Miehet kirjoissani1: TT4 - Vapauttavat syyt (1/3)

Elokuvassa (Tess of the D’Urbervilles 2008) Alec heittää metsässä vietetyn yön jälkeen takkinsa Tessin päälle, muistaakseni katkeran ylimielinen hymy kasvoillaan; jos Tess kerran ei halua palata takaisin yhdessä hänen kanssaan, maatkoon siinä sitten, palatkoon kotiin omin neuvoin kun haluaa. Aurinko on noussut, se kyllä auttaa Tessin Trantridgeen.

Oli pakko tarkistaa: itseasiassa Alec ei heitä takkiaan Tessin päälle, vaan vain jättää sen Tessin haltuun, tosin melko tylynä. Enkä tuosta hymystäkään niin tiedä, mutta ainakin Alecin sävy on mainitunlainen, joten -. Oleellinen pointti ei muutu: Alecin eleet eivät ole enää lämpimiä eivätkä kosiskelevia. Mies toimii kylmästi. Eikä se aurinkokaan ollut vielä noussut, ainoastaan sumu hälventynyt. Mutta jälleen merkitys pysyy pohjimmiltaan samana: öinen hetki on haihtunut kuin sumu ympäriltä ja aamu tekee tuloaan. (Elokuvassa tätä sumun hälventymistä pidetään näkyvyyden selkiintymisenä, vaikka kirjassa asia on juuri päinvastoin: usva yhdessä kuutamon kanssa kirkastaa tienoota. Palaan tähän pian. Yhteistä elokuvalle ja kirjalle silti on, että sumu on kuitenkin ollut eksyttävää.) Näin se ihmisen muisti muuntaa asioita sen mukaan, millaisina ne on alunperin mielletty.

Onhan tuo takkiasiaan kulminoitunut ele melko loukkaava, jopa halventava välinpitämättömyydessään, mutta kukapa mies pitäisi niin loukkaantuneen oloisesta naisesta sen jälkeen, kun on hartaasti antanut parastaan. Tuskin Alec sentään odotteli kehuja taitavista rakastajan taidoistaan, mutta pitääkö sitä olla niin maansa myyneen näköinen? Kukaan ei sentään ole kuollut. [Tämä siis simultaanitulkkauksena Alecin vähäeleiselle kylmyydelle. Syyllisyys tai häpeäkin siinä tuntuu häivähtävän, mutta en ole varma, johtuuko se vain Mathesonin omasta tunnetilasta, aavistuksesta levottomuutta tai tukaluutta kyseisessä kohtauksessa... Alecin hahmoon sellainen ei kuitenkaan istu.]

Mutta kirjan kertomuksessa ei mainita mitään metsäöistä tapahtumaa alentavista tai halventavista eleistä. Öiseltä lehtivuoteelta siirrytään suoraan noin kuukauden päähän, aikaan, jolloin Tess on ymmärtänyt olevansa raskaana, ja on aamutuimaan palaamassa kotiinsa. Sen sijaan asenne, jota Alec elokuvassa metsäyön jälkeen osoittaa, löytyy kirjasta kyllä, samaisesta edellä kerrotusta kohtauksesta, jossa Alexanderin ja Tessin toistainen ero on käsillä, ja Tess siis palaamassa D’Urbervilleiltä lapsuudenkotiinsa. ”Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D’Urberville hengästyneenä […] Miksi sinä itket? kysyi D’Urberville kylmästi.[…] Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D’Urberville – ha, ha, ha!”

Tästä voi päätellä, että Alexander pitää Tessin käytöstä ylpeänä ja kiittämättömänä, ja kokee Tessin tuolla tavoin käyttäytyessä arvostelevan hänen, Alexanderin, toimia niitä halventavalla ja Tessin omalle asemalle sopimattomalla tavalla. Joku raja sentään. (”Kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin” 81.) Todennäköisesti Alexanderista on nöyryyttävää myös se, että hänen tavoittelemansa nainen pitää häntä ja hänen toimintaansa alhaisena ja moraalisesti vastenmielisenä huolimatta siitä, mitä hän tekee tai edes yrittää tämän hyväksi tehdä. (Mitä kauemmas länsimaiseen historiaan mennään, sitä tärkeämpää on miehelle ollut saada tuntea olevansa mielitiettynsä kunnioittama ja ihailema - ylöspäinkatsottuna. Myöhemmin Alexander on toki valmis joustamaan tästäkin tarpeestaan.) Kun Alexander tajuaa, ettei Tessin osoittama ihailu ja kunnioitus - rakkaus - ehkä koskaan ole mahdollista, Alexander tuntee suurta pettymystä, sillä sellainen tuomitsee myös heidän suhteensa mahdollisuudet; hän ei halua tässä mielessä vastentahtoista Tessiä. (Neitosen nyrpeys silloin, kun tämän suosiota vasta tavoitellaan, on eri asia kuin jatkuva nyrpeys.) ”[P]elkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.[…] D’Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskettanut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotuntoisuuteensa.” Hän on loukkaantunut Tessiltä saamastaan kohtelusta, eikä pidä sitä johdonmukaisena. ”Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut? […] Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.” Alexanderin kiintymys tulee esiin paitsi loukkaantumisena, lopulta myös huolenpidon ilmauksina. Ei Alexander nimittäin sen tähden ajaa karauttanut Tessin viereen, että voisi tätä ivata. Mutta loukkaantumistaan ja huolenpitoaan lukuun ottamatta Alexander käyttäytyy lopulta melko kepeästi. On hänen luontonsa olla turhia pillittelemättä. Kun ei niin ei. Minkäs sille sitten mahtaa. Niinpä Alexander vain tyytyy nostamaan Tessin kantamukset kuljetettavakseen ja saattaa tämän kotiseudulleen asti. Mielessä pidettävää on, että kertoja vihjaa Alexanderin olevan hinotunteinen, ja että tällä on niin sydän kuin omatuntokin.(87-90)

Mutta ei mennä vielä näin pitkälle; hitaasti, hitaasti. Samaistukaamme viktoriaaniseen tempoon.

Tapahtumia metsän yössä on pidetty pahoina, vähintään paheellisina, ja siksi erittäin paheksuttuina. Alexander on käyttäytynyt vastuuttomasti ja Tess on sallinut asian tapahtua, jos ei muun niin sen perusteella, että tuli koskaan edes lähteneeksi D’Urbervilleille töihin. (Samalla esitetään ankara ja selkeä arvomaailman järjestys: edes työnteko ei ohita siveyttä. Jos on pelättävissä, että siveys on uhattuna, tulisi vaarallista olosuhdetta välttää ennen kuin se ehtii kunnolla muodostuakaan - vaikka olisi kyse elannosta ja toimeentulosta.)

Tessin puolustuksena kuitenkin pidetään tietämättömyyttä ja sitä, ettei hän ehdoin tahdoin tilanteeseen hakeutunut. Tähän hän vetoaa itsekin: ”Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään” (259). ”Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel?” (258). Tämä on uskottavaa, onhan Tess suloinen Jumalan lapsi. Viktoriaanin armollisuus jää Tessin ylle (varsinkin, koska Angel sen häneltä evää).

Alexanderia ei sen sijaan puolusta mikään, ei, vaikka tämä kuinka yrittäisi. Ei auta, vaikka hän myöntäisi tehneensä väärin (88); vaikka hän lupaisi huolehtia Tessistä, tämän toimeentulosta ja pulmista, ja pitää hänet luonaan (88-90); vaikka hän viheliäisenä pakanana ei olisi muuta osannut kuin toimia viheliäisen pakanan tavoin (eikä siis ymmärrä tehneensä mitään kovin kammottavaa 88-89); vaikka hän kokisi kiihkeän kääntymyksen paljolti juuri Tessin ja tapauksen johdosta (333, 337); vaikka hän etsiytyisi uudelleen Tessin lähelle ja haluaisi tuoda herätyskääntymyksen hänenkin elämäänsä (jotta Tess pelastuisi sen kammottavan synnin tuomiolta, johon Alexander nyt kokee Tessin tuolloin ajaneensa, 337); vaikka Alexander haluaisi hänet vaimokseen (347); vaikka Alexander kuinka tunnustaisi rakkauttaan ja olisi valmis tekemään sydän kirvellen altruistista hyvää molempien – Tessin ja tämän aviomiehen – puolesta (ja kaikkien muidenkin Tessille tärkeiden ihmisten puolesta); vaikka Alexander luopuisi kaikesta muusta (kuten uudesta uskonnollisesta elämäntarkoituksestaan) Tessin hyväksi - varsinkaan silloin ei. Ja mitäpä sekään viktoriaaniselle siveyskurille merkitsee, että Alexander on lempeä naista kohtaan: vaikka Tess itse löisi Alexanderia suoraan kasvoille, tämä ei nosta kättään häntä vastaan, eikä muutenkaan pyri osoittamaan Tessille niin sanotusti omaa paikkaansa. ”[V]ähääkään empimättä [Tess] heitti [rukkasen] hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle. Alexander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhoittui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan […]
– Rankaise minua! [Tess] huudahti katsoen häneen toivotonna.[…]
– Ei, ei, Tess, sanoi D’Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän” (362). Tai: ”Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D’Urbervillen käsi joutui puristuksiin. – Lempo vieköön – sinä olet julma! [Alexander] sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt” (390).

Ei tee vaikutusta. Mikään ei nyt auta. Esitetyt puolustukset eivät vetoa viktoriaanisesti ajattelevaan.

Esiaviollinen seksi riistää naiselta kunnian yhtä armottomasti kuin siihen syyllistyneeltä mieheltä kunnioitettavuuden, tapahtuipa seksi missä olosuhteissa tahansa, millaisin perustein tai seurauksin hyvänsä. Siihen eivät auta itkut eivätkä hammasten kiristelyt - joita moisen rikoksen jälkeen väistämättä esiintyy. Jos käytännön järjestelyistä ja sosiaalisista kuvioista jollain tavalla selviydytäänkin, tunne-elämän vauriot ovat lopulliset: Tess ei pääse syyllisyydestään, Alexander ei himostaan ja sen viettelyksistä, eikä Angel katkeruudestaan. Ja he kaikki kärsivät ja ovat onnettomia lopun elämäänsä, syylliset suorastaan kuolevat. Viesti kurista ja ihanteesta on ankara ja selkeä. Esiaviollisen seksin jäljet ovatkin erittäin, erittäin sotkuiset, varsinkin neitsyen kanssa. Mikään ei saa tehtyä tekemättömäksi, ja se on täysin hyväksymätöntä. Näin kertomuksen ensisijainen ja ilmeisin viesti asiat esittää. Tess ei saa enää osallistua kylän tyttöjen kevätkarkeloon eikä tuntea itseään puhtaaksi, hänen lapsensa ei tule pääsemään siunattuun kirkkomaahan kuollessaan, ja koko perhekunta haluttaisiin mieluiten häätää kylästä (mikä Tessin isän kuoleman jälkeen tapahtuisi, ellei perhe itse ymmärtäisi poistua). Niin vaarallista on neitsyytensä tahranneen seura.

Koska Alexander ei miehenä ja aatelisena ole sosiaalisista siveysnormeista likimainkaan yhtä riippuvainen, häneen ei voida soveltaa samaa kurinpitoa. Pahin, mitä hänelle voidaan tehdä, on riistää häneltä hyveellisten ihmisten kunnioitus, ja se tehdäänkin perinpohjin. (Jos Alexander ei olisi yleisestä mielipiteestä niin riippumaton kuin on, lopputulos olisi voinut olla toisenlainen säätyläisyydestä huolimatta. Aivan immuuni ei Alexanderkaan paheksunnalle ole, kerrotaanhan hänellä omatuntokin olevan. Niinpä uskonnollinen kääntymys häämöttää hänen tulevaisuudessaan. Kuvaavaa on, että kun Alexander löytää Tessin uudelleen elämäänsä, myös uskontoelämä saa jäädä; sitä ei enää tarvita sublimoimaan huonoa omaatuntoa.)

Vaikka kertomuksessa ei missään yhteydessä puhuta pakottamisesta - raiskauksesta -, vähintään siihen rinnastettavasta tapahtumasta halutaan ymmärtää olevan kyse. Käytännön ja olosuhteiden sekä aikalaishengen mukaisen ihmiskäsityksen kannalta arvioidut syyt ja seuraukset pakottavat (aikalaislukijan) päättelemään niin. (Kuinka muka niin kurinalaisessa ja herttaisen kainomielisessä Tessissä olisi voinut olla mitään sijaa halulle tai antautumiselle? Ja miksi hän olisi poistunut Alexanderin luota niin kiireesti ja vannonut miehelle, ettei tätä rakasta? Tai kuinka muka paheellinen Alexander, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja kaatelemaan naisia, ei olisi käyttänyt valtaansa ja vieläpä suurella väärydellä?) Vain raiskaus antaa riittävän vahvan ja pakottavan nimen sellaiselle tabulle, jota on rikottu, sekä jäsentää tapauksen Alexanderin päävastuulle ja Tessin alistuvalle heikkoudelle.

[Käy muuten ilmi, että Tessin heikkous - se, johon hän itsekin vetoaa - on ollut tietämättömyyttä, jonka puolestaan kerrotaan olevan sitä, että Tess toimii tunteidensa ohjaamana ja kokemusta vailla, 15. Hmmmm... Tämä kuulostaa helposti siltä, että Tessin kokemat kielteiset tunteet metsäyön tapahtumista ovat suurelta osin vasta yön jälkeisiä: jos hän olisi Sinä Hetkenä toiminut kielteisten tunteidensa ohjaamana - hän kertoo olleensa silloin heikko - hän olisi varmaankin tehnyt jotain muuta, kuin "sallinut asian tapahtua". Ja jos hän olisi sitä yrittänyt, Alexander - Tessille lempeänä miehenä, jolla on hienotunteisuutta, omatunto ja sydän - tuskin olisi sitä väkivalloin estellyt. Sen sijaan tomera ja uhitteleva Tess olisi hyvinkin saattanut turvautua väkivaltaan.]

Noh, joka tapauksessa: sen viattomuuden ja niiden pyrkimysten, joita Tess edustaa, on hyvin hankalaa liittoutua siihen, mitä Alexander puolestaan edustaa. (Palaan tähän vielä.) Kenties ne onnistuvat kantamaan jonkinlaista rakkauden hedelmää, mutta se on vastustuskyvytön ja altis tuholle, ja kokee saman kohtalon kuin pikkuinen Sorrow – kaikessa melankolian ahdistavuudessa ja surussa, kuten nimestäkin voi päätellä.

Mutta kaikki ei sentään ole niin synkkää:

Ankarasta viktoriaanisesta painostuksesta huolimatta kertomukseen jätetään inhimillisiä hengitysaukkoja. Niiden puoleen tarinan varsinainen asenne viittoilee samoin kuin myötätuntoon, jolla Tessinkin kovaa kohtaloa ymmärtää. Vaikka siveysoppi on kertomuksessa kovasti tapetilla, tarinaa kuljettavat silti muunkinlaiset virrat. Minusta ne ovat niitä syvien vesien pohjavirtoja, jotka, vaikka eivät juuri pinnalla melskaa, liikuttelevat koko massaa ja ovat siksi vahvimmat kaikista. Nämä virtaukset ovat havaittavissa, mutta toki sellaisia, joilla kertoja ei aio loukata niitä, jotka eivät niitä halua nähdä.

Ensimmäinen vapauttava - siis viktoriaanisesta moraali-ilmapiiristä ja sen tuomioista vapauttava – hengitystie on yksinkertainen: rakkauden huuma. Palataanpa tunnelmaan metsässä. Alexander on siis kietonut kätensä Tessin ympärille, eikä Tess enää vastustele. ”[H]evonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikään kuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän [Tess] ei huomannut, että he aikoja sitten olivat kulkeneet [oikean] tienhaaran ohi ja ettei hänen kumppaninsa ratsastanut [oikeaan suuntaan] päin” (80-81).

Kuu edustaa yötietoisuutta, vaistonvaraista, aistillista viettipuolta ja feminiiniä (sillä kuun ominaisuus on esimerkiksi heijastaa auringonvaloa, mikä on passiivinen ja vastaanottavainen, REaktiivinen ominaisuus). Se, että kuun edustamaa yötietoisuutta pidetään usein raadollisena ja eläimellisenä, on selvää jo ihmissusitarinoista ynnä muista kuuhulluudesta kertovista tarinoista. (Aurinko puolestaan edustaa päivätietoisuutta, säkenöivänä valonlähteenä järkeä sekä aktiivista, elinvoimaista ja kovaa maskuliinisuutta. Ei ihme, että patriarkaalisia jumalia ja kuninkaita – maskuliinisuuden äärimmäisyyksiä – verrataan aurinkoon.) Usva - haze; purple haze, summer haze - puolestaan edustaa muuntunutta tajunnantilaa.

Kertomuksessa usva siis levittäytyy pimeyteen ja metsään, kuljettaa kuunvaloa sen uumeniin asti.

Metsä edustaa ihmisen viettitodellisuutta, ja kun se on lisäksi pimeässä paikassa, jonne vain kuunvalo usvan kuljettamana loistaa, ollaan selkeästi ja vahvasti ihmisen yöpuolella, syvällä vaisto- ja viettimaailmassa. Kertomuksessa kuunvalo tekee usvan läpikuultavaksi, parantaa näkyvyyttä sen keskellä paremmin kuin päivänvalo tekisi. (Usva vain häiritsisi keskipäivän valon luomaa selkeyttä. Mutta nyt, öisessä metsässä, usva kuljettaa kuunvaloa, valaisee sillä.) Usva onkin kuunvalossa omiaan, palvelee näkyvyyden kannalta vain kuunvalon kanssa; juuri aistilliselta puolelta (kuu) muuntunut tietoisuuden tila (usva) saa merkityksensä, tiedostavuutensa, selkeytensä ja luotettavuutensa (valo). Tällöin koettu ja nähty on selkeää vain kuunvalossa, siis tuntuu oikealta ja todelta vain kuunvalon vaikutuksen alaisena. Samallahan kuitenkin ollaan auttamattomasti kuutamolla, jolloin ihminen on myös kuuhulluuden armoilla. (Ja potentiaaliset ihmissuhdethan muuttuvat pedoiksi, jos kuu on aivan täysi.) Kuunvalousva siis viestii, että se, mikä nyt koetaan selkeäksi, on selkeää muista syistä kuin päivänvalon tähden; muista syistä kuin päivätietoisuuden rationalisointien, järkeistämisten ja arviointien, siis logiikan, tähden.

Kertomuksessa on siis hetki, kun jokin koetaan aitona ja selkeänä, vaikka se on samalla järjetöntä ja aistillista, parempaa ymmärrystä vailla ja sitä sumuttavaa. Mitä tuo jokin sitten onkaan, se tuntuu todemmalta vaistonvaraisesti ja aistein tunnusteltuna, kuin järjellä selitettynä, sillä usva siis valaisee kuunvalossa selkeämmin kuin päivänvalossa, eli tämän tajunnantilan ilmaisemat totuudet tuntuvat aidommilta ja todemmalta yötietoisuudessa kuin päivätietoisuudessa. Vain yötietoisuudessa voi luottaa kuun antamaan suuntavaistoon.

[Ja jos muistellaan päivänvalon - siis auringon ja sen valon - muita vertauskuvallisia merkityksiä, etenkin aktiivisesti tarmokasta maskuliinisuutta, ja ajatellaan, että Alexander on usvan ja kuutamon vallassa, hänen asenteensa Tessiä kohtaan eivät voi olla hyökkäävät, aggressiivisen kovat eli maskuliiniset. Tähän viittaa myös se lauhkeampi hevonen, joka Alexanderilla nyt on allaan. Ja entä se polvistuminen ja kaikki...]

Lisäksi kerrotaan, että tuo mainittu usva on jo ennen yön laskeutumista lymyillyt jossakin alangoilla, lähellä Alexanderin ja Tessin yhteistä (sielun)maisemaa, ennen kuin on noussut eksyttämään heidät pois oikealta tieltä - Alexander kun on niin huolettomasti poukkoillut päätieltä milloin millekin pikkutielle, koska on jo alkanut jo nähdä Tessin kuunvalon loihtimana (80).

Summa summarum: kuunvalo (aistillinen totuus) pääsee heijastumaan metsään (viettitodellisuuteen) siellä leijailevan usvaisen yönhengen (muuntuneen tajunnantilan) tähden. (Suomeksi sanottuna taidetaan olla huumasta juopuneita, ehkä jopa rakastuneita.) Sen johdattelemina Alexander ja Tess nyt kulkevat, ja ajautuvat siksi oikean risteyksen ohi. (He kuitenkin voivat vielä palata; viittaus tekstiini PM4, kpl 9 – heh.) Väsyneitäkin kun ovat, ihan hajamielisiä. Kuka silloin jaksaisi pitää oikean tien seuraamisesta kiinni.

Eksyminen on Alxanderille kuitenkin odottamatonta, sillä öiset metsät ovat olleet hänelle tuttuja, eikä hän olisi ilman usvaa eksynytkään (81-84). Toisin sanoen Alexander tuntee yöpuolensa vietit, mutta ei ole ollut niiden kanssa rakastuneena tekemisissä. Mutta Tessin kanssa hän eksyy. Tessin kanssa Alexander siis kadottaa arvostelukykynsä, sen, josta ehdottomasti olisi pidettävä kiinni, vaikka muuten sivuteille poukkoilisikin (siis vaikka leikittelisikin viettipuolensa innostamana hieman kurittomasti). Sen Alexanderkin tajuaa - sitten joskus yön jälkeen - sillä tässä asiassa hän jopa myöntää tehneensä väärin - sitten joskus yön jälkeen (88).

Kuvaavaa on, että Tess ei yleensä välitä eikä oikeastaan edes uskalla kuljeskella pimeässä, ei tunne metsän reittejä hyvin, pimeän metsän ei lainkaan. Kuvaavaa on, että hän lähtee Alexanderin matkaan. (Kuvaavaa on, että naiset ylipäätään kaipaavat miestä ohjaamaan heitä pimässä metsässä, etenkin viktoriaanisissa kertomuksissa. Jos nainen osaa kulkea yksin pimeässä metsässä tai ohjaa siellä miestä, taitaa olla kyse sangen modernista kertomuksesta.) Ja freudilaisille on naurattavan kuvaavaa, että Alexander ja Tess ratsastavat tässä metsässä. Tottakai he ratsastavat, vähemmästäkin pitäisi tajuta, mistä on kyse. Tällä kertaa Alexander ei kuljeta Tessiä kärryissä.

Mutta eteen päin.

Toinen vinkki hengitysaukkoon on Tessin, synnistä huolimatta, raikas ulkomuoto, josta Angelin kerrotaan ajattelevan: ”Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että [Angel] jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan”(265). Mutta Angel ei ole ihastuksesta ällistynyt, vaan pohtii, kuinka hän saattoi mennä niin kovasti harhaan, ja taistelee nyt tuota harhaisuutta vastaan siitä vapautuakseen (257). On nimittäin tullut julki, mitä eräänä yönä eräässä metsässä kerran tapahtui. Synninhän - etenkin irstauden - pitäisi näkyä naamasta ja käytöksestä, pureutua syvälle ryhtiin ja kehon terveyteen. Syntinen on velttoa, haisevaa lihaa, epäsiistiä pukeutumista, karkeaa käytöstä ja puhetta sekä suoranaista rumuutta. Mutta Tess se vain edelleen hehkuu suloisena niin että miehen luonto lakoo sellaisen edessä.

[Angel Claren on kuitenkin oltava nimensä mukainen – moraalissaan ankaran ja selkeän Kirkas Enkeli – joten hän kitkuttelee itsensä kiintymyksestään irti, sammuttaa liekin hänen ja Tessin välillä. ”Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus […] [S]e esti häntä avaamasta syliänsä Tessille” (269). Tätä Angelin kovuutta verrataan jopa metalliin. Hän kokee, että häntä on loukattu ja hän joutuu kärsimään, että hänen maailmanjärjestystään on pilkattu Tessin lankeemuksen tähden.]

Pitäköön Angel periaatteensa ja omat käsityksensä. Kertoja ilmaisee Tessin olemuksella, että todellisuudessa nämä asiat menevät toisin. Todellinen ja luonnollisin järjestys ei asetu viktoriaaniseen järjestykseen, siihen, joka väittää (vääntää) kauniit asiat luonnottomiksi. Tätä käsitystä kertojakin yrittää soluttaa mukaan: ”[Angel] ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisempien kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta” (199). Siis lamauttaa. Terveen käsityksen.

Alexander sentään on nöyrä luonnon omalle totuudelle, eikä edes syytä eroottisista tunnoistaan Tessiä: ”Tess - en voinut auttaa!” - siis Alexander ei voinut hillitä omaa tunnettaan - ”Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita” (350, jossa uskonnollisen kääntymyksen kokenut Alexander tajuaa, mikä vaikutus Tessillä häneen yhä on). Alexander osaa paitsi ottaa vastuun omista tunteistaan, myös integroida naiskäsitykseensä sekä madonnan että huoran: "Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun - eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! - Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. - Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita"(354).

Alexander voi siis ymmärtää samassa naisessa kaksi eri ulottuvuutta, toisilleen hyvinkin vastakkaiset. Kuvaava on, että tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Alexander vihjaa luopuneensa uskosta. Tämä viestittää, että uskonnollinen naiskäsitys ei sellaiseen naiskuvan yhdistämiseen pysty: uskonnollisessa naiskäsityksessä ei hyväksytä samassa naisessa sekä huoraa että madonnaa. (Madonnahan on nainen, joka äitiydestään huolimatta yhä omistaa neitsyyden pyhyyden; nainen, jota seksuaalisuus ei saastuta, sillä niin jumalista ja siveää se on.) Tällainen naiskäsitys heijastuu tietysti myös käsitykseen naisen seksuaalisuudesta - ovathan molemmat määreet, sekä madonna että huora, nimenomaan seksuaalisesti attribuoituja.

Kuvaavaa on myös, että Alexander vertaa Tessin asemaa Eevaan: ensimmäiseen naiseen ja paratiisimaailmassa, jossa on vain yksi mies ja yksi nainen, jotka kuuluvat erottamattomasti toisilleen alkuperäisen Jumalan suunnitelman mukaan. Alexander siis kokee, ettei hänen maailmassaan ole enää muita naisia, että maailma Tessin kanssa on kuin paratiisi ja kokonaan uusi, että Tess kuuluu oikeasti hänen kumppanikseen ja on kuin luotu hänelle. (Kertomuksessa tuleekin usein esiin, kuinka hyvin juuri Alexander Tessin tuntee, paremmin kuin muut. Esimerkkinä: "Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut mikä häntä enimmän suretti", 383.) Toki asetelmaan sisältyy myös ajatus miehestä naisen päänä, omistajana, kaitsijana. Tätä asennetta Alexander myöhemminkin julistaa: "Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. - Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläki oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!" (363) Eevaan sisältyy myös ajatus naisen epäluotettavuudesta, kuoleman siemen, joka koituu miehen kohtaloksi ja karkottaa heidät molemmat paratiisistaan.

Mutta Tessin näkeminen mahdollisimman kokonaisena, luonnonvalossa ja itselle sopivimpana nyt, heidän jälleen kohdatessan, ei ole ollut Alexanderille itsestään selvää. Viktoriaaninen moraali on tietysti tehnyt samat temput hänelle kuin Angelillekin. ”Tess – älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen” (347) Alexander vetoaa, ja yrittää turvautua jopa ristin talismaanin kaltaiseen suojelukseen Tessin vetovoimaa vastaan (341-342. Kuvaavaa, että tuo talismaani paljastuukin jonkun kurjan, kuulemma paholaiselle sielunsa myyneen ja kummittelemaan jääneen hirtetyn muistomerkiksi.) Lisäksi Alexander on alkanut suhtautua intohimoon kunniallisen viktoriaanisesti: ”[H]alusin nähdä naista, jota kerran halveksin”; synnillinen himo kun on korrelaatio halventamiselle, itsensä ja toisen osapuolen. Mutta sitten Alexander tajuaa: ”Ei, kautta kunniani – en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa” (353). Ja vaikka Alexander on taannoisena naistenmiehenä tullut rakastamistaan huolettomasti jaelleeksi – minkä hän nyt, kääntymyksessään, mieltää halventavaksi – hän tietää sen olleen jo alussa toista Tessin kanssa: ”[E]ipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä” (353). Alexanderilla on siis ollut tunteensa aivan toisin pelissä Tessin, kuin muiden hoitojensa, kanssa.

Mutta huolimatta Alexanderin kaikista hyvistä, kääntymyksen jälkeisistä, yrityksistä torjua kielletyt tunteet, ja huolimatta entisestä rakkauselämästään pelkän himon nimessä ynnä sellaisen elämäntavan opettamista huonoista tottumuksista, Tessiä kohtaan tunnettu intohimo on hiljalleen syventynyt rakkaudeksi, vaikka sitten tietoisuudesta torjutuksi. Riittävän rehellisenä Alexander kuitenkin tajuaa asiantilan nopeasti. - ”Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennen kuin näin sinut […] [N]yt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin!" (350).

Ensin Alexander yrittää käsitellä kuumia tunteitaan hyväksytyllä tavalla, kertoo ajatelleensa, että avioliitto pyhittäisi heitä molempia. Tessin katseen huumauksesta huohottaen Alexander kertoo ajatelevansa vain Tessin etua (347). Mutta kun Alexanderille selviää, että Tess on jo naimisissa – mikä salamanisku! (346) – hyvästä (teko)syystä intohimoon on luovuttava. Pettymys on siis ankara oman kiintymyksen takia (ei pelkästään halusta sovittaa pahoja tekojaan, 345).

Ja loppu on historiaa: Alexander on uskollisempi rakkaudelleen Tessiä kohtaan kuin oikeaoppiselle siveydelle; Alexander välittää enemmän ihmisestä kuin maineesta tai normeista. Alexander ei siis ole rakkauden edessä yhtä ylpeä ja taipumaton kuin Angel. ("Tess puheksi nyyhkyttämään[...] [T]ämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren", 269.) Siksi ei ole ihme, että juuri Alexander saa Tessin – vaikkakin ilman papin aamenta. Mutta mitäpä Alexander sillä tekisi. Tess on tärkeintä. (Samaa ei voi sanoa Angelista. Hän ei suostu edes ihailemaan naista ilman papillista hartautta. Kertoja esimerkiksi paljastaa, ettei Angelin kiintymys naiseen perustu tunteiden kiihkeyteen vaan siihen, kuinka hyvin hän voi tähän uskoa eli siihen, kuinka hyvin nainen noudattaa korkeaa moraalia, 269.)

Alexander hyväksyy ne totuudet, jotka ovat liian alhaisia viktoriaanisuudelle. Siksi näitä kahta – Alexanderia ja viktoriaanisuutta – ei voi sovittaa yhteen, eikä Tessiäkään toiseen näistä silloin, kun hän on toiseen kallellaan. Vastaavasti Angelkaan ei sovitu Tessiin silloin, kun viktoriaanisuudella ei ole tästä kunnon otetta. Angel ja Alexander puolestaan ovat vihollisia. Tietenkin ovat. Kuvaavaa on, että Alexander on se, joka olisi valmis sovittelemaan suhteessa Angeliin, jopa auttamaan tätä. Mutta viktoriaaninen moraali ei olisi sitä itseään, jos se taipuisi kompromisseihin.

Suuri, ehkä suurin, hengitysaukko viktoriaanisen moraalin ahdasmielisyydessä onkin juuri Alexanderin hahmo. Kaikki helpotus, jota Tess tuon viktoriaanisen moraalin kurjistamaan elämäänsä saa, tulee lähes poikkeuksetta Alexanderilta, olipa kyse hyväksynnästä, rohkaisusta, taloudellisesta tai muusta aineellisesta avusta, suojeluksesta, kunnioituksesta ja ihailusta, lämmöstä, uskollisuudesta, seurasta, kodista tai ylipäätään mistään inhimilliselle elämälle välttämättömästä. Merkillepantavinta tässä on, että tämä kaikki tulee Alexanderilta hyvinkin pyyteettömästi. Tietysti Alexander pitää Tessiä kaunottarena, haluaisi hänet vuoteeseensa ja on tähän rakastunut, mutta hän ei aseta halujensa täyttämistä ehdoksi. (Toki, patriarkaaliset kun ovat ajat, saattaa Alexander heikkona hetkenään ja suutuksissaan, turhautuneena jatkuvaan vilpittömyytensä epäilyyn ja kiittämättömyyteen sekä hangoitteluun apunsa vastaanottamisessa heittäytyä omistushaluiseksi, 363. Jo aikaisemmin hän on harmitellut sitä, ettei hänellä ole laillista oikeutta - siis pakottamiseen oikeuttavaa mahdollisuutta - suojella Tessin etua, 354.) Vaikka juuri Tessin kauneus olisikin miehen aluksi hurmannut, myöhemmin, vuosienkin päästä, hän ei välitä, missä rääsyissä ja raskaiden töiden likaamana tämä kulkee tai kuinka kurjalta näyttää - paitsi tietysti siten, että haluaisi pukea Tessin hyvin ja tehdä hänet onnelliseksi. Tähän Alexanderin syvästi hyväksyvään suhtautumiseen ei myöskään vaikuta se, mitä muut Tessistä ajattelevat tai kuinka paljon tätä halveksivat. (Esimerkiksi Angel syyllistyy suureen Tessin halveksimiseen, muusta heitteille jätöstä puhumattakaan, 259. Kuvaavaa on, että vain Alexander on tästä Angelille suutuksissaan. Edes Angelin omat pappisvanhemmat eivät pidä asiaa pahana, elleivät sitten poikansa maineen kannalta. Ja Tess tottakai haluaa ajatella miehestään pelkkää hyvää.) Toisaalta Alexander myös aiheuttaa kärsimystä, mutta pääasiassa vain siksi, että viktoriaaninen kielto ja tukahduttaminen tekevät niistä kärsimyksiä. (Tessistä on esimerkiksi tuskallista vastaanottaa mieheltä mitään suurimpaankaan tarpeeseensa, koska pelkää sillä loukkaavansa Angelin kunniaa.)

Alexanderin humaaniudelle on helppoa viitata kintaalla muistuttamalla, mitä tämä on Tessille tehnyt ja mitä tämä Tessiltä oikeastaan haluaa. Tämä on helppo veto, sillä Alexanderin hahmossa korostetaan myös luonnon ja luonnollisuuden hyväksymistä. Silloin Alexanderin Tessiin kohdistama fyysinen halu, säädyllisyydestä piittaamatta, ei tietenkään ole tuulesta temmattu. Mutta jos tuon halun pelkkä olemassaolo voi tehdä kaiken edellä kuvatun tyhjäksi, seksuaalinen halu saa suhteettoman suuren ja todellista luontoaan rumemman merkityksen, viktoriaanisesti neuroottisen. Silloin on ihmiskäsityksessä ja tärkeysjärjestyksessä jotakin vinossa.

Entä miksi lukijan pitäisi seurata ennen kaikkea sitä, kuinka Alexander asioihin suhtautuu, ja siten erityisesti Alexanderin ja Tessin suhdetta? Siksi, koska kertoja ihailee Alexanderia. Ai kuinka niin? Katsotaanpas.