Miehet kirjoissani1: TT3 - Ja he menivät metsään

Takaisin tarinaan ja sen tärkeimmän juonen alkuun, lähelle kertomuksen aloituspaikkaa.

Tess on käynyt esittäytymässä D’Urbervillen kartanolla ja saanut sieltä pienen pestin. Onhan sekin aatelisilta tapa auttaa itseään sukulaistytöksi väittävän neitosen perhettä. Sitä paitsi Alexander on ihastunut Tessiin heti ensitapaamisella, käynyt vierailun jälkeen tämän kotona asti varmistamassa, että pesti olisi varma. Äiti tietää heti tyttärensä tehneen vaikutuksen ja pitää Alexanderia hyvänä saaliina (Alexander on rikas, nuori ja komea, suorastaan uljas). Sen sijaan eräs Tessin pienistä sisaruksista ihmettelee, ”mitä varten se rikas sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?” (53). Alexanderilla on siis Tessin pestaamisen suhteen oma lehmänsä ojassa. Mutta ajattelipa kotiväki mitä tahansa, Tess itse tuntee mielihyvää saamastaan arvostuksesta.

Vaikka Alexanderilla olisikin se hänen tunnuksillaan korvamerkitty lehmänsä ojassa, kertomuksessa kaikki säilyy suunnilleen hyvin Tessin ja Alexanderin välillä. Kunnes tapahtuu Se Peruuttamaton. Se on juuri sitä, mihin viktoriaaninen lukija sen parransukimisen sitten muistaa heti yhdistää.

[Kun Alexander kerran on tullut sukineeksi partaansa niin, että se pitää ihan erikseen mainita, kaikki paha, mitä sen jälkeen tapahtuu, on luonnollisesti pahantahtoisen juonittelun tulosta. Partaa sukiva on epäilyttävä kelmi, ja sellainen on aina pahasta, kun juonittelevana osapuolena on aatelisherra ja tällä on mielessään viaton maalaistyttö. Aatelisherrat puolestaan eivät koskaan ole viattomia. He voivat olla kunniallisia, mutta eivät viattomia. Heidän asemaansa ei kuulu tietämättämyys. Hehän ovat parhaimmillaan Jumalan oikea käsi. Tai ovat olleet, ennen porvariston nousua. Oikeastaan on ihan hyvä, että sukivat tuolla tavoin partaansa: pääsee kunniallinen ja Jumalaa pelkäävä porvari arvoonsa. Kaikkihan sen tietävät, että aatelinen osaa olla julmetun kuriton, mutta kunnon porvari ei koskaan. Hän osaa arvostaa ansaitsemaansa rahaa ja aikaa joka on rahaa. Aatelinen sen sijaan tuhlailee niitä mielin määrin - kuten nyt työläistyttösiä vikittelemälläa. Ei, tästä aatelinen-maalaistyllerö -asetelmasta ei voi seurata mitään arvostettavaa, koska se niin helposti johtaa kurin ja järjestyksen unohtamiseen. - Niitä viktoriaani arvostaa ylitse kaiken. Viktoriaanin Jumalan nimi on Kuri Ja Järjestys, Ankara Ratio. - Maalaisella ei ole tietoa ja aatelisella puolestaan ei tahtoa.]

Tämä mainittu peruuttamaton on sellaista, mikä on Tessin, Alexanderin, heidän suhteensa ja koko kertomuksen kannalta käänteentekevää. Tuo tapaus riittää leimaamaan Alexanderin niin kelvottomaksi, että suuri osa arvionsa hänestä lausuneista lukijoista jäsentää hänet enää vain tämän teon perusteella, sillä sellaiseen ei voi syyllistyä kuin läpimätä mies. Niinpä merkkejä tästä kunnottomuudesta etsitään ja tulkitaan pitkin keromusta; Siitä Peruuttamattomasta on tullut koko tarinaa varjostava pilvi ja se tumma väri, joka sävyttää kaikkea tulkintaa.

Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Katsotaanpas. Katsotaan oikein tarkkaan ja pysäytyskuvien kera. Yritän olla Alexanderille myötämielinen, toista kun on niin kovin soimattu jo yli sata vuotta.

* * *

On pimeää, syyskuinen lauantai, jo viilentynyt iltayö. Tessille on tullut tavaksi käydä viikonloppuisin pienellä huviretkellä muiden kyläläisten suosimassa vanhassa markkinapaikassa. Sellaisella reissulla hän nytkin on. Hän on saanut lystinpidosta tältä erää tarpeekseen, ja odottelee kapakan nurkalla muita kyläläisiä. Hän kaipaa seuraa paluumatkalle, sillä ei halua kulkea pimeässä yksin. Äkkiä hän kuulee askeleita ja näkee sikarin hehkuvan pimeydessä. ”Mitä sinä täällä näin myöhällä teet, kaunokaiseni?” Alexander D’Urbervillen ääni kysyy. (73-74)

Alexanderin kysymys on pelkkää retoriikkaa. (Klassikot ovat olleet käytössä jo kauan.) Totta kai hän tietää, mitä Tess tekee kapakan nurkalla yksin pimeässä, ja lienee kaiken aikaa vain odottanut sopivaa tilaisuutta. Siitä asti, kun Tess heille muutti, Alexander on kiinnostuneena seuraillut häntä - tosin salaa. Milloin murattien keskeltä on kuulunut rapinaa ja mies on kotvan kuluttua hypähtänyt muurilta Tessin eteen, milloin puolestaan ovat saappaankärjet pilkottaneet verhostimien alta, kun Tess on ollut samassa huoneessa linnuille viheltelemässä. Tänä iltana Alexander on nurkilla jälleen, ja yrittää nyt lähestyä Tessiä. Neito on väsynyt ja kylmissään, ja Alexander huomaa tämän varmasti pian. Hän tarjoutuu oitis matkaseuraksi kuullessaan, että Tess haluaisi jo palata. Alexander lupaa, että he voisivat lähteä mitä pikimmin, Tess pääsisi vaunuissa heti, kun Alexander saisi noudettua ne lähistöltä. (Hän on liikkeellä ratsain.) (74)

Mutta Tess ei halua. Alexander on jo kerran kiristänyt häneltä oikeuden suukkoon, tosin pikaiseen ja poskelle, mutta Tess on siitä asti ollut mieheen hieman harmissaan. Alexanderille kaikki oli ollut pelkkää leikkiä – kenties hieman raisua kainolle ja tottumattomalle Tessille, mutta leikkiä yhtä kaikki. Mainitaanhan Alexander tuliseksi kumppaniksi. Alexander oli nimittäin erään kerran Tessiä rattailla kuskatessaan uhannut päästellä mäet hirmuista kyytiä, ellei Tess sallisi hänen suudella itseään, ainakin poskelle. Muutenkin Alexander oli pitänyt siitä, kuinka Tess oli tarrautunut häneen peloissaan. Niinpä Alexander oli antanut uhkailemastaan vauhdista hyvää esimakua ja vaatinut korvausta vauhdin hiljentämisestä. Ei Alexander ollut tarkoittanut mitään vakavaa - hän on liian maallinen ja elämäniloinen ollakseen vakava -, ja onkin tapauksesta asti yrittänyt voittaa Tessin luottamuksen uudelleen. ”Joskus D’Urberville soimasi itseään, että ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet [Tessin] astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt saattanut luottaa häneen, mutta D’Urberville oli menettänyt hänen luottamuksensa toistaiseksi […]” Tessin uhma on kuitenkin tehnyt vaikutuksen Alexanderiin. ”Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän [Alexander] sanoi”(65).

Siispä mies on lähettyvillä taas, etsien tilaisuuksia luottamuksen voittamiseen. Mutta koska Tess ei halua Alexanderin seuraa, tämä poistuu ja jättää Tessin rauhaan (74).

Lopulta Tess on päässyt paluumatkalle. Se sujuu, ennen kuin seuraa tekevät kyläläiset käyvät hänelle ilkeiksi. Viimein eräs Alexanderista mustasukkainen nainen hyökkää Tessiä kohti nyrkit tanassa. ”Sinä luulet olevasi muita parempi, koska olet hänen suosiossaan tällä kertaa.” Kohta panetteluun yhdistyy toinenkin nainen, niin ikään mustasukkaisesti vihoissaan. (76-77)

Merkillepantavaa on, että nämä naiset nimetään pelikorteilla: he ovat Patarouva ja Ruuturouva, siis kuuluvat Alexanderin lemmenpeliin. Patarouvan arvo lienee Ruuturouvaa suurempi – jos pokerin korttiarvojärjestykseen on luottaminen. Ei olekaan ihme, että juuri Patarouva on ensimmäisenä kaikista naisista kokemassa Tessin uhkana. Mutta viis arvoista silloin, kun rakkaudesta - hertoista - on kyse. Tässä korttipakassa, tässä vaiheessa, Tess on kenties Herttarouva. Herttaa se maa kuitenkin on, jota Alexander Tessin kanssa pelaa, sillä Tessin vuoksi Alexander myöhemmin näyttää herttaässänsä. Sitä hän ei vetäisekään hihastaan, vaan vuodattaa sen sydämestään. Ja siitä on leikki kaukana. Suurena herttana Tess on Alexanderille suurin kaikista akoista, lopulta suurin kaikista hertoista, kaikista rakkauksista. Viis padoista. Viis jopa kuninkaista (kuten miehen asemasta; Tessin suhteen Alexander on asemastaan ja oikeuksistaan piittaamaton ja myytyä miestä. Palaan tähän myöhemmin.) Tuo mainittu herttaässä nielee lopulta Tessinkin elämän, sillä sen tähden Tess teloitetaan (jos vielä muistatte edellisestä Tessin tarina-aiheisesta kirjoituksestani). Jonkintyyppisenä teloituksenahan rakkautta voi aina pitää, ja tänä iltana Tess onkin kulkemassa kohti erästä teloitustaan, sellaista, joka surmaa vanhan Tessin. "Pohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta itsestään" (85). Kyllä, Tessin kohtalonkortti on herttaa. Alexanderin peli herttaässineen on Tessille kohtalokas.

Mutta takaisin metsään. Alexander on lähettyvillä, ja nyt, kuultuaan riitelyä tarpeekseen, hän ilmaantuu hevosensa selässä pensaiden takaa. ”Mitä helvetin jyryä te täällä pidätte?” Sitten hän kumartuu Tessin puoleen, kuiskaa hänelle, pyytää tätä jatkamaan lopun matkasta kanssaan, erossa ”noista sähisevistä kissoista”. Näissä olosuhteissa Tess viimein suostuu, eikä ”malttanut olla noudattamatta mielivaikutettaan”. Kyläläiset naureskelevat ivallisen tietäväisinä. (77-78)

Tällä kertaa Alexander suostuu heti Tessin pyyntöön siitä, että hevonen kulkisi pelkkää käyntiä. Niinpä hän rauhoittaa sen juoksun, siitä huolimatta, että Tess on pidellyt hänestä lujasti kiinni. Hevonen on sitä paitsi eri, kuin se villimpi silloin kerran rattaiden edessä. Tämä viestittää lukijalle, että Alexander on nyt liikkeellä lempeämmällä, maltillisemmalla mielenlaadulla ja hallitsee itsensä paremmin. Vasta, kun Alexander on ensin malttanut houkutella Tessiltä kiitollisen myönnön avunannostaan ja näin hieman selvittänyt, mistä suunnasta tuulee, Alexander ottaa hellimisen uudelleen puheeksi. Hän malttaa kysyä ensin, malttaa osoittaa kiinnostusta Tessin mielipiteestä. ”Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?” (79)

Viktoriaani, varsinkin köyhä, on tositilanteessa tällaisesta utelusta kauhuissaan: kunniallisuus – kaikki mitä köyhällä ihmisellä on – on äkkiä uhattuna; turvallisuus on uhattuna. (Sillä jos joku on riittävän röyhkeä kysyäkseen moista, hän osoittaa olevansa riittävän röyhkeä ajattelemaan sellaista ja vielä täräyttämään sen epähienotunteisesti päin naamaa. Ja koska ajatukset ruokkivat tunteita, ja ne yhdessä yllyttävät ihmisen tekoihinsa, on pelättävissä, että noin röyhkeä ihminen saattaa kaiken kukkuraksi ryhtyä tuumasta toimeen.) Hierarkiatkaan eivät ole Tessin puolella: hän on rajusti köyhempi, hänen oikeutensa yhteisössä huomattavasti vähäisemmät (vaikka vastuu onkin suuri, ehkä suurempi), hänen tietämyksensä kouluttamattomat, perhe ei juuri pidä hänen puoliaan ja hänen fyysiset voimansakin ovat heikommat. Ja hän on nainen. Lisäksi hän ei edes tiedä heidän maantieteellistä sijaintiaan, eikä helposti osaisi tai uskaltaisi pimeässä yksin kotiin. Hän on Alexanderin armoilla. Toki Tess on häntä jumalisempi. Mutta se onkin kaikki, mitä hänellä on turvanaan. Kunniallisuus on ainoa, mihin hän voi yrittää luottaa. Joten Tessillä on syytä olla kysymyksen kuultuaan levoton.

Viattomalle ja Jumalaan kiinni kasvatetulle lempiminen ei ole leikin asia, se on pelottavaa ja vakavaa. Mitä Jumalakin sellaisesta synnistä sanoisi, jos se tapahtuu väärällä tavalla? (Lempiminen on aina jossain määrin synnillistä. Onhan se nyt aivan epäarvokasta muutenkin: kaksi ihmistä sillä tavalla, jopa alastomasti.) Ja entä jos ihmiset saisivat tietää! Se kyllä tiedetään, kuinka sellaisista tekosista liian usein näkyvä jälki jää, sellainen, jolla usein on vieläpä kuolemanvakavat seurauksensa. Moni tyttö on sen tähden itsensä tappanut, ja moni vaimokin lapsivuoteelle kuollut. Ja entä ne äpärät sitten? Parempi olisi heidän ollut jäädä syntymättä, noiden tunnustusta ja asemaa vailla olevien, vihaa ja ylenkatsetta kohtaavien häpeäpilkkujen ja syntipukkien.

Niin että kuinka ihmeessä Alexander kehtaa halventaa Tessiä, hänen arvokkuuttaan, turvallisuuttaan ja tulevaisuuttaan tuolla tavalla? Jos Alexander muka on niin lääpällään ja oikeasti tykkää, hänen pitäisi palvoa etäältä, hiljaa ja eleettömästi, ehkä silloin tällöin tummasti kaukaa katsellen mutta mieluiten vain apuaan tarjoten, soveliaasti ja kunniallisesti silloin, kun Tess tai hyvät tavat sen sallivat. Siten kuin Angel. Mutta tuollainen rakastaminen - suutelua ja koskettelua ja kaikkea, vieläpä salaa kuin käärme kahden kesken ja ilman siunausta - ei ole pyhää. Ja jos se ei ole pyhää, se ei oikeasti arvosta naista eikä rakkautta, Jumalasta puhumattakaan. Himo ei ole hyväksyttävää edes avioliitossa.

Jos Alexander on kaikesta tästä noin piittaamaton, hän on todellakin lurjus, suorastaan paha, ja vain yhden asian perässä. Julmaa, raakaa hyväksikäyttöä sellainen on. Mikä loukkaus! Mitä ihmisen pimeyttä!

[Näin siis Tessin ajatusmaailmaa tulkiten...]

Mutta Alexander ei ajattele asioita noin pitkälle. Hänelle metsän pimeys [eli viettielämän armoilla vaeltelu ilman liiallista järkisyiden pohtimista] on pehmeää, ei hän sitä pelkää. Hän elää hetkessä. Jos Alexander jotakin on edeltä käsin suunnitellut, se ei liity mihinkään julmaan Tessin tuhoamiseen. Ei. Alexander haluaisi vain pitää Tessiä hyvänään. Tietenkin haluaisi, kaunis ja muodokas neito, jonka tavoittelu on vain lisännyt halua. Hän ei näe asioissa turhia ongelmia. Hän ei ajattele niin monimutkaisesti ja raskassoutuisesti kuin Tess. ”Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess”, Alexander sanoo myöhemmin (90). ”[S]aatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennen kuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään” (sivulta 90, kun Tess on eräänä varhaisaamuna, neitsyys jo tärveltyneenä, lähtenyt kotiinsa ilman, että on ilmoittanut D'Urbervilleille poistumisestaan. Alexander on huomannut Tessin kadonneen ja ratsastanut tämän kiinni. Hengästyneenä ja hevosen kuumaksi ajaneena hän yrittää vedota Tessiin. Mutta Tess ei aio palata. 87.)

Alexander osaa siis keskittyä hetkeen Tessinkin puolesta. Jossakin mielensä perukoilla Alexander kyllä tietää, että hänen pitäisi olla vakavampi, mutta -. Se on sitten sen ajan murhe, kuten sanotaan. Syntinen ja viheliäinenhän hän on, mitäpä muuta osaisikaan olla... Niin on väitetty aina ja tavallaan hän uskoo väitteen. ”Minä mahdan olla huono mies – kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin” (89). Mutta eipä sellainen pohtimalla mihinkään parane, joten mitä turhia. Niinpä Alexander on hyvä omalla tavallaan; hän voi nauttia ja olla hyvä vain sillä tavalla kuin kykenee tai uskoo kykenevänsä.

Joten takaisin metsään ja hetkeen, ennen kuin mitään peruuttamatonta on vielä tapahtunut.

Alexander on siis ihmetellyt, miksi Tess ei haluaisi vähän suudella hänen kanssaan. Tess vastaa hänelle, että siksi, koska ei rakasta miestä. ”Ihanko varmaan?” Alexander kyselee, ja Tess perustelee, että on miehelle joskus vihoissaan. Tessin käsitykset rakastamisesta ja suutelusta vaikuttavat suoraviivaisilta: hän ajattelee, ettei rakkauden ja kiintymyksen kohdetta voi vihata (siis ettei viha voi kuulua rakkauteen), tai ettei muita kuin Oikean Rakkauden kohteita sovi suudella. (Oikea rakkaus puolestaan on ensin todistettava. Kuinka se viktoriaanille todistetaan? Ei ainkaan tunteilla.) Alexander ei ole käsityksissään niin kankea. Hän tuntee rakkausasiat jo paremmin: ”Mutta hän [Alexander] tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä parempi.” Hän yrittää selvittää, onko Tess koskaan lämmennyt hänelle lainkaan, onko Tess muka ihan jokaisena kertana ollut aivan loukkaantunut kun hän, Alexander, on osoittanut ihastumistaan. Ensin Tess vakuuttelee olleensa, mutta kun Alexander vielä varmistelee, pysyy Tess lopulta vain vaiti. Ehkä Tess kokee, että keskustelu on turha, tai sitten hän ei tiedä mitä vastata, ei osaa tai ei uskalla. Tämä saa Alexanderinkin pysyttelemään hiljaa. Samaan aikaan heidän ympärilleen alkaa nousta vaalea usva, joka ”näytti ikäänkuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää”. Kertojan mukaan joko tämä tai hajamielisyys ja väsymys saavat matkalaiset ohittamaan oikean risteyksen.(79-80)

Tessiä väsyttää jo kovasti. Hän alkaa torkkuilla pää Alexanderia vasten. Tämä korjaa asentoaan, jotta Tessin olisi mahdollisimman hyvä nojata. Kuvauksen perusteella Alexander näkee asiassa paljon vaivaa: pysäyttää hevosen, irrottaa jalkansa jalustimista taiteillakseen itsensä syrjittäin, ja lopuksi ”pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen häntä”. Silloin Tess havahtuu ja tyrkkää miestä niin, että tämä on pudota. ”Sinä olet helkkarin epäystävällinen”, Alexander loukkaantuu. ”Minulla ei ole mitään pahaa mielessä – varjelin vain sinua putoamasta.” Tess heltyy ja pahoittelee. Alexander on nopea, niin käänteissään ja toimissaan kuin ajattelussaan. Niinpä hän osaa heti käyttää tilaisuutta hyväkseen, ja uhkaa olla antamatta anteeksi, ellei Tess suostu luottamaan häneen. Samalla häneltä pääsee ilmoille katkeruus aikaisemmasta torjutuksi tulemisesta: ”Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.” Silloin Tess saa tarpeekseen – jälleen kerran – ja kertoo palaavansa kotiin – jälleen kerran. ”Ei, et sinä kotiisi saa mennä" Alexander hätääntyy ja sovittelee heti. "Tiedäthän sinä, että minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa. Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?” Tess ei osaa vastata, vääntelehtii vain ärtyisänä ja levottomana, mutisee jotakin. Tess ei siis kykene ylittämään rajaa, ja Alexander ylittää sen hänen puolestaan; olkoon Alexander itse sitten se jumalaton tyyppi, jos tämä pikkuinen teko ihmisen sellaiseksi tekee, kyllä hän sen kestää. Mutta juuri nyt Tess on lähempänä tuota rajaa kuin koskaan ennen, tai tulee ikinä enää ehkä olemaan. Se on nyt tai ei koskaan. ”D’Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä Tess enää vastustellut.” (79-81)

Silloin Alexander tuntee, että yö on kaunis ja toivoo, ettei heidän matkantekonsa koskaan lakkaisi. Niinpä hän antaa hevosensa viedä heidät entistä kauemmaksi määränpäästä. ”[H]än oli itse asiassa ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien varteen” (84). Siksi, ja sumun takia, he ovat lopulta eksyksissä. Kun viktoriaani on eksyksissä, ollaan Jumalasta kaukana. Silloin voi tapahtua jotakin kauheaa, jotakin pahaa.

Jossain vaiheessa Tess tajuaakin Alxanderin kuljetelleen häntä huvikseen, ja haluaa heti alas. Alexander suostuu laskemaan Tessin, mutta sillä ehdolla, ettei tämä lähtisi omin neuvoin tietä etsimään, vaan pysyttelisi hevosen vierellä sillä välin, kun Alexander itse kävisi ottamassa heidän sijainnistaan selvän. ”Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti kotiin”. Alexander sitoo hevosen, ettei Tessin tarvitsisi sitä pidellä, ja valmistaa kuivista lehdistä tytölle pehmeän istumatilan. Alexander on jo lähtemäisillään, hän on ottanut muutaman askeleen, mutta hänen mieleensä tulee vielä jotakin. Hän palaa takaisin sanomaan sen, ilmeisesti lepytelläkseen Tessiä. Alexander kertoo, että on juuri hankkinut Tessin perheelle uuden hevosen kuolleen tilalle. ”Tessu – etkö rakasta minua nyt vähääkään?” Mutta silloin Tessiä itkettää: hän ei välittäisi miehen kuumista tunteista. Alexander näkee kuinka Tessiä vavisuttaa. ”Rakas Tess kulta, älä itke![…] Kylmääkö sinua?” Alexander koskettaa häntä sormillaan, varovasti, huomaa mekon Tessin päällä ohueksi. ”Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?” Herrasmiehenä Alexander riisuu päällystakkinsa ”ja pani sen hellästi hänen ympärilleen”, vieläpä napittaa sen kiinni. ”Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä palaan”, Alexander lupaa. (81-84)

Tässä vaiheessa muutoin hieman jäykkä kerrontatyyli lyyristyy: usvakin ”riippuu huntuina puiden välissä”. Siis huntuina. Morsiamella on huntu ja metsä on kirkko. Hääyö on edessä… ”Tess peittyi pimeään levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.” Unelmiin? Lehtivuoteella? (84)

Kun Tess nukkuu, Alexander selvittää urhoollisesti heidän sijaintiaan. Metsä on varmaankin tiheää, sillä hän joutuu etenemään siellä ”tunkeutumalla”. Hän kapuaa mäen yli ja vaeltelee pitkin laaksoa merkkejä etsien, ennen kuin voi palata takaisin. Mutta ”usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään.” Alexander yrittää herätellä Tessiä, mutta tämä ei vastaa, nukkuu vain sikeästi. Hän näyttää Alexanderin silmissä ”valkoiselta olennolta”, joka lepää hänen jalkojensa juuressa. ”Kaikki muu oli pimeätä.” Juuri nyt Alexanderin maailmassa on ainoastaan Tess. Muulla ei ole väliä, kaikki muu on merkityksetöntä, pimeydessä. (84)

Silloin Alexander laskeutuu polvilleen (84). Polvistuminen symboloi alistumista tai nöyryyttä. Ehkä hän taipuu vahvemman edessä, antautuu aistillisten voimien pyyteille, on yksinkertaisesti voimaton niitä vastaan. Voidaanhan tämä muotoilla niinkin, että hän joutuu himonsa riivaamaksi - vaikka sellaiseen kuvaukseen nähden Alexander toimiikin hyvin lempeästi. Sikäli, jos polvistuminen puolestaan tulkitaan tässä nöyryydeksi, kyse ei ole alistamisesta eikä siitä, etteikö Alexander kunnioittaisi Tessiä. (Tätä puolustaa myös ilmaisu "valkea olento"; sellainen on puhtaana ja arvostettuna pidetty.) Toisaalta voidaan ajatella, että Tess on Alexanderia paljon vähäisemmässä asemassa, ja siksi Alexander joutuu "alentumaan", polvistumaan. Ehkä hän polvistumalla alentaa itsensä, heidät, ja on hänen vallassaan tästä päättää. Joka tapauksessa hän nyt siis laskeutuu Tessin tasolle, minkä kuvainnollinen merkitys on samanvertaisuus. Mutta onko se sitten niin hyvä teko, koska he nyt, hänen se tehtyään, ovat pimeässä ja maata vasten, ja Alexanderin vastuu (Jumalan ja ihmisten edessä) olisi herätellä Tess, nostaa hänet ylös ja johtaa oikealle tielle ja (taivaan)kotiin (sillä mies on naisen pää) - eikä niin sanotusti tarttua viekottelevaan omenaan (johon käärme on ihmisen huijannut).

No niin, Alexander siis kumartuu yhä alemmas, niin alas, että tuntee Tessin hengityksen kasvoillaan, lämpimänä ja suloisena. Varovasti Alexander painaa poskensa tytön poskea vasten. Tyttö nukkuu edelleen sikeästi. ”Mutta missä oli Tessin suojelusenekeli”, kertoja kysyy, ja tarkoittaa ehkä esiliinaa. Jossain vaiheessa Tess todennäköisesti herää, sillä myöhemmin hän syyttää tapauksesta (myös) omaa heikkouttaan (88). Kertoja jatkaa epäilevänsä, että ehkä Tess kokee nyt jotakin rangaistuksen tapaista, Jumala kun rankaisee tuleviakin sukupolvia isien pahoista teoista: ”Sillä epäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat juomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla tavoin, ehkä armottomamminkin.” Mutta Alexander ei ole palannut juomingeista, hän on palannut nähtyään paljon vaivaa Tessin vuoksi. Hän on juopunut ainoastaan Tessistä. Niinpä Tessin ”ihanaan ja herkkään kudokseen painautuu karhea kuosi", ilmeisesti yhtä karhea kuin Alexanderin vaatekangas, ja yhtä kova kuin – jokin muu. "[E]i tavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä" toteaa kertojan ääni. ”Se oli sallittu”, ääni lausuu sitten. (84-85) Muuta kertoja ei hetkestä paljasta, katse käännetään häveliäästi pois. Jos haluatte lisää graafisuutta, katsokaa elokuva.

Tämä on se kuuluisa raiskaus. Sillä mitäpä muuta Alexander on voinut tehdä, kuin ottaa Tessin väkisin ja riistää julmasti hänen neitsyytensä. Sellainen on miehen valta. Sellainen on naisen osa. Ihminen on ilman Jumalaansa heikko ja tietämätön, metsään mennyt, pelkässä kuunvalossa haparoiva hengästynyt olento, levoton ja eksynyt.

Seuraavassa osassa käsittelemme tapahtuman jälkipyykkiä. Tällaisen tapauksen jälkeenhän ei enää muuta ole. Asiat on vatkattava kermaksi asti, sillä Tessin tarina ei ole mikään kioskiromaani.

Mutta - siihen asti - jätetään nyt sentään hieman äänimaisemaa. Kuvitellaan Alexanderin ja Tessin ylle vaikkapa Trevor Morrisin säveltämältä The Tudors soundtrackilta (2007) kappale The Behold The Great King of England (track 23). En tiedä miksi, mutta se on minusta mainio kapple sävyttämään hyvin sitä, kuinka ymmärrän Alexanderin kiintymyksen Tessiä kohtaan. Kappaleesta löytyy minulle koko Alexanderin Tess-ihastuksen kaari: alku, keskikohta ja loppu. Se on pohjavireeltään yhtä melankolinen kuin koko Tessin ja Alexanderin suhdekin, jollain tapaa, sanoisinko, olosuhteista kärsivä, mutta kaikesta saamastaan kauneudesta nauttiva ja siksi kohtalonsa lopulta hyväksyvä. (Suhteen ja sen vaikutuksen tosiasiallista melankoliaa puolustaa sekin seikkanen, että Tess nimesi tuona yönä alkunsa saaneen pienokaisen Sorrowksi. Vauvojenhan voi kertomuksissa ymmärtää edustavan - paitsi tietysti sitä kuuluisaa rakkauden hedelmää - lähtökohtiaan, niiden tulevaisuutta sekä niiden potentiaa yleensä; isiensä ja äitiensä suhteita ja niiden tulevaisuutta. Pieni Sorrow kuoleekin jo sylivauvana. Ja kyllä se Tess siitä kovasti välittää, hoitelihan hän kaihoisasti pienokaisen hautaakin elämänsä loppuun asti.) Kappaleessa on mukana myös Alexanderin obsessiivisuutta kuvaavaa intensiteettiä. Haunting. Niin että olkoon vain siirappijousia ja huilua ja kaikkea. Elämä on.

(Tosin tuon musiikkikappaleen tunnelmaan liittyvä mielikuvani ei ole tässä kirjoituksessa käsittelelmästäni tapauksesta. Mielikuvassani Alexander sen sijaan istuu hevosensa selässä metsän laitamilla. Sinikoleassa säässä hän tuijottaa kaipaavasti ja omistushaluisesti Tessiä, joka yritää pysytellä miehestä erossa.)