Kämmenpohja

Assosiaatio-osuus: kuinka tarinan teemat sivuavat omakohtaisuuttta. (Näitä osuuksia saattaa tulla enemmänkin.)

Opettaja-oppilas -asetelma.

Tämä on arkinen ja näkymättömiin jäävä aihe, mutta suurimmalta osalta löytynee joitakin muistoja. Tässä pari omistani.

(En olekaan koskaan tullut ajatelleeksi tätä kokonaisuutta kovin huolellisesti ja hartaudella. Löytyisi paljon muisteltavaa ja pohdittavaa, 10-vuotiaasta alkaen.)

Vietin kerran vuoden sisäoppilaitoksessa. Meillä oli melko nuori aineenopettaja, jonka näki usein tupakalla rakennusten edustalla. Muistan erityisesti pimeät ja kylmät illat, kun kampusalue oli hiljainen ja piha tyhjä. 

[Kuljin piha-alueen poikki asuntolalta päärakennukseen - mennäkseni kirjastohuoneeseen tai tietokoneluokkaan - yleensä ilman päällysvaatteita, joten kylmyys todella pääsi iholle tuulisina myöhäissyksyn iltoina ja hyisinä talvi-iltoina. Sellainen sai ympäröivän hiljaisuuden ja pimeyden tuntumaan entistä sakeammalta. Lisäksi alueelta oli useita kilometrejä keskustaan ja asutus harvaa, joten olimme kuin herran kukkarossa. (Tietysti on aina muutama hassu pihavalo, mutta niiden kehän ulkopuolella pimeys on entistä tiheämpää, koska silmä ei saa etsiä luonnonvalosta näkyvyyttä ja tottua pimeyteen.) Noh, tämä ei liitty juoneen mitenkään, ainoastaan muiston aistivoimaisuuteen.] 

No niin, oli siis pimeät, kylmät, tuuliset illat - "synkkä ja myrskyinen yö", haha - ja yleensä ainoana elonmerkkinä valo ikkunoissa, siellä täällä. Ja opettaja portaikossa polttelemassa. 

Tietenkin alueella päivysti muitakin opettajia, ja erityisesti tupakoiviin törmäsi tuon tuosta. Mutta suurin osa heistä ei viettänyt yötään kampuksella, joten heitä näki vain päivisin, ehkä vielä alkuillasta. Tervehdin tietysti heitä kaikkia aina kohteliaasti ja hymyilin jokaiselle. 

Eräänä alkuiltana näin kaukaa, kuinka eräs toinen opettaja - hän ei opettanut minua missään aineessa, mutta tervehdimme silti aina - huomasi minun lähestyvän. Oli jo hämärää ja sen myötä oletettavaa, että niin kaukaa ei näkisi yksityiskohtia (kuten minun huomanneen hänen huomanneen). Hän kääntyi hieman, selkä puolittain minuun päin, ja suki hiuksiaan. Aivan kuin ollakseen edustuskelpoisempi. Muistan välittömän, lähes vaistomaisen ajatukseni/tunteeni: Ei minun takiani tarvitse! Ei todellakaan! Se pieni ele muutti kontekstia jollakin aavistuksen häiritsevällä tavalla - omalla tavallaan silti hellyttävällä.

Tervehdimme aina - vain nyökkäämällä, jos hän puhui kännykkäänsä -, ja toisinaan vaihdoimme muutaman sanan. Hänen ystävällinen tervehdyksensä oli kuin taivaan lahja silloin, kun olo tuntui maailman murjomalta; oli edes jotakin mikä lämmitti mieltä, joku joka aina oli ystävällinen ja huomaavainen. Tämä on se, millaisena hänet muistan.  

Hän myös järjesti ilta-aktiviteetteja (osallistuin niihin toisinaan), ja kävi opiskelijoiden mukana joskus keskustan baareissa. (Minä en koskaan käynyt, en tietenkään.) Lisäksi hänellä tiedettiin joskus olleen suhde opiskelijaansa, mistä hänen huhuttiin saaneen varoituksen.

Hän kysyi tunneilla paljon henkilökohtaisia kysymyksiä (ja oli esimerkiksi selvittänyt syntymäaikamme). Se oli leikkimielistä, ja kaiken sen virallinen tarkoitus oli houkuttaa puhumaan ja treenata kielenkäyttöä. Erään kerran hän laittoi meidät kirjoittamaan lapuille jonkin annetun lauseen - taisi olla muotoilu kutsusta kahville (muistan kirjoittaneeni "coffee") - ja kertoi analysoivansa käsialaamme... Kun laput palautettiin, minun lappuni oli kadonnut. Sitä ei koskaan löytynyt. Hän myös kertoi tunneilla avoimesti itsestään, intiimejä, hyvin henkilökohtaisiakin asioita - ja jonkun mutkan kautta onnistui puhumaan jopa kondomeista. Minusta se oli hauskaa, hieman poikkeavaa mutta jollakin tavalla vapauttavaa. Ja hänen huumorintajunsa oli mustaa (rather outrageous).

Muistan kohtaamisista hänen kanssaan paljon pieniä tapauksia.

Eräänä iltapäivänä olimme palauttaneet esseet. Seuraavana aamuna ennen tuntien alkamista näin hänet seisomassa ruokalan edustalla. 

[Söin, muuten, aamupalaksi aina palan ruisleipää ohuen ohuilla kurkkusiivuilla päällystettynä sekä lasillisen hedelmälihaisaa tuoremehua. Ja maitokahvin. Se oli ihana aamiainen, jotenkin. Se makujen kombinaatio on jäänyt lähtemättömästi mieleeni: kahvin aromi tuoremehun huuhtomassa suussa on kammottava ja hapan, mutta siitä tuli sisäoppilaitosaamujen maku. Ja siksi pidin siitä paljon. - Ja siksikin, että aamuisin oli aina nälkä: edellinen ruokailu - jotakin kevyttä iltapalaa kuten keittoa - oli ollut edellisiltana kuuden hujakoilla. Rytmiin tottui hyvin; on ihanaa kun vatsa lepää koko illan rauhassa, kurnimatta. Ylipäätään: rakastin niitä rutiineja.]

Hän oli tupakalla, tietysti, ja kun olin päässyt kohdalle, hän sanoi pelkän tervehtimisen sijaan: "I read your essay. Pretty good." Se kuulosti keskustelun avaukselta, mutta en osannut muuta kuin hymyillä, kiittää, ja sanoa että kiva kuulla. Sitten jatkoin matkaani aamiaiselle. (Pöydässä istuessani, kahvikupin ympärillä käsiä lämmitellessäni, mieleeni juolahti että hänen oli täytynyt kuluttaa edellisiltaansa lukemalla pitkää esseetäni - siis oli heti halunnut käyttää aikaansa siihen.  Ajatus oli aavistuksen hämmentävä - ja melko imarteleva.)

Erään toisen kerran hän tuli minua vastaan astuessani ruokasaliin - hän tulossa, minä menossa - ja pysähtyi oviaukkoon, kääntyi hieman sivuttain antaakseen minulle tilaa, mutta siis jäi kuitenkin siihen ahtaaseen kohtaan. En ymmärrä kuinka se tapahtui, mutta peukaloni pyyhkäisi hänen kämmenpohjaansa - liukui koko kämmenpohjan yli, kynsi edellä -, omalta osaltani täydellisen vahingossa. (Enkä ymmärrä, kuinka hänen kämmenensä oli sillä tavalla niin lähellä ja avoin suuntaani. Mitä kätemme ylipäätään tekivät? Elivät omaa elämäänsä?) Se oli minusta noloa heti kun se tapahtui. Hän pysäytti minut ehdittyäni hänen ohitseen kääntymällä kokonaan puoleeni: "Hey!" - kuin olisi äkkiä muistanut jotakin tärkeää -, vain kysyäkseen jotakin yhdentekevää, tyyliin: 'oliko se eilinen opetusvideo hyvä' tai 'teettekö toisen opettajan tunnilla tänään sitä tai tätä'. (Tapaus jäi noloutensa takia vahvasti mieleeni: minusta tuntui, että olin antanut hänelle jonkin "signaalin", ja hän olisi pitänyt sitä tarkoituksellisena - enkä voinut "lunastaa flirttiäni".)

Ne muutamat kerrat (keskimäärin kolmesti kahdessa viikossa [lukuunottamatta siis päivittäistä pimeässä ohittelua päärakennuksen portailla (päivänvalossa ohitellessa ympärillä oli paljon muitakin)]), kun koskaan jäin hänen kanssaan kahden, keskustelua taisi olla vaikeaa ylläpitää kanssani (minun, nolon ja introvertin tyypin). Ja kun minulla ei enää ollut sanottavaa - pidin vastaukseni lyhyinä enkä itse kysellyt mitään - enkä tiennyt, mitä muuta siinä tilanteessa olisi voinut olla käsiteltävää (hiljaisuus kasvoi, ja hiljaisuus sellaisissa tilanteissa on tiheää), poistuin, oma-aloitteisesti ja pikaisesti.

Introverttiys voi toimia myös tahattomana aitana. Siihen aikaan olin, yleisesti ottaen, muutoin hirveän varaukseton ja luottavainen, lähes hölmöllä ja puolustuskyvyttömällä tavalla. Jollakin käsittämättömällä tavalla avoin, altis ja aulis, ja auktoriteeteille kuuliainen tottakai. [Tämä ei tietenkään tukahduttanut sisäistä elämääni - ehkä jopa päinvastoin - ainoastaan vaimensi sen näkyviltä.]

Eräänkin kerran, taivaltaessani kilometrikaupalla halki pimeää tienoota asuntolalle hiukset lumimyräkässä liehuen, eräs samaan suuntaan matkannut mies pysäytti autonsa kohdalleni ja kysyi, saako viedä minut perille. - Ja minä nousin hänen autoonsa! 

No, hyvin se meni, mies oli ystävällinen ja kohtelias. Auto tilava, hiljainen ja lämmin. Mutta kuitenkin... Ei sitä nykyään noin vaistoillaan elele. 

(Tavallaan harmi, että hyväntahtoinen ritarillisuus menee maailmassa hukkaan: miehen hyväntahtoinen ele saattaa tulla torjutuksi tai pidetyksi todistuksena häntä vastaan, kun narratiivit opettavat olemaan varuillaan.)

Toinen esimerkki hölmöstä, puolustuskyvyttömästä lamaannuksesta (en tiedä kuinka muuten sitä nimittäisin): samoihin aikoihin - tapahtui siis saman elämänjakson aikana - odottelin erään kerran linja-autoa asemahallissa. Viereeni istui mies, joka alkoi jutella - ja pyysi siinä sitten lopulta puhelinnumeronikin. - Ja minä todella näytin hänelle numeroni (!) kortista, jonka hän otti "veikeästi virnistäen" itselleen (!). Sellaista. Sen jälkeen lopetin vastaamasta tuntemattomiin numeroihin, taktikoin linja-autoon nousemiset ja välttelin asemaa - ja kuuntelin toisinaan miehen viestejä vastaajastani. Sainpa lopulta postiakin. 

Sitä se on, kun on opetettu vastaamaan kiltisti ja rehellisesti kysymyksiin... Ei osaa olla näppärä ja harkitseva, haastaa. 

(Kuinka hölmön kiltti ja kohtelias voi ihminen olla, oikeesti! Ja siis, ei millään pahalla miestä kohtaan. Sääliksi käy häntäkin, kun ei saanut suoraa vastausta pyyntöönsä - siis totuudenmukaisella tavalla suoraa.)

Siitä sentään osasin kieltäytyä, kun eräs toinen viereeni istunut mies kerran kysyi, saako hän suudella minua. Eräs kolmas puolestaan tarttui ohikävellessään ja katsekontaktin rohkaisemana jo kasvoihini ja veti päätäni puoleensa aikeenaan suudella - olin festareilla ja ihmiset humalassa - ennen kuin tajusin perääntyä, hymyillen toki. 

Ainoa, mitä näissä tilanteissa olen ihmetellyt, on - ei miesten käytös vaan oma pehmeyteni. Että kuinka onkin voinut kuljeskella niin passiivisena, otsassaan infantiilin vastaanottavaisuuden leima. Noh, ainakin elämä on ollut opettavaista rajojen asettelun kannalta, oman tilan määräämisen kannalta. Elämälle pitää vastata kysymykseen: 'milloin polkaiset jalkasi maahan?' (Jossain vaiheessa uhmaiän jälkeen se unohtui. Kun tuli niin hyvin kasvatetuksi. Nykyään minulla onkin sitten jo "majesteetillinen aura" jota ihmiset väistävät. Haha! [Tämä oli erään miehen hauska kuvaus tilanteesta, jossa hän hämmästyi sitä kuinka ihmiset tekivät minulle tilaa kulkiessani tungoksessa. Ei ollut kuulemma ennen nähnyt sellaista.])

Lukuvuoden päätteeksi, viimeisellä yhteisellä tunnilla, puheena ollut aineenopettajamme vei meidät kaikki "bisselle". Kesken koulupäivän. (That was somewhat hilarious.) Hän istui vieressäni, kyseli minunkin suunnitelmistani kesälle, ja minusta tuntui - vähän - kuin olisimme melkein olleet treffeillä.

Henkilönä hän oli silmissäni kaiken kaikkiaan aika...rock. Hänen lähellään oli aina jokin kutkutus. Ja olihan hän myös komea.

 

Tämä kaikki vain kuriositeetina, ranskalaisena viivana ilmapiiristä, jota itse olen nuuhkinut.

(These things are subtle.)

Salt In Our Wounds - HIM

 

 

 

In Flames - Digital Daggers

Wrong Turn - Kim Petras