keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kertomusten tienoot

Ennen jatkamista pieni välispiikki.

Viikon verran on arkea tässä välissä, minun ja kertomuksen, Tessin tarinan. Ainahan se arki lopulta keskeyttää ja kutsuu tai tunkeutuu. Lattiaa peittävät kirjapinotkin on saatava joskus paikoilleen, puista kerättävä viimeiset omenat ja täytettävä polttopuuvarasto talveksi. (Eikä tämä ole mikään vertauskuva!) Kertomuksista en tietenkään luovu, mutta julkaisuväli voi olla pidempi. (Punainen mekkokin roikkuu vielä tuuletuksessa - mikä puolestaan on vertauskuva.) Että jos joku jossakin joskus ihmettelee. (Ja varoitettu on; kerronhan jo tuolla ingressissä - tai paremminkin jonkin sortin huoneentaulussa - että toisinaan täällä kuulee pelkkää hiljaisuutta. Se tekee kauniiksi.)

Mutta olin sanomassa että. Sen arjen tässä minun ja kertomuksen, Tessin tarinan, välissä kyllä huomaa. Kertomuksen maailmaan olisi suorastaan työnnyttävä uudelleen tavoittaakseen samat näköalat ja tunnut; ne eivät enää ole vain käden ojennuksen päässä helposti tunnusteltavissa. Intensiteetin rakentaminen ja vaaliminen vaativat oman aikansa ja tilansa, ja jos intensiteetti raukeaa, vaaditaan uutta rakentelua. Ja silloin, jos on sanottavaa, se on melko helppoa. (Lueskelu- ja kirjoittelupäivät ovat ihania. Voi käydä pikaisesti keittiössä hakemassa jotakin nopeaa syötävää – marjakeittoa, pähkinöitä, jugurttia -, vaihtaa miehen kanssa ruohonleikkuuvuoroa ja palata taas astialle ikiomaan kammioon. Ah.)

Mutta nyt, kun olisin palaamassa kertomukseen, havaitsen, että suurin osa siitä tarpeesta, jota intensiteetin synnyttäminen edellyttää, on jo rauennut tyydyttyneenä: olen ilmeisesti jo saanut sanottua lähes kaiken mitä halusin sanoa. (Jos näin ei olisi, tarve jäisi ja siten myös heräisi hyvinkin helposti. Minulla on kokemusta. Parhaimmillaan kertomukset odottavat vuosia omaa vuoroaan, kiltisti mutta sinnikkäästi, ja kun niihin lopulta tarttuu, ne vievät mukanaan. Joten kyse ei ole pelkästään arjesta minun ja kertomusten välissä. Kyse on siitä, mitä olen halunnut kertomusten kanssa mietiskellä ja kuinka tyydyttävästi olen sen päässyt tekemään. Uskon, että aina, kun kertomus vetoaa ja niin sanotusti puhuttelee, sillä on jotakin erityistä sanottavaa. Ja tuo erityisyys, tuo puhuttelu on lakannut vasta, kun kertomuksen vetovoima on lakannut. Tämänkin jälkeen kertomuksesta voi totta kai yhä pitää, paljon, joskus eniten kaikista. Tällaisista kertomuksista on tullut osa ns. omien kertomusten kokoelmaa. Jokaisella pitäisi olla omat kertomuksensa, kulttikertomuksensa. Ja uskon että onkin.)

Olen viime aikoina ollut siinä määrin keskittynyt Alexander D’Urbervillen ja Tessin tarinan mutusteluun, että näin toissayönä jopa unta Hans Mathesonista. Unessani hän ei ollut Alexander, mutta mitä ilmeisimmin edusti häntä tai jotakin hänestä. (Luulen nimittäin, että Mathesonin esiintyminen unessani johtunee juurikin siitä, että hän antoi Alexander D’Urbervillelle mieleenpainuvat kasvot, ja että olen hänen hahmoaan - siis Alexanderin hahmoa - sittemmin mietiskellyt - vaikka enimmälti hyvinkin passiivisesti jossakin mielen perukoilla. Sillä tavallahan me mietimme kaikkea, mihin emme sen kummemmin keskity, mutta mikä kuitenkin on jäänyt vaikuttavasti mieleen. Eniten olen miettinyt Alexanderin hahmoa tietysti kirjoituspäivinä, siis aivan lähiaikoina, joten siinä mielessä ajoitus ei ole merkillinen.) Muuta hyvää syytä en keksi. En muista koskaan ennen Mathesonista uneksuneeni, ja vaikka hänestä pidänkin (siis siten kuin julkisuuden henkilöistä ylipäätään voi pitää, sillä imaginaarisiahan he ovat, hyvinkin eri henkilöitä, kuin kyseiset persoonat siviilitodellisuudessaan), en kuitenkaan sanoisi fanittavani häntä.

Uni ei ollut seksuaalinen, ei ainakaan suoraan eikä ilmeisesti. Unessani hän oli omassa kodissaan (tai omassa huoneessaan), minä omassani. Hänen huoneensa oli kuin pimeä öinen luola, minun kuin päivänvalossa. Hän oli tulossa luokseni kylään (muistan, kuinka kiire minulla oli siistiä asuntoani - jolla ei ole mitää tekemistä todellisen kotini tai minkään oikeasti tuntemani asunnon kanssa - ja hieman ehostaa itseäni), mutta samalla olin kuitenkin itse menossa hänen luokseen kylään. Hän soitti minulle, oli lämmin ja ystävällinen, ja juttelimme niitä näitä. (Vaikka puhuin hänen kanssaan puhelimessa, olin samalla myös läsnä hänen kodissaan/ huoneessaan, josta hän minulle soitti. Saatoin nähdä hänen kasvonsa ja huoneensa kaiken aikaa. Unissa mahdolliseksi tuleva usean eriaikaisen ja eripaikkaisen samanaikaisuus on kiehtovaa.) Puhuin unessani hyvin selkeästi äännettyä englantia, sellaista, jonka vielä herättyänikin muistin hyvin. Koska en kirjoita uniani ylös, muistan keskustelusta enää vain yhden pätkän tai aiheen: hän pyysi minua kertomaan, milloin unessani on viimeksi ollut surullinen tai synkkä (vaarallinen tai ahdistava) tunnelma. Ensin en ollut muistaa sellaisia unia, mutta lopulta muistin yhden. Ja se, että minä puhuin hänen kanssaan tuosta unesta, oli minusta kiinnostavaa. Siis se, että unessani keskustelin oikeasti aikaisemmin näkemästäni painajaisunesta täysin tietoisena siitä, että se oli oikeasti aikaisemmin näkemäni painajainen. (Unessani en kuitenkaan sinällään tiedostanut näkeväni unta.)

Vaikuttaa ilmeisimmillään siltä, että ali- tai piilotajunnassani - varjopuolellani - elävä maskuliininen...hmm...puoleni, kenties jopa animukseni (joka jostain syystä samastuu Hans Mathesoniin Alexander D’Urbervilleen viitaten) ottaa päivätietoisuuteeni yhteyttä, myös selvitelläkseen jotakin varhaisempaa painajaisen syytä. Lämminhenkinen yhteydenotto ja -pito ovat aina miellyttäviä, integraatioita.

No niin, olen siis jo nyt vaellellut D’Urbervillen lähitienoilla ihan kiitettävän patikkareissun verran. Niinpä jäljellä on enää vain muutamia mietteitä ja langanpäitä koottaviksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti