja puhua siitä tietynlaisena - liikutellaan metafyysisiä luomisvoimia.

[Esimerkiksi saamelaiset tietävät tämän hyvin konkreettisesti puhuessaan kohteen laulamisesta - ei kohteesta laulamisesta. He eivät esimerkiksi laula aamusta tai tietystä ihmisestä, vaan he laulavat aamun tai sen tietyn ihmisen - julistavat aamun tai tietyn ihmisen olemuksen laulussaan.

Ja tietysti filosofit kuten Heidegger tietävät. Heidegger havaitsi, että todellisuus - havainto ja kokemus todellisuudesta - on erilainen riippuen siitä, millä tavalla ja millä ehdoilla siitä ajatellaan - millä kielellä siitä ajatellaan. Eri kielillä on erilaiset valmiudet kohdata todellisuus ja ilmaista sitä. Eri kielillä on erilaiset tavat muodostaa käsitteitä ja lauserakenteita, syy- ja viitaussuhteita. Tämä kaikki vaikuttaa suoraan ajattelun logiikkaan ja havintoskeemoihin. Eri kielet taivuttavat, positioivat, laadullistavat toisin, suhteuttavat aikaan ja paikkaan eri tavoin. Eri kielillä on erilaiset premissit ja logiikka. Eri kielillä on siten eri valmiudet tuottaa erityyppisiä ja erilaatuisia metakäsityksiä, premissejä havainnoille ja kokemuksille.]

[Heillä, jotka käyttävät sanontaa, Ei haukku haavaa tee, ei nähtävästi ole käsitystä sanonnasta Kynä on miekkaa mahtavampi.**  Kun sanat ymmärretään pelkkinä ääninä tai koukeroina, jotka eivät mitään harmia kellekään voi, todellisuuskäsitys on kirjaimellisen materialistinen eikä ylety tunnustamaan abstraketja, 'näkymättömiä' syitä ja seurauksia. (Ihme, että raha ei tällöin kuitenkaan ole "pelkkää paperia" tai digitaalisia koodeja. Merkillinen epäloogisuus tässä.)

(** Englannin The word is mightier than the sword, on kuvaavampi (ja tasa-arvoisempi: kynän käyttö edellyttää kirjoitustaidon, ja kyvyttömyys lukea ja kirjoittaa rajaa potentiaalista "armeijaa" oitis). Tämä on käännetty suomeksi ilmeisesti valistuksen materialistisella kaudella (joka koitti Suomessa viiveellä), jolloin toki voitiin ymmärtää, että on sivistyneempää kirjoittaa politiikkaa kuin sotia tantereilla, mutta aineeton ulottuvuus jäi silti etäiseksi: "sana" on kääntynyt "kynäksi", esineeksi, jolla tuotetaan jotain koukeroita kuten kirjaimia.

 Tällä käännösvalinnalla myös osoitetaan luottoa ja ymmärrystä enemmän kynään esineenä (ja sen omistajaan; positioon, valta-asemaan josta sanoja ladellaan) kuin sanoihin itsessään [vaikka yhtymäkohtaa lieneekin haettu rinnastamalla kaksi esinettä, kynä ja miekka. Lopputulos on silti absurdi. Sopinee sanonnan kanssa: Sitä tikulla silmään joka menneitä muistelee: kynä on sittenkin vain yksi tikku, joka on puolustuksessa paras fyysisenä aseena...])

(Haukun voiman ymmärtäminen - kuten tekee hän, joka tietää, että kynä on miekkaa mahtavampi - ei kannusta uhriutumaan, vaan valitsemaan sanansa ja muistamaan, että omilla sivistyneillä sanoillaan voi hallita tilannetta - kuten animalistista sanankäyttöä, eräänlaista miekkailua.)]

* * *

Kas niin, tämän sanottuani nootitan.

Erästä sitaattia mukaillen:

"Hän mainitsee tutkimuksia, joiden mukaan asiantila X johtuu syystä Y. Hän kertoo kuitenkin protestoivansa sitä, koska on huomannut, että asiantila voi olla X myös huolimatta syystä Y."

Siis tota.

Miksi on noin automaattista unohtaa oma luomisvoimansa - jopa silloin kun kuvittelee sitä käyttävänsä? Miksi pitää ottaa annettuna?

"Protestoidaanko" tässä väitettä vastaan vai todellisuudesta lausuttuja tosiasioita vastaan, tyyliin: 'En ole samaa mieltä' vai 'Käsitystä todellisuudesta on muutettava'? (Onko näillä tässä yhteydessä mitään eroa?)

Joka tapauksessa, on virhe protestoida.

Protestoiminen ainoastaan alleviivaa vastustettavaa väitettä ja sitä todellisuutta, jonka tosiasioita vastustettavat väitteet ovat. Protestoiminen voimistaa sitä konseptia, joka on asetettu vastustamisen kohteeksi. Toisin sanoen, protestoimalla jättäydytään siihen käsitetodellisuuteen, jota halutaan vastustaa, ja voimistetaan niitä ehtoja, joita kuvitellaan heikennettävän ja kyseenalaistettavan.

(Esimerkiksi medikalisaatiota ei voida kyseenalaistaa koettamalla muuttaa tautiluokituksia. Todella häiritsevää virheajattelua. Sen sijaan on hylättävä koko tautiluokituksen konsepti, ja erityisesti ne premissit, jotka diagnooseja tuottavat.)

Käsitetodellisuus on arbitraarista, keinotekoista todellisuutta, ja yleensä myös alistavaa todellisuutta - etenkin jos koetaan, että sitä olisi vastustettava.

Käsitetodellisuutta ei muuteta vastustamalla sitä.

Käsitetodellisuutta muutetaan vaihtamalla sitä.

Todellisuutta ei muuteta vastustamalla sitä.

Todellisuus muutetaan ajattelemalla siitä toisin, kokemalla se toisin. - Vaihtamalla taajuutta.

[Tämä on helppo ymmärtää tavalla, jolla en sitä tarkoita, sillä tämäkin totuus on otettu valtamedian hallinnoinnissa - korporaatio-omisteisessa faktateollisuudessa - haltuun ja perversioitu. On siis tarkasteltava syvemmin, tarkemmin edellä esitetyn ideaa, substanssia, ei tulkita sitä ehdollistetusti.]

No kuitenkin.

Jos tutkimukset sanovat jotakin, mikä ei vastaa omaa kokemusta todellisuudesta, tutkimuksen voi asettaa sulkumerkkeihin (ja joutessaan pohtia sitä tieteenfilosofista ja metodologista perustaa premisseineen, joiden pohjalta nuo tutkimustulokset on tuotettu ja lausuttu). Tutkimusväitettä voi kuunnella, ja voi hyväksyä sen, että tulokset pitävät paikkansa omilla, tutkimuksen asettamilla reunaehdoillaan. (Mutta kuinka päteviä nuo reunaehdot ovat, on toinen kysymys.)

Mutta entä sitten.

Elämä on enemmän, oleva vielä enemmän.

Jos ja kun huomaa, että asiantila voi olla X riippumatta syystä Y, ei ole mitään tarvetta protestoida. Ei mitään tarvetta. Riittää, että tietää paremmin. (Jos haluaa, voi hymähtää tykönään.)

Kaikki, mitä on tarve tehdä, on hyväksyä asiantila.

Tutkimus tuloksineen saa siis vapaasti väittää mitä sen täytyy väittää ollakseen premisseilleen uskollinen.

Sitaatin ilmaisema ajatusvirhe kertoo, että kokija ottaa jonkon ulkopuolisen auktoriteetin väitteet tosiasioina, joihin oma todellisuus on suhteutettava. Ja kun huomataan, että suhteuttaminen ei onnistu ilman kognitiivista dissonanssia, "protestoidaan". (Toki, on edistyksellistä edes tiedostaa suhteuttamisen mahdottomuus. Silloin ollaan jo aika pitkällä.)

On köyhää, jos oman todellisuuden tosiasiat saavat merkityksensä ja pätevyytensä ainoastaan siinä määrin kuin onnistuvat käymään Jaakobinpainia vallitsevan - tarjotun ja annetun - todellisuuden kanssa. - Tässä tapauksessa siis ainoastaan siinä määrin kuin voivat tutkimuksen asettamin reunaehdoin kyseenalaistaa sen todellisuuden, johon tutkimus nojaa. (Tämä on alistumista par excellence.)

Tämä tällainen implikoi kokijalta myös epäsuoraa "taivuttamisen pakkoa": 'jos minä olen eri mieltä ja koen toisin, minun on pakko saada muut ajattelemaan ja kokemaan samalla tavalla, tai sillä mitä minä koen ja kuinka minä ajattelen, ei ole mitään todellista ja vakavasti otettavaa merkitystä; se, mitä minä pidän totena, ei voi olla totta, ei edes minulle itselleni, jos muut eivät sitä tunnusta.' [Tällainen pakkomielle on narsismin ytimessä, sillä narsistinen vaurio on syntynyt nimenomaan henkilökohtaisen (tunne)todellisuuden ja sen tarpeiden tukahduttamisesta ja kieltämisestä. Joskus varhain lapsuudessa.]

 Tämä johtaa kokemaan: 'muut ovat vastuussa siitä mitä minä koen, ja minun oikeuteni on saada kokea juuri kuten haluan.' Tämä tietenkin johtaa oletukseen: 'muiden tehtävä on tuottaa minulle tarvitsemani kokemus'. (Tämä jos mikä on egosentristä ja muiden esineellistämistä.)

On virheohjelmointi hyväksyä virhetodellisuus.

* * *

Arkisessa mutta kuvitteellisessa yhteydessään (ja pienessä mittakaavassa) tämä virheohjelmoinnin luoma virhetodellisuus ilmaantuu - tai on vaarassa ilmaantua - esimerkiksi näin:

On olentoryhmä, jonka kaikki jäsenet ovat jalo-olentoja. Useat heistä ryhmäytyivät erillisiksi viiteryhmikseen. Eräät jalo-olennot kutsuivat itseään vompateiksi. Tämä oli muille jalo-olennoille ihan ok. Hekin ryhmäytyivät, luonteelleen tyypillisesti, ja keksivät erilaisille ryhmille erilaisia nimityksiä. Itse asiassa ryhmäytyminen auttoi jalo-olentoja tunnistamaan itsensä ajassa ja paikassa: jäsentelemään ja asemoimaan oman ryhmänsä suhteessa muiden ryhmiin, ja määrittelemään tai tunnistamaan oman merkityksensä ja asemansa suhteessa oman ryhmän muihin jäseniin. Tämä toi olemiselle tarkoitusta ja toiminnalle mielekkyyttä.

Mutta vompattien tarve määritellä ei rajoittunut heihin itseensä. He eivät halunneet tietää, kuinka muut ryhmäytyneet jalo-olennot määrittelivät itsensä, vaan määrittelivät heidät heidän puolestaan. Tässä määrittelyssä muiden ainoa määritelmä oli se, että he eivät olleet vompatteja. (Vompateille on olemassa vain vompatti ja ei-vompatti, eikä ei-vompatti ole koskaan yhtä arvokas kuin vompatti.) Nämä muut, ei-vompatit, olivat vompateille höpöttejä.

Tällä ei-vompateille antamallaan määritelmällä vompatit eivät suinkaan ilmaisseet ei-vompattien erilaista ryhmäytymistä [kaikki ei-vompatit määriteltiin samaan höpöttien könttään ei-vompattiutensa perusteella] eivätkä osoittaneet sillä myöskään arvonantoa. Päinvastoin: määritelmä oli suunniteltu riistämään ei-vompattien arvoa, jotta sitä (arvoa) voisi olla vompateilla itsellään enemmän. (Vompatit arvostavat eniten omaa viiteryhmäänsä, ja kokevat, että voivat omistaa arvonsa ainoastaan silloin, jos kaikki muutkin tunnustaisivat tämän: vompattien muita suuremman arvon. He eivät siis tyydy olemaan yhtä arvokkaita. Heidän mielestään kukaan ei ole arvokas, jos kaikki ovat saman arvosia. Vompattien ajattelu on karkean hierarkkista, aika-tila -todellisuuden reunaehtojen rajoittamaa poikkeuksellisen takapajuisella tavalla - vaikka he luulevatkin olevansa kaikkia muita hengellisempiä, jumalismpia kaikista.) Niinpä vompatit korostivat kaikkia muita jalo-olento ryhmiä varten varaamalla määritelmällään jokaisen ei-vompatin alempiarvoisuutta ja häpeällisyyttä.

"Höpötti" on vompateille alentava ja häpäisevä käsite.

Ja nyt pääsemme varsinaiseen kohokohtaan:

Eräs ei-vompatti, joka ei pitänyt vompattien touhusta, lausui kerran olevansa höpötti ja ylpeä siitä. Ei-vompatti nimittäin ajatteli, että hän tällä teollaan rikkoi vompattien käsitystä kyvystään alentaa ei-vompattien arvoa kutsumalla heitä höpöteiksi. Ei-vompatti laskelmoi, että hän ottaisi käsitteen haltuun määrittelemällä ja merkityksellistämällä sen uudelleen, toisin.

Mutta ei, ei näin.

Sen sijaan ei-vompatin tulee lausua: "Mikä kumman 'höpötti'? Ei täällä kukaan ole mikään höpötti. Höpötti ei tarkoita minulle mitään."

Ei-vompattien tulee nimittäin muistaa, että vompatit käsitteellistävät omaa, keskenään jakamaansa todellisuutta. Jos ei-vompatti asemoi itsensä vompattien käsittein ja työntää kaapin vompattien määräämään paikkaan, hän jo kuuluu vompattien todellisuuteen ja rakentuu osaksi heidän maailmaansa.

Tällä teollaan - jättämällä höpötin määritelmän kokonaan tunnustamatta omassa (ja muualla kuin vompattien omassa todellisuudessa) - ei-vompatti kiistää virhemääritelmänä pitämänsä höpöttiyden ja kieltäytyy osallistumasta peliin, jota hän itse ei hyväksy.

Ei-vompatti ei siis "protestoi" eikä "taistele". Hän yksinkertaisesti jättää tunnustamatta - ja vahvistaa omia tunnustuksiaan.

Tämä myös opettaa vompateille, että mikäli nämä haluavat pelata ei-vompattien kanssa tai tehdä yhteistyötä, vompattien on hyväksyttävä ei-vompatit näiden omilla ehdoilla, ja siten tunnustettava näiden vastaavat arvo ja oikeudet vompattien kanssa.

Siihen asti vompatit saavat pelata keskenään. Muut jalo-olennot kunnioittivat vompattien valintaa ja pelirauhaa. Tarvittaessa vompatit kuljetetaan vaikka omalle saarelleen tai planeetalleen pelailemaan, mikäli heidän pallonsa jatkuvasti lentelevät muiden jalo-olentojen pelikentille.

Ei-vompatin ei siis pidä osallistua sellaiseen todellisuustulkintaan, joka ei kuvaa hänen oman viiteryhmänsä todellisuutta. Tällöin häntä ei voida määritellä jonkun toisen - hänelle merkityksettömästä - todellisuustulkinnasta käsin "höpötiksi". Vompatit itse toki voivat käsitteellistää omaa ajatusmaailmaansa ja kaikkia havaintojaan sillä tavalla kuin heidän on pakko, mutta he eivät voi pakottaa tähän muita. "Do not impose yourself on others", kuului jalo-olentojen eräs viisaus. "You can suggest and you can negotiate. Imposing, however, is contributing to the cancer. Imposing is a form of the warrior mentality, which is to stronly confirm the dualism."

Kuten todettua, jos vompatit haluavat jakaa todellisuuden muiden jalo-olentojen kanssa, vompattien on hyväksyttävä muiden jalo-olentoryhmien määritelmät omista ryhmistään. - Tai sitten jalo-olennot voivat yhdessä toimiessaan keskittyä vain jaettuun jalo-olentouteen (ja jättää erityispiirteet kunkin viiteryhmän omaksi asiaksi). Erilaisuus ja erityisyys ovat silti rikkaus - [tässäpä jälleen eräs perversioitu totuus, josta on taottu teesi estämään erilaisuus lähettämällä erilaisia jalo-olentoryhmiä muiden jalo-olentoryhmien keskuuteen vaatimaan oman erityisyytensä tunnustamista muiden kustannuksella] - ja kaikki jalo-olennot tarvitsevat rauhansa omaan ryhmäytymiseensä (l. oman viiteryhmänsä tajuamiseen) ja sen ylläpitämiseen.

Mutta palataanpa hetkeksi virheajattelun - virhepäätelmiä tuottaneen - vallassa olleeseen jalo-olentoon:

Näin toimiessaan [eli jättämällä koko "höpötti-haukunnan" zeniläisen tyynesti huomiotta - mitäpä "höpöttiys" häntä liikuttaisi, hänhän tietää paremmin ja kokee toisin] ei-vompatti ei anna loitsia itseään höpötiksi.

Hän on oman elämänsä maagi, ja ylläpitää määritelmäänsä ja statustaan jalo-olentona. - Eikä hän tarvitse ketään tunnustamaan hänen jalo-olentouttaan. Hänen olemassaolonsa on riittävä tunnustus ja todistus. (Hän ajattelee, kuinka hassua on, että hän koskaan on sen unohtanut! - Oman itsensä!)

Kaikki muu johtaa epätasapainoiseen virheasemoitumiseen sekä asemointikyvyn menettämiseen (ja ei-vompatin alttiuteen hyväksyä määritelmänsä höpöttinä).

Ei-vompatti on vompatille höpötti ainoastaan vompattien omassa merkityksellistämisjärjestelmässään - kuvitelmassaan. Heidän vompattiutensa on riippuvainen tästä kuvitellusta, vain vompateille todellisesta määritelmästä.

 Vompatit saavat ajatella minkä kokevat pakolliseksi, mutta se on heidän pakkonsa, heidän tapansa asemoida itsensä ja muut.

 Siihen ei pidä koskea, eikä sitä pidä liittää osksi omaa kokemustaan ja tunnustamaansa todellisuutta. - Paitsi tietysti jos halusi tulla vompatiksi.

* * *

Ja entäs tämä väite: 'Historiankirjat eivät vanhene, koska menneisyys ei muutu.'

(Näin eräs eläkkeellä oleva opettaja ihan vakavissaan väitti perustellessaan vanhojen historiankirjojen käyttökelpoisuutta. Tavallaan en ihmettele. Mutta huh! millainen urakka on työstää tuollaisista lähtökohdista ymmärrystään realistisemmaksi, multidimensionaalisuudesta puhumattakaan (paralleeleineen ja aikalinjoineen...) Ei taida olla ihan tämän inkarnaation asia, ellei ihmeitä tapahdu.)

Historia ei kuvaa tapahtumia sellaisinaan. (Eikä tapahtumia välttämättä lainkaan; historia on myös valittua häivyttämistä.)

Historia on tulkintaa valituista tapahtumista.

Historiankirjoituksella on aina agendansa.

Historia on narratiivi - voittajan narratiivi. (Tai ehkä puppet masterin.)

Ja kuten usein on todettu, historiamme on ollut dominoivan maskuliinisen näkökulman tulkinta sille tärkeinä ja oleellisina pidetyistä tapahtumista: HIStory.

Hyvä.

(Tämä kertomus ja narratiivi - HIStory - on tärkeä. En olisi halunnut jättää sitä kuulematta. - Ja sen muodostuminen tuskin on niin yksinkertainen tai todenmukainen kalatarina valkoisen miehen vallasta kuin feminismi väittää. Valkoinen mies - ihminen ylipäätään - ei suinkaan ole pyramidin huipulla)

Mutta kertomus - HIStory - on siis olemassa. Ja se jää vajaaksi.

Minä haluan kuulla koko tarinan.

Ehyttä narratiivia kohti...

[Tarkastellaanpa jälleen sanoja lähemmin:

HIStoryn mielestä on olemassa sellaista kuin HEResy.

Her-(e)-see.

Mitä feminiinisellä "harhanäyllä", maskuliinisia dogmeja vastaan käyvällä kielletyllä ajattelutavalla, olisi Suuresta Tarinasta kerrottavaa?]

Vai sulkeeko HIStory muut narratiivit pois tavalla, jolla vompatit sen tekevät?

Niin tai näin, on olemassa myös koko tarina.

[Luen juuri Ashayana Deanen Voyager kakkosta. Ajatella, että koko planeettajärjestelmämme on muodostunut mustan aukon - aurinkomme - kautta tänne humahtaneesta "planeettajätteestä": Deane kuvailee räjähdyksen syineen ja seurauksineen, vallan väärinkäytöstä aiheutuneen. (Ilmeisesti siis myös se korkeavärähteisempi universumi, se, josta sittemmin planeetoiksi tiivistyneet palaset imeytyivät tänne matalamman värähtelyn unuversumiin, on ollut "lusifeerisen hapatuksen" infektoima. (Muuten ei olisi olemassa vallan väärinkäyttöä.))]

Ja entä Mandela-efekti; kuinka niin historia - sen faktuaaliset ja fyysiset yksityiskohdat - eivät muka muutu? (Kyllä ihan varmasti Fazerin Parhain oli ennen Fazerin Parhaat. Ja volkkarin logossa ei ollut poikkiviivaa. Ja Interview with A Vampire oli ennen Interview with THE Vampire - ja vaihtui siihen takaisin, "the vampire" -muotoiluun. Hämmentävää.)

* * *

Tessa Violet - Haze

Pascal Letoublon - Friendships

(Tämä on se biisi, jonka tahdissa opetellaan TikTok -trendissä uusia tanssiaskelia :) )