Kas niin. Peruutan. Sori, mutta pakko. (Tämä oli ennakoitavissa.)
Huomasin, että My Dark Vanessa kasvaa vaivihkaa järkäleeksi.
Se takertuu mieleen, nousee hitaasti seisomaan ja levittää valtavat siipensä synkkänä kuin langennut enkeli. It's too big of a story to put aside. It's casting a strange shadow. [Ehkä tarinan Jacobin voi tulkita viittaavan myös kertomuksen ominaisuuteen jaakopinpainina; se ei päästä otteestaan eikä ohitseen ilman käsittelyä hartiavoimin, vaatii osallistumista molemmin käsin.]
Kuuntelin Vanessan ensin suomeksi.
Se ei riittänyt.
Sitten englanniksi.
Sekään ei riittänyt.
Tällä kertaa teksti ei kuulostanut itseltään - edes omalla kielellään - jonkun lukiessa sitä ääneen; sen oli saatava avautua mielensisäiseen äänimaisemaan omaehtoisesti, kaikkine nyansseineen.
Se vika äänikirjoissa on. Tapa lukea on tapa tulkita. Ja toisinaan tulkinta häiritsee. Joskus tarina on kuin entiteetti, joka vaatii saada kertoa itse itsestään, omalla äänellään ilman välikäsiä.
Lisäksi, romaanin alkuperäiskielen vivahteet eivät ole taipuneet - tai niitä ei ole tavoitettu - suomeksi.
Esimerkiksi "nopeaakin nopeammin" kuulostaa pilailulta, jos sen on tarkoitus olla käännös ilmaukselle "flying across". Käännöksessä eleganssi on romahtanut.
Halusin siis lukea kaiken, ja nimenomaan englanniksi.
Sellainen on tämä tarina. Omaehtoisuutta vaativa järkäle.
* * *
Tarinoiden järkälemäisyys - saati omaehtoisuus - eivät paljastu heti. On ensivaikutelma, vilkaisu etäältä. Olemuksen perusteella päätät, teetkö lähempää tuttavuutta; onko tarina niin kiinnostava ja houkuttava, että käyt tervehtimässä henkilökohtaisesti ja selvittämässä, haluaako tarina puhua säästä vai syvällisiä, tai olisiko sillä taskussaan muutama hauska party trick. Vielä ei olla kahdenkesken saati uskouduta.
Joskus käy niin, että vilkuillessasi tarinoita, joku tarina huomaakin sinut, katsoo takaisin ja kävelee kohti. Voit antaa sen tulla luoksesi ja hymyillä rohkaisevasti, tai käntää katseesi pois ja siirtyä muualle, seurustelemaan jonkun toisen tarinan kanssa. Kiinnostavat, houkuttavat tarinat, tai ystävälliset ja kohteliaat - sellaiset joiden tiedät tekevän olosi mukavaksi - päästät muitta mutkitta lähemmäs. Juttelet niiden kanssa, ja hyvän tarinan annat pitää kokonaisia monologeja välittämättä, ovatko ne kiinnostuneet sinusta henkilökohtaisesti.
Mutta jotkut tarinoista, jotka katsovat kohti, ovat tummia ja epäilyttäviä. Ne ovat onnettomia, vammautuneita ja vaarallisia. Mutta tunnet myötätuntoa, ja uteliaisuutesi on herännyt.
Vanessa on tarina jolla on seuraa, mutta joka myös etsii seuraa. Jos tuijotat sitä, se katsoo takaisin, ja pian huomaat sen seisovan aivan vierelläsi (etkä ole huomannut, kuinka ja milloin se käveli huoneen poikki luoksesi. Hätkähdät ja mietit, onko seuralaisesi joku ääntä nopeammin liikkuva vampyyri, ja etsit peilejä vakuuttuaksesi siitä että sen kuvajainen heijastuu takaisin.) Se lukee ajatuksesi ja käy keskustelunsa äänettä; viestintään on keskityttävä sen kuullakseen. Kaikki eivät malta keskittyä, ja silloin tarina katsoo ohitse, perääntyy muiden tarinoiden tungokseen ja leikkii naamiaisia. Tämä väistely tekee tarinasta eräänlaisen aaveen, josta kaikki ovat kuulleet juttuja, mutta harvat kohdanneet itse.
Toinen erityispiirre on voimakastahtoisuus ja vaativuus. Toiset tarinat ovat joustavia ja taipuisia, niitä voi käyttää välineinä, pyöritellä ja heitellä. Mutta ei Vanessaa. Sillä on oma, painava äänensä.
Kun tarinan järkälemäisyys käy ilmeiseksi, ylimalkaisuus ei riitä; mikään yksittäinen ote tai luonnostelma ei onnistu tavoittamaan sen olemusta, ja yhä uudet ja uudet ovet ja kerrokset paljastuvat edellisten takaa. On avattava jokainen ovi jonka löytää, kiivettävä ylös ja alas kerrosten välillä. Toisten ovien takaa paljastuu kauniita huoneita tai puutarhoja, toisten takaa pelkkiä pimeitä käytäviä, joista ei voi sanoa mitään uskaltautumatta niihin.
Ja vaikka tarina on tullut lähelle, et kuitenkaan hahmota nähtyä. Järkäleen kohdalla on katsottava erikseen kättä, erikseen jalkoja, erikseen kasvoja. Ensin katsottava, sitten tunnusteltava. Lopuksi on osattava yhdistää kaikki - ja oman mielesi tilavuudesta riippuu, kuinka kokonaisen kuvan tarinasta voit ymmärtää.
[Entä miltä kertomus tuoksuu, mikä sen äänimaisema on. Onko taivas tumma, ilma kuulas, hengittävätkö tähdet (vai kaikkea tätä samaan aikaan). Onko valo kovaa, viistoa vai pehmeää, tai värjättyä kuten myrskynkeltaista. Kantautuuko etäisiä kaikuja. Mitä musiikkia tarina soittaa?]
Järkäleitä on tarkasteltava alueittain.
Tunnustelen siis tarinaa ote kerrallaan. Kiipeilen järkäleellä ja katson, kuinka korkealle voin kiivetä, kuinka syviin, pimeisiin, ahtaisiin tunneleihin uskallan, ja millaisten seinämien kiipeilyyn käsivoimani ja välineeni ylipäätään riittävät. Tähyilen, millaisia näkymiä kielekkeiltä avautuu, minne suuntiin. Entä mistä suunnista tuulien on puhallettava uskaltautessaan millekin seinämälle.
* * *
Disclaimer-osuus meni jo. ("Semanttinen differentiaali")
Seuraavaksi varsinainen lukukokemus: mitä vaikutelmia ja tunnelmia - ajatuksia ja tunteita - tarina herätteli ja kuljetti lävitseni. Mitä näkyjään ja aistimuksiaan se minulle lainaa. (Miltä ne tuntuvat?)
Diipadaapa-osuus: Jättäydyn lukukokemuksessani subjektiiviseen lähtökohtaan; puhun lukukokemuksesta, omastani. Teen tämän kuitenkin oletuksella "jaetusta tulkitsimesta" (kuten semantiikassa sanottaisiin): tarinat puhuttelevat ja "triggeröivät" sitä sisäistä maailmaa, joka on kudottu jokaiseen kulttuuripiirin jäseneen siitä huolimatta, että jokaisella on myös henkilökohtaisesti jäsennelty ja preferoitu kokemus- ja käsitemaailmansa, jokaisen oman elämänhistorian muokkaama. (Tarkoitan sanoa, että on olemassa jaettu, kulttuurirelativistinen ymmärrys todellisuudesta, kollektiivin hiljaisena ja alitajuisena tietona. "Myytit ajattelevat meissä" (ja meidän puolestamme), vaikka me emme ajattelisi myyttejä tai edes tiedostaisi niitä.))
Kurottelen siis ohi oman henkilökohtaisuuteni kuuntelemaan suuremman meren vesiä, sitä, kuinka ne liikahtelevat minussa tämän tarinan koskettelemina.
Annan kertomuksen puhua omalla äänellään niin tarkasti kuin pystyn sen kuulemaan.
Aloitetaan Oodi-osuudesta.
Vaikutun yhä enemmän siitä kuinka hyvin tarina on laadittu. Se kerrostuu moneen suuntaan, moneen todellisuuteen, monien osapuolten kokemuksiin ja niiden keskenään risteäviin tai poikkeaviin syvyyksiin.
[Silti, esimerkiksi Helsingin Sanomat ja The Atlantic pelkistävät kuitenkin tarinan Vanessan pään sisällöksi.
"[Teos] päästää lukijan seksuaalisen hyväksikäytön uhrin pään sisälle" (Venla Kuokkanen, 15-vuotias Vanessa rakastui 42-vuotiaaseen opettajaansa...22.8.2020 HS);
"To spend substantial time—roughly 350 pages—in the mind of a person defending the assault of an underage girl isn’t particularly pleasant" (Sophie Gilbert 25.3.2020, The Controversial Novel That Immerses Readers in Teen Abuse, TheAtlantic).
Tämä on vähättelyä. Tarina tulvii muiden ääniä ja heidän toimintansa tarkkailua, dokumentaristin etäisyydellä havainnoituna. - Ja tekee tämän siinä määrin pätevästi ja totuudellisesti, että Vanessan silmin katsottua opettajan toimintaa kuvataan "hyytävän tarkaksi", tai luonnehditaan opettajan olevan "textbook predatord". Kuinka näin voidaan sanoa samalla kun väitetään, että kaikki tarinassa on Vanessan mielensisäistä tulkintaa, hänen omaa kokemustaan, ja yleensä perustavanlaatuisesti vääristynyttä? (Eihän Vanessa itse nimitä opettajaansa hyväksikäyttäjäksi - ja jos nimittäisi, olisiko hänen käsityksellään ja kokemuksellaan luotettavaa merkitystä määrittelyjen kannalta, jos ne - hänen käsityksensä ja kokemuksensa - ovat "vääristyneet"?)
Kirjailija itse on kertonut avanneensa Stranen (that teacher) sielunmaisemaa, ja varoneensa tekemästä tästä hirviötä. Toisin sanoen, tämä - se että Stranea ei kuvata "hirviöksi" - ei ole seurausta siitä, että Stranea katsellaan Vanessan silmin, vaan Stranen oman sielunelämän avaamisesta juontuvaa.]
Tarinalla ei ole ainoastaan rakennetta - sillä on mekaniikka. Ja sen mekaniikka on yksinkertisesti mykistävän ihailtava. Kunnioitettava. Hengästyttävä. Kaikki on koottu suurella taidolla, lähes taikuudella. On kuin kirjailija olisi voinut kurottua poimimaan ilmasta näkymättömiä virtoja ja taajuuksia, ja kiinnittää kertomuksen narut metafyysiseen verkostoon ja saada tarinan virtaamaan - vyörymään - omalla voimallaan, itse itseään liikuttaen. (Kuin koski joka tuottaa sähkövoimaa.)
Kuten tarinoista parhaimmat, Vanessan maailma elää ja hengittää itsenäisesti. Juuri sillä tavoin kuin poikkeukselliset ja poikkeuksellisen hyvin kerrotut tarinat tekevät. Vanessa on tarinan taikaa - mystiikkaa.
Tarinassa on ulottuvuuksia ja yhteyksiä - ja se yltää ulottuvuuksiin ja yhteyksiin - joita ei voida luoda täysin harkitusti ja laskelmoidusti. Tällainen implikoi minulle kerrotun äärimmäisen syvää ymmärrystä, sellaista, joka yltää syvälle intuitioon, ja edellyttää varauksetonta antautumista kuunneltaville totuuksille juuri sellaisina kuin ne saapuvat luokse. Vain rohkea ja harvinaisen valveutunut ihminen osaa ja uskaltaa ja kykenee kirjoittamaan sillä tavoin; vaatii henkistä suuruutta osata antaa tuntemattomien, itseä suurempien voimien virrata luomuksiinsa tuolla tavoin.
Kaikesta huomaa, että tarina on hartaudella ja rakkaudella punottu, ja annettu sen kehittyä ja kypsyä omalla ajallaan, sen omia ehtoja kunnioittaen. Suurin osoitus itselleni tästä on se vähäeleinen tapa, jolla kirjailija liikuttelee vuoria, sekä ne useat rinnakkaiset ja sisäkkäiset tasot, joilla hänen tarinansa hahmot kuljeskelevat. Kuin oikeassa elämässä. (Se voima, jolla vuoria liikutellaan, muodostuu niin ääneti ja näkymättömästi, että vasta vuoren liikahtaessa huomaa, mitä tapahtuu.)
* * *
Tarinalle on luotu hengitystilaa ja "kulttiaineksia" myös kansien ulkopuolelle (tai "hypertekstiä", joka "kontrolloi lukukokemusta", kuten kirjailija itse kuvailee); tarinan maailma on levitetty teoksiin ja musiikkiin kirjailijan omaa nimeä kantavilla verkkosivuilla. Siellä on esimerkiksi luettelo kirjallisuudesta ja elokuvista, jotka vaikuttivat tarinan syntyyn, sekä lista kappaleista, joita Vanessa mitä ilmeisimmin kuuntelee, etenkin 15-vuotiaana.
Eräs kohtaus tarinasta - sinällään vähäpätöinen mutta kerronnan kannalta täynnä merkitystä; sen myötä tulee osoitetuksi paljon - muuntui heti mielessäni elokuvakohtaukseksi. Ei niin, että olisin "visualisoinut" jotakin - lukiessaan aina visualisoi -, vaan niin, että aistin sen kuin elokuvateatterissa ja valkokankaalta katsottuna: kuinka ääniraita on syvä ja diskantti kuten se elokuvuvateatterissa on - kolahdukset, rapina, kahina, liikahdukset -, kuinka kameraa kuljetetaan, mihin se tarkentaa, miillainen ilme kohtauksen henkilöillä on kasvoillaan. Ja missä kohden yleisö naurahtaa. (Kohtauksessa ei ole musiikkia, koska vuorovaikutustilanteelle annetaan tilaa; musiikkia ei tarvita tässä sitä rakentamaan. Hiljaisuutta kyllä.)
Civilian - Wye Oak
[Poiminta "Vanessan biisilistalta". Se kuulostaa tilanteelta, jossa Strane ja Vanessa ovat jo kiinnostuneita toisistaan - ja kun ovet sulkeutuvat, alkaa tapahtua. Sori, mutta siltä se minusta kuulostaa.]
(To be continued)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti