"'So, are you ok . . . ?' He still hasn’t responded".
Kertomus alkaa huolestuneella Vanessalla. Huolestunut Vanessa on myös turhautunut, epävarma siitä, onko hänen järkevää tehdä asiasta omaa ongelmaansa. Hän haluaa samalla kertaa sekä lähelle että pois; näissä asioissa hänellä on aina ollut se oikeus. Mutta oikeudestaan huolimatta hänellä on myös pakkomielle.
Tarina aloitusrivit vihjaavat sosiaalisen median tapahtumaan. Joku on julkaissut jotakin. Se jokin saa lukevan yleisön henkäisemään järkytyksestä ja tuenannosta. Vanessa seuraa julkaisun saamaa vastaanottoa kuin julkaisu olisi hänen omansa.
Yllättäen kuitenkin kuulemme, että Vanessa ei ole julkaisun takana. Miksi se silti kiinnostaa häntä niin kovin? Se kiinnostaa häntä niin kovin, että hän seuraa pakkomielteisen tarkasti reaktioita julkaisun ympärillä.
Vielä emme tiedä. Vielä emme ymmärrä Vanessan huolta. Vasta, kun kertomus on ennättänyt puoliväliin, olemme oppineet, että kyse on elämästä ja kuolemasta.
Ja vasta silloin tiedämme, että kun Vanessalle soittaa mies, jonka ääni sekoittuu tuulen ujellukseen, liikutaan veitsenterällä.
Mutta tässä vaiheessa, tarinan alussa, emme ole lainkaan huolissamme. Meillä ei vielä ole mitään affektioita tarinan mieheen eikä mitään käsitystä Vanessan tarinasta. Vanessa on nuorehko nainen valmistautumassa töihin lähtöön, ja hänellä vaikuttaa olevan häiritsevä riippuvuus sosialisesta mediasta. (Kuka muu päivittäisi verkkosivuja noin neuroottiseen tahtiin.) Mies puolestaan ei ole sitäkään vähää. Hän on pelkkä oletettu aihe julkaisussa, ja ennakoivasti osaamme jo paheksua hänen toimintaansa, sitä, mitä hän ehkä on jollekin joskus tehnyt.
Lopulta mies, jota Vanessa on tavoitellut huolissaan, ottaa yhteyttä. Jacob Strane.
Vanessan entinen opettaja.
Vanessan entinen rakastettu.
Jacob on ratkaiseva komponentti Vanessan koko elämässä, sekä ollessaan läsnä että poissa.
Vanessa vastaa hänelle:
"'You know where I stand.'
And with that, he breathes out. I can imagine the smile of relief on his face, the creases in the corners of his eyes.
'That’s all I need to hear,' he says."
Tässä vaiheessa oletamme - annetun, yleisen narratiivin mukaan - että Jacobin agenda on turvata oma selustansa; että Jacob manipuloi ja dominoi, jälleen kerran, ja tekee niin, koska on itsekäs ja piittaamaton, oman edun tavoittelija, imagostaa ja statuksestaan huolestunut. Siinä kaikki. Koska Jacobilla on aina oma lehmänsä ojassa.
Tarinan puolivälissä ymmärrämme, että kyse jostakin on enemmästä. Melkeinpä jostakin muusta.
Ja vasta tarinan puolivälissä ymmärrämme tilanteen vakavuuden. - Eikä vakavuus koske julkaistua kuvausta sosiaalisessa mediassa (se on vakavaa täysin toisin), vaan julkaisun vastaanottoa, ja vieläkin tarkemmin: vastaanoton vaikutusta. Siitä Vanessa on huolissaan.
* * *
Kertomuksen puolivälissä ollaan Jacobin ja Vanessan tarinan lopussa.
"On the phone, Strane exhales a shaky breath, the haggard kind you take after crying.
'It’s all over,' he says. 'But know that I loved you. Even if I was a monster, I did love you.'
He’s outside. I hear wind, a wall of sound garbling his words.[...]
Strane tells me not to try to make sense of this, that it’ll drive me crazy.
'What is this?' I ask. 'What is it?' [...] I’m crying too hard and he’s telling me to listen, to please stop crying and listen to him.
He says, 'It wasn’t the same with them, do you understand? It wasn’t like how it was with you. I loved you, Vanessa. I loved you.'
When he hangs up, I know what’s next. [...]
Staring at the phone, I tell myself the urge to call 911 is irrational, unwarranted, but really I’m scared. I don’t know how to explain any of this—who I am, who he is—without giving away the whole story. I tell myself it wouldn’t help, that I don’t even know where he is—outside, someplace windy. This isn’t enough to go on.
Then I see a text from him, sent just before the call.
'You can do whatever you want', he wrote. 'If you want to tell, you should.'
I type a response, my fingers flying across the screen: 'I don’t want to tell. I never will.'
I watch the message deliver and then sit unread.
I fall back asleep, first fitful and then deep like the dead, and I don’t wake up until quarter past eleven, when they’ve already dragged the river for his body. By five p.m., the Portland newspaper posts an article."
By these words I was nailed: I watch the message deliver and then sit unread.
Nämä sanat ovat minusta pohjattoman, mykistävän, lamaannuttavan surulliset.
Kun se käsi, jolla vielä yritetään kurotella, haparoi tyhjää; kun toinen on jo pudonnut tavoittamattomiin.
Kun tulee täysin hiljaista.
Ja on liian kaukana, liian etäällä, liian tietämätön tehdäkseen mitään. Kun ei voisi huutamallakaan tulla kuulluksi, ei ylettyä näkemään saati tarttumaan.
Kun yhteys katkeaa lopullisesti.
Se on surullista. Se on surullisinta kaikista.
Tämä on ehdottomasti kertomuksen häiritsevin kohtaus. Järkyttävin. Tämä on niitä harvoja, tarinoissa joskus tavattuja kohtauksia, joihin unohtuu, joita toistaa mielessään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kuin henkilökohtaista traumaa; niitä kohtauksia, jotka työntyvät mieleen häiritsemään kesken työpäivänkin, eikä silloin osaa hetkeen muuta kuin laskea kätensä pöydälle ja tuijottaa mykkänä ikkunasta.
Olen tätä kertomusta lukiessani - kokiessani - ajatellut, että minulla ei olisi ollut aikaa tälle kertomukselle juuri nyt. Tämä vaatii niin valtavan tilan, liikuttelee suuria vesiä. Jokin tämän tarinan meditoinnissa nostattaa kuin merkillisen transsin, jossa aika samalla kertaa pysähtyy ja etenee hurjaa vauhtia: istahdat sohvalle vartiksi miettimään - ja äkkiä on kulunut viisi tuntia.
(Ja kuitenkin etsin juuri tällaisia tarinoita. Tällaiset tarinat työntyvät elämään ja ottavat tilansa, ready or not. And then you just...contemplate.)
Ehkä minä olen tässä helppo nakki, mutta Kate Elizabeth Russell todella osaa välittää sankarittarensa sielunelämän ja tunnot. Tämän tarinan vaikutus on empatia. - Jos siis kykenee antautumaan tarinalle, Vanessan äänellä lerrotulle.
Tämä kohtaus - Jacobin valinnan lopullisuus - asettelee kertomuksen arvot ja tärkeysjärjestykset uudelleen. Tämän jälkeen kaikki muu on toissijaista - ei vähäpätöistä, mutta toissijaista.
* * *
Pidän hyvänä sitä kerronnallista ratkaisua, jossa Jacobin vaiettua palataan vielä pitkiksi takaumiksi Jacobin ja Vanessan tarinaan. Tämä on ikään kuin pehmeä lasku tragedialle, ja lukija saa aikaa ja tilaa päästää irti, yhdessä Vanessan kanssa.
Tämän irtipäästämisen myötä Vanessa uskaltaa kuunnella heidän tarinaansa omien, tukahdutettujen kokemustensa läpi. Siihen asti kyse on ollut vimmaisesta tarpeesta pitää kiinni Jacobista ja tämän rakkaudesta, koetusta ja kuvitellusta, hinnalla millä hyvänsä. - Sillä tämä tarina, heidän tarinansa, on ollut Vanessan elämä, ja Vanessa on ollut riippuvainen Jacobin kertojan äänestä. Vanessa on tullut riippuvaiseksi tavasta, jolla Jacob häntä katsoo, tavasta, jolla Jacob hänet näkee. Vanessan kokemuksissa Jacob on antanut rakkaudelle hänen nimensä.
Tätä tunnistamista ja tunnustamista Rakkautena ja Kauneutena Vanessa kaipaa enemmän kuin mitään muuta. Ilman Jacobia - niin ironista kuin se onkin - rakkaus ja kauneus elämää ja identiteettiä määrittävinä narratiiveina katoavat.
Vielä yli kolmikymmenvuotiaana Vanessa soittaa Jacobille puheluita saadakseen liueta henkisesti aikaan ja paikkaan, jossa hän, Vanessa, on neito "dripping with beauty". [Tässä vaiheessa Vanessa jo tiedostaa, että Jacobin tarinassa on mukana elementtejä, joita Vanessa itse ei tunnista. Mutta se ei haittaa: vahva tunne seuraa muistoja yhä.]
Jos Vanessa olisi päästänyt irti tarinasta rakkaustarinana, kauniina rakkaustarinana, hän olisi päästänyt irti itsestään. - Ja kuitenkin samalla, kiistäessään ne kokemukset, jotka eivät sovi hänen hartaudella vaalimaansa narratiiviin, hän on etääntynyt itsestään.
Tämä on uhraus, jonka Vanessa on tehnyt, sillä hän ymmärtää, että heidän tarinansa on herkkä ja haavoittuvainen, valmis särkymään pienimmästäkin uhasta ja virheliikkeestä; se ei kykene kannattelemaan Vanessan painoa, ei sallimaan tilaa Vanessalle kokonaisena.
[Hienovaraisen viittauksen tähän voi nähdä Jacobin sanoissa, tilanteessa, jossa tämä toteuttaa Vanessan mielihaluja, puolisydämisesti:
“I don’t like doing that, Vanessa. [...] There’s something very troubling about it. [...] Its awfully dark, even for me.”
Samalla tämä viittaus kertoo, että Jacob ei kykene tarkastelemaan heitä ja heidän tarinaansa kokonaisena. Tummat osat on leikattava pois.]
Ja tämä uhraus on uhraus, jota Jacob edellyttää. Sen sinettinä on vaitiolo. Salaisuuden varjelu.
Niin, Vanessalla on siis ollut vimmainen tarve pitää kiinni heidän tarinastaan Jacobin nimisenä. Ja Vanessa ymmärtää, että Jacobille heidän tarinassaan on kyse elämästä ja kuolemasta, ja elämän ja kuoleman kysymykset ovat aina vakavampia kuin kysymykset elämisen haasteista, niin kipeitä ja vaikeita kuin ovatkin.
* * *
Jacobille ei tarvitse kertoa, että hän tekee muiden mielestä väärin. Hän pelkää tekevänsä väärin myös omasta mielestään. Siksi hän on laatinut toiminnalleen dogmeja, joista pitää tunnontarkasti kiinni. Niiden varassa on hänen kykynsä pitää itseään kunnollisena, rakastavana, harkitsevana, huomaavaisena ja inhimillisenä ihmisenä.
Tärkein dogmeista on, että kaiken on tapahduttava Vanessan oman luvan ja halun kanssa. Se on Jacobille ainoa mahdollinen vastuuvapauslauseke. Vanessan on oltava partner in crime.
Kun Jacob soittaa viimeisen puhelunsa - yhden niistä joissa tuuli ujeltaa - hän huomaa muutoksen Vanessassa:
"'They’re saying you molested them.'
He’s quiet, probably taken aback to hear the word come out of me. I’ve been gentle with him for so long.
'Tell me it’s not true,' I say. 'Swear to me.' I listen to the white noise of the wind.
'You think it could be true,' he says.
It isn’t a question but a realization, like he’s taken a step backward and can now see the doubt that’s begun to sidle up alongside the limits of my loyalty.'
Jacobin tekemä havainto on hänelle ratkaiseva.
On kuin Vanessa olisi Jacobille ainoa ihminen koko maailmassa, jonka usko hänen syyttömyyteensä voi pitää hänet pinnalla; Vanessan usko on ainoa todistus, jonka Jacob tarvitsee ihmisyytensä ja ihmisarvonsa tunnustamiseksi (sillä Vanessa on saanut nähdä eniten ja omakohtaisesti, hänen kokemuksensa on luotettavin).
Mutta jos edes Vanessa ei enää usko häneen, mitä on jäljellä? Jacob ei jaksa estellä uppoavaan laivaan voimalla syöksyvää vettä; hän ei kykene kohtamaan sitä "järjetöntä noitavainoa", joka hänen päälleen vyöryy. Muiden näkemykset ovat aina olleet vastenmielisiä, ja pitaalisena kohdelluksi tuleminen raskasta, mutta sen on kaikesta huolimatta voinut jättää oven ulkopuolelle. Sillä onhan Vanessa.
Joten Vanessan on aina täytynyt olla hyvin tarkka liikkeissään, pidättää hengitystään.
Sinä eräänä yönä Vanessa ei jaksa. Hän on joutunut miettimään kaikkea uudelleen, käymään jaakopinpainia mielessään, tunteissaan. Ja silloin hän henkäisee väärät sanat.
Sanat itsessään eivät Jacobia hätkäytä. Sen sijaan ongelmana on heidän tarinansa käymistila, sen uudelleenmäärittely ja toisin nimeäminen. Sitä Jacob pelkää. - Mutta ei sanoja, ei uhmaa. Tämän osoittaa vuosien takainen yhteenotto:
"'Well, it’s your fault, you know,' I say.
A pause. 'Ok.'
'Everything wrong with me originated with you.'
'Let’s not do this.'
'You created this mess.'
'Baby, go to bed.'
'Am I wrong?' I ask. 'Tell me I’m wrong.' I stare up at a water stain stretching across the ceiling.
Finally, he says, 'I know it’s what you believe.'
Ja Jacob tietää, mihin Vanessa todella uskoo.
"He asks if I’m being safe, tells me to call him in the morning, looks out for me like a parent, knows more about me than my actual parents, who I speak to only in generalities during our twenty-minute phone calls on Sunday nights.
On the tile floor, a towel bunched under my head, I mumble, 'Sorry I’m such a mess.'
'It’s fine,' he says.
But I want him to tell me that I’m not a mess at all. I am beautiful, precious, and rare."
The need for Jacob and their story is still there. Very much so.
Niinpä myös Jacobin luottamus on voimissaan. Erään kerran hän kirjoittaa uhmakkaalle Vanessalle:
"I’m not doing well over here. I’m not sure how to take your silence, if you’re trying to communicate something by not communicating, if you’re angry, if you want to punish me. You should know I’m punishing myself plenty already.
The harassment mess is ongoing. I’m hopeful it’ll be sorted out soon, but it might get worse before it gets better. There remains a possibility someone might contact you with the aim of using you against me. I hope I can still count on you.
Maybe I’m a fool to put this in writing. The power you hold over my life is immense. I wonder how it must feel to go about your day, masquerading as an average college girl, all the while knowing you could destroy a man with one well-placed phone call. But I still trust you. I wouldn’t send an incriminating letter if I didn’t.
Look at the documents I’ve enclosed here, the wreckage of six years ago. You were so brave then, more a warrior than a girl. You were my own Joan of Arc, refusing to give in even as the flames licked your feet. Does that bravery exist in you still? Look at these papers, evidence of how much you loved me. Do you recognize yourself?"
Jacob siis peräänkuuluttaa Vanessan uskollisuutta ja rakkautta, Vanessaa sellaisena kuin heidän tarinansa häntä tarvitsee, ja tekee sen suurella riskillä. [Toki, jos Vanessa olisi kääntynyt Jacoboa vastaan, mitään ei olisi menetettävissä (ainoastaan todistusaineistoa) ; kirjeellään Jacob voi vain voittaa.]
Koska Vanessa yhä elää heidän tarinaansa, hän kunnioittaa sitä ja suojelee Jacobin selustaa. Mutta hän tekee jotain muuta vihansa ja hämmennyksensä sanelemana: loukkaa, jollain tasolla, heidän yksityisyyttään.
"I transcribe the letter and post it on my blog without any context or explanation other than, at the bottom of the post, in all caps: CAN YOU IMAGINE HOW IT WOULD FEEL TO HAVE THIS ARRIVE IN YOUR MAILBOX?"
Jacob on kuitenkin kartalla. Onhan hänen elämänsä siitä riippuvaista.
"He nods, takes a sip from his coffee.
'I should also tell you that I know about that blog you’ve been keeping.'
I blink, at first not understanding. [...] He’s known about it for years.
'I know how driven you’ve always been toward confession,' he says. 'And it seemed a harmless way for you to satisfy that need. I used to check it every once in a while, just to make sure you weren’t using my name [...]'
I shake my head. 'I can’t believe you knew and never said anything.'
He mistakes my disbelief for an apology.
'It’s all right,' he says."
* * *
Jacob ja Vanessa ovat tanssineet veitsenterällä jo ennen, vaarallisesti.
Eräänä humalaisena iltana Vanessa tulee turhautuneisuuksissaan ja mustasukkaisuuksissaan (ja halussaan tulla hoivatuksi tavalla, josta Jacob ei juuri silloin voi huolehtia) luonnehtineeksi Jacobin käytöstä toiselle opettajalleen kaukana toisessa koulussa raiskauksena. [Tässä teossa on kaikuja myös siitä kivusta ja suuttumuksesta, jota Vanessa on kokenut joutuessaan antamaan Jacobin sepittää hänestä ja heistä mitä ikinä tarve on vaatinut.]
Mutta Vanessa ei ymmärrä kuten Jacob ymmärtää, että näillä puheilla ei ole turvaetäisyyksiä; ne palaavat aina kummittelemaan.
Niinpä tieto kantautuu lopulta myös Jacobin korviin ja saa hänet pois tolaltaan. Syytös raiskauksesta on hänelle pahin mahdollinen väite hänen toiminnastaan.
Kaiken lisäksi Vanessa on päättänyt antaa hänelle takaisin hänen omaa lääkettään eikä suostu vastaamaan puhelimeen:
"[W]all of garbled sound, wind and static overlaid with his voice, angry:
'Vanessa, I’m on my way to your apartment. Answer your fucking phone.'
Then a click, voicemail over."
Tämä kaikki johtaa tarinan kenties intensiivisimpään tilanteeseen.
Jostain syystä erityisesti tässä kohtauksessa - eräässä kokonaisuuden kannalta tärkeimmistä - kuultaa läpi muodostelma suuresta rakkaustarinasta traagisuutensa huipussa. [Kirjailija itse kertoo, että luonnosteli ja rakensi tarinaansa ensin, vuosikausia, suurena mutta epäkonventionaalisena rakkaustarinana. Tämä ei voi olla välittymättä tekstistä läpi.]
Kun Jacob siis väkevissä tunnoissaan tempaisee Vanessan asuntolan alaoven auki ja tömistelee tämän huoneen ovelle, kohtauksessa kuultaa Humisevan harjun Heathcliff, joka mistään estelyistä enää välittämättä työntyy kutsumatta taloon ja rymistelee suoraan Catherinen kuolinvuoteen äärelle kuulemaan, miksi tämä ei rakastanut häntä tarpeeksi ollakseen hylkäämättä häntä, ollakseen naimatta toista.
Koska Heathcliff oli huomannut olevansa Catherinelle yhä tämän suurin rakkaus, hän oli päättänyt olla surmaamatta itseään. Mutta tajutessaan, kuinka paljon hän Catherinelle edelleen merkitsi, naisen valinnat näyttäytyivät sitäkin musertavampina, herättivät sitäkin suurempaa tuskaa ja raivoa - erityisesti, koska aivan pian Catherine olisi katoamassa häneltä lopullisesti. (Sen jälkeen Heathcliff voisi kutsua enää tämän haamua synkiltä, ujeltavilta nummilta - mitä hän ahkerasti sitten tekeekin.)
Kohtaus päättyy Heathcliffin omistushaluiseen, itsevaltaiseen käytökseen saada se minkä vielä voi. Hän ei huomaa edes mustelmia, joita kiihkeyksissään aiheuttaa hauraalle, kuolevalle naiselle. Viime hetkellä - ennen Catherinen aviomiehen saapumista aseen kanssa häntä häätämään - Heathcliff poistuu ulos pimeään, ja jää koko sateiseksi yöksi päivystämään talon puutarhaan. Siellä hän nojaa puuhun, ja hakkaa ensin otsaansa verille sen runkoon, mutta jähmettyy sitten liikkumattomaksi. Niin koville ottaa luopuminen. Kun aamu sarastaa, ja lapsuudesta tuttu taloudenhoitaja saapuu ilmoittamaan suru-uutisen, Heathcliffi huutaa "kuin kidutettava eläin".
Myös Jacob kuohuu syvissä ja suurissa tunteissa. Tällaisena emme ole häntä koskaan ennen nähneet emmekä tule myöhemmin näkemään. Myös Jacob käyttäytyy omavaltaisesti ja tulee nyt ensi kertaa lupaa kysymättä lähelle - lupanaan ainoastaan vaisto ja Vanessan tuntemus. Ja tilanteen epätoivo.
Vanessa on nimittäin tässä vaiheessa tarinaa kieltäytynyt jo jonkin aikaa suuseksistä (by Jacob). Jacob näkee tämän nautinnonkieltämisenä, jonkinlaisena itserankaisuna: että Vanessa tukahduttaa ja estää itseään.
[Suuseksi kuvataan heidän välillään ainoaksi sellaiseksi seksuaalisen läheisyyden muodoksi, jossa Vanessa hukkuu nautintoon: jossa Vanessa on varauksetta ja kontrolloimatta antautunut Jacobille. Niinpä juuri suuseksi implikoi Jacobille Vanessan avoimuutta ja antautumista - ja todistaa vapaasta halusta ja nautinnosta, aidosta läheisyydestä.
Tämän Vanessa on kieltänyt Jacobilta kuultuaan muista tytöistä. Samaa intimiteettiä heidän välillään ei enää ole.]
Mutta nyt - kiirehdittyään ahdistuneena ja vihaisena Vanessan luokse - Jacob haluaa sitä jälleen: esteettömän läheisyyden ja varauksettoman antautumisen.
Tässä kohtauksessa Vanessa myös dissosioi voimakkaasti, jopa epäjohdonmukaisella ja yllättävällä tavalla.
[Tämä dissosioiminen tulee kertomukseen hieman puskista, ja pakottaa lukijan pohtimaan, mitä oikein on tapahtunut ja tapahtuu. Tältä osin huomaa, että liikutaan Vanessan rajatun kokemuspiirin ja tiedostavuuden sisällä: Vanessan kertojanääni ei osaa itsekään selittää miksi hän dissosioi, mutta osaa kuitenkin kertoa kokemuksestaan.]
Joko Vanessan käsittelemätön menneisyys oireilee - tällöin voidaan tulkita, että Vanessa on tukahduttanut itsessään sen syvän psyykkisen ristiriidan, johon seksi Jacobin kanssa on hänet ajanut -, tai Jacob ottaa hänet tavalla, jossa hän sulkeutuu ja etääntyy.
Toisaalta, Vanessa on myös kertonut, ettei hän niinkään välitä seksistä vaan kaikesta muusta sitä ennen. Siitä, mikä saa hänet tuntemaan itsensä halutuksi ja ihailluksi. Silloin Vanessa kokee läheisyyttä ja lämpöä. (Vanessa on jäänyt emotionaalisesti kosiskeluvaiheeseen. Sen edemmäs hänen kehitystasonsa ei ennättänyt kypsyä ennen tositoimia. Tästä johtuen hän helposti etääntyy tilanteista emotionaalisti - lopulta myös mentaalisesti.)
Kirjallisuudessa - myös tieto- ja muistelmakirjallisuudessa - kuvataan usein, kuinka etenkin seksuaalisesti haavoittuneet ihmiset ovat virittyneitä viettelyyn ja nauttivat saamastaan huomiosta, mutta lamaantuvat tositilanteessa: he eivät kykene olemaan emotionaalisesti tai edes psyykkisesti läsnä. Heidän kannaltaa hauskin vaihe meni jo ohi. (Marya Hornbacher kuvaa tätä ristiriitaa - kaiken muun ohella - erinomaisesti kahdessa omaelämäkerrallisessa teoksessaan.)
Joka tapauksessa, Vanessa uhrautuu ja antaa haavoitetun Jacobin tehdä mitä tämä haluaa helpottaakseen oloaan, lohduttautuakseen. - Jacobin sillä ironisella oletuksella, että tämä tekisi kaiken (myös) Vanessalle, hänen hyväkseen. (Palaan toisessa kirjoituksessa Jacobin tarpeeseen projisoida.) Samalla Jacob haluaa todistuksen Vanessan halusta ja heidän välillään olemassa olevasta läheisyydestä, haluaa palauttaa läheisyyden; Jacobilla vaikuttaa olevan pakotettu tarve osoittaa Vanessan valehdelleen raiskausväitteissään, ja näyttää tämän nauttivan heidän läheisyydestään.
"'Raped while writhing in orgasm. Give me a fucking break.'”
* * *
Mutta eräänä päivänä koittaa siis se hetki, jolloin Vanessasta ei ole Jacobin perälaudaksi.
Nyt heidän tarinansa on käymistilassa, jossa odotellaan uudelleenmäärittelyä ja toisin nimeämistä.
Tätä hetkeä Jacob on pelännyt. Uudelleenmäärittely on vääntö, johon hän ei katkeamatta voisi taipua, myrsky, johon hän hukkuu.
Vanessan perustavanlaatuisesti myllertävät tunteet ja uskomukset muuntavat myös tilanteen ja kokonaisuuden, Jacobille. Silloin Jacob näkee edessään vain vääjäämättömän tuhon kaikelle, mikä hänelle on ollut elämisen arvoista. Maailmassa ei enää ole tilaa, ei paikkaa hänelle. Maailma ei halua häntä.
Jacobin mukana kuolee heidän tarinansa: se putoaa Jacobin käsistä Vanessan käsiin.
Viimeisenä tekonaan Jacob antaa luvan heidän tarinansa omistamiseen, sen muuntamiseen. Hän antaa Vanessalle luvan kertoa, itse ja omin sanoin, ja aivan kenelle haluaa. Sillä Jacob varmasti ymmärtää, että Vanessa ei koskaan jaksaisi omin voimin ponnistautua hänen ylitseen, heidän tarinansa ylitse sellaisena kuin se jatkui Jacobin poistumiseen asti. Vanessa pysyisi uskollisena viimeiseen asti, vaikka henki menisi.
Perinnöksi Jacob jättää myös vakuuden, viimeisen kannattelevan eleen kuin käden, johon vielä kykenee: heidän tarinansa - kaikki se minkä varassa Vanessan elämä on riippunut ja minkä ympärille kietoutunut - ei ole valhetta, ei kuvitelmaa, ei petollista huijausta. Vaikka kuka sanoisi heistä ja hänestä mitä tahansa - ja vaikka kumpikin heistä olisi joutunut hämmentymään tarinansa nimestä ja merkityksestä, virheistä ja vääryyksistä -, se yksi ainakin on varmaa: aito kokemus. Toisen merkitys itselle.
"[He] tells me not to try to make sense of this, that it’ll drive me crazy.
'I loved you, Vanessa. I loved you.'"
[Voidaanko tällaista enää pitää alistavana manipulaationa Jacobin tilanteessa? Ennemmin se on pyrkimys taata, että Vanessa ei romahtaisi merkitysten radikaalisti muuttuessa. (Kuinka "saastunutta" halun ja kiintymyksen tulee olla, ennen kuin se on hylättävä; kuinka pyhää ja oikeamielistä vaadimme?)]
Jäätyään tarinan ainoaksi osapuoleksi, Vanessa uskaltaa arvioida kaikkea koettua uudelleen, omin silmin. Myös kriittisesti, epäilevästi. Vaikka hän onkin nyt varovaisen valmis tarkastelmaan, missä Jacob teki väärin, hän ei edelleenkään koe uutta, annettua, massiivista narratiivia omakseen, eikä halua joutua senkään nielemäksi. Oma ääni on Vanessalle nyt merkittävämpi kuin koskaan.
Tämän kohtikatsomisen - sen sijaan että ohikatsomisen - osoituksena Vanessa myös lakkaa dissosioitumasta, tai ainakin tekee sitä harvemmin ja miedommin, laskeutuu tiheämmin läsnäolevaksi. Merkillepantavaa on, että tähän läsnäolevaan totuudellisuuteen kuuluu myös kiintymys Jacobiin, edelleen, ja haikeus tämän poissaolosta:
“'He’ll never meet you,' I say.
It’s a hard truth, carrying within it grief and joy.
Jo [the dog] opens her eyes, doesn’t lift her head as she watches me. She’s constantly taking in my face and tone, noticing everything about me.
When I start to drift away, her tail thumps against the couch cushion, like a drumbeat, a heartbeat, a rhythm of grounding.
'You’re here,' she says. 'You’re here. You’re here.'"
Jacob on ollut Vanessalle the ultimate high (sometimes a bad trip), josta Vanessa, Jacobin otteen irtauduttua, leijailee takaisin maan kamaralle, omaan elämäänsä, lähemmäs itseään. Irtipäästäessään - sitä Jacob jo eläessään yritti - Jacob ikään kuin luovuttaa Vanessan takaisin tälle itselleen.
* * *
Under Yor Spell [The Birhday Massacre]
Kom hem [Anna Järvinen]
In Noctem [Harry Potter and the Half Blood Prince OST]
Leaves And Trees [Rachel Portman]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti