Vanessa on syksyn kirjauutuuksia. [My Dark Vanessa, Russell Kate Elizabeth 2020; suom. Karhulahti Sari, WSOY 2020]
Luin romaanista arvion, Jussi Wahlgrenin laatiman Kohuromaani Vanessa on karmiva tarina alaikäisen hyväksikäytöstä [mesta.net, 2020].
Se herätti ajatuksia.
Kirja-arvostelija väittää, että romaani on kertomus pedofiliasta.
Tämä ei pidä paikkaansa.
Tarinan sankaritar on 15-vuotias. Esimerkiksi Saksassa ja Virossa seksin suojaikäraja on 14 vuotta. Jossain muualla maailmassa se on jopa 12 vuotta (järkyttävää kyllä). Pedofiliasta on juridisesti kyse silloin, kun seksin suojaikäraja alitetaan.
[Täsmennys: pedofilia ei ole juridinen vaan psykiatrinen käsite; kun pohditaan tekoja ja toimintaa, olisi puhuttava ennemmin "alaikäisen hyväksikäytöstä" kuin "pedofiliasta". Arkipuheessa nämä käsitteet kuitenkin helposti rinnastetaan; puhutaan pedofiliasta kun tarkoitetaan alaikäisen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Lisäksi, murrosikäisistä seksuaalisesti kiinnostunutta aikuista ei kutsuta pedofiiliksi vaan "efebofiiliksi", ja juuri murrosiän ohittaneista kiinnostunutta puolestaan "hebefiiliksi". Esimerkiksi Sarita Blomqvist toteaa, että efebofilialle ei ole tautiluokitusta (kuten pedofilialle on), ja että pedofilia itsessään ei ole synonyymi lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle. [Sarita Blomqvist 12.12.2014, Kuka on pedofiili? YLE]
Tarinasta on siis sanottava: 'Joissakin maissa tämä on tarina pedofiliasta. Joissakin toisissa ei.' - Ja siis tapauksessa, jossa käsitteet "pedofilia" ja "alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö" korvaavat toisiaan (mikä on, tarkasti ottaen, virheellistä). Pedofiliaa itsessään - pedofiilin henkilöä ja toimintaa - tarina ei kuitenkaan tarkastele lainkaan, sillä tarinan mies on efebofiili.
Suhtautuminen suojaikärajaan ei ole Suomessakaan ollut yksioikoinen: "Hallitus on esittänyt ikärajan asettamista muiden olosuhteiltaan Suomeen rinnastettavien maiden tasolle 15 vuoteen seksuaalirikoksia koskevien lakiuudistusten yhteydessä vuosina 1970 ja 1997" [Suojaikäraja, Wikipedia]. Laki ja lakiesitykset ovat seurausta kulttuurin arvoilmapiiristä ja heijastelevat sitä. Nähtävästi emme pidä 15-vuotiasta enää varauksetta lapseen rinnastettavana. Saahan hän jo kirkossakin naimaluvan päästessään ripille.
Suojaikärajassa ei ole kyse myöskään fyysisen koskemattomuuden suojelusta absoluuttina, ehdottomana periaatteena. "Rikoslain perustelujen mukaan rikoslainsäädännöllä ei ole tarkoituksenmukaista ohjata tai rajoittaa nuorten keskinäisiä sukupuolisuhteita, vaan säännöksen tarkoituksena on suojata lapsia ja nuoria vanhempien henkilöiden heihin kohdistamalta seksuaaliselta hyväksikäytöltä." [Wikipedia]
(Tähän liittyy semanttinen ongelma: entä jos huomattavasti vanhempi - mutta kuitenkin alaikäinen - lapsi käyttäisi seksuaalisesti hyväkseen itseään nuorempaa lasta? Voiko alaikäinen olla pedofiili/pedofiilisesti orientoitunut?)
Näkisin, että "pedofiliamääritelmissä" (= alaikäisen seksuaalisen koskemattomuuden loukkaamisen määritelmissä sekä seksuaalisen hyväksikäytön määritelmissä) pitäisi olla kyse lapsen koskemattomuuden suojaamisesta sinällään, tekijästä riippumatta. On aikuisen vastuulla huolehtia, että toinen lapsi ei loukkaa jonkun toisen lapsen koskemattomuutta. Onhan heitä valvottava myös pahoinpitelemästä toisiaan.
Toisin sanoen aloin miettiä pedofilian semantiikkaa. Mistä puhumme, kun puhumme "pedofiliasta" - alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä?
"Vanhemmat miehet osaavat sekoittaa nuoren tytön pään ja sydämen niin, että uhri itse tuntee syyllisyyttä siitä, että on vietellyt pahantekijänsä," kirja-arvostelija kuvailee. "Suhde kesti pitkään, eikä Vanessa vuosien saatossa, suhteen päätyttyäkään, halunnut myöntää, että häntä oli hyväksikäytetty. Hänhän oli itse suostunut ja halunnut seksiä opettajansa kanssa."
Kun tämä käy kuvaukseksi "pedofiliasta", määritelmä on huomattavasti väljempi kuin tapauksessa, jossa kohteena on sukukypsyyttä vailla oleva lapsi, joka välittömästi ymmärtää kohtelun järkyttävyyden ja traumatisoituu. Jo maalaisjärki toteaa, että tällainen ongelma on vakavuudeltaan ja mittaluokaltaan täysin eri asia kuin tilanne, jossa mukana on sukukypsyyttä, valinnanvapautta ja halua. Näistä ei voi - ei saa - puhua samoina asioina.
Liian väljä kategorisointi harmittaa niiden puolesta, jotka täyttävät määritelmän huomattavasti tiukemmat, jopa äärimmäiset kriteerit. Pedofilia silloin, kun nuorempi osapuoli on sukukypsä, on täysin eri asia kuin silloin, kun sukukypsyyttä ei vielä ole. [Fysiologian ja biologian kannalta raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkee nimenomaan sukukypsyydessä - tarkemmin ottaen siinä, kun sukukypsyys on täysin saavutettu.]
Tämä on ratkaiseva laadullinen ero - myös oikeaoppisessa pedofilian määrittelyssä.
Kuinka voidaan puhua oleellisista, ratkaisevista eroista enää kiistattomasti tilanteessa, jossa pedofiliasta (tai alaikäisyydestä seksuaalisen hyväksikäyttömääritelmän perusteena) on tullut semantiikasta riippuvaista? Kun jokin taivutetaan semanttiseksi ongelmaksi, parhaina pidetyt perustelut voittavat - silloinkin, kun ne eivät kuvaa todellisia tapahtumia ja tosiasioita.
Myös raiskauksen määritelmästä on kirja-arviossa tehty semanttinen ongelma: "Vasta yli kolmekymppisenä Vanessa hitaasti tajuaa, että seksi viisitoistavuotiaan tytön kanssa, vaikka kuinka yhteisesti sovittu ja haluttu, on aina raiskaus. Alaikäinen ei voi 'suostua' seksiin."
[Eli kyse voi olla raiskauksesta, vaikka mukana ei olisi fyysistä tai henkistä pakottamista, ilmeistä painostamista, väkivaltaa eikä haluttomuutta. Kaikki riippuu siitä minkä ikäinen toinen osapuoli on. Yhden päivän ero syntymäpäivämäärässä voi siis muuttaa tapahtuman raiskaukseksi.]
Implisiittisesti tämä viestittää, että juridisesti alaikäisellä ei ole omaa tahtoa (tai jos on, sillä ei ole merkitystä), hänen halunsa on manipuloitua ja pidäkkeetöntä, hänellä ei arvostelukykyä eikä vastuuta. Että juridisesti alaikäinen on kyvytön itsenäisiin valintoihin ja ymmärtämään oman toimintansa seuraukset.
(Mutta kuin taikaiskusta nämä kyvyt ja ominaisuudet ilmaantuvat ikävuosien täyttyessä. Onko hyväksikäytön ongelma silloin kadonnut? Jos se on kadonnut, oliko sitä edes olemassa?)
"Suhde kesti pitkään, eikä Vanessa vuosien saatossa, suhteen päätyttyäkään, halunnut myöntää, että häntä oli hyväksikäytetty. Hänhän oli itse suostunut ja halunnut seksiä opettajansa kanssa."
Tässä puolestaan annetaan ymmärtää, että on kypsyyttä tiedostaa ja myöntää olevansa uhri, siitäkin huolimatta, että oma kokemus ei sellaista tulkintaa tukisi. [Implisiittisesti: 'tunteet ovat epätodellisia ja epäluotettavia; minuutta ei voi perustaa niille taikka omille kokemuksilleen tai muistoilleen niistä'.] Sen sijaan on arvostelukykyistä ja realistista ymmärtää elämäntarinansa "oikein", uhritarinana. Yhteiset realiteetit - niiden tunnustaminen ja niiden mukaan eläminen - ovat selväjärkisyyden ja mielenterveyden perusta.
Mutta entä, jos haluaisi vain todeta olleensa nuori, intohimoinen tai kokeilunhaluinen ja valinneensa liian lyhytnäköisesti tai väärin? Entä jos haluaisi kokea ilmaisseensa omaa tahtoaan? Ja kypsyneensä sittemmin tekemään toisenlaisia valintoja? Ja entä, jos haluaisi hyväksyä kaiken tapahtuneen osana elämäntarinaansa, silloisen itsen ilmauksiksi, eikä tarvitsisi ajatella olleensa manipuloitu tai tahdoton uhri?
Entä jos ei halua syyttää ketään?
Minkä verran elämä saa satuttaa, ennen kuin on ymmärrettävä itsensä uhrina?
Kuka saa satuttaa ilman, että on puhuttava hyväksikäytöstä?
Missä määrin voi ajautua tai hakeutua alistettuun asemaan ennen kuin on nimitettävä itseään uhriksi?
Saako tehdä virheitä? (Jos virhettä ei ole tai sitä ei voi itse tehdä - koska ei ole "omaa valintaa" -, on pelkkä manipulointi ja sätkynuken asema.)
Saako säilyttää ihmisarvonsa, itsekunnioituksensa ja oikeutensa omaan minuuteensa tehtyään virheitä?
Ja jos uhritielle lähdetään, miksi rajoittua tässä ongelmaan seksuaalisesti vietellyksi tulemisesta epätasa-arvoisessa valtasuhteessa? Millä kaikin tavoin ihminen tulee manipuloiduksi, hyväksikäytetyksi ja satutetuksi ennen aikuisuuttaan? Täysi-ikäisten toimesta? Entä aikuisuuden saavutettuaan? Muiden osapuolten vastuiden kuuluttamisessa on oltava johdonmukainen.
Ja entä, jos haluaisikin olla sankari; entä jos jäljittää elämästään sankaritarinan?
Saako kertoa oman elämäntarinansa itse?
Kenen voimaantumista uhriksi asemoituminen palvelee? Uhriksi jättäytyminen on kardinaalistrategia siirtää vastuu itsensä ulkopuolelle: uhri on objekti, teon kohde, ei subjekti, tekijä.
Edistääkö uhriasemansa tunnustaminen elämänymmärrystä? Ihmistuntemusta? Oman itsensä hyväksymistä? Sen jäljittämistä, miksi on toiminut ja valinnut kuten on tehnyt?
Ymmärrän toki syy-yhteyksien tunnistamisen ja tunnustamisen tärkeyden. Kuka teki, mitä teki, miksi teki, entä millä seurauksilla.
Aikuisten maailmassa henkiseen aikuisuuteen ja kypsyyteen on silti iät ajat kuulunut oman vastuunsa myöntäminen. Voiko aikuiseksi saati henkiseen vapauteen kasvaa ilman sitä?
Koska vain sillä tavoin omistetaan oman elämän toimijuus.
En vähättele tässä mitään. Ainoastaan pohdin semantiikkaa.
Kaiken pedofiliaksi määritellyn niputtaminen samaan ilmiöryhmään on haitallista heikoimmille, puolustuskyvyttömimmille osapuolille. Kuten on kaikkien määrittelyjen kohdalla, tässäkin tapauksessa yhteisniputus vaikeuttaa tunnistamista, ongelmien nimeämistä ja tehokkaiden ratkaisujen hyödyntämistä. Lapsen hyväksikäytön nimeämisen ei pidä olla semantiikasta riippuvaista: yhtä siellä, toista täällä.
* * *
Suojaikäraja ei takaa sitä, että henkilö ei joutuisi epätasa-arvoiseen suhteeseen vietellyksi, manipuloiduksi ja hyväksikäytetyksi; ikäraja voi olla ohitettuna jo kauan ennen kun nämä epäkohdat ilmaantuvat.
[Mikä altistaa ja valmistaa ihmisen tähän? Jopa tavalla, jossa hän on siitä riippuvainen, jopa pitää siitä, kokee sen jollakin vinolla tavalla turvallisena, normaalina, palkitsevana?]
Sikäli, että juuri nämä ovat tämän tarinan varsinainen ongelma, kirja-arvostelijan kysymyksenasettelu on virheellinen ja voimaton.
Fiona Sturges hallitsee asettelun huomattavasti paremmin [artikkelissaan Is My Dark Vanessa the most controversial novel of the year? Author Kate Elizabeth Russell speaks out, 13.3.2020 The Guardian]:
"a traumatic sexual relationship between its protagonist, Vanessa Wye, and Jacob Strane. Wye is 15 years old and a lonely student at boarding school when Strane, her 42-year-old English teacher, begins grooming her for a sexual relationship which will come to cast an appalling shadow over her life.[...]
This isn't just about what happens to a girl at the hands of her teacher, but a much larger systemic enablement of abuse. [...] As women across the world were sharing stories and exposing the ways men had used power to abuse and silence them, here was a book, 18 years in the writing, that examined themes of consent, coercion, memory and the nature of victimhood."
Kirjailija itse jatkaa samaisessa artikkelissa:
“[At first] I definitely saw the relationship between an older man and a younger girl as romantic – in the same way that Wuthering Heights was romantic, or Jane Eyre. To me, great love stories were also stories that were full of abuses and control.[...]
[This is] a much larger systemic enablement of abuse,' says Russell. 'It’s not happening in a vacuum.'"
Kun etsitään tällaisten tarinoiden - tällaisen dynamiikan - alkusyitä, on tähdellisempää tarkastella laajempia viitekehyksiä ja liikuttajia, kuten valtavirtamediaa ja kulttuuriympäristöä (sis. populaarikulttuuri + vanhempi korkeakulttuuri), kuin vanhempia miehiä ja heidän pyrkimystään tulla nuorten neitojen viettelemiksi. He - vanhemmat miehet - ovat hieman yksioikoistava ja mustavalkoinen syy kokonaisdynamiikassa. (Ja sitä paitsi, mistä he ovat oppineet viehättymään hyvin nuorista neidoista?)
"At 14, she read Vladimir Nabokov’s Lolita – it’s the first book that Strane gives to Vanessa – and was electrified by it. 'But even then, I saw those glimpses of [Lolita’s] sadness and hopelessness. And I saw myself in the book, and it made me aware, very suddenly, of the way this archetype was so embedded in the culture I was living in.'
She recalls Britney Spears dressed as a midriff-baring schoolgirl in the video '… Baby One More Time', and later being photographed by Rolling Stone in her underwear on pink satin sheets cuddling a Teletubby doll.
At the same time, Russell began noticing adult men looking at her and her friends differently. 'Because at that age I still saw myself as a kid, but the world suddenly seemed not to. [It’s] that weird age where you feel like you’re on the cusp of something. You feel powerful and you feel dangerous.'
[...]
Russell has long been careful not to portray Strane as a monster: 'I had to really dig in and make him complex, and let the reader get glimpses of him letting his guard down a bit and showing that he is aware of what he’s doing, but also what he sees as ethical boundaries.'"
- -
Entä se kaikki muu kirjallisuus tällaisten romaanien lisäksi, joka omalla tavallaan ilmaisee samaa vinoa dynamiikkaa? Esimerkiksi edellä mainitut Bronten sisarusten romaanit, tai lukuisat kioskiromaanit? Tai historiallinen viihde/romantiikka ylipäätään, vaikkapa Game of Thrones? Tai vampyyrisaagat?
"I jokingly refer to the early versions as ‘teacher Twilight’. But as I grew up I feel like the characters grew up too."
En muista, että kukaan olisi käynnistänyt pedofiliakeskusteluja Twilightin kohdalla. Tai Anne Ricen romaanien kohdalla. Tai Tanith Leen. Tai, tai, tai.
Tarkastelun alle pitäisi asettaa koko kulttuuri. Neitsyt Mariakin oli kuulemma 15-vuotias naidessaan Joosefin.
- -
Jo kirjan alkuperäinen nimi, My Dark Vanessa, viittaa siihen, että ongelma ei ole pelkästään miehessä. Näihin puitteisiin asetettu tarina ei kykene käsittelemään "pedofiliaa hyytävän tarkasti".
Jos tämä tarina määritellään tarinaksi pedofiliasta, häivytetään näkyviltä paljon laajempi kokonaisuus, se, johon on puututtava ensin. Yksilöpsykologiset mielihalut ovat sen oire.
Vanessa ei - edes soveltamalla - sovi varauksetta pedofiilisen hyväksikäytön vahingollisuuden puolestapuhujaksi. Mutta se sopii problemaattisen ja vinon ihmissuhdedynamiikan tarkasteluun, ja sen pohtimiseen, mitä hyvin nuorten naisten ja huomattavasti vanhempien miesten välillä tapahtuu - on tapahtunut ihmiskunnan aamuhämäristä. Ja romaani sopii sen pohtimiseen, kuinka nämä tai muut intiimit ihmissuhteet saattavat häiritä psyykkistä tasapainoa ja henkistä kypsymistä.
Ja sitäkin romaani herättää pohtimaan, mistä on kyse, jos rakkaus toiseen loppuu tämän ikääntymisen myötä; kun toinen osapuoli ei kykenekään enää puhuttelemaan seksuaalista orientoitumista.
Onko silloin ollut kyse pelkästä objektivoinnista? (Objektisuhteesta omaan itseen?)
[Voiko objektivoinnissa ylettyä rakkauteen asti?
Jättääkö objektivointi tilan Toise(ude)lle subjektina?
Voiko objektivoidulla olla aidosti intiimi ja kaksisuuntainen yhteys objektivoijaansa? (Onko tämä retorinen kysymys?)]
"I think the abuse, and the enablement of abuse, is still there, but the conversation is changing [...] That’s got to be a start, right?”
* * *
Kirja-arvostelija väittää, että opettajaa - sukunimeltään Strane - ei koskaan kutsuta etunimellä.
Kuinka sitten tiedän heti alussa, ennen kuin tarina on kunnolla alkanutkaan, että opettajan etunimi on Jacob?
"Koskaan" on ehdoton sana, lähes ylisana.
Rajat ovat omalla paikallaan hyvä asia, välttämätön asia. Mutta mustavalkoinen ja epäjohdonmukainen ehdottomuus on red flag.
* * *
P.S. Pedofiliasta hyytävän tarkasti on kirjoittanut Fiona Barnett.
Hänen verkkosivuiltaan Pedophiles Down Under voi ladata ilmaiseksi tietokirjan Eyes Wide Open (2019).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti